Loogista

Mitä tekee siippani kun saa kuulla minun saaneen töitä?

Tilaa itselleen seitsemän paria kenkiä sovitukseen. 

No ei se niitä kaikkia pitänyt. 

Arjen holtittomuus

Arjen hallinta. Voiko sitä todella hallita?

Meillä ei ole mitään vinkkiä aiheeseen. Ei mitään. 

Taktiikkamme on pinnalla kelluminen. 

Kaupassa käy se kumpi ehtii, silloin kuin ehtii. Omat suosikkini ovat välillä Saarioisten äitien suosikkeja, vaikka meillä paljon ruokaa tehdään itse. Mitään listoja ei muuta ole, vaikka varmaan hyvä olisi olla. Mutta kas kun ne suunnitellut ruoat eivät tapaa aina niinä suunniteltuina päivinä maistua, eivät ainakaan kaikille. Itseäni vaivaa myös kevyehkö jääkaappiällötys, kylmän ruoan haju etoo niin, että välillä edellisen päivän ruokaa on jo todella tuskallista syödä. Tähän auttaisi ruokien maustaminen oikein kunnolla, mutta sitten on aina tuo pikkuinen, jolle kovin reippaasti maustetut ruoat eivät enää maistu. 

Koska itse olen poissa kolme iltaa viikossa, ei itselläni ole oikeastaan edes mitään kiinnostusta siihen, mitä nuo kaksi iltaruoaksi keksivät. Koskaan eivät ole nälkään kuolleet. 

Ja koska olen kolme iltaa viikossa pois kotoa, sekä tällä hetkellä taas myös päiväsajat, kotitöistä huolehtii se, kumpi ehtii, jaksaa tai viitsii. Koska itse en kolmena päivänä viikossa ehdi/jaksa, on taloustyöt siipan vastuulla. Koska häntä ei sotkut haittaa, eipä hän juuri viitsi siivota. Vaihtoehdoksi jää siis se hetki, jolloin molemmat/jompikumpi jaksaa. Aina ei jaksa, ei edes joka kerta. Priorisoimme usein myös yhteisen tekemisen, se aika on sitten usein juuri siitä siivouksesta pois. 

Lapsen vieminen ja tuominen päikkyyn/kotiin on ollut aina vähän kryptinen aihe, aikaisemmin meillä oli käytössä Excel-taulukko. Mutta nyt tilanteen äkillisen muutoksen ja omien toisaiseksi hiukan vaihtelevien työaikojen lukkoonlyömättömyys aiheuttaa sen, että elämme tällä hetkellä kevyehkössä aikatyhjiössä mitä tulemisiin ja menemisiin tulee. Aikataulujen vakiintumista odotellen. 

Opiskelut oli pakko heittää ketkeksi hyllylle. Niiden edistäminen tässä tilanteessa tuntuu melkoiselta mahdottomuudelta, kun tuntuu siltä, että vuorokaudessa sitä vaikka näkisi mieluummin lastansa kuin tekisi kouluhommia. Joten opiskelut jatkuvat sitten joskus jossain toisessa ajassa, ehkä jossain joustavammassa muodossa. 

Arki menee eteenpäin omalla painollaan, kevyessä jatkuvassa kaaoksessa. Vaatii jonkinlaista sietokyvyn venytystä, että sitä kestää. Mutta joskus se, ettei kaaosta edes yritä hallita, on helpompaa kuin epätoivoinen yritys, joka ei johda muuhun kuin turhautumiseen. 

Kässänmaikka

Hopsan.

Kävipäs niin, että tuossa viime viikolla kävin työhaastattelussa. Ja tämän viikon maanantaina aloitin työt. 

Siinä rytinässä yliopistolla vietetyt kriittisen keskustelun täytteiset lounaat vaihtuivat pään pyöritykseen pöllön tavoin kouluruokalassa, joustavat aikataulut aamuruuhkaa vastaan ajeluun ja lapsen nelipäiväinen päikkyviikkokin keikahti viisipäiväiseksi. Erään aikakauden loppu tämäkin siis.

Mutta mukavampaa on se, että tämä on nyt myös puolityöttömän aikakauden loppu. Sillä nyt käyn töissä sekä päivällä että illalla… Eiköhän siinä tule sittenpuolentoista viikon hommat viikossa kuitattua.

Kesällä jälleen opettajaa kohtaa pitkä ja lämmin kesätyöttömyys, mutta siihen asti täällä Siperiassa huhkitaan koko rahan edestä.

