Ystävänpäivän kunniaksi: hikeentymisen anatomia

Muutama päivä sitten juttelin yhden kurssikaverin kanssa palautteen antamisesta ja saamisesta noin yleisellä tasolla, ja siitä, miten tietyissä yhteyksissä ihmiset ottavat asiat aivan liian henkilökohtaisesti silloinkin, kun mitään henkilökohtaista ei oikeastaan ole. Hihittelimme sille, miten ihmiset keräävät itsensä täyteen pyhää vihaa ja räjähtelevät sitten toistensa silmille suurin piirtein pölyhiukkasen kokoisesta asiasta, mielellään tietenkin vielä aika monella väärinymmärryksillä höystettynä.

Heitimme iloiset heipat sen jälkeen kun olimme vielä hetken hymistelleet ja vannoneet, että mehän emme sitten pienistä välitä.

Sitten tulin kotiin, luin Tommi K:n kirjoituksen koskien ranskalaislapsien syömätapoja. Ja phhiiiiii alkoi pannu kiehua. Siis mitä?!? Ettäkö kaikkien pitäisi onnistua kerran päivässä istumaan samaan aikaan ruokapöytään, muuten kaikki menee hunningolle? Koska meillähän tämä ei siis onnistu, koska oman työni takia en välttämättä edes näe lastani hereillä kahtena päivänä viikossa. Ja voi hyvä elämä, ranskiksetko ne nyt määrävät, miten kuppia käännetään kun sieltä soppaa ryystetään! Hyssykkäiset, tuhinaa, epäuskoa, tulistumista sekoitettuna huonoon omaantuntoon ja omanarvontuntoon. Siinähän arvostellaan meitä!

Kiehautin soppani siis kaikista klassikokiehumisaineista: 

  • En lukenut tekstiä kokonaan, vaan silmäilin. Keskityin ainoastaan niihin osiin, mitkä omaan silmääni sattuivat
  • Kasasin kattilaan hyvät ylemmyydentuntoiset ennakko-oletukset jo otsikosta: jaa-a pari trendikästä perhekirjaa luvussa, just just. 
  • Keskityin vain ja ainoastaan yhteen asiaan, jonka irroittelin kontekstista ja hämmensin sen omaan liemeeni. 
  • Latasin itseni täyteen tunnetta, ilman järjen hiventä ja käänsin koko jutun henkilökohtaiseksi. 

Ja tässä vaiheessa alkoi onneksi naurattaa. Pakko kyllä nyt omaa häntäänsä tässä heilutella siitä hyvästä, että en aivan kokonaan ole hukannut taitoa nauraa itselleni.

Ja kun sitten hihitykseltäni olin selvinnut siitä, että kyllä, myös minussa voi asua kreisi hullu, joka päättää lukea tekstiä aivan järjettömästä vinkkelistä, luin koko tekstin ja siitä seuranneen hyvän keskustelun. 

Sisälläni lymyilevän kreisin hullun reinkarnaatio. (Oikeasti hieno dino- ööö? -juttu Luonnontieteellisestä museosta)

Some-käytös on ilmiönä vastuttamattoman mielenkiintoinen. Mikä saa ihmiset kommentoimaan ventovieraan tekstiä sellaisesta vinkkelistä ja/tai sellaisella tunteen palolla että voi ihme, jos aihe on selvästi kommentoijalle epämieluisa? Tai kirjoittamaan kommentin tai 16 kommenttia, joiden tarkoitus ei ole muuta kuin mennä asiattomasti henkilökohtaisuuksiin? Uskon taas päässeeni hieman lähemmäksi homo sententiaa kuin mitä aikaisemmin. 

Kriittiset, asianpohjaiset keskustelut, jossa asiat keskustelevat, ehkä jopa riitelevät, mutta ihmiset eivät, ovat mielestäni yksi ihmiselon hienoimpia asioita. Ja laatuvalitus, sehän se on argumentoinnin suola sekä pippuri. Sen sijaan ammattimainen mielensäpahoittaminen juurikin tuossa aikaisemmin mainitsemien sopankiehautusaineksien pohjalta  ja siitä melskaaminen on aika turhaa.

Ja tähän loppuun pieni testi. Kerron seuraavaksi oman (valikoidun ja rajatun) kokemukseni kolmen kesän perusteella siitä, millainen kuva itselleni on ranskalaislasten (tai oikeastaan nuorten) käytöksestä muodostunut. Sen jälkeen lukijan pitää miettiä, kiehuuko vai ei, ja jos kiehuu (niinkuin ehkä on vähän tarkoitustkin, hehheh,) niin miksi.

Ranskalaisnuoret ovat mielestäni lapsellista ja rasittavaa sakkia. Näyttävät kilttiä naamaa päällepäin, mutta kun selkänsä kääntävät, alkaa 15-vuotialla parivuotiaan uhma. Rikkaiden kersat lesoilevat rahoillaan, ja samalla varastelevat muiden tavaroita, eivätkä ymmärrä, että siitä voi toden totta joku pahoittaa mielensä. Kun koitat puuttua tilanteeseen, on vastaus ”ei me sua totella kun sä et puhu ranskaa, buahhahahaaaa”. Toisaalta, kun pieni kivi menee kenkään tai kynsi katkeaa, ollaan heti parkumassa ambulanssin perään. Alkoholia juodaan niin että joka paikka on täynnä oksennusta, vaikka ikää ei ole edes siihen, mitä laki Ranskassa edellyttää. Väsyttäviä, ulkokultaisia ja huonokäytöksisiä lapsellisia pentuja.

