Kevät on edelleen pieniä kuolemia

Kuoleman jälkeen on elämää. Nimittäin niillä, jotka jäivät kaipaamaan.

Sitä käy töissä ja on niinkuin ei olisikaan. Sitten menee ruokakauppaan, ostaa sinappia ja muistaa saman tien isänsä kanssa käydyn ruokapoliittisen keskustelun kotimaiseen elintarvituotantoon liittyen. Pakko pysähtyä hetkeksi hengittämään ja räpyttelmään silmiään.

Sitä kököttää autossa liikennevaloissa, miettii kytkinremonttia. Sitten yhtäkkiä muistaa, että ei enää ikinä juttele katsastuksesta isänsä kanssa ja unohtaa laittaa vaihteen ykköselle.

Sitä selaa nettikangaskauppaa ja miettii tilausta. Klikkaa automaattisesti ”nouto” ja muistaa sitten, ettei isä enää voikaan käydä hakemassa tilausta.

Muistot tulvahtavat mieleen yllättäen, keskelle arkea ja lyövät poskelle niin että silmissä kirvelee. Ne ovat juurikin niin absurdeja kuin dijon-purnukka kädessään voi vaan ihmetellä, mistä tämäkin nyt yhtäkkiä tuli.

Päässä soi usein täällä ennenkin siteeratun A.W. Yrjänän Pelasta maailma. Tämä hämärä muuttuu muistoksi ennenkuin häviää.

Toimintaterapiaksi olen ommellut ennennäkemättömän määrän vaatteita itselleni ja perheelleni. Perjantaina vietetään vaatevallankumous -päivää, meidän huushollissa ei paljoa saumoja tarvitse käännellä.

Olisi niin paljon helpompaa, jos käytössä olisi jonkinlainen suruaika -konsepti. Että aika aikansa kutakin, sitten kello pois päältä pim! ja suruaika loppuu. Mutta eihän se niin toimi. Tämän alkamisesta ja päättymisestä ei päätä kukaan. Nykyihmiselle hyvin vaikeaa ymmärtää, ettei päätäkään itse kaikesta.

*         *         *

Puhelinnumeroa ei voi poistaa puhelimesta. Se on liian lopullista.

 

Katastrofipäivän pelastus

Tänään ei päivä lähtenyt vahvasti liikkeelle. Ensin shoppailutuokio jäi melkoisen lyhyeksi. Sen jälkeen murinaa ja märinää S-Bahn-verkon remontin takia ja matkasuunnitelman muutos. Sitten paniikin paikka, kun etsimme toisiamme tunnin verran keskellä jalkapallojuhlintaa, puhelinverkon maatessa jossain bittiavaruuden mustassa aukossa. En sivuunmennen sanoen muista, milloin viimeksi olisin ollut yhtä paniikissa. 

Lounas, joka piti olla nenän alla vartin vaille kaksi, nautittiin vähän kolmen jälkeen. Lapsi näytteli pääosaa livekuvasta Päiväuneton Berliinissä. Äiti kilahti ja hepuloi.

Aurinko paistoi. Halattiin koko porukka. Ja tylleröinen keksi, että haluaa takaisin ”ihmissuihkulähteelle”.

Tylleröinen asemissa.

Lapsena mietin usein, mitä virkaa on suihkulähteillä, jos niihin ei saa mennä kahlaamaan. Silloin ei tullut mieleenkään, että pari vuosikymmentä myöhemmin itselläni saattaisi olla pieni tyttö, jonka kanssa seison yhdessä suihkulähteessä auringon paistaessa. 

Pikkutytön unelma toteutui.

Yhtäkkiä kaikki olikin paremmin kuin koskaan. Neptunuksellakin roikkui potkupallotossut atraimessaan. Juhlapäivä kaikilla.

Ystävystymisestä somessa

Täällä Lilyssä on viime aikoina ollut useammalla bloggaajalla asiaa ystävystymisestä, ystävyydestä ja yhteydenpidosta ystäviin. Olen monta kertaa miettinyt, että tämä asia some-näkökulmasta on todella kirjoittamisen arvoinen.

Itsehän olen tutustunut someen muinaisella internetin pimeällä keskiajalla 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alkupuolella, silloin, kun kesätyökaverini piti profiilia deittinetissä ja jonka kanssa yhdessä hihittelimme hänen saamilleen vastauksille. Kauhistelimme kaikenlaisista ihmisruumiin osista napsaistuille profiilikuville ja hihittelimme melko läpinäkyvää soopaa olleille vastauksille.

