Rakkautta ja anarkiaa

Jo useampana kotipäivänä olemme käyneet tylleröisen kanssa ratikassa seuraavanlaisen keskustelun:

T: Äitiii, mikä pintetta tuo on?

M: No tuoooootaaaah, se on semmoinen…. Naamioprinsessa.

T:Miksi se on tuollainen, tuollainen pääkallo?

M: Nooooooooöööööh, se on vähän niinkuin sellainen, tuota sellainen meksikolainen..? Hmmmmph, tiedätkös, joissain päin maailmaa tuo on hienoa, olla tuollainen pääkalloinen.

T: Ai miksi? Miksi se pintetta on niinkuin kuollut?

M: Nooooooäääääöööö, tuota ei se varsinaisesti varmaan ole oikein kuollut, se on vähän sellainen, kun tiedätkös, jossain meksikossa ne kerran vuodessa vähän niinkuin juhlivat kuolleita, se on sellainen iloinen juhla (tässä kohdassa seuraa epäuskoista tuijotusta ja salakähmäistä vilkuilua), ja siellä on aina paljon pääkallojen kuvia.

Jne. Tämä on vaikeaa, todella vaikeaa. Tänään keskustelu lähti taas liikkeelle samalla kuin raitiovaunu heilahti pysäkiltä eteenpäin. Tällä kertaa keskusteluun tuli vielä uudenlainen näkökulma tylleröisen toimesta:

T: Ahaaaaaaa. Tiedätkös äiti, jos on mustikkaa jalassa niin siihen voi sitten vaikka kuolla.

M:?????

T: Joo-o äiti ihan totta, älä nyt naura.

Ja miksi näitä keskusteluja käydään ratikassa? No siksi kun ne ovat täynnä näitä mainoksia:

Kuva

Häät (lapsiperhe vieraana-edition)

Liekö se sitten syksy joka salakavalasti väsyttää vai mikä, kun aloin menneitä muistelemaan. Miten erilaista elämä ennen lasta olikaan.

Olimme viikonloppuna aivan parhaiden tyyppien häissä. Sellaisissa rennoissa, ilman mitään pönötystä, joissa puheet naurattivat, musiikkiesitykset herkistivät, viini virtasi, ruoka oli hyvää ja kotimaista, soitto soi ja nauru raikui.

Häät olivat iloksemme (?) myös lapsiystävälliset, muutoinhan emme olisi lainkaan edes mukaan päässeet. Paikalla ei sinänsä ollut mitään erillistä lasten viihdytystä, mutta jo huone, jossa sai piirtää, oli melkoinen menestys. Ja tietenkin ne muut lapset. 

Käytin tilaisuutta häikälemättä hvyäkseni ja annoin surutta jokaisen vieraan vanhemman pistää omaakin lastani ojennukseen. Oli hauskaa olla sen kaikista häistä aina löytyvän söpön pienen tytön äiti. Tanssia Saarenmaan valssia kolmistaan.

Mutta se prosessi, millä kolmihenkinen perhe hoidetaan kunnialla ja lähes ajoissa häihin, huhhuh! Ennenmaailman aikaan = ennen lasta sitä saattoi kavereiden hääpäivän aamuna mennä suihkuun, laittaa rullat hiuksiin, juoda kahvinsa rauhassa, käydä ehkä lounaalla ja etkoilemassa jossain muiden vieraiden kanssa. Nyt sitä herää aamulla varhain vain päästäkseen tekemään seuraavan viikon ruokaostokset, päästäkseen sitten tekemään lounasta päästäkseen sitten nukuttamaan yhtä piiperopaaperopatikkajalkaa päästäkseen sitten ajoissa lähtemään. Ja meillä oli vielä bonussektori:

Hääpari oli toivonut mahdollisimman monen häävieraan lahjan ostamisen sijaan osallistuvan kakkukatselmukseen. Mekin tietenkin into piukassa ilmoittauduimme heti mukaan kutsun saavuttua, ja minä vielä ohjeistin siippaa sitten osallistumaan parhaalla osaamallaan tavalla, eli olemalla lapsenvahti kun itse hääräisin keittiössä.

