Ompeluksia myyjäisiin

Viimeaikoina täällä Siperiassa on ommeltu niin että surisee. Lauantaina 6.6. nimittäin Suomenojan kierrätyskeskuksessa on kierrätyspuutarha ja -myyjäispäivä, jonne allekirjoittanutkin suuntaa.

Mukaan lähtee mm. pikkumiekkosten paitoja, neitosten mekkoja, pipoja ja rusetteja rinnuksille ja hiuksiin.

Toivottavasti sää suosii. Kierrätyskeskus on muutenkin mainio vaihtoehto lauantaishoppingille, lisätietoja tapahtumasta löytää pääkapunkiseudun kierrätyskeskuksen sivuilta.

Vaaliteemalla jatketaan

Koska taide ja politiikka ovat elämäni suola, näin eduskuntavaalien alla on ollut ilahduttavaa huomata, että Areenan tarjonnasta löytyy ohjelmaa, jossa nämä kaksi yhdistyvät tyylikkäästi.

Susanna Kuparinen on suomalaisen dokumenttiteatterin sydän ja ydin, jonka tuotantoon kuuluvat Eduskunta ja Eduskunta II -näytelmät ovat tuttuja ainakin kaikille teatterinharrastajille, mutta myös luultavasti monelle sellaisellekin, jolle teatteri ei ole ollut aina aivan sydäntä lähellä. Ja nyt Areenassa on nähtävävä Kuparisen ohjaama Porttikielto Poriin -sarja, jossa hän käsittelee Porissa kesällä 2014 pidetyn SuomiAreena -tapahtuman tekijöitä ja  osallistujia.

Molemmat Eduskunnat teatterissä nähneenä mieleen on jäänyt lähinnä lievä vaivautuneisuus. Kuparisen päällekäyvä ja aggressiivinen tyyli ilmaista asioita kävi liian lähelle. Yleensäkin kammoksun teatteria, jossa näyttelijöiden hiki ja räkä lentävät kolmannelle riville.

Miksiköhän? Tunnistan nimittäin tyylissäni varmaan itseäni. Näistä asioista minäkin palan. Samasta näkökulmasta. Mutta hiljempaa.

Oikeasti olen iloinen, että joku sentään pitää näistä asioista meteliä, kun en kerran itse kehtaa älistä.

Go Susanna!

Klikkaa itsesi politiikkaan ja kulttuuriin, muista katsoa kaikki jaksot: Porttikielto Poriin. (Katsottavissa 15.8.2015 saakka)

Hikeä ilman verta ja kyyneleitä eli täydellinen retkipäivä

Talvilomasuunnitelmat olivat alunperinkin varsin vaatimattomat: lapsen kanssa kotona, noin niinkuin suurin piirtein. Sitten keksin, että tarvitsen, kertakaikkiaan tarvitsen uuden lelun, jota pitäisi lähteä hakemaan Tallinnasta saakka. Ei mahdollisuutta vapaapäivään äitiydestä. Kääk. Miten lapsi jaksaa a) herätä aamulla niin aikaisin, että ehtisimme seitsemäksi satamaan, b) olla sen pari tuntia laivan tylsyydessä c) käydä Karnaluksissa äidin kanssa d) kiinnostua vanhoista rakennuksista ja vielä bonussektorina, miten äiti kestää sen, että lapsi ei kestä.

Tässä kohtaa päti todella vanha sanonta pessimisti ei pety. Matkaseurani oli mahtava, huumorintajuinen, vitsikäs, yllättävä, hauska, kiltti, ystävällinen, kohtelias, napakka ja kaikin puolin mallikansalainen.

Tällä lyhyellä lapsiperhekokemuksella (3v.) sanon, että tämä reilu kolmevuotias on matkaseuralaisista paras. Hyvänä kakkosena on se tyyppi, joka syö joko tissiä tai pulloa ja jolla on vielä vaippa pöksyissään, mutta ei omaa tahtoa. Pohjat tässä rankingissa vetää uhmakas 2,5 vuotias räyhäapina.

Menomatka oli kaikin puolin leppoisa, kun tyllleröinen oli toipunut siitä faktasta, että hänet oli herätetty 5.30. Olin ostanut aamiaisen etukäteen haaveillen siitä, että siinä menisi ensimmäinen tunti merimatkasta, mutta koska olimme niin ajoissa satamassa sekä myöskin laivassa, aamiaiselta poistuttiin puoli tuntia lähdön jälkeen.

Aamiaisen tylleröinen nautti rennosti ikkulaudalla kököttäen.

