Poliittinen farssi

Kaksinäytöksinen näytelmä erään strategisen hallitusohjelman synnystä. Kaikki yhteydet todellisuuteen ovat (ikävää) sattumaa.

 I

– No nih, pojjaat! Nyt aletaan hommiin! 

– Juu. Onko ryhmätyöryhmillä fläppitaulut valmiina? 

– Hehheh, Juhis, ei tässä nyt sentään autotallissa olla.

– No mutta ei sitten muuta kun hommiin. Mitäs sanotte, pitäisikö meillä olla joku iskevämpi luku käytössä? Sellainen muutama-neljä miljardia on jotenkin… Ei niin kansantajuinen.

– Pistetään kymppi! Se on sellainen hyvä pyöreä luku.

-(Kaikki kolme yhteen ääneen) Joo, joo, tehdään niin. Ja nyt mennään kahville, johan tätä tässä jo vatuloitiinkin, hehhehhehheee…

 

II

 

– Noin! Siinähän on komeat 36 sivua, kansilehtineen kaikkineen. Eikä mennyt paljoa aikaakaan.

– Hienon graafinkin olit Juhis siihen askarrellut.

– Juu, juu, autotallissa, siinä samalla kun väsäsin sitä kakkaraa, niin pohdin mielessäni, miten tuollaisia hauskoja nuolia voisi käyttää tuollaisessa kuvassa. Ja säästin siinä sitten valtioneuvostoon sihteereiltäkin piirustamisen vaivan. Osallistuin vähän säästötalkoisiin.

– Vähän alkoi tässä nyt vaan mietityttämään että miten kauan meikäläisenkään äänestäjiltä mahtaa mennä siihen, että tajuavat, että eihän ne niiden autoilun kustannukset nyt laskeneetkaan, vaan mähän sen uuden auton tässä saan halvemmalla. Meinaan vaan kun tuskin monella niistä nyt on sitten kuitenkaan varaa ihan uutta autoa ostaa…

– Älä nyt Tippe noita sure! Eikös teikäläisistä ole tunnetusti pitkät piuhat, alhainen sisälukutaito ja muutenkin selvät hetket vähissä? ( kovaäänistä naurua moneen kertaan kerrotulle vitsille, joka tunnetusti paranee uudelleen kerrottaessa)

– Juhis, Aksu kiusaa….

– No no pojat. Ei tästä kovin suurta meteliä tule, älä Tippe sure. Nuo kaikki koulutusleikkaukset pitävät huolta sitä, että tuo pikkuinen autovero jää sen alle, kun kaikki huutavat yhteen ääneen eikö kukaan ajattele lapsia. 

– Nerokas homma kyllä kaikenkaikkiaan tuo lapsiin vetoaminen. Pysyvätpähän ämmät kotioloissa, niin riittää paremmin työtä kun työmiehillekin! Lapsikorttia kannattaa tosiaan aina heilutella, loppuu kaikenlainen nenillehyppeleminen. (tyytyväistä hekottelua)

– Näin on! Ja oikein pitkälle vietynä ei sitten pääse muodostumaan enää tällaista nykyisen kaltaista kestämätöntä tilannetta, jossa ihmisillä on niin jumalattomasti koulutusta, ettei enää rehellinen tiskaaminen kelpaa. Vielä kun jotenkin saisi palautettua tasoryhmät perusopetuksen, niin siitä ei olisi enää pitkä matka kansa- ja oppikoulujakoon. 

– Ja sitten kertakaikkiaan ei vaan kouluteta kaikkia. Siinä säästyy aivan valtavasti rahaa, kun ei tarvitse ylläpitää mitään maakuntakorkeakouluja, kaikki mahtuu yhteen laitokseen, joka sekin voi kerätä rahoituksensa joltain firmalta tai parilta. Paras tietenkin olisi, että ostaisivat ne tutkimukset ja mieluiten niiden tuloksetkin valmiina yliopistoista.

– Älä muuta sano. Tosiaan, innovoimalla tästä selvitään, hahaha. Eiku..?

 

*           *            *

Neuvottelutulokseen strategisesta hallitusohjelmasta voit tutustua tästä. Liitteet, joissa on enemmän konkretiaa kuin sanahelinää, löytyvät täältä.

