Todellinen prinsessa hei, älä edes hengitä!

Nyt kun maanataina kaikilla on glitteriä vähintäänkin hiushuituvassa, jotta taas muistettaisiin, että ei, lasta sen enempää kuin ketään ei saa kiusata sen perusteella, mihin hän haluaa pukeutua, aloin taas miettiä tyttöjä ja poikia muutenkin kuin vaatteiden osalta.

Tyttäreni on prinsessa, enemmän kuin 70-luvulla syntynyt äitinsä olisi ikinä osannut kuvitellakaan. Siinä missä itse olen käyttänyt tyytyväisenä punaisia kumppareita ja kirkkaan vihreää froteeasua (ja voi luoja miten nykyään froteeta vaatteissa inhoankaan!), oma lapseni on ainakin hemmetin tarkka siitä, onko asu kirkasta, tummaa vai vaaleaa pinkkiä, joita ei luonnollisesti voi sekoittaa toisiinsa. Ja kaikki prinsessainen, kruunut, helyset, korkkarit, käsilaukut, äidin puuterihuisku, ihan kaikki, on valtavan tärkeää.

Ja minä, jonka feministinen mieli yrjöää radioaktiivista velliä lukiessani yhä uudestaan ja uudestaan satuja neidoista pulassa ja tosirakkauden suudelmista, kestän tämän kuin nainen. Koska ne jutut ovat lapselleni tärkeitä, koska hän ammentaa niistä omiin leikkeihinsä tavalla, jota minä en kaiken opitun ja uudelleen opitun jälkeen näe. Ja onneksi hän surmaa lohikäärmeetkin itse. 

Mutta yhdessä kohtaa äitiä hatuttaa vietävästi. Kun jalokivet tipahtelevat heikoista muovisormuksista, kun lelukenkien soljet ovat valmiiksi irti, kun prinsessamekossa on vesipesukielto ja kruunu yksi toisensa jälkeen lävähtävät kappaleiksi pienen ihmisen käsittelyssä. 

Jos ostaisin leluja itselleni, ostaisin pelkkiä puujunaraiteita ja söpöjä puukuppikakkuja. Mutta kun ne lelut ovat pienelle prinsessalleni, joka tykkää paljeteista, glitteristä, timanteista ja hörselöistä. Vihaan lapseni mielen pahoittamista, etenkin silloin kun en toteuta vanhemman ikiaikaista tehtävää tuottaa lapselle pettymyksiä, vaan todella haluaisin ilahduttaa häntä. Ja vihaan tätä ihmeellistä tapaa tuottaa maailmaan roskaa, joka on tarpeetonta jo ennen kuin se on otettu paketistakaan.

Joten tämän äidin varustukseen kuuluu tätä nykyä ainakin tekstiililiima, kontaktiliima, neula ja lankaa lähes aina kun avataan joku prinsessainen, useimmiten lahjaksi tullut paketti. ”Äiti korjaa sen” on lausuttu ennekuin lapsi on edes saanut lelua käteensä. 

 

Odotan kertomuksia käteenhajoavista rakennussarjoista, lelutyökaluista yms. muista vastakkaiselle sukupuolelle stereotyyppisesti suunnatuista leluista. Koska vähän veikkaan, että tässäkin nyt on tällainen tyttö-passiivinen – poika-aktiivinen -jaottelu. Prinsessat istukoon torneissaan.  

Poliittinen farssi

Kaksinäytöksinen näytelmä erään strategisen hallitusohjelman synnystä. Kaikki yhteydet todellisuuteen ovat (ikävää) sattumaa.

 I

– No nih, pojjaat! Nyt aletaan hommiin! 

– Juu. Onko ryhmätyöryhmillä fläppitaulut valmiina? 

– Hehheh, Juhis, ei tässä nyt sentään autotallissa olla.

– No mutta ei sitten muuta kun hommiin. Mitäs sanotte, pitäisikö meillä olla joku iskevämpi luku käytössä? Sellainen muutama-neljä miljardia on jotenkin… Ei niin kansantajuinen.

– Pistetään kymppi! Se on sellainen hyvä pyöreä luku.

-(Kaikki kolme yhteen ääneen) Joo, joo, tehdään niin. Ja nyt mennään kahville, johan tätä tässä jo vatuloitiinkin, hehhehhehheee…

 

II

 

– Noin! Siinähän on komeat 36 sivua, kansilehtineen kaikkineen. Eikä mennyt paljoa aikaakaan.

– Hienon graafinkin olit Juhis siihen askarrellut.

– Juu, juu, autotallissa, siinä samalla kun väsäsin sitä kakkaraa, niin pohdin mielessäni, miten tuollaisia hauskoja nuolia voisi käyttää tuollaisessa kuvassa. Ja säästin siinä sitten valtioneuvostoon sihteereiltäkin piirustamisen vaivan. Osallistuin vähän säästötalkoisiin.