Kas kummaa, miekkoselle ilmestyi edellisenä iltana iltameno, joten en kiusallanikaan alkanut nukuttamisen jälkeen enää sähkövatkaimella pärryyttämään. Leipominen suoritettiin siis h-hetken aamuna, ennen ruokaostoksia. 

Koska koristelusta ja täytteistä ei sen enempää oltu ehditty puhua semminkuin kuin paremmin ottamaan selvää, sävellettiin nekin siinä samassa kauppareissuvauhdissa.

Tylleröinen, joka tajusi että jotain erikoista on vireillä, luonnollisesti kieltäytyi päiväunista, söi kaksin käsin sokerimassaa ja repi alas kaiken mahdollisen, minkä käsiinsä sai. 

Mies huolehti ennen kaikkea omasta lounaastaan. Ja minä täytin, vatkasin, murskasin,  tiristelin, kaulin, nostelin, mittasin ja vaahdotin. 

Mies taiteili Eiffeltornin. 

Lopullinen tekele ensimmäisen palan ottamisen jälkeen.

Ensimmäistä kertaa pelasin sokerimassan kanssa. Pakko sanoa, että tunnen hienoista ylpeyttä. Aika hyvä suoritus paria tuntia ennen lähtöä. 

Kakkuja oli vaikka kuinka, alla näytteitä muista paikalle osuneista kaunottarista.

Kuvassa myös voittoisa suklaaperhos-kakku.

Näppärästi olin unohtanut (tai en kutsua ollut niin pitkälle edes lukenut), että lahjomattoman raadin valitsemat parhaat tuotokset palkittaisiin. Pokkasimme toiseksi tulleen palkinnon, ankkuri-muotin, uskollisuuden symbolin.

Kaikesta tästä selviydyttyämme olin väsynyt kuin vanha riepu, ja huolimatta siitä, että olisi ollut oma vuoroni lähteä jatkoille, lähdimme kaikki kotiin vartin vailla kymmenen. 

Jatkot sitten kun olemme eläkkeellä.

 

 

Muistoja

Viime viikonloppuna siivoillessani käteen osui tylleröisen syntyessään sairalaasta saama väestörekisterikeskuksen joku lirpake, jota ei kuitenkaan oltu ehditty pistää paperinkierrätykseen luultavasti syystä että sieltä sattui löytymään tylleröisen strategiset mitat syntyessään jne. 

Tajusin, että sen lisäksi, että meillä on sellainen (kertakaikkiaan omituinen, vaaleanpunainen, pulskalla naivistisella piirrosenkelillä höystetty) pienen lapsen aarrelaatikko, meillä on jossain myös nk. vauvakirja. Ja hetken kirjahyllyä tuijotettuani, löytyihän se lopulta. 

Kuinka tämän värin saattoi missata kirjahyllyssä?

Kirja on lahja tylleröisen mummolta a.k.a anopiltani, ja se on oikeastaan aika hauska.

Meillä oli opiskeluaikana tällaisia samanlaisia opuksia tyyliin ”juhlakirja” ja ”aikuiset ystäväni”, joihin sitten erinäisissä pirskeissä ja muissa juomingeissa saatettiin kirjoittaa juhlijajoukkion kokoonpano, ajatuksia ystävistä, juomalistaa jne. 

Tämäkään ei ole aivan perinteinen vauvakirja, sillä tilaa kirjata muistoja riittää aina täysi-ikäisyyteen saakka. Luonnollisesti nämä elämän alkuhetkiin keskittyvät sivut ovat kuitenkin enemmistössä.

Just tältä me näytetiin.

Vauvakirjaa ei selkeästikään ole täydennetty joka kuussa. Tarkemmin sanottuna näyttää siltä, että kirjaa on täydennetty urakalla pariin otteeseen, joskus imetyksien välissä ja sen jälkeen viime kesänä (edelleenkin uskottelen itselleni Tero Vaaran tavoin että vielä on tätä kesää jäljellä). Miksiköhän näin?

Tylleröisen syntymäpäivän otsikot on sentään liimattu talteen kirjan väliin, ja sarjikset tietenkin!

Olisikohan niin, että tämä äiti on niin kiinnikasvanut tietokoneeseen, että kirjoittaa niitä vauvakirjaan kuuluvia juttuja enemminkin tänne virtuaalitodellisuuteen kuin kirjoihin ja kansiin?