Ja huolimatta kaikesta tästä seuraava kesänä kävin itsekin nettideiteillä. Joista yksi jäi sitten pidemmäksi aikaa.

Suhde päättyi ja siinä samalla myöskin kiinnostus nettielämään. 

Kului monta aikaa, ainakin 10 vuotta ja hupsis, perustin oman palstan. Sinne pelottavaan, kasvottomaan internettiin, jossa vain vihamieliset trollaajat ahdistelevat täyttäen kommenttilaatikot kaikenlaisilla ilkeämielisillä sanoilla. Eikä ketään muuta kiinnostaisi. 

Ja yhtäkkiä huomasin, että olen tullut ottaneeksi osaa phocahispidan järjestämään postitempaukseen. Ja sitten postilaatikkoon tuli viesti ihanalta Ruusulta, ihan ventovieraalta ihmiseltä, että tavattaisiinko ihan IRL! Ja sitten olinkin menossa blogitreffeille! Ja sitten juoksemassa Kympin joukossa! Ja sitten lähdössä Kanelibasilikan kanssa lounaalle Tallinnaan! Ja taas blogitapaamiseen! Ja sitten samojen ihmisten kanssa vähän vähemmän bloggausmielessä ja enemmän kahvittelu- ja höpöttelymielessä, puistotreffeillä, vaikka ja missä. Aina uudelleen ja uudelleen. Ja huomannut saaneeni, en yhden vaan useamman sellaisen ihmisen ystäväkseni, joiden olemassaolosta tuskin olisin mitään tiennyt, ellen olisi täällä kirjoittelemassa. 

Aikuisiällä ystävystyminen on kinkkinen aihe. Ystävystyminen ei takuulla ole mutkatonta missään iässä, mutta aikuisena kenttä saattaa olla kapea. Uusi kaupunki, elämä töiden ja kodin välillä ravaamista, ehkä joku hiljainen ilta jossain kuntosalin juoksumatolla. Harrastuspiirit saattavat tuntua sisäänpäinlämpeneviltä tai sitä omaa juttua ei ole vielä edes löytänyt. Ei ole helppoa ei. 

Arvaatkaa huviksenne, kun tämän aloitin, olisinko ikinä uskonut tapaavani ketään näistä tyypeistä kasvokkain? Ja toisaalta, mikä olisikaan parempi tapa tutustua toiseen kuin lukea tämän aatoksista? Kuten Kanelibasilika sen aikoinaan muotoili: musta tuntuu, että me tultais hyvin juttuun. Miten oikeassa hän olikaan. Ihailla pitää myös Ruusun rohkeutta, ei ole liikaa sanottu, että tuo yhteydenottosi muutti elämäni ♥

Joten, phocahispida, Ruusu, Kanelibasilika, Iksu, Rosanna, Emmi, Katie, Raissi, Tessa, Mindeka, Amal, Amma, Lilleri78, Tommi ja Kristakin.( Ja nyt nolottaa kun listasta takuulla puuttuu sellaisiakin, joiden kanssa ollaan ainakin moikattu, ellei pidempääkin juteltu. Olette tekin ihania!) On ollut ilo ja kunnia tavata teidät ja tutustua teihin. Osaan paremmin, osaan vain nopeasti kuulumisia vaihtaen, mutta yhtä kaikki iloa ja väriä elämääni tuoneina. Osan teistä kanssa vaihdan varmaan edelleen kuulumiset kun tavataan, osa teistä on jäänyt sydämeeni lopun iäksi ja toivon, että vielä keinutuoleissammekin muistelemme menneitä.

Ja on niin monta tyyppiä, jotka vielä haluaisin tavata, ainakin Kahvittelijan kanssa on jo vähän asiaa koitettu pohjustaakin, MM taisi kaipailla Tallinnaan, tavataanhan matkan varrella?

On myös hyväksyttävä se fakta, että kaikista ei tule sydänystäviä, ei lapsena eikä aikuisena. Tilanteet elämässä muuttuvat, ja me muutumme itsekin. Kaikki ystävyyssuhteet eivät kai olekaan tarkoitettu kestämään läpi koko elämän, mutta siitä, mikä kestää ei koskaan tiedä, ellei anna sille rohkeasti mahdollisuutta. Ja niillä pätkilläkin on valtava merkitys. Oikealla hetkellä oikeanlainen seura on korvaamatonta.

