Kahvitteluvinkki

Äh, juuri kun taas olen jäämässä kesätyöttömäksi opeksi enkä enää kaipaa pahvikupillista kahvia pikaisesti kipaistuna, tajusin, että melkein vuoden hain kahvini aivan väärästä paikasta. Onneksi kollega ymmärsi korjata tämän virheen huhtikuussa, ja niin vaihdoin pahvikahvipaikkaani viehättävään Casaleniin.

Pikkuinen kahvila Casalen sijaitsee Nummelan keskustassa. Liiketila on yhdistelmä kahvilaa ja sisutuspuotia, jossa kahvilan pöydät ja tuolitkin ovat kaupan. Itse nappaan yleensä kahvin, mutta suosittelen myös unikonsiemen-lime -pikkuleipiä.

Viime kerralla nappasin puodista muutaman kuvankin. Omia suosikkejani ovat Nordalin ja Lene Bjerren tuotteet. Ne ovat juuri niitä ihania ei tarvita, mutta halutaan -kategoriaa.

 

Joten, jos matkalla Helsingin ja Turun välillä kaipaa taukopaikkaa tai pääkaupunkiseudulla pientä päiväretken kohdetta, niin suosittelen! Casalen avaa myös kesäkahvilan Joutselaan, me tylleröisen kanssa ainakin taidamme kurvata sinne joku kaunis kesäpäivä.

Huuhkajan oksennuspalloja?

Karkeista kieltäytymisesi on sujunut hyvin heikosti. Sen sijaan olen kehittänyt uuden makeusriippuvuuden, nimittäin niihin mukaterveellisiin, suurimmaksi osaksi tilsittyä taatelit sisältäviin pötkylöihin.

Suhtauduin näihin alunperinkin melkosella varauksella, koska silmiini oli osunut noin 10 000 mainintaa tilsityn taatelin ja suklaan maun verrannollisuudesta, johon en siis ikinä ole uskonut hetkeäkään. Mutta kun tuon pötkylän nakkasi suuhunsa odottaen murskatut taatelin makua, wohoo, mikä positiivinen elämys nämä möykkyset ovatkaan.

Näiden mukasuperruokien omasta mielestäni superein ominaisuus on kyllä niiden ulkonäkö. Ihan kuin huuhkajan oksennuspallo. 

 

Pistän pullat uunihin, vedän valmiit takaisin…

Voisiko joku nyt jakaa niitä todellisia hyvä äiti-pisteitä jossakin? 

Runsas viikko sitten kiduin niin hirveästä migreenistä, että vaelsin monta päivää aikamoisessa lääkepöhnässä. Migreeni hatuttaa ja kauhistuttaa ja Hortonin neuralgiana se on vielä sangen usein vieraana. Sinänsä kiva, että lääkkeistä on edes sen verran apua, että ne ainakin osittain vaimentavat kipua niin, että sitä pystyy melkein olemaan äitikin.

Lääkkeet ilmeisesti pistivät pääni sen verran pyörällä, että kun menin hakemaan lasta päiväkodista, lupasin hänelle siinä sen kummempia ajattelematta että  ”kotona leivotaan!”. Siis että kauheassa migreenilääkkeen jälkihöyryssä ajattelin, että kivointa mitä voi tehdä on leipoa?

Lääkkeet ilmeisesti sumensivat tajuntaani sen verran, että kaikki kyynisyyden rippeetkin hävisivät, sillä leipominen oli kivointa mitä olen vähään aikaan tehnyt. Toinen todella huomion arvoinen seikka oli, että 2-vuotias voi todella olla avuksi.

Pikku mestarileipuri sekoitti leivinjauheen vehnäjauhoihin, siivilöi jauhot muna-sokerivaahtoon ja sekoitti taikinan. Siinä samaan aikaan tehoäiti otti lämpimät voileivät uunista. Lopuksi pikkuleipuri vielä voiteli vuoat ja jauhotti ne. Kaikkein yllättävintä oli sotkun vähyys. Hienointa ehkä se, miten valtavan ylpeä pieni leipurimestari oli tuotoksistaan.