Terveiset provolandiasta. 

 

Ei niinkään synnytyksestä kuin äitiydestä

Äidiksi tulemisen konkreettisin hetki on Lilyssä viime aikoina saanut ansaittua huomiota. Koska olen naputellut omaa kantaani jo toisaalle, menen itse vähän ajassa eteenpäin vaikka yläkäsite, äitiys pysyykin samana. 

Ja tämä on nyt pitkällisen mietinnän tulos, koska aihe on pyörinyt mielessä jo parin viikon ajan. Parin kaverin kanssa näitä on puitu kahvilla ja lounaalla ja viimeisimmän keskustelun seurani kiteytti loistavasti lauseeseen ”siis mikä ihme tää juttu nykyään oikein on?”

Äitiys. The final frontiert. These are the voyages in the world of motherhood. Continuing mission to explore strange new worlds, to seek out new life and new civilizations. To boldly go where she hasn´t gone before. Kuulkaa William Shatnerin ääni korvissanne. Ja upotkaa äitiyteen.

Ennen maailmassa, silloin kun kouluun hiihdettiin kesättalvet, naiset synnyttivät perunapellossa vähän ähkäisten siinä samalla kun kuokkivat routaiset potut perheensä hengenpitimiksi ja Kekkonen oli presidentti, ihmiset menivät ja saivat lapsia ihan tuosta noin vain. Ja sen jälkeen he elivät. Lapset muuttivat tietenkin arkea, mutta keskiössä ei ollut lapsi, saatika äitiys moninaisine määritteineen. Tässä kohtaa ensimmäinen kommentoija kaivaa esiin avainkaulalapset ja muut surkeudet, mitä menneisyydessä on ollut, mutta se ei ole nyt se pointti. Vaan se, että ollaankohan tässä äitiyden tai ehkä mieluumminkin, näin (näennäis)tasa-arvoisessa maailmassa kun elämme, vanhemmuuden määrittelyssä ja uudelleenmäärittelyssä menty ihan hiukan liian pitkälle? 

Kuului tarinaa päiväkodin vanhempainillasta. Siellä joukko vanhempia oli ilmaisut huolensa siitä, pystyvätkö lapset verkostoitumaan tarpeeksi ja saamaan kaiken mahdollisen hyödyn irti eri taidoin varustetuista lastenhoitajista ja lastenarhanopettajista. Kyllä, käytetyt termit olivat siis ”verkostoitua” ja ”hyötyä”. K.o. lapset puolestaan olivat pääosin alle 3-vuotiaita.

Toisen mielestä äidit syntyvät marttyyreiksi, joiden tulee vaikka polttaa jalkojaan helvetin liekeissä, jos lapsi ilmaisisi että toivoisi näin tapahtuvan. Äiti voi ja saa olla vähän katkera, mutta viis siitä kunhan lapsi saa tahtonsa läpi.

Kolmannen kanssa juttu etenee aina tiettyä kaavaa: kysellään mukakuulumiset ja sen jälkeen alkaa armoton vertailu siitä, kumman lapsi on parempi ja taidokkaampi. Ei auta, vaikka kuinka yrittäisi jo valmiiksi keksi  jotain negatiivista omasta lapsestaan, toisen glooria kiillottuu molemmilta puolilta. Tulee mieleen ne ikäihmisten keskustelut, joissa yhdellä on kihti, mutta toisella se on vasemmassakin jalassa, siitäs sait. 

Itse elän välillä siinä illuusiossa, että oma pipo on vanhemmuuden suhteen niin löysällä että ihan silmillä roikkuu. Mutta kyllä sitä vertailee itseään, todistelee itselleen hyvyyttään ja koettaa tehdä kaiken mahdollisimman oikein, vaikka ihan hyvin tietää, että monessa asiassa mitään absoluuttista oikeaa ei ole. 

Kyllikki Villa on mielestäni sanontut kovin kauniisti ristiriitojen kuuluvan elämään ja kasvattavan meitä ihmisinä. Tartun helpottuneena tähän, mitään zen-tasapainoa, jossa ihminen vain hymyilisi autuaasti elämänsä loppuun saakka, ei olekaan. Luulen, että tämän ajatuksen sisäistettyäni kestän paremmin sitä, miten erilaisia me kaikki kuitenkin olemme ja että olen tehnyt, teen ja teen vastaisuudessakin myös virheitä. Kielätydyn myöskin astumasta mihinkään äitikategoriaan, ellei löydy sellaista otsikolla ”luokittelematon”.

Ei palloa lapselle, eikä mitään kenellekään muutenkaan

Piti naputella sellainen oikein perjantaimainen postaus hedelmätarjottimineen, suklaapatukoineen ja puolihuolimattominen suosituksineen sekä mukavoivottelua Hulluilla Päivillä shoppailun osalta. 

No nyt käy toisin, kun koko some on sekaisin Stockan vartijan vietyä ilmapallon 2-vuotiaalta

Minä en ole erityinen jeesustelun ystävä, enkä oikein jaksa syttyä näihin ”vääryys, boikottiiin”-juttuihin. Mutta ihan totta, Stocka, se oli ilmapallo! Ja tästä sitten saikin alkunsa pitkä ajatusketju päässäni, jonka lopputulokseksi sain jälleen kerran, ettei tämä maa ole järin lapsiystävällinen. Ja että osa hmisistä tuntuu välillä olevan täysin vaikka itsekritiikin häivää.