Aamiaiselta koikkelehdimme onnekseni melkoisen tyhjään leikkihuoneeseen, jossa loppumatka menikin kivasti. Paluumatkalla meno leikkipaikalla olikin siten sellainen, että tapoin sisäisen opettajani noin tuhat kertaa, ja kaikki järjestystä ylläpitävät kehotukset nielaisten tyydyin näpyttelemään tiukasti puhelintani vasemmalla korvalla kuunnellen mukeloiden sekoilua pallomeressä. TallinkSiljalle tiedoksi, että pallomeressä on tarkoitus olla palloja niin, että se on meri, ei kahluuallas. Se myös ehkäisisi kuhmuja.

Rauha menomatkalla, infernaalinen meno paluumatkalla.

Kauhu hiippaili mieleeni työnnellessäni kärryjä kohti K.A. Hermanni-katua. Mitä kaikkea pikkuihminen saisikaan aikaan Karnaluksin nauhojen, nappien ja helmien joukossa? Alkaisiko huuto jo rappusissa vai vasta siinä vaiheessa kun olisin saanut kantinkääntäjän pyydettyä?

No huuto ei ikinä alkanut. Sen sijaan tylleröinen kehitteli melko hauskaa tarinaa kaikista talossa mahdollisesti asuvista tyypeistä kiivetessämme rappusia toiseen kerrokseen, oli Karnaluksissa kuin kotonaan, nakkeli ostoskoriin lähes kaiken pinkin, minkä löysi, harkitsi, punnitsi, etsi, kaiveli ja lopulta kun oli mielestään valmis, totesi rauhallisesti mutta napakasti, että voimme poistua.

Ja niin me lähdille lounaalle mukanamme kantinkääntäjä ja sen seitsemän pinkkiä, kultaista ja hopeista ompelutarviketta.

Silmääni oli osunut jossain mainoksessa Kohvik Komeetin kehut siitä, että heillä olisi myös ruokalista lapsille. Joten suunta sinne siis. Matkalla näimme kuulemma kaikki Disney-prinsessojen linnat (mm. Viron Pankin museo, Teatteri, Tuomiokirkon torni, Olevisten kirkon torni, Raatihuoneen torni, Ooppera jne.), äiti meinasi jäädä lakaisukoneen alle ja tylleröinen nauratti nuorta miestä näköalahississä selostamalla kaiken näkemänsä ja huokailemalla päällä oooooooh.

 

Komeetissa meno äityi sitten näin hauskaksi.

Pikkutylleröisen väsymys oli siinä pisteessä, että kertoi kotiin tultuamme isälleen että olisi halunnut nukahtaa ruokapöytään. Ei se tosin itse tilanteessa siltä vaikuttanut, kun kikattava pikkutyttö kipitteli pitkin poikin ”ihanaa lavintolaa, jossa kasvaa sisällä ihana puu”. Henkilökunnalle 10+ suhtautumisesta meidän nuutuneeseen mutta hassuttelevaan kahden hengen seurueeseen. Ja 10+ myös ravinnosta, lapsikin sai oikeaa ruokaa ja äidin metsäsienirisotto tryffeliöljyllä oli todella elvyttävä.

Sen sijaa, että mukeloiseni olisi saanut hirveät itkupotkuraivarit, hän sanoi painelevansa päiväunille ja että ”äiti, työntele minua ulkona NYT HETI ETTÄ VOIN  NUKKUA!” Työtä käskettyä. Tylleröinen nukahti kuin taikaiskusta, itse menin  Suvan sukkapuotiin hakemaan sukkahousuja tylleröiselle ja tajusin kerrankin ottaa myös valokuvan.

Koska nämä on vaan niiiin ihania!

Hämmentyneenä tästä odottamattomasta käänteestä, että lapsi nukkuu päiväunia, kepsuttelin Vanhan Kaupungin halki ja päädyin koivet väsähtäneinä särpimään pehmelöä (engl. smoothie, est. smuuti) ja ihmettelmään, miten tässä näin kävi.

Kokoontaittuvat rattaat ja mukulakivet, huhhuh.

Asianhan oli nimittäin niin, että olin suunnitellut päivän niin, ettei tylleröinen todellakaan nukkuisi päiväunia, kas kun nykyään ei ole niinsanotusti enää tapana nukkua. Olin ajatellut kärräileväni lapsen Lennusadamaan ja/tai Eesti Disaini Majaan, mutta nyt olin niin hölmitystynyt tästä pyytämättä ja yllättäin tulleesta lepohetkestä, että en osannut muuta kuin imeskellä pehmelöä ja lueskella hajamielisesti uutisia puhelimesta.

