Todellinen prinsessa hei, älä edes hengitä!

Nyt kun maanataina kaikilla on glitteriä vähintäänkin hiushuituvassa, jotta taas muistettaisiin, että ei, lasta sen enempää kuin ketään ei saa kiusata sen perusteella, mihin hän haluaa pukeutua, aloin taas miettiä tyttöjä ja poikia muutenkin kuin vaatteiden osalta.

Tyttäreni on prinsessa, enemmän kuin 70-luvulla syntynyt äitinsä olisi ikinä osannut kuvitellakaan. Siinä missä itse olen käyttänyt tyytyväisenä punaisia kumppareita ja kirkkaan vihreää froteeasua (ja voi luoja miten nykyään froteeta vaatteissa inhoankaan!), oma lapseni on ainakin hemmetin tarkka siitä, onko asu kirkasta, tummaa vai vaaleaa pinkkiä, joita ei luonnollisesti voi sekoittaa toisiinsa. Ja kaikki prinsessainen, kruunut, helyset, korkkarit, käsilaukut, äidin puuterihuisku, ihan kaikki, on valtavan tärkeää.

Ja minä, jonka feministinen mieli yrjöää radioaktiivista velliä lukiessani yhä uudestaan ja uudestaan satuja neidoista pulassa ja tosirakkauden suudelmista, kestän tämän kuin nainen. Koska ne jutut ovat lapselleni tärkeitä, koska hän ammentaa niistä omiin leikkeihinsä tavalla, jota minä en kaiken opitun ja uudelleen opitun jälkeen näe. Ja onneksi hän surmaa lohikäärmeetkin itse. 

Mutta yhdessä kohtaa äitiä hatuttaa vietävästi. Kun jalokivet tipahtelevat heikoista muovisormuksista, kun lelukenkien soljet ovat valmiiksi irti, kun prinsessamekossa on vesipesukielto ja kruunu yksi toisensa jälkeen lävähtävät kappaleiksi pienen ihmisen käsittelyssä. 

Jos ostaisin leluja itselleni, ostaisin pelkkiä puujunaraiteita ja söpöjä puukuppikakkuja. Mutta kun ne lelut ovat pienelle prinsessalleni, joka tykkää paljeteista, glitteristä, timanteista ja hörselöistä. Vihaan lapseni mielen pahoittamista, etenkin silloin kun en toteuta vanhemman ikiaikaista tehtävää tuottaa lapselle pettymyksiä, vaan todella haluaisin ilahduttaa häntä. Ja vihaan tätä ihmeellistä tapaa tuottaa maailmaan roskaa, joka on tarpeetonta jo ennen kuin se on otettu paketistakaan.

Joten tämän äidin varustukseen kuuluu tätä nykyä ainakin tekstiililiima, kontaktiliima, neula ja lankaa lähes aina kun avataan joku prinsessainen, useimmiten lahjaksi tullut paketti. ”Äiti korjaa sen” on lausuttu ennekuin lapsi on edes saanut lelua käteensä. 

 

Odotan kertomuksia käteenhajoavista rakennussarjoista, lelutyökaluista yms. muista vastakkaiselle sukupuolelle stereotyyppisesti suunnatuista leluista. Koska vähän veikkaan, että tässäkin nyt on tällainen tyttö-passiivinen – poika-aktiivinen -jaottelu. Prinsessat istukoon torneissaan.  

Musta on tullut ompeluhullu

Tämä kevät on mennyt lievästi sanottuna poikkeuksellisissa merkeissä. Ehdottomasti hauskimpia poikkeuksia ovat olleet paitsi #teammomfien keväthippalot, myös Raisan kanssa kuitattu vaatevallankumousilta (lue Raisan sensuroimaton kuvaus illasta täältä), ja Tuttitangon Lillerin kanssa vietetyt ompelulanit.

Saimme Lillerin kanssa äitienpäivälahjaksi kokonaisen lauantaipäivän. Nimittäin ompeluun. Ja voi pojat, kyllä me ommeltiinkin! 