Ensiksikin tämä ikuinen syyllisen etsiminen. Itselläni on lähes perverssi tapa välillä viihdyttää itseäni lukemalla ihmisten vaahtoamista VR:n facebook -sivuilla. Tämä tapa juontaa juurensa ajalta, jolloin jouduin käyttämään VR:n kaukojunaliikennettä joka viikko vähintään kaksi kertaa, ja jolloin joka viikko oltiin myös nämä kerrat myöhässä. Ihmisten raivo kohdistuu organisaation nimeltä VR, kasvottomaan kokonaisuuteen, ja joskus harvoin myös kasvottomiin asiakaspalvelijoihin jossain pitkien piuhojen toisessa päässä. On niinkutsuttu yleinen syyllinen. 

Ongelmallisemmaksi homma menee tässä, kun aletaan yksilöimään, kenen vika. Oliko se ilmapallon antanut myyjä, vai ehkä infon kiukkuinen täti vai sittenkin se vartija, joka pallon dramaattisesti otti haltuunsa? Tämä valkeni itselleni taas jälleen uudesta näkökulmasta kun mieleeni palasi muutama kokemus monikansallisessa työporukassa työskentelemisestä. Miten kovasti siinä kun rapatessa tietenkin aina vähän roiskuikin kaipasi, että joku olisi joskus sanonut, ”sorry, mokasin, se olin mä”. Ja  toisaalta, miten järkevää ja mukavaa oli, kun syyllisen etsimisen sijasta keskityttiin korjaamaan koko porukka tapahtunutta mokaa niin että normaalitila palautuisi mahdollisimman pian. 

Ja tästä päästään sitten tähän ” se noudatti vaan ohjeita” ja ” ei niitä saa antaa, kun sitten ei kaikki saa” -kommentteihin. Tunnettu faktahan on, että toisen ihmisen saa vaikka vapauttaa hengestään, kun ”noudattaa vain ohjeita”. Ihan totta, missä me oikein ollaan? Siellä suorastaan myyttisessä Pohjois-Koreassako? Ja anna mun kaikki kestää tätä kateellisten tonttia. Kadehtia lapselta palloa. Tarvitseeko tätä avata enempää? 

Minä en ole mikään kansalaistottelemattomuuteen kannustaja, päin vastoin, koen kansankynttilän korventavan liekin lämmittävän päätäni suorastaan turhankin usein. Mutta joskus, ei vaan todella usein mieleeni juolahtaa, että olisikohan joskus vähän järkevämpää lyödä muutama leima vähemmän, mennä siitä mistä aita on matalin ja kertakaikkiaan vaan hoitaa hommat sujuvammin, ehkä jossain toimintojen harmaalla alueella, mutta tämäkin vaatii taas tilannetajua. Niinkuin olisi vaatinut ilmapallon vieminen 2-vuotiaaltakin. On eri asia vaatia sääntöjä noudatettavaksi tilanteessa, jossa on vaikkapa ihmishenkiä vaarassa. Tässä nimenomaisessa tapauksessa ymmärtääkseni asia ei näin ollut. Mutta kun ne säännöt.

Viimeisenä paikalle hyökkäävät vielä ne, joiden mielestä lapsia ei ylipäänsä pitäisi tuoda Helsingin keskustaan, ei ainakaan raitiovaunuilla eikä nyt ainakaan herranjestas sentään Stockmannille Hulluille Päiville, koska siellä kärrykansalaiset vain tukkivat tiet ja lapset huutavat lapsettomien korviin ja sietäisivät muutenkin olla kotona mustissa laatikoissa vaan kasvamassa aikuisiksi, nuo riivatun kakarat.

Ei ihme, että Suomessa lasten ja nuorten masennus, ahdistus ja käytöshäiriöt ovat lisääntyneet. Kysymys ei ole ilmapalloista vaan asenteista. Kun ei saa kuulua, mutta vielä mieluummin pitäisi olla vielä näkymätönkin.

Enkä tiedä, kuka keksi ilmapallot ja mihin tarkoitukseen, mutta en usko, että meni kauaakaan aikaa ennekuin oivallettiin, että ne ilahduttavat nimenomaan lapsia. 

Mepäs oltiin ennen tätä ilmapallogatea Hulliksilla, ihan koko perhe! Tosin ilman kärryjä ja aika vähän me meteliäkin pidettiin. Alunperin olin siis ajatellut, että olisin kirjoittanu tähän, miten kivasti kohtuuhintaista tarjontaa sieltä leikki-ikäiselle löytyy, mutta tässä vieläkin näistä aatoksistani lamaantuneena tyydyn vain laittamaan kuvan meidän tyylikkäästä shoppailu-lookista:

Huomatkaa tylleröisen ympäristöön matchaavat leggarit. Ja tietty ”äiti anna minä kantaa ite”.

Ei kai käynyt pahasti?

Lentoaskeleiden Rosanna kirjoitteli jokin aika sitten blogissaan episodista bussissa. Keskustelussa kävi ilmi, että muutkin kuin Rosanna ovat törmänneet erilaisisssa tilanteissa välinpitämättömyyteen ja suoranaiseen töykeyteen, ja siitä se ajatus siellä sitten lähti:

 

Kävikö pahasti? -kampajan idea on levittää ihmismäisyyden ilosanomaa. Sitä, että kukaan meistä ei ole täällä yksin, kaikki voivat tarvita apua joskus ja että hädän hetkellä meillä kaikilla on velvollisuuskin auttaa avun tarvitsijoita. Ja että ei tarvitse antaa toisen lentää rähmälleen bussissa, läväyttää ovea takanatulevan kasvoille tai itsepintaisesti istua ratikanpenkissä kun toinen yrittää epätoivoisesti pysyä kipsi jalassa ja kainalosauvat kourassa mukana. Sitä voi ennakoida tilanteita, antaa paikkansa huonompijalkaiselle, pitää ovea auki ja tarjota apua kauppakassin kantamisessa.