Farssi: tapahtuma tai sarja tapahtumia joka naurattaisi, jollei se itkettäisi.

Vaaliteemalla jatketaan

Koska taide ja politiikka ovat elämäni suola, näin eduskuntavaalien alla on ollut ilahduttavaa huomata, että Areenan tarjonnasta löytyy ohjelmaa, jossa nämä kaksi yhdistyvät tyylikkäästi.

Susanna Kuparinen on suomalaisen dokumenttiteatterin sydän ja ydin, jonka tuotantoon kuuluvat Eduskunta ja Eduskunta II -näytelmät ovat tuttuja ainakin kaikille teatterinharrastajille, mutta myös luultavasti monelle sellaisellekin, jolle teatteri ei ole ollut aina aivan sydäntä lähellä. Ja nyt Areenassa on nähtävävä Kuparisen ohjaama Porttikielto Poriin -sarja, jossa hän käsittelee Porissa kesällä 2014 pidetyn SuomiAreena -tapahtuman tekijöitä ja  osallistujia.

Molemmat Eduskunnat teatterissä nähneenä mieleen on jäänyt lähinnä lievä vaivautuneisuus. Kuparisen päällekäyvä ja aggressiivinen tyyli ilmaista asioita kävi liian lähelle. Yleensäkin kammoksun teatteria, jossa näyttelijöiden hiki ja räkä lentävät kolmannelle riville.

Miksiköhän? Tunnistan nimittäin tyylissäni varmaan itseäni. Näistä asioista minäkin palan. Samasta näkökulmasta. Mutta hiljempaa.

Oikeasti olen iloinen, että joku sentään pitää näistä asioista meteliä, kun en kerran itse kehtaa älistä.

Go Susanna!

Klikkaa itsesi politiikkaan ja kulttuuriin, muista katsoa kaikki jaksot: Porttikielto Poriin. (Katsottavissa 15.8.2015 saakka)

Public enemy? Eduskuntavaalit lähestyy

Odottelen innokkaasti, että jokin verkon yhteistuotossanakirja määrittelisi ”lattemamman” suurin piirtein: naaraspuolinen lisääntymään käynyt yksilö, usein lajia homo sapiens, joka haluaisi juoda kahvinsa rauhassa.

Lakiesitys hylättiin, siinä taustalla läpi runnottiin varmaan jotain sellaistakin, joka ei suuren yleisön kritiikkiä kestä ja siksi piti nostaa pienimuotoinen tunteisiinvetoava meteli, mutta termi jäi takuulla elämään.

Haluaisin suorastaan tunnustautua lattemammaksi. Tuollaiseksi aikamme symboliksi, mielikuvituksen tuotteeksi, joka niin hienosti on ujutettu käsitteistöömme. Harmi sinänsä että itselläni on ollut hyväksyttävä syy vielä lapsi päiväkotiin. Toisaalta, olenko ehkä piilolattemma, koska saatan töistä aikaisemmin päästessäni käydä ilman lasta kaupassa ja käydä jopa kotona juomassa sen pahamaineisen kahvin, ennenkuin haen lapseni päikystä? Niin tai näin, menin jo joku aika sitten päiväkodissa paljastamaan, että olin päiväkodille kävellessäni miettinyt, ovatko jo ehtineet ulkoilla tarpeeksi ennenkuin noudan omani kotiin, vai olisko pitänyt mennä puoleksi tunniksi kotiin odottelemaan.

Mikä tekee kahvia juovan äidin niin vaaralliseksi, että hänelle pitää luoda oma nimi, jota ahkerasti kuuluttaa mediassa? Näiden lattemamma-kategoriaan päässeiden lukumäärä ei käsittääkseni ollut niin suuri, ettäkö sillä vielä vallankumouksia luotaisiin puhumattakaan että saavutettaisiin merkittäviä säästöjä. Väestöliiton blogissa luvuksi esitetään kolmea prosentti päivähoidossa olevista lapsista, joilla toinen vanhemmista olisi kotona vanhempainvapaalla

Kysymys taisikin olla ihan muusta kuin niistä kolmesta prosentista kahvinhimoisia äitejä. Sehän on näet vaalit tulossa.