Ensimmäiset neljä tuntia meni kaavoja piirtäessä ja kankaita leikellessä. Kankaita pöllyttäessä, lehtiä selatessa ja höpötellessä aika kuluu kuin siivillä. Ilta päättyi vasta yhdeksän aikaan, kun noutothaikkukin oli popsittu ja Lillerin leipomasta suklaakakusta myös allekirjoittanut onnellisen pyöreänä.

Pakko oli vielä jatkaa yötä myöden, sellainen perusbangladeshilainen ompelupäivä kestoltaan siis. Olot olivat takuulla kyllä reilusti luksukkaammat.

Päivän saldona oli seuraavaa: kolme mekkoa ja yksi pipo. Leikattuna lepää vielä muutama paita, yksi päiväkotikaverillekin. 

Mekkojen kankaat: Viljamin Puoti, Koot.fi ja Majapuu. Pipo harmaa trikoonkappale ja pala puuvillaa omista kätköistä. Panta näperrelty lämmittelyksi, eikä lasketa lanien saldoon.

Kesällä käynnistyy kesäompelimo, johon ensimäiseksi asiakkaaksi on ilmoittautunut Raisa. Allekirjoittanut löytyy kaikella todennäköisyydellä myös Espoon kierrätyskeskuksen kesätapahtumasta myymässä kättensä tuotoksia.

 

Surusta

Ensin oli etiäinen ja sitten puhelimen kilahdus.

*           *           *

Niin, sä olet niitä, jotka ensin miettii, että sota-aikaan niiltä meni isä JA kolme poikaa, juttelee äiti.

Osanottoni, miten sä jaksat töissä, sanovat työkaverit.

Työ voi olla sellainen hengähdytauko surusta, juttelee yksi heistä, joiden suusta en mitään kovin rakentavaa ikinä ole odottanut.

*           *          *

Ensin sydän jättää yhden lyönnin välistä. Sitten huulet alkavat vapista. Kyyneleet nousevat silmiin.

Kurkkua kuristaa, vatsaan tuntuu kiertyneen sata boakäärmettä.

Suru tuntuu kauhealta, haikealta, kaipaukselta, syyllisyydeltä, kiukulta, pohjattomalta väsymykseltä, taistelulta, voitolta ja häviöltä. Oli sairautta, ikää ja etäisyyttä jne. Vaikeaa on kun oma suru ei tunnu sopivan oikein mihinkään valmiiseen surumuottiin. Ikäänkuin suremistapaansa pitäisi jotenkin selitellä. Ja joutuuhan sitä, koko ajan itselleenkin.

Olen miettinyt, kuinka jotenkin outoa on, että en ole tiennyt hautajaisten järjestämisestä oikeastaan yhtään mitään. Olen myös miettinyt, millaista toimintaterapiaa olisikaan askarrella hautajaisiin sellainen määrä somisteita, mitä nykyisin näkee häihin askarreltavan. Olen koittanut listata mielessäni kaikkia niitä asioita, velvollisuuksia, joita nyt pitäisi hoitaa. Ja olen myös tajunnut, että enää ei ole mikään kiire.

Viikon paras päivä on tietenkin perjantai

 

Olipa kerran perjantai, jolloin aamulla sai iloita siitä, että oma auto oli kamalasta kelistä huolimatta pysynyt tiellä ja se penkkaan törmänyt oli itseään huomattavasti paremmilla hermoilla varustettu kollega. Se sellainen perjantai, jolloin töissä saa huhkia hiki hatussa, töitä tehdään hartiavoimin myös ruokalassa ja jolloin sen ainoan kerran kun elämässään on tankkaamassa ABC:lla huomaa ääskorttinsa olevan puolisonsa lompakossa.

Kotiin päästessä päässä jyskyttää kiire-kiire-kiire ja missä ovat kaikki ehjät sukkahousut. Äkkiä-äkkiä-äkkiä tavarat kasaan, laukku olalle, toinen toiselle, patja käteen ja käääk, ehditäänköhän me ikinä perille.

Wrooooom, Iksu kurvaa kotikulmaan, äkkiä kyytiin, äkkiä kaasua pian-pian-pian.