Ei maksa paljoa vaivaa vähän katsella ympärilleen ja ottaa huomioon muutkin kuin itsensä.

 

Kävikö pahasti? myös Facebookissa.

 

 

Kiitos

Nyt kun tässä on taas toimittaja Silfverbergin ansiokkaan jutun perusteella saatu motivoitua äidit kotiin vai töihin vai minne -keskustelua, haluan ottaa esiin yhden asian ja sellaisesta näkökulmasta, jota ei juuri näissä yhteyksissä mainita. Ei ehkä siksi, että se ei ole niin tuottava osa ongelmaa, se on itseasiassa parhaimmillaan ratkaisu ongelman moniin kohtiin, ja tadadadadattaaa, se on: päivähoito.

Päiväkoti, lastentarha, päikky jne. Vastustajien mielestä lapsivarasto, parin tutkijan mielestä potentiaalinen varhaislapsuuden stressitekijä. Todellisuudessa parhaimmillaan tuhansien arkien pelastaja, viihtyisä paikka, jossa turvalliset tutut aikuiset tekevät työtä ammattinaan varhaiskasvatus. Siinä samalla kun pyllyt pyyhitään, opetellaan sen jälkeen pesemään kädet. Ruokapöydässä opitaan pöytätapoja, eteisessä pistämään vaatteet päälle. Opetellaan piirtämään, leikkaamaan, liimaamaan käyttäytymään ja ottamaan muut huomioon. 

Miltäköhän sairaanhoitajasta tuntuisi, jos hänelle sanoisi geriatrisella, että sinäkin täällä vaan vanhusvarastoa pidät pystyssä? Vaikka totuus vanhustenhoidosta pahimmillaan on varmasti yhtä surullista kuin lastenhoito heikoimmillaan, on kuitenkin suurin osa näistä työtään tekevistä oman alansa ammattilaisia, jotka tekevät työtä, jolla kyllä on merkitystä  ihan eri tavalla kuin puolustusvoimilla. 

Päiväkotien leimaaminen lapsivarastoiksi, joihin edesvastuuttomat lisääntyjät vievät jälkikasvunsa itkemään lätäkköön on puhetta, joka ennenkaikkea vetää maton alta niiltä oman alansa ammattilaisilta, jotka päiväkodeissa työtään tekevät. Suomessa on tietyissä kaupungeissa pulaa muodollisesti pätevistä lastentarhanopettajista, ja näin syntyy lainvastaisia tilanteita tietyissä ryhmissä. Mutta kuka haluaa tehdä ihmisvarastotyötä pienellä palkalla? Jos alan palkkaus ja arvostus on heikko, ei kukaan.

Onneksi kuitenkin vielä muutamat joka aamu jaksavat iloisesti tervehtiä hyvät huomenet, ottaa syliin ja katsoa, että puurot katoavat suuhun, tehdä metsäretkiä ja laulaa sekä leikkiä, askarella ja ulkoilla.

Päiväkoteja on erilaisia, meillä on käynyt mitä parhaimmin. Ja kyllä, minä kiitän meidän päiväkotimme henkilökuntaa paitsi nyt tässä kirjoituksessa, myöskin aivan kasvokkain hyvin sujuneesta viikosta, jonka ammattitaitoiset ja työstään pitävät päiväkodin tädit ja sedät ovat meidän perheelle mahdollistaneet.

Tuohtumus 2.0

No nyt tuohduttaa niin, etten saa luetuksi tenttiin. Vähän tätä mietin jo tuossa Kuivin suin -aikaan, ja nyt sekä Marjian ansiokas teksti että muutama sattumus taas Hgin keskustassa saivat aikaan sen, että jatkan vielä vähän tästä aiheesta.

Tämä ei nyt koske pelkästään äiti-ihmisiä, vaan yleisesti alkoholikulttuuria Suomessa.

En ole koskaan kokenut, että muiden toimintaa kannattaisi erityisen kovin sanoin joka käänteessä arvostella. Alkoholinkäytön pitäis mielestäni olla yhtä normaali asia ihmiselossa kun takaliston siistiminen p*skallakäynnin jälkeen. Se kuuluu asiaan, mutta ei siitä tehdä sen kummempaa numeroa. 

Perjantaina olin taas erityisen oma tuittuinen itseni s-marketin kassajonossa. Edessäni oli noin viidenkympin hujakoilla olevan turkiksiin, Diorin Poisoniin ja helysiin kääritty madam, umpitunnelissa. Eikä löytynyt korttia, eikä ainakaan vihreää korttia, eikä kaikkea makseta sillä eikä tällä eikä ainakaan väärällä tunnusluvulla. Ihminen toisensa jälkeen selkäni takana luovutti, ilmassa tuoksui tuore alkoholi ja myyjäneiti vaan käsivällisenä seurasi tätä toilailua. 

Teki mieli karjasta, että pistäpä vaikka James asialle, jos olet niin jurrissa, ettet näe enää eteen etkä taakse, rahasta kun ei kuitenkaan ainakaan ulkoisen habituksen mukaan näyttänyt olevan puutetta. Ja siinä samassa iski taas katumus.