Tämä somen voima on tälläkin saralla yllättänyt itseni. Että maailmassa on näinkin paljon ihmisiä, joiden kanssa jaan useamman kuin yhden näkemyksen elämästä, ja vieläpä ihan tässä lähelläni. Joku silloin muinaisella internetin keskiajalla ennusti, että sähköiset kommunikaatiovälineet tulevat tappamaan sosiaalisen kanssakäymisen. Itse rohkenen olla päinvastaista mieltä, ja onneksi omalle kohdalleni elävä esimerkki siitä on osunut.

(Ja kyllähän näillä nykyajan hapatushärveleillä pitää oikein näppärästi yhteyttä myös niin koulu- ja opiskeluaikaisiin kavereihin, vaikka välimatkaa olisi useampi tuhat kilometkiäkin. Mutta tässä piti nyt käsitellä vain somen mukanaan tuomia tuttavuuksia)

Joten iso ♥ teille kaikille, jotka olette elämäni tielle täällä blogostaniassa törmänneet, joko ainoastaan täällä virtuaalimaailmassa tai ihan livenä. Ilman teitä elämäni olisi somen verran tyhjempää.

Ee-en!

Uhmaikä, tuo jokaisen vanhemman mahdollisuus kasvaa henkisesti lapsensa rinnalla ja tukea lastaan kohti eheämpää minäkuvaa. 

Tylleröinen täräytti eilen isäänsä nyrkillä vatsaan. Ihan tuosta noin vaan, jonkun iltariehan päätteeksi. Ilme oli kokeileva ja vähän vilunki. Tapahtuman johdosta käydään seuraavanlainen keskustelu:

Ukkeli: Auuuuu, ei SAA löydä!

Minä: Nyt pyydät isiltä anteeksi!

Tylleröineni: EE-EN!

M: Kyllä pyydät! Ketään ei saa ikinä, kuuletko, EI IKINÄ lyödä!

T: EEEE-EN!

U: Pyydäpäs nyt isiltä anteeksi, isiin sattui, katso, isiä vähän itkettääkin.

T: EEEEEEEEEE-ENPÄS PYYDÄ!

M: Pyydätpäs! Nyt heti pyydät isiltä anteeksi!

T: Oivoivoivoi kun minua väsyttää…. Oivoivoivoi.

M: Pyydät anteeksi, NYT!

T: Minä olen väsynyt, minä menen nukkumaan….Nyyyyh!

M: Joo minuakin väsyttää tämä jankkaaminen. Pyydä isiltä anteeksi.

U: Pyydä nyt anteeksi niin tulee parempi mieli kaikille.

T: EN PYYDÄ! HÄÄÄÄÄÄ!

Keskustelun taso pysyy yhtä korkealla vielä muutamankymmenen minuutin ajan. Sitten lapsi keksii pienen sorminuken, apinan. Lapsi tulee apina ojossa kohti isiä, jota minä mukalohduttelen puhaltamalla vatsaan.

T: Apina tulee halaamaan.

U: Ai pyytääkö apina anteeksi?

T: Joo.

Tässä vaiheessa meitä naurattaa jo niin paljon, että yhteistuumin toteamme, että tämä hoidellaan nyt loppuun leikin varjolla. Pääasia on, että pyydetään anteeksi.

U: No, mites se apina pyytää anteeksi?

T: U-U-U-U-A-A-A-U-U-U-U-A-A-AAAAAA!

 

Nii-in. Niinhän se sanoo joo.

 

Pyytämättä ja yllättäen, vielä kerran: Ellan tilintyhjennysvinkki

Pitäisi ironisesti hihitellä sille, millaista keskusteluntynkää tänään eduskunnassa viriteltiin, pitäisi olla tuohtunut naisten syrjimisestä työelämässä ja kaikein kukkuraksi toden totta pitäisi sympata ukrainalaisia.

Mutta mitä minä teen? 

No, marssin ovensa 23.2. sulkevaan Rizzoon ja zädäm! Ostaa päräytän bootsit. Ovh. 139€, tänään erikoishinta mulle, 19€. 

Vähänkö tuli hyvä mieli. (Anteeksi ukrainalaiset ja muut, mutta ehkä selviätte hetken ilman maailmansynkistelijän symppaavia/tulikivenkatkuisia ajatuksia. Kai maailmansynkistelijälläkin saa sentään bootsit olla?)

Hyvät toverit, parin päivän ajan ehtii vielä, mikäli hyllyissä vielä jotain on jäljellä. 