Teimme ihan tavallisen sokerikakkutaikinan, jonka paistoimme kahdessa minikokoisessa kakkuvuoassa ja yhdessä silikonimuotissa. Vinkkinä kaikille vanhemmille, kannattaa mennä sekoamaan Stockan leipomisosastolle. Menin sinne alunperin hakemaan minikokoista kaulinta, ja kas kummaa, mitä sieltä tarttuikaan mukaan. Nuo kaksi kakkuvuokaa ja muutama piparimuotti, joita on tosin toistaiseksi käytetty vain softis-levyn leikkaamiseen tarkoituksena tehdä kankaanpainoleimasimia. Hauska silikoninen ötökkämuotti on Lidlistä, tuosta toistuvasti positiivisesti yllättävästä valintamyymästä.

Jee, olen pullansokerikakun tuoksuinen äiti!

Liian hauskat mekkoiltamat

Tämä viikoloppu meni kuin siivillä Lentoaskeleiden Rosannan luona mekkoiltamissa kun allekirjoittanut, Rosanna, Iksu, phocahispida, Amal ja Emmi juhlimme liian vähälle käytölle jääneitä mekkoja. En rehellisesti sanottuna muista, milloin viimeksi olisin nauranut niin katketakseni, ollut niin herttaisen samaa mieltä aivan kaikesta ja herkutellut niin mahtavilla ruoilla, etenkin erityismaininnan ansaistee tässä Emmin taianomainen rieskanleipomistaito. Puhumattakaan että milloin viimeksi olisin kumonnut niin monta lasillista kuohuviiniä, hihitellyt yökylässä aamuyön pikkutunneille ja herännyt lievästi sanottuna jäätävään olotilaan.

Poks!

Mmmmm…Ikävä kyllä kuvasta puuttuu Amalin tuoma kivasti suklaan kanssa rimmaava hedelmäjälkiruoka. Bongaa herkkuresepti Amalin tontilta.

Pro-bloggari elementissään.

Aamu valkeni hieman hämärissä tunnelmissa.

Ensiapu ja elvytys samassa kannussa.

Kiitos vielä kerran koko loistavalle poppoolle, Rosannalle etenkin emännöinnistä keskustan minipalatsissa, Iksulle etenkin kyydistä ja hyvistä jutuista, phocahispidalle etenkin laadukkaasta kotimatkasta, Amalille etenkin liian ihanasta jälkiruoasta ja Emmille etenkin kyvystä poksautella pulloja silloin, kun kukaan muu ei uskalla.

Seuraukset tosin olivat vähintään yhtä ikimuistoiset kuin itse juhlatkin, enkä muistanutkaan sitä, miten illan rankasta vatsalaukunvenytysmässäilystä seuraa seuraavana päivänä kahta kovempi mässytyshalu. Mieluiten rasvaa ja suolaa miedolla raikkaudella höystettynä. Joten iltapalaksi on uponnut kulhollinen salaattia ja puolikas kinkku-juustopiirakkaa. 

Tunnelmasta lisää ainakin Iksun, Amalin ja Rosannan blogeissa, kannattaa käydä stalkkaamassa. (Ja phocahispidallakin kannattaa käydä kylässä, eiköhän sinnekin materiaalia päivity)

Eikä siinä vielä kaikki…

Puolukanpunaista ja salmiakinharmaata

Ukkeli ja tylleröinen lähtivät käymään ukkelin kotiseuduilla, itse jäin kotihengettäreksi ja ehkäpä jopa kaaoksentaltuttajaksi, jahka saan nyt ensin tässä, krhm, koottua rivini. Tässä taitaa mennä oma joulurauhani.

Tässä hiljaisella viikolla on sattunut vaikka mitä. Yleensähän blogihiljaisuus tarkoittaa sitä, että kirjoittajalla on oikeaa elämää, eikä hän jouda roikkumaan virtuaalitodellisuudessa. No melkein niin on käynyt nytkin. 