Mihin se aika taas katosi?

Alkoi syyskuu ja arki täräytti koko voimallaan. Mihin ihmeeseen tämä viikkokin oikein katosi?

Maanantaista torstaihin suurin piirtein tähän:

Herätys! Mikron kello on näyttänyt noin puolta seiskaa kun on aika kaataa kiehunut teevesi kannuun. 

Yliopistolla on tällä viikolla ollut varhaiset aamut. Huolimatta siitä että jälleen olen aloittanut monta kurssia intoa puhkuen, on pakko sanoa, että kun torstaina kahvitauko ilmoitettiin vartin vaikka kympin aikaan, ensimmäinen ajatukseni oli, että ei taivas tätä kestää vielä pari tuntia lisää. 

Aamulla on parempi tempaista itsensä pystyyn saman tien kun kello soi, mikäli mielii nauttia edes osan aamiaisesta jollain tavalla rauhassa. Tylleröinen on nimittäin ottanut tavakseen hipsutella yöllä omasta huoneesta isin ja äidin väliin nukkumaan, ja herää helposti puhelimen herätykseen. Tarkoitus on kuitenkin, että lapsi nukkuisi aamulla mahdollisimman pitkään. 

Tuntuu, että varmaan puolet vuorokaudesta tulee vietettyä siirtyen eri paikoista toiseen. Aamulla sitä vielä saattaa napata valokuvan auringonnoususta, mutta puolen päivän jälkeen palatessa puhelimeen tallentuu enää vain näpsy fillarin etuhaarukasta. Kyllä, tässä mennään eteenpäin. 

Tarkalleen ottaen kaupan kautta kotiin. Jos en mene töihin suoraan yliopistolta, jää iltapäivään yleensä muutama tunti aikaa, jolloin ehsin käydä ruokakaupassa tai tehdä vaikka makaronilaatikkoa, käydä pesutuvassa tai kirjastossa. 

Mitä siinä ohessa pitää ehtiä, on tietenkin iltapäiväkahvin nauttiminen ja tuntien suunnitteleminen. Ne sujuvat kätevästi samaan aikaan, kunhan vaan pitää huolta myös siitä, ettei vahingossakaan kaada kahvia näppikselle.

Sitten loppuu aika näpsimiseen, pitää ottaa makaronilaatikko uunista, hakea pyykit kuivurista, pakata kassi ja lähteä töihin. 

Vaikka päivät ovat tuntuneet matalennolta, mahtuu niihin myös paljon hetkessä elämistä. Aurinkoisina aamuina pyörä kulkee kevyesti. Lounailla ollaan puhuttu ja puitu asioita maasta taivaisiin ja takaisin, filosofoitu aikaimme egosentrisyyttä ja kovuutta, keskusteltu ammatillisista kuvioista ja käännetty olkamuotolaskosta ylösalaisin. Kahvikupin ja prepositioiden välissä olen kikattanut keskusteluille facessa ja kuunnellut musiikkia, josta en muistanutkaan pitäväni. 

Missä välissä kirjoitan parit esseet ja lukaisen muutamat kirjat, on jälleen arvoitus. Aina on suurin piirtein kaikki kuitenkin tullut tehtyä.

Ihme juttuja työnhausta

Tätä kirjoittaessani istun lähijunassa menossa työhaastatteluun. Olen pätevä, minut kutsuttiin, mutta tiedän jo nyt etten saa paikkaa. Ja jos ihme tapahtuisi, en tiedä, haluaisinko sitä. 

Asia on nimittäin niin kuin usein opettajan työtä hakiessa: paikkaa on useamman vuoden hoitanut menestyksekkäästi henkilö, muodollisesti pätevä, mutta syystä tai toisesta (yleensä syy on raha) häntä ei ole vakinaistettu. Paikka avataan ja myös toimen alkuperäinen hoitaja hakee paikkaansa. Ja yleensä reiluuden nimissä sen saakin. 

Ennen kuin tämä alkuperäinen toimen hoitaja voidaan valita työhönsä, pitää kuitenkin haastatella liuta ihmisiä. Siinä sekä herätetään hakijoista turhia toiveita sekö stressataan toimen hoitajaa. Byrokratiaa en voivottele, koska systeemi ei ole meistä opettajista vaan lainsäädännöstä ja lain soveltamisesta kiinni.