Kunpa näitä asioita ei käsiteltäisi näin. Leimaamalla ja lietsomalla, tuomitsemalla ja tyhmentämällä. Kiinnittämällä huomiota epäolennaisuuksiin, ikäänkuin olettaen, että se kotona öitä kiljuvan vauvan kanssa valvova tai kodin, työn ja päiväkodin väliä kiitolaukkaava naispuolinen väestönosa ei tajuaisi mistään mitään. Surullista.

Ja kyllä, väitän itseäni ajattelevaksi ja tiedostavaksikin ihmiseksi. Satuin vain viettämäään viime lauantain puhdistaen ja kunnostaen kahta kierrätyskeskuksesta löytynyttä My Little Ponya. Siinä jäi kahvitkin välistä. Käsittääkseni pystyn ajatustoimintaan, vaikka olenkin nainen, ja mennyt vielä saamaan lapsen. Tunteisiinvetoavaa uutisointia käytettiin edellisen kerran hyväksi silloin, kun lapsilisiä pienennettiin. Silloin välikärsijöinä olivat seksuaalivähemmistöt. Asiallisessa ja aivan selvässä asiassa (kyllä, haluan väkisinkin ajatella, että ihmisoikeusasiat olisivat selviä asioita tämän päivän Suomessa) kaivettiin kaikki mahdolliset tunneperäiset reaktiot esiin, mitä kärjistetympiä, sitä parempia. Ja taustalla saatiin aivan rauhassa nuijia läpi päätös, joka vaikutti lapsiperheiden elämään. Kuka huusi silloin lapsen edusta? Perheiden valinnanvarasta? Ylipäänsä yhtään mistään.

Toisin kuin voisi luulla, tunne ei ole uusi järki. Tunne on tunne ja järki on järki. Itsekin teen paljon päätöksiä tunteen ja vaiston perusteella, mutta en sokkona. Se tunne on tarkkaan taustoitettu, mietitty ja harkittu, usein päädytty pienimmän pahan vaihtoehtoon. Ei huutamalla eikä mesoamalla, leimaamalla tai uskomalla ihan kaikkea, mitä netissä lukee. Toisaalta, jos tämä jännittävä tunteisiinvetoamisprojekti jatkuu, saatan tehdä oman päätökseni vähiten hermoromausta aiheuttavan puolueen suuntaan.

Nöyrä pyyntöni tulevissa vaaleissa ehdolla oleville on: ystävällisesti, älkää pitäkö meitä tyhminä.

homo. Homo. HOMO. homohomohomohomo! Pelottaako?

Lakivaliokunta onnistui taas hylkäämään esityksen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tätä jokseenkin ennalta-arvattavaa tapahtumaa edelsi kaikenlainen tunteisiin vetoava polemiikki, josta ehkä säälittävin esitys, joka omiin silmiini osui, oli vetoaminen lasten oikeuksiin. Tämä ehkä konkretisoi vastustajien rakentavien argumenttien vähyyden, jos sellaisia varteenotettavia vastustajilla on ikinä ollutkaan.

Kysymys on tasa-arvosta lain edessä, joten arvon vastustajat, te tulette häviämään tämän, jos ei vielä nyt niin viimeistään siinä vaiheessa kun joku keksii puuttua siihen, miksei kaikkia maan kansalaisia kohdellakaan tasapuolisesti. 

Mutta ehkä jos vastustajilla ei olisikaan tasa-arvoa vastaan mitään.? Jos se onkin vain kirkko ja homohomohomohomohomo! HOMO! Jo sana saa tietyntyyppiset ihmiset (usein myöhäiskeski-ikäisen mieshenkilön, joka mieluiten nauttii pornoelokuvansa kahdella naisella) kauhun valtaan. Iiik, homo! Sehän saattaa käydä kimppuun milloin tahansa! 

Miten rationaalista ajattelua. Että kun heterotkin käyvät toistensa päälle ihan kuinka tahansa, yllättäen ja pyytämättä niin näin toki toimivat homotkin (iiik, taas se sana). Vai miten se menikään..?