Palautukset, niin omat kuin toistekin, on nyt hoideltu, kortit lähetetty, joululahjat (suurin piirtein) ostettu (kääk, ei vieläkään ommeltu!) ja joulunameja askarreltu.

Kun kahdeksan vuotta takaperin pesiydyin Helsinkiin, tutustuin mieheni entisen koulukaverin nykyiseen avokkiin (tuliko tarpeeksi monimutkaisesti ilmaistua?) ja huomasimme, että paitsi että meillä juttu luistaa, niin jaamme innostuksen kaikeinlaisten herkkujen valmistamista ja etenkin syömistä kohtaan. Ja niin me kehitimme perinteen, jossa joulukarkkeja touhotetaan yhdessä. 

Menyymme on aikaisempina vuosina koostunut tryffeleiden vatkaamisesta ja puolukkatoffeen keittelystä. Tänä vuonna mukaan pääsivät myös vaahtokarkit, vaikka ystäväni vege onkin. Koitin kovasti löytää liivatteen korvaajaa vaahtiksiin, mutta valitettavasti tähän sopivaa sellaista toimivaa ei ilmeisesti ole saatavilla. Mutta ah, mitä herkkua siitä vatkautuikaan!

Naminaminami… Puolukalla maustettua vaahtista.

Vaahtokarkkien pohjareseptinä käytimme Valion (klik, ja näet originaalin) sivuilta löytyvää reseptiä, mutta tunnettuina ja pelottomina keittiösäveltäjinä muuttelimme reseptiä vähän mielestämme paremmaksi. Kun alkuperäisen ainesosat ovat:

2 dl vettä

1 kpl vaniljatanko

5 dl sokeria

1 dl vaaleaa siirappia

1 ripaus suolaa

2 kplvalkuaista

7 kpl liivatelehteä

 

päätimme me heti kärkeen, että  jotain makuahan näihin on saatava, joten päätimme pistää aineet puoliksi ja tehdä kahta massaa. Olin ostanut vallan mainioita salmiakkivaahtiksia TOKYO:n joulumyyjäisistä, joten toiseen vaahtismassaan tuli noin ½ dl turkinpipurirouhetta. Tämä määrä kannattaa muuten vähentää alkuperäisestä sokerin määrästä…

Toiseen puolikkaaseen tujautimme pari ruokalusikallista puolukkajauhetta ja vähän vaniljasokeria. Vaniljatangon jätimme kokonaan pois.

Kun ohjeessa sanotaan: 

Voitele vuoka valmiiksi öljyllä ja sokeroi tomusokerilla.

Sekoita kattilaan sokeri, siirappi, halkaistu vaniljatanko, 1 dl vettä ja suola. 

Keitä n. 12 minuuttia. Ota pois liedeltä ja poista vaniljatanko.

Liota liivatelehtiä kylmässä vedessä muutama minuutti.

Kaada kuuma sokeriliemi liivateliemen päälle. Sekoita niin että liivate sulaa seokseen.

Vatkaa seosta käsivatkaimella n. 10 minuuttia kunnes seos on kuohkeaa.

Valmista valkuaisvaahto vatkaamalla valkuaisia sähkövatkaimella.

Yhdistä vaahdot nostelemalla niin että ne sekoittuvat.

Kaada seos vuokaan ja tomusokeroi pinta. Anna hyytyä seuraavaan päivään.

Kaada levy tomusokeroidulle alustalle ja leikkaa paloiksi. Pyörittele palat tomusokerissa.

jouduimme me maustamisen takia tekemään kaiken ikäänkuin kahtena. Liivatteet kannattaa puolittaa ensin ja liottaa sitten kahdessa astiassa, kahden ihmisen kannattaa olla keittelemässä ja vatkaamassa massoja jne. Mausteet kun lisätään keittovaiheessa. Eikä liivatteiden päälle tarvitse kaataa mitään, vaan liotetut liivatteet voi lisätä sinne kattilaan. Ainoastaan kananmunavaahdon vatkasimme kokonaan ja puolitimme massoihin ihan loppuvaiheessa. 