– Vähän alkoi tässä nyt vaan mietityttämään että miten kauan meikäläisenkään äänestäjiltä mahtaa mennä siihen, että tajuavat, että eihän ne niiden autoilun kustannukset nyt laskeneetkaan, vaan mähän sen uuden auton tässä saan halvemmalla. Meinaan vaan kun tuskin monella niistä nyt on sitten kuitenkaan varaa ihan uutta autoa ostaa…

– Älä nyt Tippe noita sure! Eikös teikäläisistä ole tunnetusti pitkät piuhat, alhainen sisälukutaito ja muutenkin selvät hetket vähissä? ( kovaäänistä naurua moneen kertaan kerrotulle vitsille, joka tunnetusti paranee uudelleen kerrottaessa)

– Juhis, Aksu kiusaa….

– No no pojat. Ei tästä kovin suurta meteliä tule, älä Tippe sure. Nuo kaikki koulutusleikkaukset pitävät huolta sitä, että tuo pikkuinen autovero jää sen alle, kun kaikki huutavat yhteen ääneen eikö kukaan ajattele lapsia. 

– Nerokas homma kyllä kaikenkaikkiaan tuo lapsiin vetoaminen. Pysyvätpähän ämmät kotioloissa, niin riittää paremmin työtä kun työmiehillekin! Lapsikorttia kannattaa tosiaan aina heilutella, loppuu kaikenlainen nenillehyppeleminen. (tyytyväistä hekottelua)

– Näin on! Ja oikein pitkälle vietynä ei sitten pääse muodostumaan enää tällaista nykyisen kaltaista kestämätöntä tilannetta, jossa ihmisillä on niin jumalattomasti koulutusta, ettei enää rehellinen tiskaaminen kelpaa. Vielä kun jotenkin saisi palautettua tasoryhmät perusopetuksen, niin siitä ei olisi enää pitkä matka kansa- ja oppikoulujakoon. 

– Ja sitten kertakaikkiaan ei vaan kouluteta kaikkia. Siinä säästyy aivan valtavasti rahaa, kun ei tarvitse ylläpitää mitään maakuntakorkeakouluja, kaikki mahtuu yhteen laitokseen, joka sekin voi kerätä rahoituksensa joltain firmalta tai parilta. Paras tietenkin olisi, että ostaisivat ne tutkimukset ja mieluiten niiden tuloksetkin valmiina yliopistoista.

– Älä muuta sano. Tosiaan, innovoimalla tästä selvitään, hahaha. Eiku..?

 

*           *            *

Neuvottelutulokseen strategisesta hallitusohjelmasta voit tutustua tästä. Liitteet, joissa on enemmän konkretiaa kuin sanahelinää, löytyvät täältä.

Farssi: tapahtuma tai sarja tapahtumia joka naurattaisi, jollei se itkettäisi.

Public enemy? Eduskuntavaalit lähestyy

Odottelen innokkaasti, että jokin verkon yhteistuotossanakirja määrittelisi ”lattemamman” suurin piirtein: naaraspuolinen lisääntymään käynyt yksilö, usein lajia homo sapiens, joka haluaisi juoda kahvinsa rauhassa.

Lakiesitys hylättiin, siinä taustalla läpi runnottiin varmaan jotain sellaistakin, joka ei suuren yleisön kritiikkiä kestä ja siksi piti nostaa pienimuotoinen tunteisiinvetoava meteli, mutta termi jäi takuulla elämään.

Haluaisin suorastaan tunnustautua lattemammaksi. Tuollaiseksi aikamme symboliksi, mielikuvituksen tuotteeksi, joka niin hienosti on ujutettu käsitteistöömme. Harmi sinänsä että itselläni on ollut hyväksyttävä syy vielä lapsi päiväkotiin. Toisaalta, olenko ehkä piilolattemma, koska saatan töistä aikaisemmin päästessäni käydä ilman lasta kaupassa ja käydä jopa kotona juomassa sen pahamaineisen kahvin, ennenkuin haen lapseni päikystä? Niin tai näin, menin jo joku aika sitten päiväkodissa paljastamaan, että olin päiväkodille kävellessäni miettinyt, ovatko jo ehtineet ulkoilla tarpeeksi ennenkuin noudan omani kotiin, vai olisko pitänyt mennä puoleksi tunniksi kotiin odottelemaan.

Mikä tekee kahvia juovan äidin niin vaaralliseksi, että hänelle pitää luoda oma nimi, jota ahkerasti kuuluttaa mediassa? Näiden lattemamma-kategoriaan päässeiden lukumäärä ei käsittääkseni ollut niin suuri, ettäkö sillä vielä vallankumouksia luotaisiin puhumattakaan että saavutettaisiin merkittäviä säästöjä. Väestöliiton blogissa luvuksi esitetään kolmea prosentti päivähoidossa olevista lapsista, joilla toinen vanhemmista olisi kotona vanhempainvapaalla

Kysymys taisikin olla ihan muusta kuin niistä kolmesta prosentista kahvinhimoisia äitejä. Sehän on näet vaalit tulossa.