Taika alkaa vaikuttaa jo auton kyydissä. Hyvät ihmiset, käykää kahvilla ja kaupassa Hämeenlinnassa! Mistä ihmeestä ne kaikki ystävälliset ihmiset sinne ovat päätyneet? Paras Alko on sellainen, josta saa alkoholittomankin kuoharin hyvien suositusten saattelemana, muista juhlajuomista nyt puhumattakaan. Kahvilan myyjän kantaessa pöytään ekstrasuklaakonvehteja, koska unohti laittaa kahvimme take-away -kuppeihin, olen valmis liikutuksen kyyneliin.

Kun pääsemme perille, tapahtuu jotain. Panta pään ympärillä hellittää, niska rentoutuu, yhtäkkiä ei olekaan ollut pitkää työpäivää, vaan edessä onkin pitkä yö täynnä ruokaa, juomaa ja huippuseuraa.

Ruoka on herkullista, onhan sitä olleet tekemässä ihan parhaat kokit. Nenä gewürztraminer-lasissa nuuskitaan kesää ja nurmikkoa, keskustellaan pehmopornoklassikoista kirjallisuudessa, nauretaan päät irti, avataan ystävänpäiväpaketteja, ihaillaan masuja ja asuja.

Kun silmät painuvat kiinni, hymyilen.

Aamulla keittiön lattialta (juu siinä oli kyllä se patjakin välissä) kömpiessäni nyökkään laimeasti kreivi krapulalle, joka ymmärtääkin poistua nopeasti takavasemmalle. Katselen ympärilleni ja hymyilen edelleen, sillä kaikella rakkaudella, lapseni, joskus on paljon kivampaa herätä rauhassa.

Pää saattaa jomottaa, mutta mieli on kevyt. Pöytään kannetaan juustoja, hedelmiä, croissantteja, vohveleita ja vaikka mitä. Mielessä välähtää, että vaikka ihminen useimmiten tajuaa miten hyvin hänellä oikeastaan asiat ovat vasta kun asiat ovat huonosti, se toimii myös toisin päin. Että miten huonosti asiat ovat olleet ja miten hyvin ne voisivat olla. Miten kiristämisen sijasta voisinkin hymyillä. Miten asiat ovat niin paljon paremmin, kun aamiaiseksi on vohveleita.

Muistan, kun Tanskassa työskenneltyäni tulin takaisin Suomeen ja moni kommentoi että ”sä hymyilet ihan jatkuvasti”. Hei ihanat tyypit, te ootte mun henkinen Kööpenhaminani: mä täällä vaan hymyilen!

Lisää tunnelmia phocahispidan, Rosannan, Emmin, Iksun ja Sillypääntsin tonteilla. Klikkaa ja hymyile!

Kuva: Sillypäänts

Hei joulurauhaa

 

Luin jostain, että ihmiset lataavat jouluun niin paljon odotuksia, että konflikteilta on usein mahdotonta välttyä.

Joku jouluihmiseksi itsensä luokitteleva on esimerkiksi onnistunut loukkaantumaan joulupukkipoleemisen Puutalon tavasta viettää joulua omalla tavallaan, onpa kutsunut postauksia jopa antijouluisiksi. Vaikka varmasti päällisin puolin kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että ei ole vain yhtä oikeaa tapaa viettää joulua, niin taustalla häilyy kuitenkin ajatus jostain ”oikeasta”.

Joka vuosi jouluihminen odottaa joulua omalla tavallaan. Joku suunnittelee piparitalon pohjapiirrustusta ja huonejakoa, toinen selaa Pantonen värikarttaa, että joulukoristeiden värit takuulla sopivat nojatuolien käsinojiin ja kolmas kaivaa lanttulaatikon reseptiä esi-isiensä reseptikätköistä. Ollaan toiveikkaita, täynnä odotusta.

Minä olen usein täynnä ahdistusta. Odotan vain taivasta niskaani.

Olen viettänyt melko monta aikuisikäni joulua sairaalan odotuspenkissä tai muuten vain peläten vaihtelevien läheisten hengen puolesta. Ainoat odotukset joulun suhteen ovat useamman vuoden ajan kietoutuneet vain yhden teeman ympärille. Ja huolimatta siitä että tilanne on ollut jo jouluja ja jouluja rauhallinen, pelko asuu rintapielessäni.