Ennen kuin otin suunnan kohti satamaa (jälleen hyvissä ajoin), kävin nappaamassa nakeroiselleni rasiallisen sydämen muotoisia macaronseja. Ihana pieni matkakumppanini, sun kanssas minne vain!

Suurkaupungin sykkeessä jälleen

Hetken hiljaisuuden jälkeen terveiset täältä hikisestä, myrskyisästä, aurinkoisesta ja aina niin mukavasta Berliinistä.

Tähän mennessä pääasialliset tavoitteet, eli saada joka päivä hyvä ruokaa riittävästi ja pitää nappulat tyytyväisinä on saavutettu. Saksan finaalipaikka tuli myös varmistettua ja korvaukseksi siitä äideille on luvattu vapaata shoppailu- ja kahvitteluaikaa (esim. nk. ”kahden käden aamiainen”, joka siis tarkoittaa, että äidin ei kahvikuppi toisessa kädessä tarvitse tunkea muruilleen muroja suuhun).

Käytiin puistoreissun jälkeen syömässä cupcake-lounas. Hyvin maistui!

Sää on ollut sen verran jännittävä, myrksyä ja hellettä vuorotellen, että kävin eilen ostamassa kaikille aikuisille sadetakit. Varma keino näet, loppuajaksi ei Foreca tänään ole luvannut pisaraakaan sadetta.

Ukkosmyrskyä juostiin pakoon Pergamon-museoon.

Lapset ovat liikuttavan innoissaan aivan kaikesta: U-Bahnista, raitiovaunuista, mansikoista, puistosta, ihan kaikesta. Reippaasti he vaeltavat, mussuttavat eväitä, istuvat kahvilla ja ihastelevat suihkulähteitä, jotka muuten ovat varmaan leikkipuistojen jälkeen parasta koko matkalla.

Vuokra-asunnossa on kylpyamme. Kaikki kolme likoavat siellä joka ilta kaikin maustein.

Tylleröinen teki kiipeämisennätyksensä.

Ei varmaan vastaa kaikkia standardeja, mutta lapsille mieleinen.

Kärryillä pääsee liikkumaan myös julkisilla, mutta matkanteko on hidasta, koska hissejä on usein vain yksi ja se on erittäin suosittu kulkuneuvo.

Tämän päivän eväät puistoreissun päätteksi.

Isi ja äiti ip/päiväunidrinksuilla. Huomaa Ellan varvas.

Koska huomenna ajattelin livistää heti aamusta yksin aamiaiselle ja vähän retailtherapoimaan itseäni, nyt on kiire nukkumaan. Nappaan vielä lasillisen raparperituoremehua, nam, ja hautaan pääsi tyynyyn. Näistä kuvista ja tunnelmista vielä jatketaan.

 

 

Kärrykävelyllä etelässä

Yksi Helsingissä asumisen hyviä puolia on se, että täältä pääsee aika helposti pois. Kun kärryjen työntely lähipuiston, kaupan ja kodin väliä alkaa liikaa ahdistamaan, voi kärryjä kätevästi lähteä työntelemään vaikka eteläisen veljeskansan pääkaupunkiin.

Niinpä me reippaina lattemammoina Ruusun kanssa pakkasimme kääpäläisten tavarat kärryihin ja loikkasimme laivaan. Vaatimattomina tavoitteenamme oli saada ruokaa, kahvia ja herkkuja.

Edellisen kerran tylleröisen kanssa Tallinnassa käydessämme oli tylleröisellä ikää puoli vuotta. Nyt ikää oli tasan kaksi vuotta enemmän, mutta noin teknisenä suorituksena, eli lapsi ja hänen tavaransa kärryyn, kärry laivaan ja matkaan, ei juuri poikennut edellisestä reissuta. Myöskin huutokohtaus laivasta pois jonottaessa oli aivan samaa tasoa kuin muutama vuosi sitten. 

Muuten homma olikin sitten ihan eri. Siinä missä puolivuotias vaiennetaan täräyttämällä hänelle tissi suuhun, ei kaksi ja puolivuotiasta uhmista räyhähetken sattuessa hillitse mikään. Ja ne hyvät hetketkin ovat niin täynnä vauhtia ja vaaratilanteita että äidit olivat, periaatteessa kuitenkin hyvin virkistävän reissun jäljiltä, melko ravistuneessa kunnossa.

Vikingin uusi kesäaikataulu antoi enemmän aikaa maissa kuin talvinen ja oli siinäkin mielessä mukava, että päiväuniaika ei osunut laivassaoloaikaan. Näin ilman hyttiä matkustaminen onnistui aika helposti, kun mukelot melskasivat leikkihuoneessa ja ja pientä evästä mutustellessa. 

Menomatkalla meininki oli näinkin vitsikästä.