Kunpa näitä asioita ei käsiteltäisi näin. Leimaamalla ja lietsomalla, tuomitsemalla ja tyhmentämällä. Kiinnittämällä huomiota epäolennaisuuksiin, ikäänkuin olettaen, että se kotona öitä kiljuvan vauvan kanssa valvova tai kodin, työn ja päiväkodin väliä kiitolaukkaava naispuolinen väestönosa ei tajuaisi mistään mitään. Surullista.

Ja kyllä, väitän itseäni ajattelevaksi ja tiedostavaksikin ihmiseksi. Satuin vain viettämäään viime lauantain puhdistaen ja kunnostaen kahta kierrätyskeskuksesta löytynyttä My Little Ponya. Siinä jäi kahvitkin välistä. Käsittääkseni pystyn ajatustoimintaan, vaikka olenkin nainen, ja mennyt vielä saamaan lapsen. Tunteisiinvetoavaa uutisointia käytettiin edellisen kerran hyväksi silloin, kun lapsilisiä pienennettiin. Silloin välikärsijöinä olivat seksuaalivähemmistöt. Asiallisessa ja aivan selvässä asiassa (kyllä, haluan väkisinkin ajatella, että ihmisoikeusasiat olisivat selviä asioita tämän päivän Suomessa) kaivettiin kaikki mahdolliset tunneperäiset reaktiot esiin, mitä kärjistetympiä, sitä parempia. Ja taustalla saatiin aivan rauhassa nuijia läpi päätös, joka vaikutti lapsiperheiden elämään. Kuka huusi silloin lapsen edusta? Perheiden valinnanvarasta? Ylipäänsä yhtään mistään.

Toisin kuin voisi luulla, tunne ei ole uusi järki. Tunne on tunne ja järki on järki. Itsekin teen paljon päätöksiä tunteen ja vaiston perusteella, mutta en sokkona. Se tunne on tarkkaan taustoitettu, mietitty ja harkittu, usein päädytty pienimmän pahan vaihtoehtoon. Ei huutamalla eikä mesoamalla, leimaamalla tai uskomalla ihan kaikkea, mitä netissä lukee. Toisaalta, jos tämä jännittävä tunteisiinvetoamisprojekti jatkuu, saatan tehdä oman päätökseni vähiten hermoromausta aiheuttavan puolueen suuntaan.

Nöyrä pyyntöni tulevissa vaaleissa ehdolla oleville on: ystävällisesti, älkää pitäkö meitä tyhminä.

Ministylistini painava sana

Lentoaskeleiden Rosanna heitti hauskalla haasteella. Annetaan välillä lapsen stailata äitinsä, kun yleensä se on äiti, joka stailaa lapsensa.

Tämä vaikuttii niin toteuttamiskelpoiselta haasteelta, että heti aamulla aloitin haasteen toteuttamista tähän malliin:

 

– Hei tylleröinen, haluaisitko sä tänään päättää, mitä äiti laittaa päälleen?

– En.

– Jaha, ööö, vai niin. Sopiiko kysyä, miksi et? Kun äiti yleensä päättää sun vaatteet, niin äiti ajatteli että…

– Joojoo, en. Lapset voisivat miettiä, mitä lapset pukevat päälleensä ja aikuiset voivat sitten miettiä, mitä aikuiset pukevat päällensä.

-Jaha. Ok. Selvä.

 

Että  katsotaan sitten ehkä joku toinen päivä….

Hikeä ilman verta ja kyyneleitä eli täydellinen retkipäivä

Talvilomasuunnitelmat olivat alunperinkin varsin vaatimattomat: lapsen kanssa kotona, noin niinkuin suurin piirtein. Sitten keksin, että tarvitsen, kertakaikkiaan tarvitsen uuden lelun, jota pitäisi lähteä hakemaan Tallinnasta saakka. Ei mahdollisuutta vapaapäivään äitiydestä. Kääk. Miten lapsi jaksaa a) herätä aamulla niin aikaisin, että ehtisimme seitsemäksi satamaan, b) olla sen pari tuntia laivan tylsyydessä c) käydä Karnaluksissa äidin kanssa d) kiinnostua vanhoista rakennuksista ja vielä bonussektorina, miten äiti kestää sen, että lapsi ei kestä.

Tässä kohtaa päti todella vanha sanonta pessimisti ei pety. Matkaseurani oli mahtava, huumorintajuinen, vitsikäs, yllättävä, hauska, kiltti, ystävällinen, kohtelias, napakka ja kaikin puolin mallikansalainen.

Tällä lyhyellä lapsiperhekokemuksella (3v.) sanon, että tämä reilu kolmevuotias on matkaseuralaisista paras. Hyvänä kakkosena on se tyyppi, joka syö joko tissiä tai pulloa ja jolla on vielä vaippa pöksyissään, mutta ei omaa tahtoa. Pohjat tässä rankingissa vetää uhmakas 2,5 vuotias räyhäapina.