Joten anteeksi jouluihminen, jos en ota osaa tipetipetiptappiisi, jos en ole kiinnostunut reissaamaan ympäri Suomenmaan laatikoittesi perässä, jos en näe sitä mikä on aina ollut ja minkä aina olisi hyvä olla. Minulla on ollut vähän raskaammat perinteet niskassani.

Jouluihminen hei, siihen voi olla syynsä, miksi joku haluaa syödä nimenomaan perinteisen joulu-saag paneerinsa, miksi hänen joulunsa on parhaimmillaan Teneriffalla tai Dubaissa tai töissä, miksi hän ei halua antaa eikä vastaanottaa yhtäkään pakettia.

Minäkin kyllä näen itseni jouluihmisenä. Glögi on herkullista, kuusen ja hyasinttien tuoksu on huumaava ja tuo muistoja lapsuuden taikaa täynnä olleista jouluista. En kaipaa perinteinta, mutta rauhaa sitäkin enemmän.

Tänä vuonna vietämme joulua ensimmäistä kertaa ilman, että kukaan sanelee, miten ja missä meidän olisi hyvä olla milläkin kellonlyömällä. (Toivon myös kovasti, että kaikki säilyvät hengissä). Kaipaan sisaruksiani sillä he ovat kaukana ja samalla ymmärrän heitä. Minäkin haluan olla kaukana. Me olemme väsyneitä olemaan kenekään toisen joulumieli, meidän pitää saada etsiä omamme.

On ollut lähes ruumistairtaantumiskokemus olla oman itsensä jouluihminen.

Meillä on tulppaaneja, hyasintteja tylleröisen ikkunaan taiteilemat lumihiutaletarrat. Ne ovat vähän rutussa ja kasassa, mutta ne ovat hienot juuri niinkuin ovat.

Meillä on joulukuusi, jossa on kolmet valot. Värivalot muistuttavat omasta lapsuudestani kultaiselta 80-luvulta.

Saan istua yksin hiljaa keittiössä, juoda glögiä ja syödä pipareita ilman että kukaan kyselee mitään. Meillä on sotkuista, mutta puhdasta. Joulu tulee siitä huolimatta, että pyykkitelineellä on vielä pyykkiä. Minä kestän tyynesti ajatuksen siitä, että pari joululahjaksi meinattua pipoa on vielä ompelematta. Joulu ei lopu huomiseen.

Askartelin tylleröiselle tontunkurkistelukiikarit. Tylleröinen on viikonlopusta alkaen vaeltanut pitkin poikin ja tiiraillut tonttuja kädet kiikareina. Leikkiin on valtavan rentouttavaa tempautua mukaan, sitä voi aivan hyvin nähdä itsekin tontun vilahtavan juuri siellä kuusen luona. Tonttu alkoikin kätkeä kaikenlaisia pikkupaketteja ympäriinsä. Mikäli paketista on paljastunut elokuva, on se tarkoittanut sitä, että isillä ja äidillä on hetki aikaa olla rauhassa.

Huolimatta siitä että en henkilökohtaisesti kaipaa lunta muuhun kuin hiihtämiseen, oli tänään pakko myöntää, että kyllä nyt on kaunista. Todella kaunista.