Haaveissä oli syödä hyvää lounasta, ja tadaa! kerrankin haltijatarkummit olivat puolellamme. Ruusun pikku murunen sammahti lähes saman tien kun astuimme ulos laivasta ja tylleröinenkin kellahti unten maille puolimatkassa Telliskiven suuntaan kävellessämme.

Telliskiven Loomelinnakissa sijaitsevaan superherkulliseen F-hooneeseen minut alunperin tutustutti Tupa-Keittiöstä tuttu Tallinnan-asiantuntijani Kanelibasilika. Enkä nyt tietenkään malttanut olla viemättä F-hooneen ilosanomaa eteenpäin, joten kävelytin Ruusun Kalamajan kaupunginosan läpi ränsistyneelle teollisuusalueelle, jossa tämä kulinarismin helmi sijaitsee. 

Ruusu pysyi asiallisesti cokiksessa, tämä äiti nautti lasillisen frizzantinoa.

F-hooneen tiski.

F-hoone sijaitsee siis neuvostoaikaisessa tehdasrakennuksessa, jossa sijaitsee myös erinäisiä luovaa työtä tekevien työhuoneita ja pieniä putiikkeja. Sisustukseltaan F-hoone on miellyttävän industrial-rappiollinen.

Mitä tuolla ylhäällä on, ei mitään käsitystä. Mutta hienolta näyttävät nuo punaiset rappuset.

F-hoonella ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi. Edellisestä kerrasta oppineena en edes yrittänyt kolmen ruokalajin haastetta, vaan otin suosiolla Kalamaja Burgerin. Siinä burgereita mutustellessamme meidän oli vaikeaa uskoa hyvää tuuriamme syödä rauhassa, ja rauhallisen lounasajan päättymistä jännittäessämme lanseerasimme käsitteen äidit simultaanikapasiteetin huipulta – puhutaan ruoka suussa. Koska ikinä ei voi tietää, milloin kallisarvoinen rauhanaika ruoan kanssa loppuu. 

Kalamaja burger. Niin hyvää ja niin täyttävää.

Huolimatta huimasta aikomuksestamme mennä vielä Josephineen kahvittelemaan, otimme vielä lasten koisatessa jälkiruoat. Tässä kohtaa huomautettakoon, että palvelu F-hooneella on äärimmäisen ystävällistä, mutta lievästi sanottuna viipyilevää, ainakin näin suomalaisesta tehokkuusajattelunäkökulmasta. Mikäs siinä istuskellessa, mutta kun näiden herranterttujen kanssa reissatessa ikinä ei tiedä, milloin se istuskelu loppuu.

 

Jälkiruoka eli ”Marjapurkki”.

F-hoonelta lähtiessämme kiertelimme vielä hiukan Telliskiven kaupoilla. Tosin omalla kohdallani se jäi ehkä hieman yrityksen puolelle tylleröisen herätessä ja saadessa vuosisadan raivokilarit. Siinä ei sitten paljoa muu auttanut kuin hokea itselleen että kaikki me itsenäistymme joskus ja koittaa kestää klassisen itkupotkuraivarin kauppakäytävällä esittäneen tylleröisen huutokonsertti. Elämänsä uhmasta verisesti sydämistynyt lapsukaiseni tokeni lopullisesti vasta astuessaan sisään Josephinen ovesta nähdessään valtavat suklaakonvehdit tiskissä. Äitinsä tytär, kenelläpä ei murheet moisessa kahvi- ja suklaaparatiisissa unohtuisi. Ja vinkkiviitonen, sieltä tiskistä löytyy myös miedompia konvehtivaihtoehtoja lapsekkaampaan makuun. Ruusun palleroinen tosin selkeästi jo Josephine-veteraanina mussutti (äitinsä) chili-suklaakonvehdin ilmekään värähtämättä. Lasten sisäistä kulinaristia ei tule aliarvioida. Tylleröinen sen sijaan oli ihan onnellinen Les Femmes Savantes kookos-valkosuklaakonvehtinsa kanssa. 

Niin herkkää. Josephinen sisustus on suurin piirtein pompöösin kitchin ruumiillistuma. Aika ihana siis.

Jos raha kasvaisi puissa, työntelisin kärryjä mielelläni Tallinnassa vaikka joka viikko. Kaunis vanhakaupunki hivelee silmiä, ruoka on hyvää, palvelu ystävällistä ja lapset huomioivaa ja ihania kahviloita joka nurkassa. Aina voisi toivoa vähemmän uhmaikää lapsen kanssa matkustaessa, varsinkin kun meno on rauhoittunut tänään kuin taikaiskusta (näitä vaiheita), mutta toisaalta, on se kiukuttelukin ihan uutta jossain muualla kuin tutuksi tulleilla kulmilla. 