Menomatka oli kaikin puolin leppoisa, kun tyllleröinen oli toipunut siitä faktasta, että hänet oli herätetty 5.30. Olin ostanut aamiaisen etukäteen haaveillen siitä, että siinä menisi ensimmäinen tunti merimatkasta, mutta koska olimme niin ajoissa satamassa sekä myöskin laivassa, aamiaiselta poistuttiin puoli tuntia lähdön jälkeen.

Aamiaisen tylleröinen nautti rennosti ikkulaudalla kököttäen.

Aamiaiselta koikkelehdimme onnekseni melkoisen tyhjään leikkihuoneeseen, jossa loppumatka menikin kivasti. Paluumatkalla meno leikkipaikalla olikin siten sellainen, että tapoin sisäisen opettajani noin tuhat kertaa, ja kaikki järjestystä ylläpitävät kehotukset nielaisten tyydyin näpyttelemään tiukasti puhelintani vasemmalla korvalla kuunnellen mukeloiden sekoilua pallomeressä. TallinkSiljalle tiedoksi, että pallomeressä on tarkoitus olla palloja niin, että se on meri, ei kahluuallas. Se myös ehkäisisi kuhmuja.

Rauha menomatkalla, infernaalinen meno paluumatkalla.

Kauhu hiippaili mieleeni työnnellessäni kärryjä kohti K.A. Hermanni-katua. Mitä kaikkea pikkuihminen saisikaan aikaan Karnaluksin nauhojen, nappien ja helmien joukossa? Alkaisiko huuto jo rappusissa vai vasta siinä vaiheessa kun olisin saanut kantinkääntäjän pyydettyä?

No huuto ei ikinä alkanut. Sen sijaan tylleröinen kehitteli melko hauskaa tarinaa kaikista talossa mahdollisesti asuvista tyypeistä kiivetessämme rappusia toiseen kerrokseen, oli Karnaluksissa kuin kotonaan, nakkeli ostoskoriin lähes kaiken pinkin, minkä löysi, harkitsi, punnitsi, etsi, kaiveli ja lopulta kun oli mielestään valmis, totesi rauhallisesti mutta napakasti, että voimme poistua.

Ja niin me lähdille lounaalle mukanamme kantinkääntäjä ja sen seitsemän pinkkiä, kultaista ja hopeista ompelutarviketta.

Silmääni oli osunut jossain mainoksessa Kohvik Komeetin kehut siitä, että heillä olisi myös ruokalista lapsille. Joten suunta sinne siis. Matkalla näimme kuulemma kaikki Disney-prinsessojen linnat (mm. Viron Pankin museo, Teatteri, Tuomiokirkon torni, Olevisten kirkon torni, Raatihuoneen torni, Ooppera jne.), äiti meinasi jäädä lakaisukoneen alle ja tylleröinen nauratti nuorta miestä näköalahississä selostamalla kaiken näkemänsä ja huokailemalla päällä oooooooh.

 

Komeetissa meno äityi sitten näin hauskaksi.

Pikkutylleröisen väsymys oli siinä pisteessä, että kertoi kotiin tultuamme isälleen että olisi halunnut nukahtaa ruokapöytään. Ei se tosin itse tilanteessa siltä vaikuttanut, kun kikattava pikkutyttö kipitteli pitkin poikin ”ihanaa lavintolaa, jossa kasvaa sisällä ihana puu”. Henkilökunnalle 10+ suhtautumisesta meidän nuutuneeseen mutta hassuttelevaan kahden hengen seurueeseen. Ja 10+ myös ravinnosta, lapsikin sai oikeaa ruokaa ja äidin metsäsienirisotto tryffeliöljyllä oli todella elvyttävä.

Sen sijaa, että mukeloiseni olisi saanut hirveät itkupotkuraivarit, hän sanoi painelevansa päiväunille ja että ”äiti, työntele minua ulkona NYT HETI ETTÄ VOIN  NUKKUA!” Työtä käskettyä. Tylleröinen nukahti kuin taikaiskusta, itse menin  Suvan sukkapuotiin hakemaan sukkahousuja tylleröiselle ja tajusin kerrankin ottaa myös valokuvan.

Koska nämä on vaan niiiin ihania!

Hämmentyneenä tästä odottamattomasta käänteestä, että lapsi nukkuu päiväunia, kepsuttelin Vanhan Kaupungin halki ja päädyin koivet väsähtäneinä särpimään pehmelöä (engl. smoothie, est. smuuti) ja ihmettelmään, miten tässä näin kävi.

Kokoontaittuvat rattaat ja mukulakivet, huhhuh.

Asianhan oli nimittäin niin, että olin suunnitellut päivän niin, ettei tylleröinen todellakaan nukkuisi päiväunia, kas kun nykyään ei ole niinsanotusti enää tapana nukkua. Olin ajatellut kärräileväni lapsen Lennusadamaan ja/tai Eesti Disaini Majaan, mutta nyt olin niin hölmitystynyt tästä pyytämättä ja yllättäin tulleesta lepohetkestä, että en osannut muuta kuin imeskellä pehmelöä ja lueskella hajamielisesti uutisia puhelimesta.