Parista muusta reseptistä vakoilin, että tomusokerin lisäksi vaahtisten päällystämiseen käytettiin perunajauhoja. Koska tämä on tahmaisinta hommaa ikinä, pyörittelimme vaahtikset vielä seoksessa, jotta oli n. puolet tomusokeria ja puolet perunajauhoja. Ja siihen vuokaan, mihin nämä hyydytetään, kannattaa laittaa reilusti öljyä ja vielä enemmän tomusokeria kuin ikinä luulisi olevan tarpeellista. 

Massa on vatkattu valmiiksi, kun se alkaa kiivetä pitkin vatkuttimien vartta ylös. Se on ehdoton aika lopettaa, tai sitten tulee jännät paikat kun karkkimassa alkaa elää omaa elämäänsä. Mutta siihen asti pitää vatkata iloisesti. 

Vaahtiksien tekeminen ei ole ollenkaan vaikeaa, ja tämä todisti, ettei siinä tarvita mitään lämpömittareita eikä muitakaan michelintähtivehkeitä. Totesimme yhdessä tuumin, että näiden tekeminen oli hauskaa siinäkin mielessä, ettei pitkään aikaan ole tullut kokeiltua mitään näin uutta ja jännittävää. Vanhaksi kun elää niin sitä joko kalkkeutuu vanhoihin resepteihin tai sitten on jo tehnyt niin monenlaista, että mikään ei tunnu enää uudelta.

Nämä olivat herkullisia. Liian herkullisia. Ja näistä tulee uusi perinne. 

 

Itsenäisyyspäivänä

Hirveä keli on pitänyt meidät sisällä ihan koko päivän. Senkin uhalla, että kersnaakkeli pistäisi illalla hyrskyn myrskyn. Ei pistänyt, yllättävää kyllä.

Perinteisesti olen itsenäisyyspäivänä korjannut tenttejä. Tänä vuonna pidän tentit vasta ensi viikolla, joten tämä päivä on mennyt omia kouluhommia puuhastellessa. Sillä aikaa kun ukkeli ja kersnaakkeli vetelivät sikeitä (kolmen tunnin päikkärit!), sain ommeltua yhdet kurssityöt, raivattua keittiön pöydän ja laitettua ruokaa. Sitten vaan levännyt kansakunta pystyyn ja valmiiseen pöytään.

Ihanat opiskelijat antoivat opelle amarylliksen.

Herkuteltiin light-blineillä eli perunaletuilla, mädillä, smetanalla, hunajalla, maustekurkuilla, sienisalaatilla, kylmäsavulohella ja nieriällä.

Lapsosen riemuksi ostettiin kirjolohen mätiä. Että sai syödä sormineen pallosia.

 

Melkein meni koko pino.

Oho, ukkelikin kuvasi. No, tässä me nyt mätetään herkkuja.

Ja juhlan kunniaksi juhlajuomaa.

 

Jälkkäriksi näitä. En ikinä varmaan opi tykkäämään starkvinglögistä. Piti pistää puolet alkoholintonta mukaan, vaikka tämä Blossa hyvää olikin.

Olisi varmaan näin itsenäisyyspäivän kunniaksi pitänyt kirjoitella joku oikein pohdiskeleva juttu suomalaisesta perusluonteesta aloittaen perinteisellä kansanluontoa kärjistävällä sitaatilla, siitä näppärästi historian vaiheiden kautta peilaten nykypäivään, lisäten joku lämminhenkinen lausahdys, kyyninen näpäytys ja yhteenliimaava kaneeti, mutta ei. En jaksa. 

Sen sijaan toivottelen vain oikein mukanaa itsenäisyyspäivän juhlintaa itse kullekin.

 

Rinnakkaiseloa?