Näistä vaihtoehdoista sai valita sen omannäköisimmimmän.

Itse tykkäsin kovasti lapsena selata omia vauvakirjojani. Äitini oli jaksanut aika kauniisti kirjata juttujani peräti kahteen vauvakirjaan, kunnes seuraava lapsi syntyi perheeseen. 

Pitäisiköhän jotain juttuja siirtää täältä blogostaniasta tuonne kirjaan? Jotenkin se tuntuisi…kauniimmalta kuin karu läppäri.

Kirjan väliin on kasattu tärkeitä todisteita eletystä elämästä

Tarkka lukija on tähän mennessä kuitenkin ihmetellyt vain sitä, mikä ihmeen pinkki mötikkä tuolla ensimmäisessä kuvassa oikein töröttää. No sehän on yksi kesän DIY-ihmeistä, nimittäin oma vanha, kolhiintunut, äärimmäisen mäntypuisenkeltainen, vesivahingostakin kärsinyt ja alunperinkin aika kamala keinuhevonen!

Heppa-raasulla ei lähtökohdat siis alunperinkään olleet kovin vahvat (vaikka vanhempieni mukaan me kuulemma rakastimme tätä möhköä kovasti), joten ajattelin, että pilaamaan sitä ei enää onnistu millään. Annoin siis tylleröiselle RTV:llä vapaat kädet sävykorttien kanssa, joista tylleröinen tinkimättömällä maullaan valitsi jotain, jonka nimi oli suurin piirtein ”Barbien hattara- ja purukumiyllätys” ja tadaa! Miten hieno siitä lopulta tulikaan! 

Tylleröinen oli niin liikuttunut hepan muuttuneesta ulkoasusta, että ryntäsi hihkuen halaamaan allekirjoittanutta ja kiljui: kiitos äiti, kiitos!

Vanhan hepan uusi asu.

Lisää kesän tee-se-itse -ihmeitä luvassa myöhemmin, viimeistään sitten kun parvekkeella on liian kylmä heilua tasohiomakoneen kanssa.

Sisällöntuotantoa

Lapsi on taas kunnostautunut sisällöntuotannossa niin, että pakko on jakaa, vaikkei nämä välttämättä muita naurata kuin allekirjoittanutta:

  • Ulkona tulee ja tuuli tempaisee tylleröisen käsilaukkua. Lapsi heristää nyrkkiä kohti taivasta ja huutaa ”hei tuuli, et saa ottaa minun käsilaukkua!”
  • Mennään hissillä parkkihalliin. Tylleröinen: ”hissi nielaisi minut”
  • Lapsi tuijottaa mustelmaa jalassaan: ”äiti, nyt minut pitää varmaan viedä ihan sailaalaan”
  • Hyttysenpistoa kutittaa. Tylleröinen selittää tietävänä: ”hyttynen imaisi minusta *ryyyst*. Eihän me olla mitään ruokaa, eihän äiti?” 
  • Tylleröinen mörisee äänellä, jota voisi kuvailla Motörhead meets Smurffit: ”tunnen sun, sut unessa kerran kohtasin, tunnen sun, sun katseesi kohtaan niin kuin tein ennenkin. Aamu saapuu taas on unet vain unta tietenkin…”(Prinsessa Ruususen laulu)
  • Kun sata kertaa on pyydetty, käsketty ja komennettu sisälle syömään, nappaan tylleröisen kainalooni, mikä aiheuttaa kamalan huudon: ”äiti en minä ole enää mikään pikkuvauva!”
  • Aamulla kun puetaan sukkahousuja tylleröinen heittäytyy velttona selälleen: ”äiti, minä olen ihan pikkuvauva!”
  • Tietokoneruudulla näkyy logo, jossa on keltaista ja sinistä. Tylleröinen: ”äiti, siinä lukee IKEA”
  • Koitamme etsiä prinsessa Aurora-nukkea Amazonista, ja listaan ilmestyy myös Pahatar-nukkeja. ”Äiti, minä haluan! Voi hemmetin jumalat, HALUAN!”
  • Tylleröinen pakkaa jotain tuhannesta pienestä kassistaan, mutta hommassa on ongelmia: ”Voi hellan jumalan pieksut!”