Ennen kuin otin suunnan kohti satamaa (jälleen hyvissä ajoin), kävin nappaamassa nakeroiselleni rasiallisen sydämen muotoisia macaronseja. Ihana pieni matkakumppanini, sun kanssas minne vain!

Nappaa kierrosta!

 

Olen aina ollut kova fanittamaan sellaisia suomalaisia suunnittelijoita, jotka ovat rohjenneet suunnitella muutakin kuin valkoisia kuutioita. Niinkuin esimerkiksi Birger Kaipiainen. Aikaa sitten, kun muutimme Helsinkiin, puolisoni olisi halunnut ostaa minulle erikoisen kukkakimpun, Kaipiaisen Viola-lautasia, mutta osto- ja myyntiliikkeen pyyntö vain yhdestäkin oli sen verran, että totesin hänen harmitellessaan tilannetta, etten ikimaailmassa mitään niin kallista keramiikkakippoa haluaisikaan.

Kuinkas ollakaan, viime syksynä Viola marssi eteemme Kyläsaaren Kierrätyskeskuksessa, 54€ sopuisaan hintaan.

Me olemme hitaita, eikä sisustaminen ole meille kummallekaan mikään intohimo. Design ja funktionaalisuus sen sijaan on. Meillä seisoo Vantaan Kierrätyskeskuksesta kesällä ostettu ihana hyväkuntoinen, jatkopalalla varustettu pyöreä 50-luvun pöytä edelleen paloina vaatehuoneessa, koska emme löytäneet siihen sopivia tuoleja. Paitsi sitten pari viikkoa sitten:

Neljä kappaletta pelimanni-mallisia pinnatuoleja lähti matkaan lopulta runsaan 8€:n kappalehintaan. Juurikin sieltä samaiselta Vantaan Kierrätyskeskukselta. Tuo tuoli on heikoimmassa kunnossa, se lähtee toisen kanssa puusepällä käymään arvioitavana, tehdäänkö vaan parille jotain vai vedetäänkö koko setti mustaksi. Toivon, että jotain olisi tehtävissä, mutta jos ei, niin tuolla hinnalla en paljoa jää suremaan.

Tänään siippani harmitteli, kun ei pitkään aikaan olla käyty kirppistelemässä, eikä siinä vaiheessa kun koko perhe on vielä klo 11 pyjamat päällä kahvimukit kädessä, enää oikein kannata lähteäkään. Minä, joka en kirppiksiltä oikein ikinä ole osannut löytää mitään, ehdotin lohdutuspalkintoa: Mitäs jos käytäisiin Espoossa Kierrätyskeskuksessa, sehän on avoinna myös sunnuntaisin.

Olen huono kirppistelijä. Yleensä en löydä yhtään mitään, ihmettelen vain roinan määrää ja siitä pyydettäviä hintoja. Sen sijaan Kierrätyskeskukset ovat minulle mieleen: joku toinen on lajitellut tavarat, rankannut rikkinäiset pois joukosta ja asetellut rojut suurin piirtein niin, että ne näkee yhdellä vilkaisulla.

Pääkapunkiseudun  kierrätyskeskukset ovat nostaneet profiiliaan muuntautumalla varsinaisiksi Kierrätystavarataloiksi. Valikoima on esillä siististi tuoteryhmittäin.

Juhlat tulossa? Kannattaa ehkä katsastaa kierrätykeskuksen valikoima. Kierrtyskeskuksesta voi myös lainata astioita.

Kierrätyskeskuksilla on myös oma Plan B -mallistonsa, johon kuuluu huonekaluja, vaatteita ja asusteita. Plan B -tuotteet on valmistettu kierrätetyistä materiaaleista.

Ah, tuo tuoli! Sen väri oli oikeastaan vaalea myrskynsininen, ei valkoinen. Sekapäinen kangas näytti sitä väriä vasten paremmalta kuin tuossa kuvassa.

Toivoisin, että lapseni ei olisi se legendaarinen kengätön suutarinlapsi, eli kässänopen lapsi jolla töröttää neula keskellä kämmentä. Kierrätyskeskus on tässäkin tullut vastaan, nimittäin Näprä-osastolta löytyy valmiiksi pakattuina esim. stanssattuja paperi-, huopa- ja tekstiilipalasia pussitettuina ja valmiina askarteluihin. Kotona vaan liimaa ja tadaa! taiteilija saa takuulla aikaa jotain hienoa, eikä äidiltäkään pala käpy.

Valmiita askartelusettejä, hinnat 1,50€-2€.

Itse katselen Näprä-osastolta useinmiten nahanpalasia, nappeja, helmiä, oikeastaan mitä vaan, mikä näyttäisi siltä, että sitä voisi jatkojalostaa.