Viime viikon Hesarissa uutisoitiin että YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO rohkaisevat ihmisiä ravitsemaan itseään siivekkäiden kaksijalkaisten ja nelijalkaisten ystäviemme sijasta kuusi- ja useampijalkaisilla, usein myös siivekkäillä pikkukavereilla. 

Heinäsirkka poksahti ravintolan pöytään Berliinissä pari vuotta sitten. Emme syöneet.

Tämän päivän Hesarissa oli sitten herkullisten friteerattujen heinäsirkkojen ja vähemmän herkullisen jauhomatokeiton ohjeet. Hyvä hyvä, juuri näin. Että ei jätetä ihan pelkästään jutustelun tasolle, vaan ohjeistetaan miten homma sitten käytännössä hoituu.

Sirkat sisältävät kuulemma proteiinia vaikka muille jakaa ja niiden, kuten muidenkin itikoiden ja öttiäisten syöminen on ekotehokasta verrattuna vaikka siihen metaania tuhnauttelevaan herefordilaiseen. Eikä tässä ole mistään uudesta jutusta kysymys. Taitaapa olla niin, että me eurooppalaiset ja yleensäkin länsimaisessa kulttuuripiirissä elävät olemme niitä, jotka itikoista eivät napsi. Ymmärtääkseni hyönteiset ovat aina olleet jollekin ihmisryhmälle tärkeä proteiinin lähde.

Hyönteisten käyttäminen ravintona kompastuu kuulemma useinmiten siihen, että ihmisiä ällöttää. Juu-u, enpä nyt itsekään ollut ensimmäisenä lähdössä heinäsirkkajahtiin, mutta jos sellainen lautasellinen friteerattuja viuluniekkoja eteen kannettaisi, luultavasti söisin. Lihansyöjä kun olen, niin olen myös ajatellut asian niin, että ihmisen tulee se kestää, mitä ja miten liha lautaselle on päätynyt. 

Mutta rinnakkaiselo näiden monijalkaisten veitikoiden kanssa? Juu ei. Tiedättekö sen tunteen, kun kylppärin lattialla häntä vilahtaa? Espanjan-vuosiltani minulle kehittynyt nk. ötökkötutka. En astu valaisemattomaan vessaan ennenkuin olen päällisin puolin vilkaissut, onko siellä lisäkseni joku toinen. Olen myös säälimätön tappaja. Kun torakan tuntosarvi on heilahtanut, niin on heilahtanut myös sekä lipeä että Raid. En kertakaikkiaan vaan pysty jakamaan kotiani.

Eilen säälimätön murhaaja sisälläni heräsi avattuani jauhopurkin. Siellä majaili jauhokuoriaisyhdyskunta. Ällötyksen sijaan tunsin vain puhdasta raivoa. Ja puhtaasta raivosta seuraa puhdistus. Kyllä nyt on. Puhdasta.

Enkä friteerannut ketään.

 

Mahdollisuus tulla jekutetuksi pääsiäisenä (bonuksena joulukoristeet ikkunassa)

Mahdollisuuden tulla jekutetuksi pääsiäisenä tarjoaa lupaus tarjota pääsiäislounas ystäville ja mies, joka ei muista edellispäivän siirtymistä kesäaikaan. 

Koska kaikki valmistelut aloitetaan luonnollisesti liian myöhään imuroinnista lähtien ja muutenkin on kamala kiire, on aika hauskaa kun mies tajuaa puoli tuntia ennen vieraiden saapumista pyjamahousut jalassaan että jaa, tässähän on enää puoli tuntia aikaa, ja hän on koko ajan katsonut mikroaaltouunin kelloa, jota ei ole siirretty vielä kesäaikaan. 

Minä en tätä tahatonta aprillipilaa järjestänyt, sillä aivan vilpittömästi kuvittelin, että kun mies eilen totesi siirtävänsä mikron kellon kesäaikaan, että hän olisi sen myös tehnyt, eikä ainoastaan puhunut. Itse käytän rannekelloa. Kesäajassa jo lauantai-illasta alkaen ollutta rannekelloa. 