Kun kuulin Jukka Takalon Homo-biisin olin juuri tajunnut olevani raskaana. Sanat saivat todella miettimään, millaiseen maailmaan haluaisin lapseni syntyvän ja millaiseen maailmaan hän luultavasti tulee syntymään. Ja tähän perään voidaan lisätä valtava määrä hormonikyyneleitä.

Jokainen on vähän homo. Siitä on jo monta vuotta, yli kymmenen, kun suutelin tytön kanssa. En mielenkiinnosta, en kokeilunhalusta, en ollut itseni kanssa sekaisin enkä hukassa. Humalassa, niinkuin nyt opiskelija yleensä viikonloppuna bilettämässä on, muttei se poista sitä faktaa, että alkoholin vaikutuksen alaisena olen kyllä miehiäkin suudellut. Suutelin tytön kanssa, koska hän piti minua puoleensavetävänä ja minä häntä. Hän oli valtavan kaunis punaisine hiuksineen, jotka tuoksuivat hyvältä. Hänellä oli matala, rauhallinen puheääni ja lempeät suuret silmät. Hän oli ihana, on varmaan vieläkin. 

Noista suudelmista olin iloinen jo tuolloin, sekä keskustelusta hänen kanssaan, vaikka tulimmekin siihen tulokseen, että ehkä siinä ei nyt kannattanut sydämiä lähteä särkemään. Mutta näin vuosiakin myöhemmin olen ylpeä kun sanon, että minäkin se olen vähän homo.

Kuunnelkaa, se on kaunis sana.

Yhteiskunnallinen ajatus

Tekisi mieleni laittaa tähän vain tämä kuva ja kirjoittaa että ei mulla muuta.

 

Kuva

Mutta kun on. On niin pirusti muutakin. 

Eihän tässä nyt vielä mitään se, että valiokunta ei nyt innostunut, jäljellä on vielä koko eduskunta. Ja jossain salakähmäisissä neuvotteluissa oltiin jo hallitusneuvotteluiden alussa taidettu sopia, että niin kauan kuin kristillisdemokraatit ovat hallituksessa, tätä lakiesitystä ei viedä eteenpäin. Tämäkin oli jotenkin kaivertunut aivoihini, vaikka se reilusti nk. hatuttikin kun sen tajusin. 

Eikä sekään vielä mitään, että ne, joiden äänestyksessä olisi pitänyt olla paikallaan, olivat liian kiireisiä ilmeisesti muissa asioissa joten he eivät vaivautuneet (ajoissa) paikalle. Demarit, jos halusitte olla auringonlaskun puolue, niin nyt kuulen korvissani kyllä Lucky Luken tunnarin. Ei noin. Eikä sekään vielä mitään, itsehän olen aina vetänyt rajusti vihreämmin ja vasemmalta. Haluaisin niin kovasti olla tietyissä piireissä kirosanaksi muodostunut vihervassari, mutta valitettavasti olen liian puolepoliittisesti negatiivisesti varautunut edustaakseni edellämainittua ryhmää.

Vaan se, että olen ilmeisesti kokonaan jättänyt huomiotta sen seikan, että meidän kansaneduslaitoksessa minun, keski-ikää lähestyvän, akateemisesti koulutetun pätkätyöläisnaisen mielipidettä edustaa joukko keski-iän juuri ylittäineitä kakkulapäisiä ukkeleita. Katson peiliin ja ihmettelen, mitä olen oikein tehnyt? 

Ihanko totta olen pyytänyt näitä ihmisiä edustamaan näkemyksiäni? Minä, joka olen pitänyt itseäni edes jollain tapaa yhteiskunnallisesti tietoisena, olen sivuuttanut tällaisten pukumiesten olemassaolon aivan täysin.

Siinä peiliin tuijottaessani tajua, että kiukun kyyneleet puskevat esiin. Jo toista päivää putkeen A.W. Yrjänä tulkitsee tunteitani, tällä kertaa Minun sydämeni on särkynyt. Täytyy varmaan laittaa lyyrikolle kohta kiitosviestiä tunteiden pukemisesta sanoiksi. 