Lampunvarjostimesta saa juuri sellaisen kun haluaa, kun käy hakemassa varjostimen luurangon Kierrätyskeskuksesta.

Kierrätyskeskuksissa hinnat ovat mielestäni lähes aina kohdallaan, ja vaikka neuvottelunvaraa ei juuri löydykään, niin kannattaa tarkistaa, sattuisiko sitä olemaan vaikka opiskelija tai kanta-asiakas. Silloin tuotteiden huokeasta hinnasta lähtee vielä vähän pois.

Näprästä löytyy vaikka mitä!

Kierrätyskeskus on siitä hyvä, että sieltä useinmiten löytää tarvitsemansa. Tavaramäärä sen sijaan muistuttaa siitä, että mitä sitä ihminen todella mahtaakaan tarvita, joten ei tule mitään mielihalua hamstrata. Jos vastaan tulee jotain käyttökelpoista, on se vain positiivinen yllätys. Tylleröiselle on löytynyt somat punaiset nahkakengät, itse ostin jokunen aika sitten jonkun käyttämättä jääneet Vagabondin saapikkaat, puolisoni keksi ostaa rikki menneen Harman/Kardoninsa tilalle vara-Technicsin 18€:n sopuhintaan joka varmaan toimii siihen saakka että H/K palaa huollosta. Kierrätyskeskuksesta hankittavalla elektroniikalla voi myös olla takuu, osalla se on vain nk. toimintatakuu, osalle tuotteista myönnetään pidempiaikainen takuu.

Itselleni iloa tuottaa se, etten välttämättä aina osta jotain uutta, vaan jotain, joka ei jollekin toiselle ollutkaan käyttökelpoinen. Vielä kun muistaisi aina itse napata sen pussin mukaan, joka on tarkoitettu Kierrätyskeskukseen vietäväksi.

Tämän päivän saldo oli muutama lastenkirja, niitä pieniä muovieläimiä (mitä maatilan elikoita ovatkaan), siipalleni pari vinyyliä, tylleröiselle mekko, äidille jotain, joka roikkuu toistaiseksi parvekkeella ja muutama Savonia-sarjan leikkelehaarukka (joo, lapsi tykkää syödä niillä). Mukana kierrätyskeskukseen meni palaneita lamppuja, käytettyjä paristoja ja menneisyyden modeemi.

Vie mennessäs, tuo tullessas!

Ihana arki? Ou jee.

Ihana arki-otsikon alla on yleensä lähikaupan virkeitä valkoisia leikkokukkia ja seesteinen latte. Omat tulppaanini ovat tällä hetkellä näinkin arkisessa kunnossa:

Onko arjessa mitään ihanaa? Onhan siinä. Ei ole mitään niin ihanaa kun päästä päiväunettoman luota töihin lepäämään. Jättää tiskit lillumaan hyvällä omallatunnolla: minä olen tämän päivän leiviskäni suorittanut, odottakoot huomiseen. On suorastaan mahtavaa, että päiväkoti hoitaa lapsen tahdistamisen arkeen: on aamiainen, ulkoilu säässä kuin säässä, lounas, päiväunet, ulos ja kotiin. Itse tarvitsee hoitaa vain kohdat toimitus ja nouto. Ihanaa miettiä aikuisten asioita, jotain muuta kuin kotia ja perhettä koskevia, jättää kitisevät sukulaiset omaan arvoonsa, miettiä tekemistä muiden lapsille.

Silloin viikonloputkaan eivät näytä kaaoksen jatkumolta. Voi aivan rauhallisesti napsia hyvä äiti -pisteitä pyöräyttämällä pellillisen muffinsseja:

Pajatson tuplausmusiikki korvissani soiden ja tuplapottia mielessäni keräillen vatkasin pussillisen Dr. Oetkerin ihmeainetta, nakkasin sen pursottimeen ja täräytin tylleröisen käteen. Lopputulos on vallan ihana:

Seuraavaksi ajattelin herättää puoliskoni luukuttamalla svengaavan homoeroottista Ankkurinappia täysillä, mutta tuo rotjake nousi jo. Onhan kello puoli kaksitoista.

Tungin suuni täyteen tuoretta korianteria, suljin silmäni ja haistoin kesän, vastaleikatun ruohon ja etäisen lammashaan. Kokeilkaa korianteria!

Ihana arki ei aina kiteydy valkoisissa leikkokukissa. Eikä arki ole aina mitenkään leimallisen ihanaa, itselleni riittää varsin hyvin, että se on siedettävää. Joten toivon omaa (ihanaakin) arkea ihan kaikille!

Hei joulurauhaa

 

Luin jostain, että ihmiset lataavat jouluun niin paljon odotuksia, että konflikteilta on usein mahdotonta välttyä.

Joku jouluihmiseksi itsensä luokitteleva on esimerkiksi onnistunut loukkaantumaan joulupukkipoleemisen Puutalon tavasta viettää joulua omalla tavallaan, onpa kutsunut postauksia jopa antijouluisiksi. Vaikka varmasti päällisin puolin kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että ei ole vain yhtä oikeaa tapaa viettää joulua, niin taustalla häilyy kuitenkin ajatus jostain ”oikeasta”.