Heikko kohtani (tai siis yksi niistä) ovat yksinäiset ikäihmiset. Mistä minä tiedän, miksi tämä hlö oli siinä kunnossa missä oli, kun ulkoiset puitteet pääasiallisesti olivat kuitenkin paremmin kuin hyvin? Pettymys? Yksinäisyys? Suru? Jokatapauksessa, ihan yksin tämä sankaritar tässä nyt kuitenkin oli, eikä varsinaisesti vaikuttanut siltä että lasia olisi iloisesti kilistetty onnellisen elämän kunniaksi. Päinvastoin.

Suomessa etenkin naisten alkoholismi on lisääntynyt viime vuosina. Yle uutisten mukaan alkoholismin yhteys muihin sairauksiin jää usein havaitsematta lääkärin vastaanotolla. 

Kuka muistaa parin vuoden takaisen lätkämestaruuden, sen aika ison jutun? Kun nuoret miehet örisivät ja kuolasivat nuuskan raidoittamaa räkää telkkarissa ja eräs nimeltämainitsematon kompastui komeasti kenkiinsä. En voinut uskoa korviani, kun tajusin, että paheksujia paheksuttiin. ”Pojat on aina poikia”, ”kerrankos sitä reissullansa” ja ”kyllä sitä pitää kunnolla juhlia ja nollata pää” tyylisiä kommentteja sateli kaikille niille, jotka varovasti yrittivät ehdottaa, että eikös edustamassa nyt kuitenkin pitäisi edes yrittää edustaa? Ja eikä nyt edes alaikäisten edessä pitäisi urheilusankarin vaikuttaa urheilijalta, eikä alkoholisoituneelta ikiteekkarilta?

Täällä on tapana hyvitellä ja vähätellä juovuspäissään toilailleiden toimintaa. Eihän se nyt mitään, kyllähän sitä joskus saa jne. Ja olen samaa mieltä. Joskus.

Mutta kun läheskään kaikille ei tunnu olevan mitenkään selvää, missä omat rajat kulkee. Eikä täällä ole tapana puuttua. Vähän vaan syrjäkarein vilkuillaan ja naureskellaan hermostuneena ja mukahuvittuneena, se on nyt vähän ottanut liikaa. 

Ruotsissa asuvalle ystävälleni todettiin ystävällisesti ravintolassa, etteivät he myy alkoholia lainkaan odottaville äideille, kun tämä olisi pallomahaisena tilannut pienimmän mahdollisen ravintola-annoksen viiniä ruoan seuraksi. Espanjassa seurassa olessa sanotaan ihan suoraan, että ei kannata ottaa enää yhtään, tai vaihtoehtoisesti kannattaa korjata luunsa, jos näyttää siltä että joku on menossa siihen kuntoon ettei hänen seuraansa kestä kohta kukaan. Jos jonkun äänennvoimakkuus nousee saksalaisessa pienemmässä pubissa, koko muu asiakaskunta suhisee shhhh.

Päätän raporttini tältä erää tähän pohtimatta enää sen enempää sitä, kuinka kuitenkin iso osa ihmisistä osaa käyttäytyä, nauttia viininsä sivistyneesti lasista eikä suoraan huttustölkistä jne. Koska jotenkin se nyt tässä tuntuisi taas niiden hyvittelyltä, jotka eivät osaa.

 

Raivoiltamat

On tämäkin tapa koittaa rentoutua ennen nukkumaanmenoa: Katson A2-perinteistä tuohtumusiltamaa, jossa tänään aiheena siis äidit töihin.

Ja isät kotiin? Lisää rahaa? Vähemmän rahaa? Enemmän töitä? Vähemmän töitä, mutta useammille? Lapsen etu? Yhteinen etu? Perheen etu? Yhteiskunnan etu?

Kuka tietää? 

Maailman sivuun on ollut niitä ihmisiä, jotka hoitavat kotihommat parhaiten, ja lapset siinä sivussa. Ja samalla joillain toisilla on ollut tapana palkata imettäjä ja nähdä lapsensa vasta tämän täytettyä 16 vuotta. Lapsia on myyty ja ostettu, vaihdettu ja jätetty tienposkeen, lasten päälle on ”vahingossa” kierähdetty sängyssä, jossa on nukkunut myös 5 muuta ihmistä, lapsilla on käyty kauppaa ja pidetty yllä poliittisia suhteita. Päätökset tekee aina aikuinen. 

Uskallanpa väittää, että useammalla lapsella on nyky-Suomessa asiat melko lailla paremmin kuin vaikkapa keskiajalla, jolloin myös todistetusti kuitenkin joku jäi henkiin.

Vetoan jälleen horoskooppimerkkiini tasapainottomaan vaakaan, haluan välttää konflikteja enkä arvostele kenekään valintoja, vaan puhun jälleen vain omasta puolestani, omasta kokemuspohjasta. 

Silloin tuijotellessa ulos räntäsateeseen lapsi sylissäni ja pohtiessani, miten oma maailma on pysähtynyt ja eristynyt muiden jatkaessa omia elämiään, ei tajuntaan kerta kaikkiaan olisi mahtunut ajatus lapsen päivähoitoon menosta joskus hamassa tulevaisuudessa. Ei sitten millään. 

Kuukautta myöhemmin olin työhaastattelussa. Minullahan ei ole varsinaisesti ollut työpaikkaa, johon palata. Tylleröinen oli tuolloin 4 kuukauden ikäinen. Ja ihan tosissamme harkitsimme, jos minä olisin mennyt töihin ja mies jäänyt kotiin. Teimme tarkat laskelmat. Ja tuloksena oli, että ei kannata. 

Joten sanoin kiitos ei paikalle, jonka olisin saanut mutta joka oli lyhyt pätkä. 

Ja ihan hyvä niin. 