Ruusullekin vielä kiitokset ihanasta seurasta. Rauhallinen lounas, jee, me onnistuttiin!

Maanantai, jota kannatti odottaa

Sunnuntai-iltaisin sitä löytää itsensä murehtimasta sitä, että huomenna on taas maanantai. Ja sitten tiistai jne., koko viikko vielä edessä. Ja sitten kerran sattuu niin, että maanantaita on odottanut jo edellisen viikon tiistaista alkaen.

Maanantai-aamuna, silloin kun vielä oli vain 17 astetta lämmintä, tapasin Tupa-Keittiön Kanelibasilikan ysiratikan pysäkillä ja lähdimme kohti länsisatamaa ja sieltä eteenpäin päivän mittaiselle minilomalle etelään.

Tere Tallin!

Kanelibasilika on paitsi erityisen huumorintajuista ja leppoisaa matkaseuraa jolla on loistavat jutut, on hän myös melkoisen nerokas Tallinna-opas, koska tuntee kaupungin kuin omat taskunsa. Ja aina on kiva olla mukana oma hlökohtainen opas, joka vielä puhuu paikallista kieltä. 

Kiitos näiden viinarallauspaattien uusien aikataulujen, meille jäi enemmän aikaa olla maissa kuin joutua kököttämään laivassa. Eikä nyt tarvinnut juosta hengenhädässä paikasta toiseen, mikä muuten yli 30 asteen helteessä olisikin ollut aika urheilullinen suoritus.

Aamuaurinko muurilla.

Joten laivan saavuttua määränpäähämme kävelimme maisemareittiä vanhaankaupunkiin, kävimme NuNordikissa ja kävelimme vanhankaupungin läpi ensimmäiseen viralliseen kohteeseemme, ravintola Elevantiin.

Vanhakaupunkia aamuauringossa.

Eikä ollut Kanelibasilika turhaan hihkunut tästä paikasta jo paria kuukautta, sen verran herkullisen Saag paneerin popsin. Ei se, että yleensäkin pidän kovasti intialaisesta ruoasta, vaan se, että ruoassa on kourakaupalla tuoreita yrttejä, pinaatti on lehtiä eikä muussia ja paneer on pehmeää ja sitä on paljon (tällä kertaa liian paljon…). Selkeästi tässä vaiheessa oli korkea aika syödä, koska edes tyhjistä lautasista ei ole kuvia muistoksi. 

Elevantista lähdimme täysine vatsoinemme vyörymään kohti Karnaluksia, joska hain mm. tylliä ja kankaita tylleröiselle. Niistä kuvia vaikka sitten kun ovat kokeneet metamorfoosin ja muistuttavat vaatteita. Helle oli melkoinen ja matkalla poikkesimme Suvan sukkapuodissa Kaubamajassa. Paitsi että tila oli mukavasti ilmastoitu, niin etenkin Suvan Etno-malliston sukat ovat paitsi kauniita, myöskin käytössä kestäviä ja nappasin puodista käyttökelpoiset ja tarpeeseen tulevat tuliaiset kotiin vietäväksi. Tylleröinen, joka tietenkin keikkui vielä hereillä reissulta palatessani, olisi muuten halunnut nukkua tuomani sukkahousut jalassaan ja peitteli kissasukatkin viereensä nukkumaan. 

Matkalla Karnaluksiin ihastelin jälleen kerran Tartu maanteen ja Liivalaian kulmassa olevaa neuvostomonumentalistista taloa, sen pompöösiutta ja rapistuvaa ulkoasua. Hehkutellessani jälleen rakkauttani rappioromantiikkaan ja vanhoihin rakennuksiin, ehdotti Kanelibasilika, että jos vaikka koittaisimme mennä talon rappukäytävää tutkimaan Karnaluksista palatessamme. Valitettavasti ovet oli teljetty sen verran tiukasti, että en päässyt koputtelemaan seinämateriaaleja, mutta jo kävely sisäpihoilla oli melkoisen elämyksellistä. Vanhat rakennukset kätkevät rapistuneiden julkisivujensa taakse käsittämättömiä yllätyksiä, kuten esim. kohtuullisen glamoröösin oloisen kauneushoitola, joka löytyi tämän rakennuksen päädystä

Yritys hyvä kymmenen tunkea tutkimaan rappukäytäviä.