Joka vuosi jouluihminen odottaa joulua omalla tavallaan. Joku suunnittelee piparitalon pohjapiirrustusta ja huonejakoa, toinen selaa Pantonen värikarttaa, että joulukoristeiden värit takuulla sopivat nojatuolien käsinojiin ja kolmas kaivaa lanttulaatikon reseptiä esi-isiensä reseptikätköistä. Ollaan toiveikkaita, täynnä odotusta.

Minä olen usein täynnä ahdistusta. Odotan vain taivasta niskaani.

Olen viettänyt melko monta aikuisikäni joulua sairaalan odotuspenkissä tai muuten vain peläten vaihtelevien läheisten hengen puolesta. Ainoat odotukset joulun suhteen ovat useamman vuoden ajan kietoutuneet vain yhden teeman ympärille. Ja huolimatta siitä että tilanne on ollut jo jouluja ja jouluja rauhallinen, pelko asuu rintapielessäni.

Joten anteeksi jouluihminen, jos en ota osaa tipetipetiptappiisi, jos en ole kiinnostunut reissaamaan ympäri Suomenmaan laatikoittesi perässä, jos en näe sitä mikä on aina ollut ja minkä aina olisi hyvä olla. Minulla on ollut vähän raskaammat perinteet niskassani.

Jouluihminen hei, siihen voi olla syynsä, miksi joku haluaa syödä nimenomaan perinteisen joulu-saag paneerinsa, miksi hänen joulunsa on parhaimmillaan Teneriffalla tai Dubaissa tai töissä, miksi hän ei halua antaa eikä vastaanottaa yhtäkään pakettia.

Minäkin kyllä näen itseni jouluihmisenä. Glögi on herkullista, kuusen ja hyasinttien tuoksu on huumaava ja tuo muistoja lapsuuden taikaa täynnä olleista jouluista. En kaipaa perinteinta, mutta rauhaa sitäkin enemmän.

Tänä vuonna vietämme joulua ensimmäistä kertaa ilman, että kukaan sanelee, miten ja missä meidän olisi hyvä olla milläkin kellonlyömällä. (Toivon myös kovasti, että kaikki säilyvät hengissä). Kaipaan sisaruksiani sillä he ovat kaukana ja samalla ymmärrän heitä. Minäkin haluan olla kaukana. Me olemme väsyneitä olemaan kenekään toisen joulumieli, meidän pitää saada etsiä omamme.

On ollut lähes ruumistairtaantumiskokemus olla oman itsensä jouluihminen.

Meillä on tulppaaneja, hyasintteja tylleröisen ikkunaan taiteilemat lumihiutaletarrat. Ne ovat vähän rutussa ja kasassa, mutta ne ovat hienot juuri niinkuin ovat.

Meillä on joulukuusi, jossa on kolmet valot. Värivalot muistuttavat omasta lapsuudestani kultaiselta 80-luvulta.

Saan istua yksin hiljaa keittiössä, juoda glögiä ja syödä pipareita ilman että kukaan kyselee mitään. Meillä on sotkuista, mutta puhdasta. Joulu tulee siitä huolimatta, että pyykkitelineellä on vielä pyykkiä. Minä kestän tyynesti ajatuksen siitä, että pari joululahjaksi meinattua pipoa on vielä ompelematta. Joulu ei lopu huomiseen.

Askartelin tylleröiselle tontunkurkistelukiikarit. Tylleröinen on viikonlopusta alkaen vaeltanut pitkin poikin ja tiiraillut tonttuja kädet kiikareina. Leikkiin on valtavan rentouttavaa tempautua mukaan, sitä voi aivan hyvin nähdä itsekin tontun vilahtavan juuri siellä kuusen luona. Tonttu alkoikin kätkeä kaikenlaisia pikkupaketteja ympäriinsä. Mikäli paketista on paljastunut elokuva, on se tarkoittanut sitä, että isillä ja äidillä on hetki aikaa olla rauhassa.

Huolimatta siitä että en henkilökohtaisesti kaipaa lunta muuhun kuin hiihtämiseen, oli tänään pakko myöntää, että kyllä nyt on kaunista. Todella kaunista.