Ne on mokkaa.

Ja ne on hyvät jalassa, ihme kyllä.

 

Palaute, lajeista vaikein

Kyllä huoma, että kandisemma pyörii mielessä (mutta ei tekstinkäsittelyohjelmassa). Olen tätä aihetta miettinyt ja kypsytellyt somenäkökulmasta enkä tullut hullua hurskaammaksi, mutta menen ja kirjoitan tästä nyt kuitenkin.

Lähdetään kaukaa historiasta. Olen ollut mukana seminaarissa, jossa ainoa hyväksyttävä palaute oli sellaista, joka sai palautteen saajan itkemään työnsä surkeutta. Sitten olen osallistunut palautteenantokoulutukseen, joka meni itseltäni niin penkin alle kuin vain voi, ja sellaisen palautteenkin sain. Se vain oli muotoiltu niin hienosti, että kiittelin palautteesta vielä monta kertaa myöhemminkin, kun kurssin vetäjään satuin törmäämään. Luulisi, että näiden, ja monien muiden palautteenantamis ja-saamiskokemusten myötä sitä tajuaisi, että miltä pohjalta ihmiset palautetta antaa ja saa, mutta ei. 

Luen aika paljon käsityöblogeja Lilyn ulkopuolelta. Niissä palaute on melkein poikkeuksetta kannustavaa, positiivista ja rohkaisevaa. Anonyymejä huutelijoita ei juuri ole, ja jos on, niin seuraavat vaientavat nämä kyllä. Käytössä on ns. ryhmän sisäinen kontrolli. Ja se on oikeastaan aika mukavaa. Tosin, mitä laajempi yleisö, sitä enemmän huutelijoitakin riittää.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten en oikein ymmärrä, miksi joku lukisi jotain blogia X vain pahoittaaksen mielensä. Ja sitten kertoa mielipiteensä useassa eri postauksessa. Ja sitten mennä vauvalehden keskustelupalstalle vielä jatkamaan meuhkaamistaan aiheesta. Kas kun itselläni ei ole mitään ongelmaa olla lukematta sellaisia blogeja, jotka eivät kiinnosta, jotka näyttävät siltä, että ne ovat täynnä pelkkää mainosta, jonka kirjoittajalla on sata ja tuhat merkkilaukkua tms. Enkä koe minkäänlaista pakottavaa tarvetta mennä dissaamaan tällaisia blogisteja heidän palstoilleen. On aika ikävää ajatella, että jotkut ihmiset huvittelisivat olemalla anonyymisti ilkeitä. Mutta en kyllä tälle ilmiölle mitään muutakaan selitystä ole vielä keksinyt.

No sitten joskus käy niin, että jossain blogissa, jota seuraa on joku juttu, joka jää mietittymään. Että tarkoittikohan se ihan juuri noin? Ja sitten haluaisi kommentoida. Mutta mitenkäs se tekisi loukkaamatta kirjoittajaa? Saattaa siinä sitten jäädä kommentti jos toinen kirjoittamatta. Koska kirjoitetusta viestistä puuttuvat äänensävyt ja ilmeet sekä katse, jotka auttaisivat viestin perillemenoa. Hymiöt jäävät vain puolitiehen.

Yleensäkin hymiöiden käyttö on ongelmallista. Itse käytän niitä oikeastaan yksinomaan tekstin tai viestin sisällön keventämiseen, en niinkään eri äänensävyjen ilmaisemiseen. Ja voi miten ärsyttäviä ovatkaan ne kommentit, jotka ovat suurin piirtein sisällöltään ”v*ttuilen tässä näin tällä tavalle kevyesti ja ihan vyön alle, mut hei, et voi suuttua tästä koska ;)”. Heikkoja ovat ne yritykset, joissa hymiöllä yritetään jotenkin peittää kitkerää sävyä.

Paitsi että ihmetyttää ne kaikki, jotka jaksavat tulla asiattomuuksia huutelemaan, ärsyttää joskus myös ne läpikotaisin positiivisella asenteella vaikka ydinsodasta selviävien kommentit ironialla maustettuihin teksteihin eli niinsanottuun laatuwhineen, vastaileminen ihmettelemällä, että mikäs siinä maailmassa nyt niin paljon mättää, että kivi kengässä ärsyttää. Mutta toisaalta, tähän on helpompi suhtautua kuin puhtaaseen ilkeilyyn. 