Sydämeni on särkynyt rakkauden puolesta. Tuttavieni, joilla on yhteinen lapsi, mutta joka ei sitten käytännössä olekaan niin yhteinen. Hänen puolestaan, joka on ensin puoli elämää piilotellut todellista minäänsä ja nyt häneltä ikäänkuin taas vedetään alta olemassaolon oikeutus. Että olettehan te teoriassa yhdenvertaisia, mutta ei teistä esimerkiksi adoptiovanhemmiksi olekaan. 

Oinoset, hirvisaaret ja muut: Mitäpä se naapurin peitonheiluttaminen teille kuuluu? Sen sijaan tasavertaisuus kuuluu. Kuinka te kehtaatte, aikuiset ihmiset!

Kotonakäymisen kääntöpuoli

Omien vanhempien luona käyminen on periaatteessa aina mukavaa. Lapsellakin on hyvä olla suhteet isovanhempiinsa, ja nämä hemmottelisivatkin lapsen aivan tärviölle. Ja oikeastaan minä sen heille sallinkin. 

Koska:

Kun minä käyn vanhemmillani, kyse ei ole mihinkään täysihoitoon ja porisevien lihapatojen ääreen menosta. Kun minä menen katsomaan vanhempiani, minä autan heitä raskaimmissa kotitöissä, vilkaisen, että jääkaappi ei ole täynnä kovin vanhaa ruokaa, tiskaan ja huuhtaisen siinä ohessa vähän lavuaareja, teen ruokaa jos emme syö ulkona ja hoitelen muutenkin juoksenvia asioita. Totuuden nimeen, kyllä kotona olen reilusti enemmän rauhassa.

Molemmat vanhempani ovat kärsineet vakavia sairauksia ja ovat osittain liikuntakyvyttömiä. He ovat myös iäkkäitä eläkeläisiä, eikä heillä ole voimia niinkuin ennen. Ja let´s face it, me tajuamme kaikki, etteivät he ole täällä ikuisesti.

Sen takia minä haluan, että he saavat antaa lapsenlapselleen kaiken. Ja itse poden huonoa omaatuntoa, sillä he selkeästi koittavat paikkailla omia heikkouksiaan satsaamalla meihin todella paljon rahaa. Ja toisaalta välillä ärsyttää olla kuin työleirillä. Nostan todella hattua niille, joilla on useampi lapsi, työ ja jotka silti jaksavat käydä kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen hoitamassa omia heikkokuntoisia vanhempiaan, joskus jopa satojen kilometrien päässä.

Siksi minä sallin heille kaikenlaiset höpsöt sekoilut ja ylilyönnit etenkin, mitä tylleröiseen tulee. Koska he ovat minun vanhempani.

Vaatteet kerrankin kuin (peri)aatteet

Hupsista, meinasi mennä ohi koko Vaatevallankumouspäivä! 

Ei varmaan kenellekään ole jäänyt epäselväksi tämä Rana Plazan romahtamisen muistopäivä ja sen mukanaan tuoma tempaus kiinnittää huomio siihen, kuka on käyttämämme vaatteet tehnyt. Perimmäinen ajatus oli pukea luottovaate nurinpäin, jotta saumassa olevat merkit tuotteet alkuperästä olisivat näkyvillä.

No kuinkas sitten kävikään? Ja missä ovat valmistajan merkit?

Koska olin menossa kandin kielentarkastuksen palautteeseen, ei mieleen juolahtanutkaan, että vaate voisi tänään olla päällä nurinpäin ilman, että siitä epäiltäisi vähäunisen äidin pään sisäistä kuntoa. Joten tähän valokuvannappaushetkeen saakka olen tänään käyttänyt vaatetta ihan oikein päin, enkä nyt kuvaakaan varten viitsinyt alkaa kääntämään, kun edelleen ajattelin pitää tätä oikein päin.

Ja missäs ne laput sitten on? No, kai tämä työläinen voisi jollain toisella työläisellä omia tuotemerkkejä valmistuttaa. Mekon olen siis ommellut minä itse, Nosh Organicsin puuvillatrikoosta. Eli tiedän tasan tarkkaan, kuka tämän vaatteen on ommellut.

Ja niin on muuten myös tänään tylleröisen mekon kanssa, hänellä on päällään Hannan kankaan jo loppuun myydystä Kioskikisut-kankaasta niin ikään minun ompelema mekkonen. 