No mutta miksi ihmeessä edes menen haastatteluun? Menetän tässä sekä rahaa että aikaa. Yhden rehtorin kanssa sovitaan joka toinen kevät puhelimitse, että joo, minua on haastateltu, ettei mene aikaa ja vaivaa hukkaan, kun erään kollegani paikka avataan hakuun säännöllisesti. Perustelen tämän itselleni kokemuksena. Olen käynyt aika vähän sellaisissa työhaastatteluissa, joiden tulos ei olisi minulle edullinen, joten ehkä otan tämän treenin kannalta. Vaikka järki sanoo, että hölmön hommaa.

Ja ai miksikö epäröisin, vaikka paikan saisin? Koska sitä hommaa on nyt useamman vuoden hoitanut eräs entinen opiskelukaverini. Lojaalisuudesta. 

Liian monta liikkuvaa osaa

Opiskelut, työ, perhe… Kandi, raportit, tehtävät, suunnittelu, kadoksissa olevat cd:t, hukassa majailevat opeoppaan sivut, pyykkiä, ruokaa ja muutto. 

Nyt pari vuotta tätä pakkaa pyöriteltyäni voin ehkä tunnustaa, että nyt tuli ehkä pienoinen seina vastaan. Pää on niin tyhjää täynnä, että hyvä että tässä vielä ollaan hereillä ja kirjoitetaan suomea. 

Ympärillä vallitseva sekasorto lamaa päätäkin. Itseasiassa niin paljon, että en tiedä, mihin ensin tarttua. Kandi on tullut takaisin neljä kertaa korjattavaksi, aina uusien kommenttien kanssa. Työn täytyy olla aivan yhtä tyhjää täynnä kuin pääni, sillä olen kaiken lisäksi jokaisesta korjausehdotuksesta aivan samaa mieltä. Kaikki käyttövaatteeni ovat edelleen hukassa, enkä tajua, mistä nuo kaameat rytkyt ovat tuonne vaatehuoneeseen joutuneet. Onneksi sukka- ja kalsarilaatikko on sentään tallella. 

Keittiössä ei löydy kattilat eikä pannut. Kahvia join ensimmäistä kertaa viikkoon tänään. Sitä menikin kaksi pannullista. Väsyttää edelleen niin että silmät painuu väkisinkin kiinni. On ehkä onni että kahvi ei oikeastaan koskaan ole vienyt yöuniani.

Hommat ovat kasautuneet aivan petollisella tavalla. Kun pää on sekaisin ja väsynyt, jää kaikki tekemättä. 

Tänään tein listan. Listan ylin kohta on suoritettu. Bonuksena tiskikone lätisyttää keittiössä. 

Ja päiväkodissa on taas naamiaiset. Millä ihmeellä muistan pukea tylleröisen prinsessaksi torstai-aamuna?

Lisää uusia aluevaltauksia: Päivä sanoin ja kuvin

Uudet aluevaltaukset blogipostauksien alalla jatkuvat. Koska olen monisanainen noin niinkuin ihmisenä, tämä ei ole päivä ainoastaan kuvin, vaan myös sanoin.

Hyvää huomenta! Mikron kello näyttää varttia vaille seitsemän, ja herätyskello on soinut 25 minuuttia aikaisemmin. Viiden minuutin kuluttua tylleröinen marssii unisena mutta hyväntuulisena keittiön kautta olohuoneen sohvalle tuijottamaan lastenohjelmia. 

Koska on syyslomaviikko, en lähdekään aamulla töihin vaan luennolle. Luennot on niitä joista muuten pitää tinkiä, harjoituksissa on pakko käydä. 

Mikron kello. Tästä katsotaan aamulla paljonko on aikaa lehden lukuun

Kymmentä vaille kahdeksan kaarran kotipihasta fillarilla kohti Siltavuorenpengertä. Pysähdyn poikkeuksellisesti matkalla nappaamaan kuvan matkan varrelta. Aamulla on harvinaisen vähän työmatkapyöräilijöitä, onhan syyslomaviikko, mutta silti yksi musta kostaja yllättä minut kaahaamalla täysillä. Anteeksi, te kaikki sutjakkaat työmatkapyöräilijät, tunnustan olevani etana. 

Aamuisin on jo melko hämärää kun lähtee aikaisin liikkeelle. Pian on ihan sysipimeää, tulee kylmä eikä voi enää pyöräillä. Sitten matka-aikani yo:lle pitenee yli puolella.

Taustalla siintää Helsingin rautatieasema.