Tytöt tanssivat ikkunan huurussa kun vesipannu on kiehunut tovin liian kauan. Jouluni ei ole vain hyasinteissa ja pipareissa. Henkilökohtaisen jouluhetkeni koin tänään Vantaan Jumbossa. Väkeä oli vähemmän kuin normaalina viikonloppuna, me vielä haimme viimeisiä konvehtirasioita, kahvipaketteja ja kynttilöitä niille, joiden ystävällisuudestä ja avusta saamme näinä pyhinä nauttia. Kellään ei tuntunut olevan kiire minnekään, kassajonoissakin ihmiset näyttivät ottavan rauhallisesti, kuin tietäen, että tässä saa pari päivää olla jonottamatta yhtään missään, että nyt voi jonottaa vaikka kolmen päivän edestä. Aikamme pyörittyämme, muutamat alennusmyynnitkin tarkastettuamme ja pari tonttupakettia ostettuamme tylleröisen jätskinälkä alkoi olla jo melko kovaäänistä. Siinä me sitten pohdimme, että tullako kotiin syömään ruokaa vai marssia johonkin pikaruokapaikkaan. Kysyimme tylleröiseltä, joka tosin jo muutaman päivän oli haaveillut, että pääsisi ”isin kanssa siihen lavintolaan, mistä saa muumipurkkaa”. Valitsimme Hesen sijaan kuitenkin Chicosin. Paikka oli puolityhjä, pöydissä istui rauhallisia seurueita lounaalla ja kahvittelemassa. Tarjoilijat hymyilivät, jutustelivat kevyesti keskeään sekä asiakkaille  ja ohikulkiessaan kyselivät pöytäseurueilta, saisiko olla vielä jotain lisää. Tylleröinen söi lihapullansa ja vihanneksensa, ranskiksetkin viimeistä myöten. Lapsen ruoka lennähti pöytään nopeasti, ja me aikuiset saimme omamme kun alkoi näyttää siltä, että aikuisetkin saavat syödä kahden käden lounaan. Siinä omia kanankappaleita järsiessäni, katsellen kuusi lusikallista strösseleitä omaan jätskiannokseensa kaatanutta tylleröistä tunsin oman jouluhetkeni. Rauhassa, jonkun toisen tekemä ruoka nenän alla, omieni kanssa.

Yhtä rauhallista jouluhetkeä toivon kaikille, jokaiselle omalla tavallaan.

Loogista

Mitä tekee siippani kun saa kuulla minun saaneen töitä?

Tilaa itselleen seitsemän paria kenkiä sovitukseen. 

No ei se niitä kaikkia pitänyt. 

Sudenkorentoja

Ja taas olisin täällä hyvä äiti-pisteitä kärkkymässä!

Mitäs sitä lapsensa kanssa tekisi, ellei painaisi kangasta! Sotkua, väriä siellä sun täällä, lattiassa, omilla vaatteilla, kaatuneita purnukoita ja kaaosta. 

Ei sentään. Vaikka kangasväreillä touhuaminen on melko sotkuista meininkiä, lähtee väri iholta aika vähin keinoin ja kankaan kunnollinen pingoittaminen auttaa siihen, ettei leimaulujälki ole aivan mahdottoman tuhruista.

Kuviot on siis painettu hätäpäissäni softiksesta leikkaamallani leimasilla, mallina käytettiin piparkakkumuottia. Huolellinen ja hyvin varautunut äitihän on jo edellisenä yönä leikellyt askarteluveitsellä valmiiksi liudan tarkkareunaisia kuvioita ja liimaillut niihin tarttumakahvat, mutta käänteistään nopea äiti muotoili tämän leimasimen alta kymmenessä minuutissa softiksesta ja vanhasta kaapin vetimestä. 

Musta väri oli tasapohjaisessa pakasterasiassa, josta pienten sormien oli sitä melko kätevä levitellä leimasimeen. Silmän ja käden koordinaation lisäksi tämä homma kysyi tylleröiseltä hirveästi hermoja ja rohkeutta. Ei ole nimittäin tylleröiselle pahempaa ajatusta kuin, ettei jokin menisi niin kuin hän oli ajatellut. Mutta valmista saatiin!

Painopohjana meillä oli Marimekon vaaleanpunainen puuvillatrikoo, ajatukseni oli, että valmiista painokankaasta voisi ommella jonkun vaatteen tai asusteen, vaikka joululahjoja mummoille. 

Mutta tylleröinen ei halunnutkaan luopua hienosta työstään ja niin ompelin tylleröiselle tuubihuivin. 

Oma pieni kuosisuunnittelijani ♥

Oma pikku Maleficent

Niinkuin on jo perinteeksi muodostunut, yöllä ennen päiväkodin naamiaisia äiti ompelee kuin viimeistä päivää. Prinsessa-asua olisi taas tietenkin pitänyt tehdä, mutta siippani ideoi tylleröiselle Pahatar-asun, koska tällä hetkellä myös Pahatar on todella mielenkiintoinen ja jännittävä hahmo tylleröisen mielestä. 

”Pahattaren myssykkä”. Tylleröinen kyttää vakavana Ruusus-elokuvaa.