Tällainen pieni sekoilu vaan muistuttaa siitä, mistä pääsiäisessä todella on kysymys: Kärsimyksistä ja niiden kestämisestä.

Kun vieraiden saapumiseen on puoli tuntia aikaa, on oikea aika miehen rynnätä suihkuun ja minun aika, ei suinkaan tehdä mainiota perunalettutaikinaa, vaan kuvata keskeneräistä kattausta, kas näin:

Niinkuin vahakankaasta voi päätellä meillä on vappu pääsiäisenäkin.

Listalla oli siis  Suvi sur le vifin palstalta tutut pelastavat perunaletut ja savukalaa eri muodoissa. Loppujen lopuksi vieraat saivat kuin saivatkin juoda myöskin laseista, syödä veitsillä ja haarukoilla sekä Charlotte Russea vasta jälkiruoaksi. 

Koska lotta oli niin korea, oli sitäkin pakko kuvata:

 

Eikös tapoihin kuulu kauhistella aina niitä, jotka siivoavat joulukoristeet vasta juhannuksena, jos siivoavat ollenkaan? Minä sen sijaan ripustelin parit joulukoristeet ihan kevään kunniaksi ikkunoihin:

Pöllöt kyttää ikkunassa päivin ja öin.

Koska nuo keraamiset pikkupöllöt eivät mielestäni ole erityisen sen joulusempia kuin pääsiäisempiäkään, ripustin ne ikkuinoiden pesun jälkeen näytille.

Vähän eilen illalla nauratti, kun meteorologi lupasi etelään jopa +5 asteen lämpötiloja. Kumisaappaat jalassa puistossa ei enää juuri naurattanut, varpaita vaan paleli. 

Että let the sun shine vaan.

Lauantai-illan huumaa

Huh. Vaikka tämän perheen kasaisi lähtökuntoon lauantai-aamuna ennen yhdeksää, reissusta ei palattaisi ennen neljää.

Koska olemme aktiivisesti vältelleet talousostosten tekoa muutaman viikon, suoristimme kaikki kolme selkämme ja lähdimme vessapaperijahtiin. Ja urbaaniin ruoanmetsästykseen.

Tarkan markan (vai pitääkö nykyään sanoa euron) vartijana ja kelpo emäntänä olen yrittänyt aina suunnitella viikon ruoat etukäteen niin, että viikolla tarvitsee korkeintaan hakea kaupasta maitoa. Tänään pyrittiin palaamaan tähän pienen lipsahduksen jälkeen. 

Mutta huhheijaa, miten siitä reissusta tuli niin pitkä? No toisaalta: Votkinin lihaliikkeen kautta kultasepälle ja uusi paristo kelloon, maidot ja vessapaperit yms marketista, koulutöihin materiaalin hankinta ja miehelle kolmet uudet farkut (pitäisikö tehdä oma postaus aiheesta: miehelle Levikset, Nudie Jeansit ja Cheap Mondayt yhteenä 100€?). Täällä miehen vaatekaapin kevättyhjennys tehtiin nimittäin näin ”Apua, mulla ei ole enää yksiäkään ehjiä farkkua” -No anna mä katon. Voi luoja, eihän täällä ole enää housuja lankaan, pelkkiä langapätkiä paikkojen laitamilla?!?!?!

Vaellukselta palauttuamme oli karmaiseva nälkä. Ruoaksi laitetiin yhteisvoimin ”miessalaattia”. Tämä salaatti käy useimmille tuntemilleni vannoutuneille lihapullien ystävälle myös pääruoaksi.

Salalaattiin tulee

  • Perunaa (käytän yleensä puikulaa, muukin käy)
  • Oliiviöljyä
  • Suolaa ja pippuria
  • Valkosipulin kynsi
  • Salaattia tai paria, vaikkapa jääsalaattia ja tammenlehvää tai vuonankaalia
  • Kurkkua 
  • Tomaatteja (käytän usein noita miniversioita)
  • Paprikaa 
  • Savukylkeä tai pekonia, lihaa syömätön laittaa vaikka halloumia.