Siltavuorenpenkereellä remontoidaan taloa, eikä koskaan tiedä, mihin fillarinsa saa parkkiin. Nyt rakennustelineitä oli harvennettu sen verran, että fillarin sai ilman suurempia ponnistuksia PS10:n eteen

Aamu valkenee.

Tämä löytyi remontoitavan talon kulmalta, pakkohan se oli ikuistaa

Ihan tehokas.

Tulen luennolta kotiin lounaalle ja samalla kun syön, yritän epätoivoisesti kirjottaa luentopäiväkirjaa, jota olisi pitänyt aloittaa kirjoittamaan joo ööööö ainakin aika monta aikaa sitten. Kandi pyörii päässä enemmän kuin laki sallii ja koitan samalla pikalukea aiheeseen liittyvää väikkäriä. Kahvia kuluu ja aikaa myös. Kalmanrajat kolkuttelevat vasta parin viikon päässä ja uskon, että tästä(kin) tulee taas näitä viimeisen illan ponnistuksia.

Yritys hyvä kymmenen. Mutta niinkuin näette, on läppärin kansi kiinni.

Kolmen jälkeen pitää alkaa valmistautua töihin lähtöön. Vapaan sivistystyön opettajilla ei ole mitään lokeroita tai hyllyjä työpaikalla, jossa materiaaleja säilyttää, koska opetuspaikat vaihtelevat. Sen takia matkassa on mukana aina kirjoja, cd:tä ja opeoppaita. Suunnittelen tunteja ja pakkaan kassia. 

Kassi täynnä työvälineistöä.

Kurvaan fillarilla asemalle ja hyppään junaan. Tällä kertaa tällaiseen. Ehdin töihin n. puolta tuntia ennen varsinaisen opetuksen alkua. Siinä ajassa ehtii ottaa kopiot ja avata tietokoneen.

Päivä on kirkastunut sillä välin kun minä olen nököttänyt sisällä.

Töissä on mukavaa. Opiskelijoita on paljon ja kaikki ovat innokkaita, hyviä ja aktiivisia. Yritän aina pitää rytmin sellaisena, ettei kukaan ehtisi katsoa kelloa pitkän illan aikana.

Työvälineistöä

Näitäkin käytetään vielä.

Kun pääsen lähtemään kohti kotia ja asemalle, kello käy jo yhdeksää. En jaksa juosta, vaan odotan kiltisti Z-junaa. 

Ulkona on jo pimeää.

N-juna pyyhältää pimeydessä. Onneksi asemalla ei tarvitse seisoskella yksinään.

Kotimatkalla käyn vielä lähikaupassa ostamassa unohtuneen Oivariinirasian. Periaatteessa haluaisin olla sitä mieltä, että ihmiset ehtisivät tehdä ostoksensa joskus muulloin kuin kymmenen aikaan illalla tai sunnuntaisin, mutta pakko sanoa, että kyllä nämä laajat aukioloajat meidän arkea helpottavat. 

Lähikauppamme myyjä opiskelee samassa paikassa kuin minä opetan ja sattuu nyt olemaan kassalla. Vaihdamme muutaman samalla kun näpyttelen tunnuslukua kortinlukulaitteeseen, jolloin takanani seisova höpsähtänyt ukkeli saa jonkinlaisen kohtauksen ja alkaa selittää, kuinka tähän nyt tarvittaisiin toinen kassa nopeasti tarkistamaan hänen lottokuponkejaan, kun täällä vaihdetaan kuulumisia ja hänekin arpalapun tarkistamiseen menee sitten kovasti aikaa ja jonoa on paljon. Huikkaan kiitosheit, kliksauta kypärän lukon kiinni ja kaarran takaisin kotipihaan.

Kun vihdoin ja viimein alan keittää teetä, mikron kello näyttää tältä:

Se on niin paljon kuin teeaika.

On vaikeaa kuvailla minkälainen on tyypillinen päiväni, kun sellaista ei oikein ole. Niinä päivinä, jolloin lähden aikaisin ja tulen myöhään, hoitaa mies tarhaanviemiset ja hakemiset ja minä tuskin näen tylleröistä hereillä koko päivänä. Näin ei kuitenkaan ole joka päivä, vaan vietän edelleen yhden päivän viikossa, no kai sen näinkin voi muotoilla: kotiäitinä. 