                                                                    *       *      *

Naurattaa vieläkin. (Toivottavasti nuo ovat tylleröisen pahimmat kiroukset seuraavaan kymmeneen vuoteen. Enempää tuskin voi realistisesti edes toivoa)

 

Virtuaalitodellisuudesta Tallinnaan

Olipa kerran alku. 

Olen kirjoitellut juttuja tänne Lilyyn muutamaa kuukautta vajaa kaksi vuotta. Kun aloitin, tarkoitus oli pohdiskella reaaliminän ja virtuaaliminän eroja. Kun päätin jatkaa, olivat motiivit muuttuneet jo melko erilaisiksi. 

Sanotaan vaikka, että niiden motiivien kanssa vietimme mitä parhaimman lomaviikonlopun Tallinnassa. Tunnelmista ovat ehtineet raportoida jo ainakin Rosanna, phocahispida, Emmi ja Iksu.

Budjettimatka: Pillillä pullosta.

Tietenkin meillä oli mahtavaa: Kuppeja, laseja, muovimukeja ja pulloja kilisteltiin, vatsat syötiin täyteen, kynnet puleerattiin, hiukset naksittiin, hartiat höllättiin, shopiteltiin, otettiin valokuvia ja naurettiin, kikatettiin, käkätettiin ja hekoteltiin. 

Varattu meille.

Koska me kaikki reissussaolijat viestimme enemmän tai vähemmän kuvallisesti, tulisi näistä reissupostauksista jokatapauksessa kaunein kuvin höystettyjä, täynnä hehkutusta siitä, miten mahtavaa meillä oli vaikka taivaalta olisi satanut pieniä silakoita. Koska tällä porukalla silakoista huolimatta meillä olisi ollut hauskaa. 

Tällä  kertaa syötiin vastapäisessa Kukekessa.

Meillä oli tajuttoman hauskaa huolimatta pienestä kenkärikosta, ryöstöhintaisesta taksista tai suunnistusvaikeuksista. Tunnelmista ovat tuossa yllämainitut kertoneet useastakin eri näkökulmasta, että itse keskityn tässä vain yhteen.

Eikä se näkökulma ole tämä, hyvyydestään huolimatta 🙂 Aamiainen.

Aina kun olen näin porukalla tavannut bloggaajakollegoita, tunnen olevani osa jonkinlaista 2010-luvun ihmettä: Miten on mahdollista kohdata internetin ihmeellisessä maailmassa näin monta erilaista ihmistä, joiden kanssa tulee niin hyvin juttuun, joiden kanssa huumorintaju osuu yhteen ja joiden olemassaolosta ei ilman bloggausta olisi mitään käsitystä?

Patarei sadam.

Jo se, että tämä kirjoittelu on koukuttavaa oli yllättävää, mutta se, että saa tutustua ihmisiin tekstien takana, on todella hienoa. Ja niinkuin ennenkin olen tainnut mainita, huomannut saaneeni useammankin sellaisen ihmisen ystäväkseni, joiden olemassaolosta tuskin olisin mitään tiennyt, ellen olisi täällä kirjoittelemassa

Bloggaajat hommissaan. 

Joten kiitos ja halaus vielä kerran Amma, Iksu, Rosanna, phocahispida, Raissi, MinEna ja Emmi. Teidän kanssa minne vain, koska vain!

Mitä tähän enää voi sanoa? Kiitos ja koska otetaan uudestaan?

 

Mies pukee itsensä

Ruusu kirjoitti osuvasti siitä, kuinka mies pukee lapsen välillä mitä mielikuvituksellisimmin perustein. Meilläkin tuo on vallan tavallista, mm. muistan erään kerran kandia kirjastossa kirjoittaessani viime talvena, kun tylleröinen lehahti viereeni päällään se legendaarinen yöllä ommeltu prinsessamekko. Naamiaisvaatteet, mikäs sen helpompaa tunkea haalarin sisään…

Tämä lapsi oudoissa kuteissa miehen pukemana on jotenkin omituinen ilmiö siinä mielessä, että useinmiten nämä hyvinkin avantgardistisiin ratkaisuihin lapsen pukemisessa päätyvät miehet pukevat itsensä kuitenkin sangen normaalisti ja usein ihan tyylikkäästi.