Oman makunsa mukaan voi mukaan lisätä vaikka

  • Avokadoa
  • Mozzarellaa/Fetaa
  • Pastettua kananmunaa

Homma lähtee käyntiin niin, että sillä aikaa kun savukylki/pekoni paistuu miedolla lämmöllä pannulla, perunat kuoritaan ja viipaloidaan n. 2-4 mm:n paksuisiksi siivuiksi.

Kun liha on sellaista kuin omaan makuun sopii, laitetaan se hetkeksi syrjään, huudellaan vähän pannua, laitetaan siihen perunoiden määrästä riippuen n. 1/2-1 dl oliiviöljyä ja kipataan perunat öljyyn kiehumaan. Hellalla ei saa nyt olla liikaa hönkää, etteivät perunat pala. Tarkoitus on kypsentää ne öljyssä niin, että ne ovat pinnalta rapsakoita mutta sisältä pehmeitä. Lisää pannuun tässä vaiheessa valkosipulin kynsi (jos haluat syödä itse valkosipulin, tee kynnestä hakkelusta, jos et, tee niinkuin minä ja leikkaa kynsi kahtia, anna muhia pannulla ja ota palaset lopuksi pois) ja suolaa maun mukaan

Sillä aikaa kun peruna kypsyvät (n.15-20 min), laita lautasille salaatti ja muut vihreät (ja punaiset ja keltaiset, minkä värisiä vihannekset nyt sattunvat olemaan). Kun perunat ovat vähän ruskistuneet reunoita ne alkavat olla kypsiä. Kippaa tässä vaiheessa lihat vielä pannulle, ja siitä sitten koko homma lautasille. Oliiviöljy ei imeydy paistaessa juurikaan paistettaviin, joten älä kaada pannulta öljyä lautasille. 

Ja eiku syömään!

 

Salaattia mutustellessamme katseltiin Pakko Tanssia. Kamalaa, miten ne pikkuiset tanssijatytöt ja -pojat saavat nykyisen äiti-ihmisen liikuttumaan ihan kyynelten partaalle, snif!

Pakko Tanssia on pakkomielle tylleröiselle. Pesee pikkukakkosen 6-0. Jo viikkoja ennen ohjelman alkua sen tunnari teasereissa sai lapsen hytkymään aivan pakonomaisesti. Nyt on muutama viikonloppu valvottu aivan pakon edessä, ja tanssittu niin että olohuoneen matto vaan pyörii. Viime viikolla juuri ennen ohjelman loppua väsynyt tanssija pystyi enää makaamaan lattialla ja vähän sätkimään samalla silmiään hieroen. Tänään tylleröinen sammahti niin, että jäi show näkemättä. No isi tietenkin tallensi sen boxille.

Pakko tanssia.

Mitä saisi olla?

Sen sijaan, että kirjoittelisin esseetä näin kotipäivän viihteeksi, kirjoittelenkin tänne. Jäin nimittäin eiliseen lounasepisodiin niin kiinni, että pakko jatkaa vielä aihetta sivuten.

En erityisemmin arvosta ruoasta nitisijöitä. Missään nimessä en myöskään heitä, jotka kaivavat Biafran Lapset-kortin taskustaan, kun joku kritisoi talvisia tautiperunoita. Mutta noin pääasiallisesti, jos ruoka on kohtuullista, sitä on riittävästi, eikä erikseen haeta mitään gourmet-elämystä, on jokaisen porkkanraastesuikaleen kiroaminen mielestäni aikuiselta ihmiseltä tarpeetonta ja merkki melkoisesta käytöstapojen puutteesta. Pitää sen verran olla suhteellisuudentajua, että ei odota tavalliselta lounasruokalaltaravintolalta mitään hansvälimäkihanslailailai-suorituksia.