No niin. Ja jos joku on jaksanut lukea tähän asti, miettii hän nyt sydämessään, että mitäs sitä sitten uskaltaa/saa kommentoida tai miten siihen pitäisi reagoida, kun mikään ei ole hyvä. Niinpä. 

Joskushan on ihan tuurista ja päivästä kiinni, mikä saa jonkun hepuloimaan. Joskus taas kommenttiboksi räjähtää ilman, että sillä on mitään tekemistä alkuperäisen blogitekstin kanssa. Summa summarum, kaikkein tylsimpiä kommentteja ovat ne johonkin sellaiseen postaukseen, jonka olisi tarkoitus/mahdollisuus herättää keskustelua, ilmestyvät 90 perättäistä ”joo, ihan samaa mieltä <3”.

Mitäs te muut olette mieltä?

 

 

Kohti epämukavuusaluetta: tutoriaali

No niin!

Koska sää ei suosinut tänään valokuvaamista millään tavalla, päiväni kuvina-postausta kuten myös kotimme on huvikumpumme-postauksia joutuu nyt vähän odottelmaan. Sen sijaan tänään kokeilen DIY-tutoriaalin tekemistä.

Tutoriaalia lukiessanne vaihdatte päähänne sen Anttilan kodinhärveliosaston TV:ssä alati pyörivän miesäänen: Onko teilläkin ongelmia munkkitäytteen pursottamisessa? Ei enää…

Aiheena on niinkin yllättävä veto kuin tadadadattadaa: henkarin päällinen!

Onko teilläkin näitä? Enkä nyt siis tarkoita H&M:n lastenosaston henkareita, vaan yleensä henksuja, joita ei välttämättä ainakaan vieraiden silmiin haluaisi päästää? Karunnnäköisestä pesulahenkaristakin tulee henkarihupulla vähän vähemmän industrial-henkinen.

Homma aloitetaan niin, että otetaan henkari, jolle mekko halutaan  ja hahmotellaan sen ääriviivat paperille. Tämä onnistuu erinomaisesti esim. sanomalehdelle, ei tarvitse ostaa 15€ kaavapaperirullaa, jos ei koe harrastuneisuuttaan yhtä syvästi kuin esim. allekirjoittanut.

Kun henksun ääriviivat on paperilla, hahmotellaan sen ympärille hupun toivottua muotoa ja lisätään alareunaan muutamia senttejä lisää pituutta. Koukun mentävän läven kannattaa olla mieluummin vähän isompi kuin pienempi, helpottaa ompelua ja koukun pujottamista.

Sitten kiinnitetään kaava neuloilla kankaalle. Palasia tarvitaan 2kpl, joten kangas kannattaa leikata kaksinkertaisena, mikä mahdollista. Saksitaan irti noin sentin päästä kaavan reunasta, jotta saadaan myös saumanvarat.

Ja kas tässä meillä on tilanne, josta siirrytään ompelukoneelle. Tai niinkuin minä, ompelukoneelle ja saumurille.

Huolittelin ensin saumurilla ylä- ja alaosan reunat. Oma kankaani oli hörsyvää ja helposti purkautuvaa pellavaa. Jos kangas ei ole niin liestyvää tai tekee yläreunaan kaksitaitteisen päärmeen (”korvapuustipäärme”), tätä ei tarvitse tässä kohtaa tehdä, vaan voi siirtyä suoraan päärmäämään yläreunaa. Eli siis sitä läpeä, mistä se henkarin koukku lopulta tuikataan.

Eli näin. Menen siitä, mistä aita on matalin, eli huolittelu ja kerran nurjalle taitettu päärme.

Kun molempien kappaleiden yläreunat on päärmätty, asetetaan kappaleet oikeat puolet vastakkain…

… kiinnitetään kappaleet toisiinsa nuppineuloin ja…

…ommellaan molemmat sivusaumat. Tarkka tyyppi huomaa, että olen kääntänyt nuppineulat edelliseen kuvaan verrattuna. Muistakaa hyvät ihmiset saumuroidessanne, että nuppineulat pitää sijoittaa KAUAS leikkuuterästä. 

Ja tämän voi siis toteuttaa aivan ilman saumuriakin, mutta kun mulla nyt on se uusi ihana härveli niin en vaan millään malta olla huristelematta sillä.

Sivusaumojen ompelun jälkeen on korkea aika vilauttaa työlle silitysrautaa. Silitä kappaleet huolellisesti, käännä ja silitä etenkin kaarevat kohdat mahdollisimman hyvin.