Viime kesänä (huom! tämä kesähän ei vielä ole ohi!) siippani osti reissusta sen verran vaatteita itselleen, että vuoden aikana hän hankki lisäksi yhdet housut ja yhdet kengät. Tänä vuonna rauhallisempi puoliskoni ajatteli, että tuskin tarvitsee niitä housuja tai kenkiäkään nyt hankkia. 

Miehen ensi vuosi näyttää sinertävältä ja kukalliselta.

Ukkelini on entinen S-kokoinen, nykyinen elintasovatsainen M-koko, joten hän löytää vaatteita melko helposti, ja monenlaiset mallit istuvat hänen päällään hyvin. Tylsiä vaatteita hänellä ei juurikaan ole, olenhan itsekin päätä pahkaa rakastunut miekkoseeni hänen liihotellessaan vaaleanpunaisessa, psykedeellisten kukkasten koristamassa paidassa.

T-paita Zarasta. Melko Piña Colada.

Aikaisemmin siippani osti vaatteensa useinmiten Zarasta ja Selectediltä, T-paidat ovat suurimmaksi osaksi edelleen sitä kamalaa Fruit of the Loom-bändipaitalinjastoa. Ai miksi kamalaa: onko mahdollista että saumat kiertäisivät vielä enemmän kuin Marimekon tasaraidassa? Ou jee, vastaus on nuo viheliäiset bändipaidat. Ja kyllä, tiedän että trikoo kudotaan pyörönä, ja siksi saumat vetävät, mutta yhtä kaikki pyykin käsittelyä vaikeuttavaa. Meillä ei kuitenkaan ole tapana/kiinnostusta puuttua toistemme ulkonäköön ja/tai vaatetukseen. Jos olisi, toivoisin, että miehellä enemmän muita teeppareita.

Uudessa T-paidassa puolisoni on valmis kohtaamaan vaikka imperiumin vastaiskun. Erityisen galaktisen tästä tekevät suorat sivusaumat.

Minun ei ikinä koskaan ole tarvinnut piilotella mitään ostoksiani minnekään kaappien kätköihin ja ottaa niitä sieltä sitten esiin teeskennellen, että ne olisivat jotain vanhoja rytkyjä. Siippani tykkää kierrellä kaupoissa ja ostaa itselleen uusia vaatteita. Jopa siinä määrin, että itse olen usein ollut toppuuttelemassa ja hokemassa, että tuleeko tämä nyt varmasti tarpeeseen. Nyt kuitenkin siirryttyämme dinkkielämästä lapsiperhe-elämään, on lapsi ratkaissut vapaa-ajan käytön niin nerokkaasti, että lauantai-aamupäivät eivät enää vahingossakaan kulu Aleksilla maleskellessa, ja niinpä miehen vaateostokset ovat vähentyneet niinkin minimiin, että välillä ehjien housujen löytäminen kotoa ei olekaan ollut mahdollista. 

Sininen Paisley-kuvio kukkasilla somistettuna. Sinisen kauden kauluspaita.

Jos joskus tarvitsisi kuvailla, minkälainen pukeutuja mieheni on, käyttäisin ehkä sanaa ennakkoluuloton huolimatta siitä että on todellakin monia sellaisiakin vaatekappaleita, mitä hän ei päälleen suostuisi pukemaan. Mutta kun niihin lukeutuu mm. yksivärinen vaaleansininen kauluspaita on maku pääosin mielestäni juuri ennakkoluuloton. Mukavaa on se, että myös omat ompelukseni kelpaavat hyvin kaapin täytteeksi siipallekin. 

Kukkapaita Zarasta.

Paitojen lisäksi puolisoni sijoitti kaksiin uusiin kenkiin ja kaksiin housuihin. Calvin Kleinin megginsit saattoivat valintana yllättää jopa minut, mutta hyvältä ne näyttävät, ja ovat kuulemma myös todella mukavat. 

Vaatehankintoja Berliinissä puolisoni teki paitsi Zaran alennusmyynnissä, TK Maxx:illa ja Yack Fou:ssa

Kesällä kerran

Eilen meillä oli tällainen hellepäivä:

Lähdettiin Seurasaareen rannalle.

Minä luin kirjaa ja kaivelin hiekkaa varpaillani.

Tylleröinen ja isänsä pulikoivat meressä.