Puolisoni aloitti isäkuukauden vieton oman mielenterveyteni kannalta, niinkuin sanonta kuuluu, suorastaan kreivin aikaan. Olin tuntenut itseni niin yksinäiseksi kotona jo niin pitkään, että olin todella iloinen, kun vihdoin osat vaihtuivat, ja isi jäi kotiin. Palasin pätkätyöelämääni entistä vähemmillä tunneilla ja päivät vietän edelleen yliopistolla. 

Kenen edun mukaan tässä nyt on menty? Oletan että lapsen, sillä hän on iloinen, pirteä ja sairasteleekin yllättävän vähän. Isän edun mukaan niin paljon, kuin vai taloudellisesti oli mahdollista. Tiedän, että mieheni olisi mielellään ollut kotona enemmänkin.

Voiko edes ajatella, että jotain tehtäisiin äidin edun mukaan? Meillä on tehty hyvin pitkälle niinkuin on itse olen parhaaksi katsonut. Olen itse halunnut mennä opiskelemaan, ja sen hinta on jonkilainen työssäkäynti. Minulla on ammatti, jota rakastan. Valitettavasti minulla ei ole ollut vakituista työpaikkaa. Pelko työpaikan puolesta on itselläni oikeastaan hyvin primitiivistä pelkoa toimeentulon puolesta. Voin paremmin, kun pelkään vähemmän.

En ehkä enää pysty enempää kuuntelemaan heteronormatiivisista taisteluhaudoista kuuluvaa huutelua. Näissä tuohtumusilloissa eniten surettaa se, että ei edes yritetä päästä keskustelussa eteenpäin, vaan nimenomaan huudellaan omista kuopistaan, ja väliin luetaan viestejä twitteristä. En muista milloin muuten olisin kuunnellut mukayleisellä tasolla käytävää keskustelua, jossa olisi ollut näin paljon subjektiivista perustelua, vanhoja tutkimuksia, suoranaista pelottelua ja syyllistämistä, vähemmistöjen ohitusta ja ylenkatseellisuutta. 

Hohhoh. Vain vanhemmuuskeskusteluissa. 

 

Onko äitiys harrastus vai mikä?

Mammamaailman kuuluu nyt kohahtaa. Monen ainoa syy lukea hesarin Nyt-liitettä, toimittaja Anu Silfverberg on kirjoittanut kirjan Äitikortti -kirjoituksia lisääntymisestä, joka sisältää mm. äitiyden mustan aukon. Tarkemmat tiedot ja omat johtopäätöksenä&p*****nsärepimisensä saa jokainen tutkia itse vaikka tästä.

Huiii. Aion nyt kirjoittaa aiheesta, jota käsitellään kirjassa, jota en ole lukenut. Ylen haastattelun kyllä kuuntelin. Sanon heti kärkeen, että olen ajatellut asiaa useasti samoin kuin toimittaja ja nyt siis myös kirjailija Silfverberg. Sen sijaan että asettuisin johonkin poteroon, toivoisin edelleen kaikille enemmän tilaa olla omia itsejään. Sen sijaan että listaisin tähän nyt missä kohdissa olen Silfverbergin samaa ja missä eri mietä, kirjoitan tässä nyt ihan omia ajatuksiani.

Mitä jutusta ja ja haastattelusta nyt ymmärsin, lähtökohtana siis tässä teoksessa on, että äitiys muuttaa naista, mutta ei välttämättä ainoastaan positiiviseen suuntaan. Äitiys nähdään yhä useammin, ei ainoastaan itseisarvona, vaan erilaisina elämäntapavalintoina, joita tietynlaiset kulutustottumukset tukevat ja ylläpitävät. Lisäksi myös yhteiskunnassa käytävä julkinen keskustelu mm. lasten koti-ja päivähoidosta luovat ja muotoilevat tietynlaisesta vanhemmuudesta syntyviä mielikuvia ja näin myös lopulta vaikuttavat vanhempien valintoihin.

Omalla kohdallani ongelma muodostui siitä, että en kokenut kuuluvani mihinkään somessa tai muissakaan medioissa esiintyvään vanhemmuuden viiteryhmään. En innostunut äitiysvaatteista, imetysliiveistä enkä hypnosynnytyksestä. Kun tuli ajankohtaiseksi hankkia lastenvaunut, luin muutamilta keskustelupalstoilta kokemuksia kärryistä, enkä tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun luin lauseen, joka kuului kutakuinkin ”…ihania uusia kuoseja, tekee taas mieli ostaa uudet vaunut…” . Minun ei ikinä tehnyt mieli ostaa yksiäkään vaunuja. Eikä ylipäänsä ostaa yhtään mitään ainoastaan siitä syystä, että vauvalle pitää hankkia sitä sun tätä. (Tästä seurasikin pienoinen katastrofi, josta olen kirjoittanut aikaisemmin). Ei uutena enkä käytettynä.

Sivuunmennen sanottuna, olen huono, suorastaan surkea kirppareiden kiertäjä. Olen joskus miettinyt, että voisin vaikka maksaa jollekin, joka kävisi kierroksilla puolestani, sille periaatteessa minulla ei ole mitään käytettyä tavaraa vastaan, päinvastoin. En siis löytänyt itsestäni sitä ruskovillakestovaippaliinaäitiä itsestäni, mutta en myöskään pompdeluxpolaropyretmolotickettoheavenäitiä. Tällä hetkellä hukassa, ehkä villasukassa, on myös aktiivinen päiväkotivanhempiäiti. 