Tämä innovaatio syntyi mustasta trikoosta, mukaillusta kypärämyssyn kaavasta ja parista summissa leikattua kolmiota sekä pätkästä samettinauhaa. Sarvet on täytetty vanulla ja ne pysyvät juuri ja juuri pystyssä. Mutta paremmin menossa mukana kuin mitkään pantaviritykset. Asuun kuului vielä mustalla pitsillä somistettu fuksianpunainen mekko ja harmaa samettiviitta. Ihan kokomustaan en lastani halunnut pukea. 

Päiväkodin naamiaiset olivat kuulemma kivat mutta vähän pelottavat.

Ai ruma vai?

Arvatkaapas vaan, missäs sitä ollaan oltu?

Ehkä Tukholmassa?

Jossain antiikissa?

Jugendlandiassa?

Jossain suurlähetystössä?

Modernilandiassa?

Sillan alla?

Betonibrutalismin saartamana?

Kivipainon varjossa?

Pietarissa?

No Turussa tietenkin!

Turku on kaunis, kaikista grynderien murskayrityksistä huolimatta. Kesät talvet Turku säteilee hiljaa ja arvokkaasti aina ajassa mukana, tänä viikonloppuna tihkusateen elegantisti harmaannuttama. 

Kauneinta Turussa tällä kertaa olivat kuitenkin Kahvia, kiitos! -blogin Kahvittelija ja Matkalla äidiksi -blogin MM. Oli ilo tavata, toivottavasti nähdään pian uudelleen <3

Pistän pullat uunihin, vedän valmiit takaisin…

Voisiko joku nyt jakaa niitä todellisia hyvä äiti-pisteitä jossakin? 

Runsas viikko sitten kiduin niin hirveästä migreenistä, että vaelsin monta päivää aikamoisessa lääkepöhnässä. Migreeni hatuttaa ja kauhistuttaa ja Hortonin neuralgiana se on vielä sangen usein vieraana. Sinänsä kiva, että lääkkeistä on edes sen verran apua, että ne ainakin osittain vaimentavat kipua niin, että sitä pystyy melkein olemaan äitikin.

Lääkkeet ilmeisesti pistivät pääni sen verran pyörällä, että kun menin hakemaan lasta päiväkodista, lupasin hänelle siinä sen kummempia ajattelematta että  ”kotona leivotaan!”. Siis että kauheassa migreenilääkkeen jälkihöyryssä ajattelin, että kivointa mitä voi tehdä on leipoa?

Lääkkeet ilmeisesti sumensivat tajuntaani sen verran, että kaikki kyynisyyden rippeetkin hävisivät, sillä leipominen oli kivointa mitä olen vähään aikaan tehnyt. Toinen todella huomion arvoinen seikka oli, että 2-vuotias voi todella olla avuksi.

Pikku mestarileipuri sekoitti leivinjauheen vehnäjauhoihin, siivilöi jauhot muna-sokerivaahtoon ja sekoitti taikinan. Siinä samaan aikaan tehoäiti otti lämpimät voileivät uunista. Lopuksi pikkuleipuri vielä voiteli vuoat ja jauhotti ne. Kaikkein yllättävintä oli sotkun vähyys. Hienointa ehkä se, miten valtavan ylpeä pieni leipurimestari oli tuotoksistaan.

Teimme ihan tavallisen sokerikakkutaikinan, jonka paistoimme kahdessa minikokoisessa kakkuvuoassa ja yhdessä silikonimuotissa. Vinkkinä kaikille vanhemmille, kannattaa mennä sekoamaan Stockan leipomisosastolle. Menin sinne alunperin hakemaan minikokoista kaulinta, ja kas kummaa, mitä sieltä tarttuikaan mukaan. Nuo kaksi kakkuvuokaa ja muutama piparimuotti, joita on tosin toistaiseksi käytetty vain softis-levyn leikkaamiseen tarkoituksena tehdä kankaanpainoleimasimia. Hauska silikoninen ötökkämuotti on Lidlistä, tuosta toistuvasti positiivisesti yllättävästä valintamyymästä.

Jee, olen pullansokerikakun tuoksuinen äiti!