Reissun päätteeksi käytiin vielä kahvilla ja jätskillä siinä mukavassa kahvilassa, joka on metsänvartijan tuvassa.

Tylleröisen kanssa päätettiin, että tämä oli prinsessojen salainen vanha puutarha.

Seurasaarta suosittelemme kaikille, niin kesällä kuin talvellakin!

 

Perheet lomalla

Viime kesänä meillä oli Berliinissä niin kertakaikkisen mukavaa, että sieltä palatessamme aloimme heti miettiä, miten tämän kokemuksen voisi jakaa. Heitimme ilmaan ajatuksen yhteisestä reissusta, ja päätimme lähteä matkaan ensimmäisen vakavasti reissua harkinneen huushollin kanssa.

Kahden ja miksei useammankin perheen kanssa yhteislomasta haaveilevien kannattaakin ensin miettiä, kenen kanssa lähtee. Meille ei ollut mikään ongelma lähteä reissuun vanhojen tuttujen kanssa. Sen verran vuosien varrella näkemyksiä on tullut jaettua, että vaikka näkemykset eivät aina menisikään ihan yksiin, tunnemme toisemme sen verran, ettei jokaisen pikkuasian perään tarvitse murehtia. 

Kun ajankohta, asumus ja lennot on saatu yhdessä sumplittua, niin loppu on vain loman viettoa (hehheh). Lennot kannattaa hinnan puolesta varata ajoissa, sillä yksin tai pariskuntana matkustaessa äkkilähdön saaminen on huomattavasti helpompaa kuin vaikkapa nelihenkisen perheen lähtö juuri tiettyyn aikaan tiettyyn kohteeseen. Asunnon vuokrasimme jälleen Airbnb:n kautta, mahdollisista ehdokkaista kävimme s-postikeskustelua. Meillä oli tilava vanhan talon huoneisto, olisi vain kannattanut tarkistaa, että vaikka asunnon ilmoittaja on laittanut asunnon family friendly-kategoriaan, asunto oli hissittömän talon neljännessä kerroksessa. No, olen ollut huomaavinani, että vyötäröni on tuolla jossakin.

Kämpässä oli mm. vanhoja kaakeliuuneja.

Meillä ensisijaisena asunnonvalintakriteereinä oli tarpeeksi sänkyjä ja sijainti. Huomioon kannattaa ottaa myös kylppärien ja vessojen lukumäärä/asunnossa asuvat. Meillä oli kaksi suihkumahdollisuutta ja yksi vessa, mikä mielestäni riitti aika hyvin näin vajaan parin viikon keikalla. 

Yhdessä reissaamisesssa on selkeitä synergia-etuja. Kaupassa käyminen, ruoan laitto ja etenkin lapsien seura toisilleen. Mahdollisuus venyttää aamu-unia ilman, että toinen joutuu käkkimään yksinään lapsen kanssa. Kun ukot nukkuivat pois potkupallotärinöitään, me lähdimme katraan kanssa puistoon. Toinen kävi vielä nappaamassa lattemukit molemmille toisen katsoessa hetken kersojen perään puistossa. Ja sama toimi toisin päin. Ukkelit käkkivät puistossa, kun rouvasväki istui kahvilassa aamiaisella ja shopitteli menemään.

Kun reissussa on useampi lapsi, on takuulla jonkun kassissa aina laastareita, wetwipeseja, rusinarasioita tms. Lapsen syövät yhdessä kivasti, ainakin jos saavat kaikki samanlaiset annokset. Lapset jaksavat koko ajan innostua lähes mistä tahansa: erilaisista julkisista kulkuneuvoista, linnoilta näyttävistä rakennuksista, marjoista ja hedelmistä, puistoista ja suihkulähteistä.

Lopulta en niin tiedä tämänkään keikan tarpeellisuudesta. Tosin kyllä ne lapset eläimistäkin jaksoivat riemuita.

Miehet pääsivät katsomaan potkupalloa yhdessä, eikä vaimon tarvinnut jäädä yksin kotiin. Valkoviinilasillisen voimalla sitä sitten hihiteltiin illat pitkät nettikauppojen alennusmyyntejä selaillen ja kaikenlaisia juttuja höpötellen. Ja pakko tunnustaa, olihan se hienoa olla siellä pääkallopaikalla, kun pelaajat palasivat kotiin.