Sitten tässä kohtaa ajatukseni lähti laukkaamaan niinkin pitkällä kuin first world problemseihin, ja etenkin ns. rossofobiaan. Tiedättehän ihmiset, jotka alkavat välittömästi huokailla ja nyrpistelevät kun joku mainitsee jonkun sellaisen ravintolan, jonka nimeä kantaa useampikin paikka, eli ketjuravintolan. Miten niissä ei saa rahalleen vastinetta, mitenkä kaikki mitä keittiö suoltaa on puolivalmisteita ja miten vihreän kortin mafia on tuhonnut jo puoli planeettaa näillä perhehelveteillä.

Myönnän, poden rossofobiaa vähän itsekin. En kuitenkaan niin paljoa, että minun pitäisi kovaan ääneen mainostaa syöväni aina vähintään Kuurnassa (josta kyllä kovasti tykkään ja mielelläni kävisin useamminkin) aina kun joku kertoo viettäneensä kavereiden kanssa iltaa S-ketjun teemaravintoloista. Ja vaikka tiedän varsin hyvin, että noiden edellämainittujen ketjuravindelien keittiöistä lähtevät annokset monesti ovat puolivalmisteita, ei minulla ole mitään ongelmaa syödä joskus sellaistakin, jos tilanne (esim. monia makuja, harva paikka lähellä, pitkäksi venähtänyt kauppareissu jne) sitä vaatii. 

Olemme matkustelleen erään tuttavapariskuntamme kanssa muutamaan otteeseen. Meillä on aina hauskaa, kun on monta miettimässä, mitä tehdään ja kaikki ovat halukkaita kompromisseihin ja kiinnostuneet monesta eri asiasta, tulee kaikkien nähtyä jotain sellaista mitä ei ehkä heti itse olisi tullut ajatelleeksi.

Mutta se syöminen. Liikaa turisteja, liian lähellä kaupungin itäistä reunaa, liian hip, liian vähän hip, liian vähän kasvisruokia, väärän väriset kynttilät, liian vähän paikallisia, you name it. Heinäkuussa voi yhdestä Euroopan suurimmasta kaupungista, joka sattumalta on myös erittäin suosittu matkakohde, olla vaikeaa löytää ravintolaa, jossa kaikki  muut olisivat paikallisia. Ainakaan niin, että ei ota lähijunaa, ja silloinkin se voi olla haasteellista, jos nimenomaan halutaan välttää turisteja, sillä k.o. maa on itsekin keskellä kuuminta lomasesonkia ja näinollen nimenomaan PAIKALLISIA on vaikeaa löytää ilman vaativaa haastattelututkimusta. Jonka tekeminen muuten voisikin olla jännää, muttakun nälkä on jo melkoinen.

Joskus olen toivonut, että siihen syömiseen suhtauduttaisiin ihan vähän vähemmällä pieteetillä.

Hö, tässä kirjoituksessa piti jotenkin päätyä siihen, että ylenkatseellisuus on rumaa, mutta aasinsiltani siihen on unohtunut kahvinkeiton lomassa. Jokatapauksessa, nykyään pistää ikävästi korvaan, kun joku puhuu väheksyvään sävyyn jonkun toisen ruokamieltymyksistä tai arvostelee pöytäseurueelle kitkerän kahvin makua ilman, että käy siitä asiallisesti henkilökunnalle huomauttamassa. 

Näin. Nyt kun sormet ovat kivasti tässä vetreytyneet, alan pureutua esseeseen. Ja jos joku tietää hyvän Laadulliset menetelmät for dummies-opuksen, niin vinkatkaa. Siinä muuten yksi asia, jota tunnustan ylenkatsoneeni. ”Laadulliset menetelmät, ja pah, se on sellaista elämänkertatarinointia, eikä mitään oikeaa tutkimista”. Olen siis lukenut useamman tutkimuksen, mutta en tuottanut yhtäkään. Nyt pitäisi tehdä, ja katsokaa kuinka kävi: Siellä ne menetelmät nyt nauravat minulle partaansa. 

Avoin mieli olisi aina paras mieli.