Joten tänään voimme huokaista helpotuksesta, mikäli katto ei putoa meidän päähämme. Näiden ompelija on saanut ompelun lomassa hengittää, syödä ja käydä vessassa. 

Palatakseni aiheeseen

Mihin tarttua, jos joka kohdassa mättää?

Eilinen MOT: Veren tahrimat muotivaatteet toi taas hetkeksi verkkokalvoilleni sen, mitä silloin tällöin yön pimeinä tunteina murehdin, tekstiiliteollisuuden ja valmisvaatebisneksen varjopuolet. Ha, ihan niinkuin noissa nyt hirveästi valoisia puolia olisikaan. Silmään pisti erityisesti kohta, jossa bangladeshilainen ay-liikkeen johtohahmo Kalpona Akter sanoo suurin piirtein, että ostakaa hyvät ihmiset täällä tehtyjä vaatteita, mutta vaatikaa niiden tuotannolta enemmän, parempaa palkkaa ja parempia työoloja työntekijöille. Jotenkin olen tuossa nopeasti vilahtaneessa lauseessa kuulevinani: Jos boikotoitte kovastikin, siirtää valmistuttaja tuotantonsa muualle jolloin nyt jonkunarvoisella sopimuksella työssä olevat menettävät sen vähänkin. Valmistaja joutuu kalastelemaan uuden sopimuksen, luultavasti kehnompaan hintaa, sillä aina löytyy se, jolle kelpaa vielä vähän halvellamallakin tuotettu. Jolloin työolot surkeutuvat entisestään. 

Se 16-vuotias pitkiin hameisiin ja 70-luvun hippipaitoihin pukeutunut nuori joka edelleen hiljaa huutaa McMurder, McMurder, haluaisi edelleen uskoa boikottien voimaan. Mutta maailma taitaa olla monimutkaisempi 2010-luvulla kuin 90-luvun alussa, jolloin oli vielä ihan yksinkertaista ostaa muita kuin Nestlen, ColgatePalmoliven tai Kraft Foodsin tuotteita. Mikä nyt neuvoksi?

Kadehdin ystävääni, joka tekee mielestäni kaiken oikein. (Tämän lisäksi hän on TIETENKIN kaunis, hauska ja sivistynyt.) Hän ostaa lähes kaikki vaatteensa käytettynä (osan vaatteistaan/kengistään hän on teettänyt tai vähintään selvittänyt tuotteen tuotantoketjun trikoon puuvillanviljelijään saakka), minimoi ruokahävikin, on luonnollisesti kasvissyöjä (la loistava kokki) ja välttää lentomatkustamista. Ai miksikö minä en tee samoin, sehän näyttää olevan mahdollista? Miksi vain tyydyn kadehtimaan ja toisaalta myös ihailemaan hänen ei edes askeettista elämäänsä? Sanokaapa se. Tottumus on varmaan iso osa tätä kysymystä. Minä vain olen tottunut tekemään toisin. Toisaalta, voisin varmaan oppia vieläkin. Kiinnitänhän edelleen huomioni myös siihen, etten ostaisi Coca-Cola Companyn tuotteita. 

Näin tuossa yllämainitussa MOT:ssa myös häivähdyksen siirtomaakaudesta. Voiko mitenkään olla oikein, että jossain päin maailmaa joku elää lähinnä vain tehdäkseen miljoonia T-paitoja Kesämuoti 2014-ihmisille? Melko ihmisarvotonta, sanoisin. Muutenkin ohjelmassa väläytetyt tuotantolukemat olivat niin huimia, että en voi kuin ihmetellä, mihin ihmeeseen maailma tarvitsee sellaisia määriä rättejä? Joidenkin arvioiden mukaan, vaikka koko maailman tekstiiliteollisuus pysäytettäisiin nyt, näitä riepuja kyllä riittäisi hamaan maailman tappiin saakka ilman, että Siperiassakaan tarvitsisi vaeltaa alasti. 