Arjen hallinnassa käytetään googlekalenteria ja exceliä. Muuten meillä ei olisi harmainta hajuakaan, kenen piti olla mihin aikaan ja missä. Toimitan tylleröisen hoitoaikakalenterin myös päiväkotiin, jotta sielläkin tiedettäisiin, missä mennään. Joskus aikatauluihin tai vapaapäiviin tulee muutoksia, mutta päiväkoti on suhtautunut niihin ymmärtäväisesti.

Pidän työstäni ja opiskelen alaa, joka on ollut lapsuuteni haave. Arki ja iltatyöt tuntuvat muuttuvan koko ajan raskaammiksi, mitä vanhemmaksi tulen. Olen jo luopunut siitä ajatuksesta, että tässä elämässä itsestäni tulisi jossain vaiheessa jotakin ”valmista” joka voisi elää onnellisena elämänsä loppuun asti. Kollegan kanssa naureskeltiinkin, että tärkeintä on liike, ei suunta.  

Pudotus arkeen

Muutama aamu tässä on jo ehditty treenaamaan päiväkotiin-töihin-yo:lle-kotiin -ympyrän ravaamista mutta tänään se sitten iski lopullisesti: arki.

Aamupuurot, tarhaitkut, hikifillarointi yo:lle ja takaisin, lapsi päikystä, kotiin syömään, halit ja pusut, kamat kassiin, lapsi kainaloon, ratikkaan, lapsi isälleen, metroon, junaan, töihin, junaan, kotiin, phuuuoooh.

Elo, jossa matka äidistä opiskelijaksi ja opiskelijasta opettajaksi sekä siitä takaisin äidiksi ja sitten vaimoksi ja sielunkumppaniksi on vain vartin fillaroinnin/muutaman kymmenen minuutin ratikkamatkan/kävelynmatkan/junamatkan/kymmenen sentin päässä toisistaan. 

Tai itseasiassa muutaman kymmenen, sillä välissämme on nyt kulhollinen vesimeloonia, miekkonen katselee telkkua ja minä lueskelen koneelta tätä ja hekottelen. Alan ehdottomasti soveltaa CTFD-metodia lapsenkasvatuksessa.

 

 

                                                                 *                   *                  *

 

Olisi hauskaa tehdä sellainen ”päiväni kuvina”-postaus, mutta koska olen suorastaan velhomaisesti hukannut Leican akun laturin, huonomalla pikkukameralla en halua kuvata enkä kurjalla puhelimen kameralla ainakaan enkä minijärkkäriä jaksa raahata mukanani, täytyy sitä vaan odottaa siihen, että laturi löytyy. Tajusin juuri, miten monta toimivaa kameraa tästä huushollista löytyy, eikä mulle kelpaa kuin se yksi. Määrästä syytän harrastavaa miestäni, yksitotisuudestani huonoa tekniikan hallintaani.

 

Katkaiseeko höyhen kamelin selän?

No tulihan sekin päivä sieltä, ehkä parempi näin myöhemmin kuin yhtään aikaisemmin.

Unideprivaatio tekee ihmiselle ihmeitä. Aikaisemmin luulin, että se komedioissa käytetty maiseman aaltoiluefekti vähän ennen kuin ihminen pökrätä kupsahtaa oli vain hauskaa keksintöä, nyt olen nähnyt sen itse. 

En siis ole kelvollinen auton rattiin. Sen sijaan töissä ja koulussa käyn kyllä. 

Lomalomaloma saattoi nyt hieman kostautua, kun tässä alkuviikosta kolme melko tiukkaa kalmanrajaa (=deadline) tömähtivät eteen vähän yllättäen takavasemmalta. Muuten en luultavati edes hermoilisi, mutta unenpuute tekee olosta aivan epätodellisen. Välillä huomaan miettiväni mm. ovatkohan kaikki jäseneni todella kiinni kehossani?

Ja luonnollisesti taustalla sykkii, sillä huonosti nukuttu aikakausi->migreeni->lisää nukkumattomuutta->lisää migreeniä jne. 

Tähän tupsahtaa tietenkin kuin taivaasta konsanaan vielä miekkosen ylityöt, joten vietetään iltaa tylleröisen kanssa kahdestaan, mikä tarkoittaa sitä, että en edistä niitä kalmanrajoihin liittyviä toimintoja ennenkuin tylleröinen on unten mailla.