Kun helle oli saamassa meistä jo yliotteen, nousimme Tallinnan kattojen tasalle kahvila Komeetiin. Sekä kakkuset että sisustus, puhumattakaan maisemista saivat sisäinen hillittyyn charmiin mieltyneen porvarin hyrräämään onnellisena. Ja kaikkialla maailmassa, missä on pöytiintarjoilu, on elo muutenkin astetta luksukkaampaa. 

Aijaijaijai!

Kahvilan sijainti (ja ilmastointi!) oli mitä parhain: Maisemaikkunoista avautui kappale kauneinta Tallinnaa. Tästä tuli saman tien uusi suosikki. (Ja Komeetin wc inspiroi ajatuksen aloittaa blogi, jonka otsikko sisältäisi ajatuksen pohjois-Euroopan käymisen arvoisista vessoista.)

Niin kertakaikkiaan kahvitteluun sopivaa!

Kahvilta kepsuttelimmekin sitten takaisin satamaan, laivaan ja kohti Hkiä. Taas jäi se tunne, joka tulee aina kun poistun Tallinnasta: pitäisi jäädä pidemmäksi aikaa!

Joten heihei Tallinna, toivottavasti pian nähdään taas!

Ja sama koskee Kanelibasilikaa, nähdäänpäs pian taas ja käydään  syömässä 🙂

Niin rappiollista ♥

 

 

Suuteloin Turkuani

 

Ja stadin kundei harmittaa, on gimmat hottei Turussaaaaaa….

http://www.youtube.com/watch?v=1tCrnyTdsO4

Otsikko on inspiroitunut TurkuTouringin hassunhauskan KissMyTurku -kampanjasta, joka luonnollisesti on taas inspiroitunut tuosta ehkäpä ainakin teekkaripiireissä legendaarisesta mietelauseesta Turku on Suomen perse.

Näin kesän lähestyessä loppuaan ylitseni pyyhkäisee kesänostalgian aalto, etenkin varmaan siksi kun viime viikonloppu meni kotikaupungissa. 

Olen käynyt syntymässä ihan jossain muualla, voin joutua asumaan syystä jos toisesta Helsingissä, mutta olen silti turkulainen. Mitä pidempään olen poissa, sitä turkulaisemmaksi muutun. Poden myös välillä erityisen kovaa Turkuikävää. Ja miksi en potisi? Turku oli kotini 26 vuoden ajan, siellä ovat edelleen vanhempani, sisarukseni ja vanhat ystäväni. 

Kesään on mahtunut muutama Turun-reissu. Yleensä kun käyn kotonurkilla, ohjema koostuu lähinnä kampaajakäynnistä (juu kyllä, on edullisempaa maksaa bensat Åboon, käydä kampaajalla ja ajaa takaisin, kuin mennä tämän ruoskan kanssa Hkiin frissalle. No en nyt ihan pelkästään kampaajan takia Turussa käy.) kavereiden, sisarusten ja vanhempieni tapaamisesta, syömisestä ja juomisesta ja yleensä on ihan hirvittävä kiire. Ja viikonloppu loppuu aina kesken.

Lapsen kanssa oma kotikaupunkini näyttäytyy itselleni jälleen uudenlaisena. Förillä ajelemisesta tulee elämys. Hansakorttelin hissien käsittämättömyys aiheuttaa päänvaivaa. Palaan jälleen lapsuuteni puistoihin Kupittaalle ja Vartiovuorelle, ja ilahdun, kun ensinmainittu on muuttunut edukseen ja toinen on ihanasti entisellään. Jokilaivalla notkumisen sijasta työntelen kärryjä jokirannassa. Huomaan kaikki kaupungin uudetkin kahvilat ja selvitän lastenhoitohuoneiden sijainnit. Ilahdun joka kerta kun tajua, että kaikki on niin lähellä, että voin vain kävellä. 

Kotikaupunkiaan ei oikein ikinä osaa ajatella sellaisena matkakohteena kuin sellaista paikkaa, jota ei ennalta tunne. Turussa tulee mentyä sellaisiin paikkoihin, joihin on aina ennenkin mennyt. Kotoaan hakee tuttua ja turvallista. Oma Turkuni on ainakin jokiranta, puistoja, museoita, ravintoloita, kauppoja ja uintireissuja. 

Jokiranta on se, mitä Helsingissä kaipaan eniten. Ja minkä takia tykkään esimerkiksi Berliinistä, Prahasta ja Budapestistä. Kaupungin läpi kuuluu valua vettä. Olkoonkin se sitten vaikka Kaytanhousuja-yhtyeen näkemys, johon en itse yhdy, mutta aina tuo naurattaa. (Varoitus: punkmusiikkia, halveerausta, johon turkulainen toki osaa suhtautua asiaankuuluvalla huumorilla, ja kiroilua)

Jokirannassa istutaan terasilla, jokilaivalla, kävellään sunnuntain krapulalenkkiä, ajetaan fillarilla, ulkoilutetaan koiria ja lapsia, juodaan pussikaljaa ja flaneerataan muuten vaan. Halistenkosken suuntaan mentäessä ihmisillä on astetta sporttisempi asenne kuin alajuoksulle suunnatessa.