Juuri näin. All in or nothing.

Lasten kanssa reissatessa voimia kuluu jostain mystisestä syystä tuplamäärä mitä tavallisesti. Ja kyllähän niitä hickupseja tulee. Lapset ovat eri rytmisiä, väsyvät nopeasti, kiukuttelevat, liikkuminen on hidasta jne. Tässä kohtaa asenne ratkaisee paljon. Lasten kanssa lomailu ei ole aikuislomailua, meidän poppoosta sen tiesivät kaikki, ja niin hommat sujuivat todella jouhevasti. Ja toisaalta lapset tajuavat hämmästyttävän hyvin eron arjen ja reissaamisen välillä. Tylleröinen ei pitkään aikaan väsymyksestä ja muusta huolimatta, ole kiukutellut niin vähän kuin reissussa. Mukanamme oli siis urhea joukko pieniä reippaita matkalaisia.

Törmäsimme aivan lovelyyn Elizabeth Yochimiin, Participlayn performanssitaiteilijaan. Tällaiset kohtaamiset ja muutamat ajatustenvaihdot jäisivät kokematta ilman lasta.

Taksissa lentokentälle mieheni mietiskeli ääneen, että lapsen kanssa reissatessa ei tule katseltua niin paljon ylös, viitaten aikaisemmin käymäämme keskusteluun stalinistisen arkkitehtuurin ja betonibrutalismin mielenkiintoisuuksista. Lopputulema keskustelussa oli se, että lapsen kanssa näkee varvastasolla paljon sellaista, mitä muuten ei tulisi huomanneeksi. Kävelemme nenät kohti pilviä sitten joskus myöhemmin. 

Kissa hellepäivänä Prenzlauer Bergissä. Tätäkään en olisi ilman lasta huomannut.

Kulinaristiset nautinnotkaan eivät ole aivan itsestäänselvyyksiä. Yhden lapsen kanssa sitä vielä rohkeasti kokeilee jotain vähän muuta, mutta kolmen lapsen ihka oikea ruokkiminen ei annakaan enää niin helposti periksi kaikenlaisille villeille kokeiluille. Mutta aina ei myöskään ole pakko syödä yhdessä (vaikka se tosi hauskaa onkin, myös aikuisille!). Jos ei ole hirveän hyvä tekemään kompromisseja, ei varmaan myöskään kannata lähteä porukalla reissuun, pätee paitsi tässä, myös monessa muussa kohdassa. 

Frozen yogurt kaikilla höysteillä sen sijaan maistui aina. Kaikille.

Päiväuniajat pyhitettiin myös vanhempien lepotauoiksi. Tylleröinen nukkui hyvin matkarattaissa, joissa oli mahdollisuus sekä laskeaselkänoja että nostaa jalkatuki, suosittelen sellaisia kärryjä lämpimästi. Siinä sitten joko kahviteltiin, drinksuteltiin tai oltiin kämpillä ja nukuttiin itsekin. 

Välillä ehdittiin olla ihan jalat pöydällä.

Mietimme, mitä lapset mahtavat tästä kaikesta muistaa ja kaipaavatkohan he toistensa seuraa vielä Suomessakin. Ainakin heillä oli hauskaa, nauru raikui, jalat tömisivät pitkin puulattioita ja sängyt saivat pomppufiiliksen yllättäessä elämänsä käsitelyn. Vaikka vanhemmilla saattaa olla sellainen olo, että toinen, vähän rauhallisempi loma tähän perään ei olisi ollenkaan huono sanoisin, että yhteisloma oli jotain, jonka toivon toteutuvan vielä monta kertaa tulevaisuudessakin.

Ja tähän loppuun äidin tyylivinkki. Spontaani suihkulähtepulahdus onnistuu kivasti kevyessä viskoositrikoomekossa, kengät huolettomasti suihkulähteen reunalle viskottuna.

 

Katastrofipäivän pelastus

Tänään ei päivä lähtenyt vahvasti liikkeelle. Ensin shoppailutuokio jäi melkoisen lyhyeksi. Sen jälkeen murinaa ja märinää S-Bahn-verkon remontin takia ja matkasuunnitelman muutos. Sitten paniikin paikka, kun etsimme toisiamme tunnin verran keskellä jalkapallojuhlintaa, puhelinverkon maatessa jossain bittiavaruuden mustassa aukossa. En sivuunmennen sanoen muista, milloin viimeksi olisin ollut yhtä paniikissa. 