Lopuksi silitin vielä helmaan käänteen. Näin helman sauma on supernopea ommella. 

Ja tadaa: Tällätään henkari mekkoonsa ja ihastellaan!

Muuta aiheesta:

  • Riippuu ihan tekijästä, millaiseen kaapuun henksunsa haluaa pukea: hupun korkeutta ja helman pituutta on helppo muunnella. Henkareita on erilaisia, kannattaa tehdä mieluummin vähän väljä kuin tyköistuva.
  • Kankaaksi käy melkein mitä nyt vaan on käsillä saatavilla. Pilalle huopuneesta villapaidasta tulee nopeasti hyvä päällinen, siinä ei tarvitse muuta kuin ommella sivusaumat, kääntää ja näyttää vähän silitysrautaa. Miesten paidat ja housut saa tähänkin uppoamaan.
  • Romanttisempi laittaa alareunaan pitsiä, minimalisti tekee harmaasta pellavasta. Itse käytin itse suunnittelemaani painokangasta, jota jäi monta metriä viime kevään kurssilta yli.
  • Tekemiseen meni valokuvaamisineen aikaa n. kolme varttia, reilusti vähemmän kuin tämän postauksen kirjoittamiseen 😛

Enkä nyt malta olla laittamatta tätä tähän: Mahtava joululahjavinkki! Hänelle, jolla on jo kaikkea: henksumekkoset!

 

Kevätuhrit

Tekisipä mieleni valittaa, miten uusi Lily ei vieläkään pelitä ja etusivun uudistus ei miellytä, mutta omistan sille varmaan kokonaan ihan oman erillisen postauksen.

Sen sijaan pakinoin tässä aiheesta, joka lävähti päähäni tänään kuin salama kirkkaalta taivaalta (ja taivashan oli kirkas, aurinko paistoi minut lähes well-doneksi kiitäessäni yliopistolta kotia kohti).

Tuossa muutama postaus takaperin pohdin, miten kevät on pieniä kuolemia ja suuria jäähyväisiä. Luulen, että meitä on kahta ihmistyyppiä: niitä, joiden mielestä kevät on parasta ja niitä, joiden mielestä ei. Tähän nerokkaaseen, joskin polarisoituneeseen päätelmään saavuin pitkää tuumailupolkua pitkin, mutta sanottakoon, että siihen sisältyi mm. takauma seuraavanlaisesta keskustelusta viime syksyltä erään co-äidin kanssa.

  •  Minä: brrrrrrr, miten kylmä….
  • Toinen äiti: Niin, saisi jo tulla luntakin.
  • M: ???? 
  • TÄ: Minusta talvi on niiiin ihanaa! Voi kun pian sataisi oikein paljon lunta että tulisi vähän valoisampaa.
  • M:???

Tästä on selkeästi pääteltävissä, että minä otan mieluummin pimeän ja lämpimän kuin kylmän ja valoisan. Jos pitää valita kimmeltävän hangen ja tropiikin yön välillä, otan yhden tropiikin, kiitos. 

Kevät on minulle liian pitkä ja kylmä. 

Riippuu varmaan myös siitä, minkälaisia keväitä ihminen on elämässään elänyt. Itselläni on toistaiseksi vielä hatarassa muistissa pääsykokeiden täyteiset keväät täynnä ahdistusta ja myöhemmin kesällä pettymystä. Opiskelemaan päästyäni jokakeväistä tuskaa koin kesätyöpaikan löytymisestä, huolimatta siitä että joka kesä olin töissä. Ja nykyään, noh, kesätyötön ope, on kai ihan luonnollista, että keväällä ahdistaa. 

Ja sitten on vielä lisäksi jotain niitä fysiologisia juttuja. Valon määrän lisääntyminen vaikuttaa joillain ihmisillä samoin kuin valon määrän vähentyminen toisilla. Siis ikäänkuin käänteinen kaamosmasennus. Allekirjoitan. Myös vihreän värin on todettu laukaisevan aivoissa jotain, joka saattaa altistaa masennukselle. Mene ja tiedä. Minua ei masenna enää sitten, kun ne lehdet on vihdoin ja viimein saatu puihin puhkeamaan. Lisääntynyt valo saa sen sijaan tuntemaan itseni hitaaksi ja tehottomaksi, näkyyhän silloin likakin ikkunoissa paremmin. Mutta niitä ei jaksa pestä, koska tekee vain mieli nukkua päiväunet. Olen kevätkiittämätön, en ymmärrä lainkaan iloita lisääntyvästä valosta, kun ulkona on vielä vain noin +3 astetta, tuulee pohjoisesta ja kaikki kasvusto törröttää harmaanmustina luurankoina ilman mitään aikomusta vihertyä ennen toukokuun puoliväliä. 

