Rivikansalaisesta ääriliikehtijäksi

Ihminen voi yhdessä hujauksessa muuttua kiltistä vedenkeittäjästä raivokkaasti provosoivaksi ääriliikkeen edustajaksi.

Näin kävi viime viikolla, kun hallituksen edustajat pääministerin johdolla totesivat, ettei saa suvaita liikaa. Edelleenkin se, mitä tällä todellisuudessa tarkoitettiin, on itselleni mystisyyden viitan verhoama, mutta sen verran ymmärsin, että tässä ei nyt sovi provosoida niitä ihmispoloisia, jotka ovat huolissaan kasvavasta turvapaikanhakijoiden määrästä. Siis ettei näille ihmisraasuille, jotka ovat huolissaan kaiken maailman kantokyvystä, kestävistä pohjista ja herraties minkälaisista erilaisista teistä joiden haarassa tässä nyt ilmeisesti ollaan, tule vaan paha mieli.

Joskus toivoisin, että kaikessa olisikin kysymys vain pahasta mielestä. Että oikeasti ei mitään Punaisen Ristin apua tarvittaisikaan. Että tämä olisi vain pienen puuhastelijajoukon teekutsut. Että tämä olisi vain mahdollisuus tyhjentää kaapit turhasta roinasta ja sitten itsetyytyväisyydessä velloen voisi vaan hörppiä maitokahviaan ja miettiä, että kylläpä ne pakolaispoloiset nyt varmaan ovat onnellisia.

Mutta kun tämä  on SPR:n työntekijöiden ja muiden vapaaehtoisten vainoamista. Yhteystietojen kaivelua, uhkailua ja väkivallantekoja. Perättömien huhujen levittämistä ja sitä, mitä nykyään kutsutaan kiihottamiseksi kansanryhmää vastaan. Ja tätä ei nyt saisi arvostella?

En ajatellut muuttaa käytöstäni. Keitän vettä edelleen, nykyään vain provosoivasti. Tervetuloa anarkofeministin teekutsuille, joiden tarkoitus on herättää mahdollisimman paljon pahaa mieltä… Niin kenessä?

Ei ihan tavallinen tiistai

Satuin pyöräilemään poliisiaseman ohi. Katselin harmaata joukkoa, joka hiljaa huojahteli oven edessä. Huomasin, että paikalla oli myös ihmisiä, jotka jakoivat ruokaa ja vaatteita. Menin kysymään, miten voisin auttaa.

Siinä ihmisten keskellä seistessä hiljaisuus tuntui huutavan. Mieleen tulvahti hyökyaallon lailla kaikki somessa viime aikoina vilissyt törkeyksien määrä. Kaikki silmiin sattuneet loukkaukset, solvaukset ja ennakkoluulot, joista olen halunnut ajatella, ettei niitä kukaan ota tosissaan.

Mieleeni tuli, että en minä ole se, joka asuu kuplassa. Jossain solvatussa punavihervassaribloshevikkisuvakkikuplassa, jonne todellisuus ei yllä. Minä olen ollut kiinni todellisuuden reunassa tiukemmin kuin olen osannut ajatellakaan. Näen todellisuuden huomattavasti kirkkaammin, kuin yksikään heistä, jotka esimerkiksi tunkevat avustusryhmien faceryhmiin trollaamaan. Roikun todellisuudessa kynsin hampain tiukemmin kuin yksinään heistä, jotka pystyvät täyttämään internetin ihmemaata raiskausfantasioillaan, joissa hyysäriämmää pahoinpidellään niin tarkkaan, että kirjoittajan voisi luulla olevan patologi.

Suosittelen jokaiselle tilanteeseen tutustumista. Ei netissä vaan livenä.

Mieheni kysyi illalla, millaista oli ollut. Sanoin että kyllä siinä aluksi tuli iso itku, todellisuus on sen verran toista kuin uutiset, joita katsomalla myös tulee itku. Murjaisimme muutaman postmodernin ironisen vitsin sanasta hyysäri, jonka jälleen mieheni sanoi:” niin, ja jos en vielä tajunnut sanoa, niin mä oon susta ylpeä”.

Aion jatkaa auttamista.

Tadaa!

Kotona ollaan!

Nimittäin Blogikodissa, ja nyt vakaa aikomus on palata aktiivihkoksi somehenkilöksi.

Paljon on tapahtunut sitten kesäkuun alun. Nykyhallitus hatuttaa edelleen, ja purin turhautumista ompelemalla muutaman mekon. Pätkätyöhelvetti jatkuu, mutta siitä olen tässä taloustilanteessa ehkä kuitenkin enemmän kiitollinen kuin harmissani. Lapsikin on mennyt kasvamaan ja on jo iso tyttö. Kesällä palelsi enemmän kuin hikoilutti ja ulkomaanreissu rajoittui pariin Tallinnan-pyrähdykseen ja Tukholman saaristoon. Lapsikin ymmärtää suruissaan mutista ”mää en tänä vuonna oo vielä päässyt Berliiniin”.

Olen ollut koko kesän enemmän tekemisissä live-ihmisten kanssa kuin somen, se on ollut mukavaa. Joskus on ehkä parempikin olla myös näppäimistö hiljaisena, jos ei koe, että on mitään tähdellistä sanottavaa. Ehkä täppärin lumokin on ollut liikaa, kuinka helpoksi nettikangaskauppojen selailu onkaan muuttunut. Jos täpyskässä olisi näppäimet, ehkä sillä tulisi kirjoitettua enemmän?

Täällä Hääräkonttorissa ei juuri Siperian linjoista tulla poikkeamaan. Lapikkaat lumessa, hengitys huuruten ja aivot sauhuten mennään eteenpäin. Ompeluksia tulee toivottavasti enemmän. Kaikkea tulee toivottavasti viime aikoja enemmän.

Syksy on ollut hienoista muutoksen aikaa elävänkin elämän osalta. Iloinen uutuus oli päästä mukaan töissä työtapoja kehittävään toimintaan. Aiheena on blogit. Katson olevani vähintäänkin pätevä. Saatan raportoida projektista jotain tännekin, etenkin jos vastaa tulee jotain mielenkiintoista. Eikös blogissa olisikin luonnollista käsitellä juuri blogeja?

Bloglovin´

<a href=”http://www.bloglovin.com/blog/14407743/?claim=r76punqgmqz”>Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>