Ei ihan tavallinen tiistai

Satuin pyöräilemään poliisiaseman ohi. Katselin harmaata joukkoa, joka hiljaa huojahteli oven edessä. Huomasin, että paikalla oli myös ihmisiä, jotka jakoivat ruokaa ja vaatteita. Menin kysymään, miten voisin auttaa.

Siinä ihmisten keskellä seistessä hiljaisuus tuntui huutavan. Mieleen tulvahti hyökyaallon lailla kaikki somessa viime aikoina vilissyt törkeyksien määrä. Kaikki silmiin sattuneet loukkaukset, solvaukset ja ennakkoluulot, joista olen halunnut ajatella, ettei niitä kukaan ota tosissaan.

Mieleeni tuli, että en minä ole se, joka asuu kuplassa. Jossain solvatussa punavihervassaribloshevikkisuvakkikuplassa, jonne todellisuus ei yllä. Minä olen ollut kiinni todellisuuden reunassa tiukemmin kuin olen osannut ajatellakaan. Näen todellisuuden huomattavasti kirkkaammin, kuin yksikään heistä, jotka esimerkiksi tunkevat avustusryhmien faceryhmiin trollaamaan. Roikun todellisuudessa kynsin hampain tiukemmin kuin yksinään heistä, jotka pystyvät täyttämään internetin ihmemaata raiskausfantasioillaan, joissa hyysäriämmää pahoinpidellään niin tarkkaan, että kirjoittajan voisi luulla olevan patologi.

Suosittelen jokaiselle tilanteeseen tutustumista. Ei netissä vaan livenä.

Mieheni kysyi illalla, millaista oli ollut. Sanoin että kyllä siinä aluksi tuli iso itku, todellisuus on sen verran toista kuin uutiset, joita katsomalla myös tulee itku. Murjaisimme muutaman postmodernin ironisen vitsin sanasta hyysäri, jonka jälleen mieheni sanoi:” niin, ja jos en vielä tajunnut sanoa, niin mä oon susta ylpeä”.

Aion jatkaa auttamista.