Muistan äitiyslomalla seisseeni olohuoneessamme lapsi sylissäni katselmassa ulos ikkinasta. Ulkona satoi räntää ja minä mietin, miten yksin ja eristyksissä olemme paitsi kotonamme, myöskin pääni sisällä. Eikä nyt pidä tulkita väärin, mietin usein myös sitä, miten ihanaa on olla kotona pikkuisen kanssa, ja miten ihanaa on, kun pää on sumea, vähän kuin olisi pienessä nousuhumalassa koko ajan. Ei ole tarkkaavainen, keskittyy vain tiettyihi asioihin, ja pienetkin asiat tuntuivat suurilta ja pienetkin ilot saivat valtavat mittasuhteet (tosin niin taisivat saada pienet vastoikäymisetkin). Mutta siinä ikkunan edessä ensimmäisen kerran tajusin myös sen, miten pelottavaa on olla niin totaalisen irti siitä, mikä ennen on ollut oma todellisuuteni harrastuksineen, työtovereineen, matkusteluineen jne. Huolimatta siitä että lapsi on niin kovin pieni niin kovin pienen hetken ajan, se aika on elettävä, eikä se ole mikään tarkkaan rajattu aika, jonka jälkeen tietää muutoksen tulevan. Se on ajelehtimista ajan virrasta, irti kaikesta vanhasta kohti tuntematonta.

Ja sen jälkeen tulin yhä useammin ja useammin ajatelleeksi, mitä sitten, kun on aika palata elämään myös aikuisten kanssa. Huomasin että olin alkanut arastella kohtaamisia lapsettomien ystävieni kanssa, koska pääni tuntui niin tyhjältä ja ajattelin, että suustani ei tule yhtäkään järjen sanaa, ainoastaan vauva ja kakka. Ja niinhän se aluksi olikin. Onnistuin tylleröisen ollessa vajaan puolen vuoden ikäinen aloittamaan opintoja avoinen yliopiston puolella, ja pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että näkö palautuu ja järki alkaa jälleen juosta. Itseasiassa näkö palautui vasta imetyksen loputtua ja yöheräämisten radikaalisti vähennettyä. 

Yritin käydä  perhekerho-tyyppisissä tilaisuuksissa, mutta luovutin lopulta, koska en tuntenut oloani mukavaksi enkä erityisen tervetulleeksikaan. En pystynyt samaistumaan oikein kenenkään kokemuksiin enkä tuntenut kiinnostusta samoihin asioihin. Tulin aika nopeasti siihen tulokseen, että lapsi ei kuitenkaan voi olla se ainoa yhteinen nimittäjä aikuisten välillä. Ja pikkuhiljaa opin tuntemaan myös syyllisyyttä siitä, että en tee tai ajattele niinkuin (jotkut) muut. Aika useat asiat, jotka jollekin toiselle olivat lähes ellämän ja kuoleman kysymyksiä, olivat itseleni lähinnä ”ihan sama”.

Ja minä ihan vilpittömästi yritin, sillä kotona seinät kaatuivat päälle. Kaipasin epätoivoisesti jonkun samassa tilanteessa olevan seuraa. Pahaksi onneksi meidän se, mitä perheen turvaverkoksi kutsutaan, on reikäinen kuin vanha katista ja iso osa vanhoista ystävistäni asuu eri paikkakunnalla. Onneksi junat kulkivat. 

Nykyään, kun puheeksi äitien kesken tulee esimerkiksi lapsen päivähoito, yritän keskustelun alkuun jo antaa ymmärtää, että olen iloinen, että lapseni on hyvässä hoidossa ja minä koulussa/töissä. Kokemus on nimittäin osoittanut, että jos joku keskustelussa istuu lapsi kolmivuotiaaksi asti kotona-poterossa, on hänen vaikea pehmentää lausuntojaan jälkeenpäin, ja minä en aina halua olla se, joka kekustelun tyrehdyttää ja jonka valinnat asettuvat näinollen kyseenalaiseen valoon.

Omasta puolestani jokainen tekee niinkuin parhaaksi näkee. Toisten valinnoista pitäisi voida  keskustella eikä suoralta kädeltä tuomita, ei vaikka joskus jonkun kirjan (Sinkkonen/Keltikangas-Järvinen) olisikin lukenut. Ellei ole ollut toisen töppösissä, ei kannata väittää tietävänsä hänen elämästään häntä tässä asiassa paremmin. Hedelmällisempää olisi jakaa erilaisista valinnoista seuranneita kokemuksia sekä niiden hyviä ja huonoja puolia.  

Tuohduttaa

Eilen somessa kaikkien hauskojen Ei-suomalaisen-kannata-matkustaa-kun-pakkolaskeudutaan-kuitenkin-kentälle-eikä-suohon -linkkien joukossa kiersi tämä Kirkko ja Kaupunki -lehden vanha (6.7.-09) juttu lapsia koskettavasta rasismista.

Tämän muinaisen tekstin on varmasti joku nostanut Umayya Abu-Hannan hesarissa olleen tekstin inspiroimana. Kaikkihan varmasti ovat törmänneet tähän muutama viikko sitten julkaistuun juttuun, jossa lopputulemaksi jäi, että lottovoitto jäi lunastamatta.

Koska Abu-Hannan teksti kalskahti monen kantasuomalaiseen korvaan jopa kiittämättömältä, nousi siitä melkoinen myrsky vesilasiin ja ihmeteltiin, että mitä muka jäi lunastamatta, kun koulutuksen on saanut ja katon päänsä päälle ja vielä rauhaa ja hiljaisuutta (s****na!) Ja sitten missattiin taas pointti.