Tämä kevät on ollut vähän liian raskas. Onneksi nyt onkin jo aivan kesä.

Pohdin tässä taas äitiyttä ja lastenvaatteita

Tänään vaellellessani muutaman tunnin (=miehen&lapsen päiväunien ajan) keskustassa, äidyin pohtimaan lastenvaateostoksia vallan filosofiselta kantilta. Tähän innoitti erään vierailijan jonnekin tuonne aikaisempiin juttuihin kirjoittama kommentti siitä, että miksi se aina on äiti, joka lapselle vaatteet ostaa.

Elämme maailmassa, jossa meillä on mahdollisuus kuluttaa sen verran kuin taloudelliset puitteet myöden antavat. Kulutukseemme vaikuttavat tämän lisäksi myös arvomme ja asenteemme, kiinnostuksemme, elämäntapavalintamme jne. Joillekin vaatteiden ostaminen on välttämätön paha, joku toinen vaeltaa itse vanhassa tuulipuvussa, mutta lapset on päällystetty viimeisellä nanoteknologialla, jollekin lastenvaatteet ovat rakas harrastus, joku kierrättää ahkerasti, joku näkee kovan vaivan etsiessään kirpputoreilta juuri oikean kokeiset vaatteet juuri oikeaan aikaan. Yhtä kaikki, kukaan meistä tuskin kerii, kehrää, kutoo, ompelee ja päällystä sen jälkeen jollain kevlarilla oman kultapupusen talvihaalaria.

Niinkuin jossain olen aikaisemmin maininnut, minä en pysty lähtemään kaupungille mielessäni, että tänään minun on pakko ostaa jotakin. Tilanne ei koskaan voi olla niin paha, että jotain perustavanlaatuista puuttuisi, tai sitten kertakaikkiaan tulen vaan toimeen ilman (mikä on ihan varteenotettava vaihtoehto tässä tavarataivaassakasassa). Haluan punnita vaihtoehtoja, vertailla hintoja ja lopulta löytää sen oikean. Ja koska en ole ikinä tajunnut, miksi jotkut piilottelevat ostoksiaan miehiltään (kyllä, tuttavapiiriini kuuluu muutama näitäkin, muuten ihan täyspäisiä naisia) tai potevat shoppauskrapulaa(what?!), jätän mieluummin ostamatta kuin ostan jotain, mikä aiheuttaisi huonoa omaatuntoa. Ja tämä pätee myös vaatteisiin, joita lapselleni hankin.

No sitten niihin naisiin ja miksi juuri äidit ostavat lastensa vaatteet. On tietenkin käytännön syyt. Aina ei isä ole sillä tavalla läsnä, että ostaisi jälkikasvulleen vaatteita. Isä ei ehkä ole koskaan päättänyt edes omista vaatteistaan, vaan niistä on huolehtinut ensin äiti, sitten vaimo. Isä hankkii vaatteita, mutta ei raportoi siitä blogiinsa. Äiti on kotona, ja näinollen hänellä on myös enemmän aikaa kierrellä kaupoilla.  Ja mitä muita ensisijaisia syitä maailmassa nyt voikaan olla. 

Toiseksi pohdin kaikenlaisessa mielikuva- yms. metatasoilla liikkuvia ajatuksia. Nainen toteuttaa itseään ja omaa visuaalista näkemystään sekä hoivaviettiä hankkimalla jälkikasvulleen käytännölliset /nätit/edulliset /sikakalliit/ensi vuonna sopivat/jne vaatteet. Kauniista vaatteista saa esteettistä mielihyvää, edullinen ostos miellyttää tarkan markan kuluttajaa, kolmas vannoo tietyn merkin ja sen laatua edustavan mielikuvan nimeen. Ja näin voi tietenkin aivan vapaasti tehdä myös isä.