Nyt jos todella haluaisi kuormata kamelia, voisi vaikka vilkaista vessaan, jossa vallitsee täysi sarajevo, mennä etsimään keittiön lattialta lisää sitä neljän viljan puuroa jota raavin tässä samalla jalkapohjastani ja kerätä listaan mahdollisimman kitkeriä sutkautuksia joiden sisältö olisi kutakuinkin se, miten opetetaan mies taittelemaan tyhjät maito- yms tölkit kasaan.

Tosin. Tänään yksi opiskelukaverini tuli tunnille myöhässä, koska lapsensa oli keksinyt tulitikkuleikkien riemut, ja oli meinannut sattua vähän isompi vahinko. 

Joten minä jätän puurot lattialle, haen kupin teetä ja nojaan taaksepäin. 

Jollain menee aina vahvemmin ja jollain toisella taas heikommin.

Kesä, missä sinäkin kuppaat?!

Laiskuus vs. väsymys

Nykyään maanantaipäiväni ovat, jos pelkkää aikataulua katsoo, melkoisia. Aamulla kahdeksaksi kouluun, sieltä suoraan töihin ja töistä kotiin n. 21.30. Lounaaseen on aikaan, mutta meillä ei opiskeluissa tunneta sellaista itselleni niin rakasta turkulaista termiä kuin kaffepaussi. 

Ja jos jotakuta nyt surettaa, että en näe lastani hereillä koko päivänä, niin ei huolta, teen edelleen vain nelipäiväistä viikkoa. Jotenkin tuosta maanantaista huokuu, että neljässä päivässä tehdään viiden päivän hommat. 

Nyt kun muutama maanantai on takana, pakko sanoa, että mulle sopii! Ei ole vielä nimittäin väsyttänyt juuri normaalia enempää, kun on palannut kotiin. Tai ehkä tuo kulunut klisee väsynyt mutta onnellinen on se, mikä parhaiten sitä tunnetta kuvaa.

Jossain siinä vaiheessa kun jäin ennen äitiyslomaa sairaslomalle (syystä jota en tässä halua eritellä) alkoi myös jonkilainen saamattomuuden aika. Kun tekemisen mahdollisuudet oliva melko rajoittuneita, sitä valui johonkin sellaisen masennuksen tyyppiseen tilaan, jossa ei saa tartuttua toimeen oikein mitenkään. Ja sitä on sitten jatkunut enemmän tai vähemmän näihin päiviin saakka. 

Tänään koulussa puhuimme luovasta prosessista, sen vaiheista, etenemisestä ja erilaisista lopputuloksista. Mihinkään maata mullistaviin tuloksiin emme vielä näin alussa tulleet, mutta pohdimme sitä, mikä ero luovassa prosessissa on ideoiden loppumisessa tai tyhjiin ammentamisessa, väsymyksessä ja laiskuudessa. Milloin ideoiden puute on yrittämisen puutetta, tyhjiin kalutun aiheen toivotonta pyörittelyä, kertakaikkista väsymystä tai vain pelkkää laiskuutta?

Aika usein vieläkin taiteellisuuteen ja luovuuteen liitetään jonkinlainen boheemi elementti. Taiteellisen tai luovan ihmisen habitukseen ei kuulu turha tarkkuus, sovinnaisista tavoista välittäminen ja alkoholin käyttöäkin arvioidaan vähän laajemmalla skaalalla. 

Henkilökohtaisesti en usko Kaija Saariahon, Esa-Pekka Salosen, Klaus Haapaniemen, Antti Jokisen, Vuokko Nurmesniemen, Paola Suhosen, Sofi Oksasen tai monen muunkaan menestyvän luovan alan ihmisen makaavan räkäkännissä puoleen päivään, parantelevan darraansa iltaan saakka ja sen jälkeen valittelevan karanneen inspiraationsa perään ilta toisensa jälkeen kaikille, jotka vain suostuvat kuuntelemaan. 

En katso kuuluvani luovaan luokkaan, vaikka opiskelemani ala aihetta sivuaakin. Tunnistan silti pientä vastuunpakoilua arkielämässäni. Tunnustan, minulla saamattomuus koskee edelleen kotihommia. Mutta kodin ulkopuoliseen maailmaan liittyvät asiat tuntuvat nykyään hoituvat vähän niinkuin ennen, eli reilusti ennen deadlinea, ilman tuskaa tai ahdistusta.

Isotätini, pitkän uran tehnyt sairaanhoitaja on usein sanonut, että ihminen ei masennu, kun hänellä on tarpeeksi tekemistä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Tarpeeksi ei ole liikaa.