Jokirantaa viime toukokuussa

Vartiovuorenmäellä istutaan piknikillä (joka ainakin opiskeluaikoina koostui seurasta ja muutamista viinipulloista), otetaan aurinkoa ja luetaan. Luostarinmäen käsityöläismuseo on etenkin kesäaikaan ja käsityötaidon päivillä elämys niin isoille kuin pienille. Eikä kannata jättää välistä myöskään kahvila Kisällin kauniita salonkeja. 

Luostarinmäki. Turku ei-niin-modern.

Etenkin lasten kanssa varteenotettava vaihtoehto on myös Kupittaan puisto, jossa tekemistä riittää Seikkailupuistossa ja Kupittaan maauimalassa. Siellä samaisessa uimalassahan (ja puistossa muutenkin) vietettiin 2000-luvun alussa Koneistoa. Voi niitä aikoja…

Uimaan pääsee Kupittaan lisäksi paitsi Samppalinnan maauimalaan, myös Ruissalon Saaronniemeen. Rohkeasti 8 numeron bussilla ohi Ruisrock-Kansanpuiston ja perille saakka. Ja sitten ei muuta kuin ruotsinlaivoille vilkuttelemaan.

Pari päivää sitten olimme uimassa Saaronniemessä.

Turussa onnistuu välttämään s-eturavintoloita helpommin kuin Helsingissä ainakin siinä mielessä, että Turussa ei tarvitse tehdä varausta kuukausia etukäteen (tosin varaus kannattaa tehdä vaikka edellisenä päivänä) ja hinnatkin ovat kohtuullisemmat. Turkuun on plopsahdellut uusia paikkoja vaikka kuinka poismuuttamiseni jälkeen, ja minä vaan taivallan tutuksi tulleita paikkoja: Trattoria Romana, Mami, Panini, Smör, Tintå, Blanko, Sergio´s. Joskus muinaisina aikoina meillä oli tapana istua illat pitkät Teinin klubilla, Apteekissa ja Koulussa. Ja tietenkin Dynamossa. Ai kamalaa, miten sitä joskus on ollut nuori…

Tästä pääsee paitsi ravintola Smöriin, myös uudelle kirjastolle.

Ja nyt kun pääsen menneitä muistelmaan, niin tuikkaan itseäni suorastaan haarukalla silmään ja mainitsen Ricon. Ehkä ainoa s-eturavintola, jossa en bonuksena ole saanut s-etumakua, vaan ihan hyvää ruokaa. 

Silloin kun olin ai-kamalaa-miten-nuori, kahvilla käytiin Aschanilla ja Fontanassa ja siinä paikassa jokirannassa, mikä nykyään kulkee nimellä Café Art. Fontanassa on jo monen vuoden ajan kaikki tuolit olleet samanlaisia, mikä on vähän vähentänyt paikan viihtyisyyttä ja toisaalta, katukuvaan on tullut muitakin vaihtoehtoja edellämainittujen lisäksi. Nykyään jalat marssivat helpoiten Yliopistonkadun Café Braheen tai Apteekkimuseon takana sijaitsevaan Café Qwenseliin.

Café Qwenselissä kahvin saa kannussa ja kupit seisovat jaloillaan.

Aboa Vetus&Ars Novan Aula Café on myös erityisen mukava paikka, etenkin sunnuntai-aamupäivisin lasten kanssa. Siellä on tilaa, piha ja hiekkalaatikko sekä iso vessa. Ja koska kyseessä ei ole leimallisesti ”perheravintola” (mitä ikinä se sitten meinaakaan), myös lapsettomat ja krapulanparantelijat viihtyvät.

Paikkoja, joissa itselläni on ollut tapana käydä, mutta joissa syystä tai toisesta en ole vähään aikaan visiteerannut ovat Turun linna, Taidemuseo, Wäinö Aaltosen museo ja Biologinen museo. Turun linnassa on perusnäyttelyiden lisäksi mielenkiintoisia vaihtuvia näyttelyitä, Taidemuseon kokoelmat käsittävät monia kotimaisia klassikoita, Wäinö Aaltosen museon arkkitehtuuri on jotenkin kummallisen rauhoittava ja Biologisessa museossa viihtyvät lapsetkin. Turussa asuessani kävin museoissa ja näyttelyissä harva se viikko, kun taas jostain syystä Helsingissä olen huomannut, että ei jestas sentään, en muista milloin viimeksi…

On perin juurin outoa kirjoittaa kotikulmistaan. Tuntuu kuin pilkkoisi todellisuutta pieniksi palasiksi, jotka eivät kuitenkaan vastaa täysin todellisuutta. Siis sitä omaa turkulaista todellisuuttani. 