Alunperin lähdin keskustaan juuri siippani inspiroimana. Hän olisi varmaan itse lähtenyt, jos minä olisin halunnut jäädä kotiin nukkumaan, mutta kaipasin vähän tuulettumista, joten tänään näin. Miekkoseni nimittäin oli nähnyt sellaisen paidan, johon oli tykästynyt (ja kysymys on nyt ihan tavallisesta h&m:sta löytyvästä paidasta), ja nopean vaateinventaarin ja hinta/materiaalianalyysin jälkeen totesin, että kyllä yhden vaatteen hankkiminen tähän pursuvaan talouteen on kuitenkin mahdollista. 

Mutta se ero, että mieheni olisi luultavasti vain hakenut paidan, ja ehkä ottanut toisenkin, minä tulin kaupungilta kotiin mukanani tylleröiselle paita, housut, toppahousut ensi talveksi ja hiirulaisilta näyttävät korvaläpät. 

Olisi mielenkiintoista saada joskus jonain aivosähkökäyrinä ne tapahtumat, joita vaatekaupassa menee äiti-ihmisen pään läpi. Paita – mikä koko, otetaanko jo seuraava, vai nyt kohta täysin sopiva? Yhteensopivat housut – mikä on yleinen housutilanne vaatelaatikossa, onko nämä sopivat minkään muun paidan kanssa, mitä materiaalia ne ovat, onko niissä vuori ja tarvitaanko sellaita, onko kangas painettua vai kuosiin kudottua? Haa, toppahousut, nehän ovat tarjouksessa – mutta mitä materiaalia ne ovat, onko lahkeissa lumilukot, onko peppu ja polvet vahvistettu/extratopattu, onko saumat teipattu, onko jalan alta kulkevat nauhat kuminauhaa vai kumia, mikä on hyvä hinta/laatusuhde tässä tilanteessa? Ja korvaläpät –                            ? Aivosähkökäyrässä näkyisi tässä kohtaa ehkä hyvin pieni hermoratojen sekoomus?

Olisi ollut kiva laittaa tähän kuvia lapsoseni varsin söpöistä vaatteista, mutta eipä ole paljoa tullut niitä kuvailtua. No laitetaan yksi:

Tämä ei muuten ole ainoa musta vaate, jonka lapseni päälle puen.

 

Helmikuu hivuttaa (vaan kannattaako valittaa?)

Voihan väsymys. Helmikuu on heikoin kuuni kaikista olemassaolevista. Jos joskus olen koko maailman diktaattori, teen niinkuin keisarit Julius ja Augustus ja perustan nimeäni kantavan kuukauden. Otan helmikuun ja siirrän sen kesälle.

Kouluhommat huohottaa niskaan, ulkona sataa tai on kylmä, väsyttää, ei saa syödä karkkia, pitäis pitäis muttei jaksa.

Lounastin tänään mitä kummalisemmassa seurassa. Ja samalla tunnistin itseni, mikä oli sangen epämielyttävää. 

Kaikilla on varmasti aina syynsä ja oikeutensa olla asioista sitä mieltä kuin ovat, mutta ehkä pieni oman sävyn viilaus yleisessä keskustelussa olisi joskus paikallaan. Eiväthän kaikki asiat voi olla niin huonosti, muilla täysin ala-arvoinen maku, ei minkäänlaista kompetenssia tai pätevyyttä hommaansa, koko (opiskelu)elämä olla pelkkää taktikointia, mielistelyä ja taistelua toinen toistaan keljumpien opettajakojoottien joukossa, ruokakin on pahaa ja laadutonta ja asiat nähdä vain yhdeltä kantilta ja se kantti on musta?

Ei yhden yhtä positiivista kommenttia yhteenkään keskustelunaiheeseen. Jota pöytäseurueessamme vaihdettiin ehkä syystä melkein joka lauseessa, koska kaikki oli niin huonosti, että mitä niistä turhaa jauhamaan. Kaikki pienikin positiivinen kommentoitin latistettiin ”voi voi kun et sä vielä tiedä…”-tyyppisillä alentuvilla naurahduksilla.

Selvä, ei sitten. Hämmennyin lopulta niin että alkoi naurattaa.

Ja muistin itseni väsyneenä, pettyneenä, epätoivoisena, hirveässä stressissä ilman suuntaa mihin mennä. Ja tajusin, että joskus olen itse kuulostanut ihan samalta.

Minä olen kärkäs, ja katson että huumorintajuni on melko huumorintajutonta, hallitsen sarkasmin ja musta huumori kyllä hymyilyttää. Mutta katkeruus ei naurata.

Pitää muistaa tämä juttu seuraavan kerran, kun tekee mieli marista ihan pelkästä marinan ilosta.