Turha parjata ainoastaan Reimaa, kun Lindexin tehtailla olot näyttivät olevan vielä kurjemmat. Ja sitten on kaikki se, mitä toimittajille (tai tarkastajille, ystäväni on käynyt tehtailla Kiinassa ja Intiassa) ei näytetä. Turha ajatella, että boikotoiden Reimaa  ja ostamalla vaikkapa Tickettejä saisi jonkinlaisen synninpäästön, nimittäin nopean googlettelun perusteella Ticketin tuotantoa näyttää olevan myöskin Dhakassa Bangaldeshissa L&B Garment Ltd:ssa. Valitettavasti suuryrityksen kuluttajahinta Suomessa ei kerro mitään kankaan tai tuotteen tuotanto-olosuhteissa. Pienet toimijat sitten erikseen. Lähimpänä Suomea tuotetut lasten ulkovaatteet ovat omien tietojeni mukaan merkkiä Lenne ja Travalle. 

Voin varmaan googletella kaiken liikenevän aikani näitä erilaisia vaatevalmistajia, olla sydän mykkyrällä toteutumattomien ihmisoikeuksia puolesta ja tirauttaa iltaisin kyyneleen, mutta se ei taida asiaa edistää. Minttumari jo ehdottikin postausta ekologisesti ja eettisesti kestäviä tuotteita myyvistä putiikeista, ja se onkin erinomainen idea. Homman nimi nyt varmaan kuitenkin on se, että länsimainen ihminen ei homo consumens-leimastaan helpolla irtoa. Esteettiset esineet vetävät meitä puoleensa ja toisaalta, ihan mielelläni pistän rahani jollekin, joka jakaa vähän pienempää kuin miljonaosinkoa.

Mutta mitäs muuta?

Maanantainen mieli matalaksi

Näin kulutusjuhlaviikonlopun päätteeksi ja uuden viikon alkajaiseksi vinkkaan täällä Ylen MOT:n dokkarista, joka taas muistuttaa siitä, että vaatteetkin tulevat jostain muualta kuin vaatekaupasta. Ylen sivuilta löytyy aiheesta enemmänkin, ja tuo dokkari tulee arvatenkin myös Areenaan. Toivottavasti, sillä itse olen klo 20.00 vielä töissä, ehkä kurjilla työehdoilla, mutta ainakin saan käydä vessassa eikä tarvitse pelätä, luhistuuko rakennus niskaan ja palkkakin vastaa koulutusta. 

 

Ihme juttuja työnhausta

Tätä kirjoittaessani istun lähijunassa menossa työhaastatteluun. Olen pätevä, minut kutsuttiin, mutta tiedän jo nyt etten saa paikkaa. Ja jos ihme tapahtuisi, en tiedä, haluaisinko sitä. 

Asia on nimittäin niin kuin usein opettajan työtä hakiessa: paikkaa on useamman vuoden hoitanut menestyksekkäästi henkilö, muodollisesti pätevä, mutta syystä tai toisesta (yleensä syy on raha) häntä ei ole vakinaistettu. Paikka avataan ja myös toimen alkuperäinen hoitaja hakee paikkaansa. Ja yleensä reiluuden nimissä sen saakin. 

Ennen kuin tämä alkuperäinen toimen hoitaja voidaan valita työhönsä, pitää kuitenkin haastatella liuta ihmisiä. Siinä sekä herätetään hakijoista turhia toiveita sekö stressataan toimen hoitajaa. Byrokratiaa en voivottele, koska systeemi ei ole meistä opettajista vaan lainsäädännöstä ja lain soveltamisesta kiinni.

No mutta miksi ihmeessä edes menen haastatteluun? Menetän tässä sekä rahaa että aikaa. Yhden rehtorin kanssa sovitaan joka toinen kevät puhelimitse, että joo, minua on haastateltu, ettei mene aikaa ja vaivaa hukkaan, kun erään kollegani paikka avataan hakuun säännöllisesti. Perustelen tämän itselleni kokemuksena. Olen käynyt aika vähän sellaisissa työhaastatteluissa, joiden tulos ei olisi minulle edullinen, joten ehkä otan tämän treenin kannalta. Vaikka järki sanoo, että hölmön hommaa.

Ja ai miksikö epäröisin, vaikka paikan saisin? Koska sitä hommaa on nyt useamman vuoden hoitanut eräs entinen opiskelukaverini. Lojaalisuudesta.