Linkkaamassani jutussa ”Teit sitten pennun ulkomaalaiselle” 5 pääkaupunkiseudulta kotoisin olevaa äitiä kertoo, millaiseen rasismiin he ovat törmänneet. Heidän lastensa isät ovat maahanmuuttajia. Jokainen voi lukea jutun ja miettiä sitten, miltä itsestään olisi lapsena tuntunut joutua sanallisen hyökkkäyksen kohteeksi tai kun vieras mies tumppaa tupakkansa sinun poskeesi. Olisi ehkä pelottanut. Ja sitten jokainen voi miettiä, miltä se tuntuu, kun omaa lasta kohdeltaisiin samoin. Ja mitä lapsi siitä oppii? 

Abu-Hanna kertoi hesarissa juuri tästä. Ja kun hänet leimattiin kiittämättömäksi pakoloiseksi, joka kävi vain kuorimassa kermat päältä, jäi taas marginaaliin se, mitä hän halusi sanoa. Suomessa on rasismia ja se näkyy ja kuuluu. Ei ole vain niin, että ainoastaan hän on lapsineen törmännyt vain niihin muutamiin yhteiskunnan mätämuniin, jotka pilaavat kaikkien maineen. Kyllä niistä kokemuksista on saanut osansa muutama muukin. 

Rasismi on paljon muuta kuin neekerihuutelua. Se on kiinni yhteiskunnan rakenteissa ja niissä arvoissa, normeissa ja asenteissa joita se ylläpitää ja uusintaa. Se on esimerkiksi kulttuuristen piirteiden riisumista arvoistaan ja niin latistamista vaatteiksi, ruoksi tai vaikkapa musiikiksi, ”etniseksi lifestyleksi”. Intialainen lasilyhty tai africa-puuvillasta ommeltu paita ei tee vielä kenestäkään suvaitsevaista. 

Puuh. Melkein lempiaiheeni. Tähän loppuun tämä rippikoulua käymätön pakana siteeraa yllättäen Jeesusta: minkä teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette minulle. 

Sitä voi sitten miettiä.

 

…vanki olen maan

Jokunen vuosi sitten seisoskelin yhdeksän aikaan illan Martinlaakson lähijuna-asemalla. Olin tulossa töistä kotiin. Martinlaakson pysäkki ei tuolloin ollut mikään viihtyisä paikka, ja tiistai-iltaisin olin usein asemalla kahdestaan vain yhden venäjää äidinkielenään puhuvan nuoren naisen kanssa, meillä oli tapana vaihtaa muutama sana aina tavatessamme. Tällä kertaa häntäkään ei näkynyt. 

Sen sijaan asemalla oli lisäkseni vain yksi, yhdysvaltalaisen koripallonpelaajan mittainen  ja näköinen mies. Voi ei. Näen miehen koettavan tavoittaa katsettani. Ja ajatukset lähtivät villisti laukkaamaan. Olen täällä yksi. Mitäs jos. Ja kukaan ei kuule, jos huuda. Mitä kello on? Vielä kaksi minuuttia. Vielä minuutti. 

Mies vilkuilee ympärilleen ja lähestyy minua. Juna saapuu asemalle ja luikahdan sisään. Mutta mitä? Mies tulee istumaan minua vastapäätä. Mitäs nyt? 

Miehen silmät verestävät, hän on oikeastaan aika hurja näky. ”I´m so tired” Minä en taaskaan ole juttutuulella. ”I´m so tired” hän toistaa. ”Me too” saan muotoiltua. ”I´m coming from work” jatkan. Hän kertoo ”I work every day. I work in the mornings, then I go to another place, and  I work there. My friend is sick this week and I work for him too”. ”What do you do” kysyn. ”I clean. I clean factory in the morning. Then I go to another place and the to another. I have been working now for two day hours. I work at night too. Now I´m so tired”. 

Ja nyt ymmärrän. Poskeni punoittavat, koska häpeän niin paljon aikaisempia ajatuksiani. Minun tekee mieleni pyytää mieheltä anteeksi. ”I work as a teacher” sanon vain jotain sanoakseni. ”I teach adults at the moment, that´s why I work in the evenings”. ”Do have long wayt to home” mies kysyy ja jatkaa”I need to go to Pihlajamäki, I have a long way. I have to go to the railwaysstation and then take a bus. I´m so tired.

Tässä vaiheessa ihmettelen taas vähän hänen tarkoitusperiään. 

Hän kuitenkin jatkaa:”We live there. We are 5 men. We have a small flat. We all work. We clean.”

Minun pitää jäädä junasta aikaisemmin. Koetan neuvoa hänelle nopeamman reitin Pihlajamäkeen ja toivotan voimia.

Jään miettimään asiaa. Ja voin lievästi pahoin. Toivon, että miehellä ja kaikilla, jotka asuvat hänen kanssaan ja jotka siivoavat, on kaikki hyvin. 

Ja sama epäilys pulpahtaa mieleeni välillä myöhemmin. Se mukava ja sievä kenkäkaupan myyjä, joka puhuu suomea murtaen? Entäpä soma kosmetologityttö, joka ei puhunut lainkaan suomea?  Paljonko he tekevät töitä? Millä palkalla? Miten he ovat tänne tulleet? Onko heillä asiat hyvin?

Jos jaksoit lukea tähän asti, jaksat varmasti tutustua vielä IOM:n, Vähemmistövaltuutetun ja kumppanien kampanjaan Ihmiskauppa ei ole satua. Ja kuunnella ja katsella Jori Sjöroosin ja Paula Vesalan version Satumaa-tangosta. Koska ihmiskauppa ei ole satua