 

Vanha rakkaus

Näin keväästä toipuessa voi hyvin fiilistellä tulevaa kesää menneitä muistelemalla.

Kävin ensimmäisen kerran Berliinissä vuonna 1999, kun Potsdamer Platzilla oli vielä nostureita eikä Simon-Dach -Straßella ollut toimivia katuvaloja, sen sijaan edelleen siellä oleva Astro Bar kylläkin. Räntää satoi, enkä ollut ikinä nähnyt niin isoja kerrostaloja kuin entisen Itä-Berliinin Tierparkin liepeillä. Ja rakastuin välittömästi. 

TV-torni

Kun tulee pienestä kaupungista, jossa joukkoliikenne kuvaa lähinnä muutamaa lähiöstä tulevan bussin reittiä, U-bahn, Straßenbahn ja raitiovaunut, joilla pääsee joka paikkaan, täsmällisesti ja ilman sen suurempaa pelkoa ylipäänsä yhtään mistään ovat valtava elämys. Oli hassua nähdä Daruden ja Michael Monroen keikkajulisteita. Oli mahtavaa syödä opiskelijabudjetilla useamman kerran viikossa ulkona, käydä baareissa, oopperassa ja vaikka missä. Nähdä niin paljon erilaisia ihmisiä. Tehdä ostoksia NewYorkerissa ja Footlockerissa. Syödä kurkkupastilleja, jotka olivat täynnä lisättyjä vitamiineja. Ja kaikkea.

Eläkeläisillä riittää vientiä myös Berliinissä.

Seuraavaan visiittiin vierähtikin sitten melkein kymmenen vuotta. Yllättävän vähän ja kuitenkin paljon oli siinä ajassa muuttunut. Friedrichshain Simon-Dach -Straßeineen oli muuttunut valoisammaksi ja selkeästi sovinnaisemmaksi, mutta rento tunnelma oli edelleen tallella. Potsilla ei luonnollisestikaan ollut enää yhtäkään nosturia. Alexanderplatzia oli rakennettu niin, että hyvä että sieltä enää vanhat maamerkit tunnisti. Hackescher Marktin S-Bahnsillanalaiset ravintolat olivat muuttaneet nimeään ja hintatasoaan. Checkpoint Charliella jenkkituristit edelleen valokuvasivat toisiaan. DDR oli museoitu. Julkinen liikenne toimi kuin junan vessat ennen pendolinoja.

S-Bahnhof Warschauer Straße 

Meillä oli DDR-loma. Kävimme tietenkin pikkuisessa, varta vasten viikonloppumatkalijoille ja muille nopeista museoista pitäville suunnatussa DDR-museossa, entisessä Stasin vankilassa, jossa entiset poliittiset vangit tai heidän läheisensä vetävät opastettuja kierroksia, ja tietenkin Stasimuseossa. Luin Stasilandin

Stasimuseon vakoiluihmeitä

Ihmettelimme valtavaa Alexa Mallia, söimme hähnchen kebabia ja joimme glühweinia. Vaelsimme tuntitolkulla Mauerparkin sunnuntaikirppiksellä ja jatkoimme siitä vieä Arkonaplatzin vastaavalle. Ja joimme lisää glühweinia ja söimme Apfelstrudelia. Kävimme lounaalla 12 Apostelissa ja mietimme, tarvitseeko sitä ihmisen ikinä mitään muuta syödäkään kuin pizzaa. Kunnes kävimme Hasirissa syömässä turkkilaisia herkkuja. Ja 100twasserissa aamiaisella. 

Kepsulla kadunvarressa, ohikulkijoita tarkkaillen ja valokuvaten.

Kävimme tietenkin myös moikkaamassa Nefertitiä ja Ishtarin porttia. Vietimme illan epämukavilla penkeillä Volksbühnessä Rosa- Luxemburg-Platzilla. Tarkastimme kaikki Hackesche Höfet. Istuimme pienissä nimettömissä paikoissa viiniä ja olutta juoden ja seuraavaa päivää suunnitellen.

Paikka, jonka nimeä tiedä mä en, vaikka reissuillani usein siellä vierailen.

Ja viimeisenä iltana suunnittelimme jo seuraavaa Berliinin-reissua.