Lounas, joka piti olla nenän alla vartin vaille kaksi, nautittiin vähän kolmen jälkeen. Lapsi näytteli pääosaa livekuvasta Päiväuneton Berliinissä. Äiti kilahti ja hepuloi.

Aurinko paistoi. Halattiin koko porukka. Ja tylleröinen keksi, että haluaa takaisin ”ihmissuihkulähteelle”.

Tylleröinen asemissa.

Lapsena mietin usein, mitä virkaa on suihkulähteillä, jos niihin ei saa mennä kahlaamaan. Silloin ei tullut mieleenkään, että pari vuosikymmentä myöhemmin itselläni saattaisi olla pieni tyttö, jonka kanssa seison yhdessä suihkulähteessä auringon paistaessa. 

Pikkutytön unelma toteutui.

Yhtäkkiä kaikki olikin paremmin kuin koskaan. Neptunuksellakin roikkui potkupallotossut atraimessaan. Juhlapäivä kaikilla.

Tähän asti tapahtunutta

Täällä Berliinissä sää on ollut edelleen kaikkea helteen ja ukkosmyrskyn väliltä. Sadetakit pitää sinkauttaa päälle alta 30 sekunnin, ellei halua esim. hyytävää raekuuroa niskaansa, niinkuin meinasi käydä lauantain eläintarhareissulla. 

Lauantai-aamuna sää oli aluksi tällainen.

Pienimmät matkalaiset ovat alkaneet potea jonkinasteista hyytymistä. Tiimin vanhin pieni, joka ei enää enää pitkään aikaan ole nukkunut päiväunia, on nyt alkanut sammahtelemaan vähän sinne sun tänne. Tilannetta ei helpota se, ettei hänellä ole enää ollenkaan kärryjä omassa käytössään. Muutenkin meno on melko melskeisää, olkoonkin, että trio on hitsautunut yhteen niin tiiviisti, että kauhulla odotan torstai-iltaista kysymystä ”hei, missä ne mun tyypit on”, niinkuin tylleröisellä on tapana ollut täällä kysellä niinä aikoina, kun ei olla kuljettu yhdessä. 

”Kiharvit” vähän ennen sadetta.

Perinteisellä kirppisretkellä sunnuntaina puolet juokkueesta hyytyi jo kalkkiviivoille. Itse pääsin kerrankin ajoissa Arkonaplatzille, vain löytämään nämä Knollin 1950-luvun lastenhuonekalut, vain 950 €/setti. Itkin verta, katkerasti. Joskus harmittaa kun kaikkea mitä haluaa, ei voikaan saada. 

Siellä ne ovat. Söpöläiset.

Arkonaplatz käy aina hermoille. Siellä kaikki ne kalusteet, jotka kotiini haluaisin, mutta en ikinä saa, koska vaikka rahti järjestyisikin, pitäisi kalusteet kantaa pois kirppikseltä, eikä meistä koskaan ole siihen. Tai sitten en vaan halua tarpeeksi 😛 

Ei kai vaan! Kyllä! Sehän on Euroviisu-Conchita! 

Mauerparkilta odotan nykyään lähes pelkästään Flammkuchenia ja makoilua kahvimuki kourassa. Tällä kertaa seurassa oli myös tylleröinen.

Holzofenspezialitäten.

Ei reissua ilman paikallista ruokaa. Kävimme syömässä saksalaista perinneruokaa tarjoavassa ravintolassa. Hyvää oli, mutta tilanne oli kärjistyä siihen, että oma annokseni meinasi hiiltyä. Onneksi seurueen yksi tarkkasilmäinen pieni huomautti, että perunani ympärille kauniiksi joutseneksi kääritty folio kytee.

Kaunis, mutta mustanokkainen.

Ai niin. Pelattiinhan sitä jalkapalloakin. Nyt on myös kaikki päivän lehdet ostettu.

 

Torstaina takaisin. Tämä on luultavasti niitä lomia, joiden jälkeen vanhemmat ovat loman tarpeessa.