Tytöt tanssivat ikkunan huurussa kun vesipannu on kiehunut tovin liian kauan. Jouluni ei ole vain hyasinteissa ja pipareissa. Henkilökohtaisen jouluhetkeni koin tänään Vantaan Jumbossa. Väkeä oli vähemmän kuin normaalina viikonloppuna, me vielä haimme viimeisiä konvehtirasioita, kahvipaketteja ja kynttilöitä niille, joiden ystävällisuudestä ja avusta saamme näinä pyhinä nauttia. Kellään ei tuntunut olevan kiire minnekään, kassajonoissakin ihmiset näyttivät ottavan rauhallisesti, kuin tietäen, että tässä saa pari päivää olla jonottamatta yhtään missään, että nyt voi jonottaa vaikka kolmen päivän edestä. Aikamme pyörittyämme, muutamat alennusmyynnitkin tarkastettuamme ja pari tonttupakettia ostettuamme tylleröisen jätskinälkä alkoi olla jo melko kovaäänistä. Siinä me sitten pohdimme, että tullako kotiin syömään ruokaa vai marssia johonkin pikaruokapaikkaan. Kysyimme tylleröiseltä, joka tosin jo muutaman päivän oli haaveillut, että pääsisi ”isin kanssa siihen lavintolaan, mistä saa muumipurkkaa”. Valitsimme Hesen sijaan kuitenkin Chicosin. Paikka oli puolityhjä, pöydissä istui rauhallisia seurueita lounaalla ja kahvittelemassa. Tarjoilijat hymyilivät, jutustelivat kevyesti keskeään sekä asiakkaille  ja ohikulkiessaan kyselivät pöytäseurueilta, saisiko olla vielä jotain lisää. Tylleröinen söi lihapullansa ja vihanneksensa, ranskiksetkin viimeistä myöten. Lapsen ruoka lennähti pöytään nopeasti, ja me aikuiset saimme omamme kun alkoi näyttää siltä, että aikuisetkin saavat syödä kahden käden lounaan. Siinä omia kanankappaleita järsiessäni, katsellen kuusi lusikallista strösseleitä omaan jätskiannokseensa kaatanutta tylleröistä tunsin oman jouluhetkeni. Rauhassa, jonkun toisen tekemä ruoka nenän alla, omieni kanssa.

Yhtä rauhallista jouluhetkeä toivon kaikille, jokaiselle omalla tavallaan.

Joulukoristeita

Hyvää musta-valko-harmaata joulua!

Ja ei, kuva ei ole mustavalkoinen vaikka siltä voisi ensinäkemältä vaikuttaa. Nordal askartelu puolestani sangen sopivan jouluisat hunajakennokoristeet. Ne pysyvät auki magneetin avulla ja ovat melko vahvasta paperista taiteltu, joten uskoisin niiden säilyvän juhannukseen ainakin pari joulua vielä tästä eteenpäin.

Toiseen ikkunaan taiteilimme tyllöisen kanssa lumihiutaletyttösiä. Oikeastihan nämä olisivat jouluisampia valkoisesta kartongista ja silkkipaperista taiteiltuna, mutta me tehtiin vähän ajattomammat, jos vaikka nämä unohtuisivat ikkunaan pidemmäksi aikaa.

 

Malleja tanssittyttöihin löytyy vaikka täältä.

Ideoita ja inspiraatiota lumihiutaleihin voi katsoa vaikka täältä.

Puolet marraskuusta, puolet joulukuusta

Blogia on viimeisen kuukauden ajan lähinnä pitänyt pystyssä Ruusu, kiitos siitä hänelle. Työ tunnetusti haittaa harrastuksia, mutta nyt myös tosielämä on alkanut viedä voittoa virtuaalielämästä, ja osin pakon sanelemana, osin kiinnostuksen puutteesta en ole aikoihin saanut tuotettua tänne sisältöä.

Ajatuksia sen sijaan on ollut paljonkin, mutta ensin kuvat, enemmän kuin 100000000 sanaa:

Eräitä ehkä universumin parhaita pikkujouluja seuranneena aamuna nautittiin, kiitos Emmin ja Harjun makkaratehtaan, ehkä herkuinta aamiaista ikinä. Siippakin oli onnesta soikeana.

Tylleröisen kanssa on syöty macaron jos toinenkin. Kiitos saksalaisen ihmekaupan, ei ole ollut pakko leipoa itse. Paitsi että nyt seuraavaksi ehkä on.

Meillä on ollut pipari-idylliä. En olisi uskonut, mutta niin siinä vain kävi. Lapsen kanssa leipominen – yllätä itsesi aina uudestaan!

Itsenäisyyttä juhlistettiin perinteisin menoin. 

Ompeluharrastus on vienyt aikaa blogiharrastukselta. Iloinen mekko. Kangas Verson puoti, kaava ihan oma. Tämän piti mennä momfeihin, mutta tulikin nyt tänne. Ja kyllä, eteisen lattialla jalkani takana on toden totta ilmapallo.

Lapsen ikkunaan asennettiin jouluvalot. Siellä ne hohtaa, verhon takana. 

Varsinaisia kirjoituspohdintoja päässä on vilissyt edestakaisin, aiheina mm. tyytyväisyys, tyytyminen ja onnellisuus, syyllistäminen, syyllistyminen ja syyllisyys, hyväntekeväisyys, kässä, näkemykset vastarannoilta, ihmismielen koukerot, joulu ja siitä selviäminen sekä monet muut työhön ajaessani päässä pursuvat ajatukset. Ehkäpä kuulette niistä ensi kerralla…