Laukkuangsti ja ratkaisu

Näin aikaisin se alkaa!

Että millainen hoitolaukku kärryihin sopisi, millainen olisi hyvä ja sellainen, että sinne mahtuu kaikki tarvittava?

Näitä murehti meillä se samainen tylleröinen, joka nukkejaan raahaten miettii ääneen ”lapsetkin voivat leikkiä äitiä”.

Hoitolaukku piti saada ja kiireesti. Äiti ompeli ja tylleröinen muisti kysellä 15 sekunnin välein, joko se on valmis. Ja tällainen siitä tuli, pinkki tietenkin:

Voidaan pujottaa kivasti työntöaisaan, mutta hihna ei ole liien pitkä olan yli ristiin kannettavaksi. Läppä aukeaa helposti, mutta kassi on tarpeeksi syvä, etteivät kaikki tavarat putoa tiukassakaan menossa.

Läppä on samaa kangasta kuin laukun vuori ja olkahihnan kääntöpuoli.

Vaunuverho on myös äidin käsialaa. Sekin piti saada aikaiseksi alta aikayksikön, ja siinä työn tuoksinnassa äiti saikin ilahtuneena havaita tartuttaneensa lapseensa ehdottoman DIY-asenteen. Nimittäin mittanauhaa esiin kaivellessani tylleröinen karjui täyttä kurkkua ”ÄKKIÄ NYT, EI SITÄ MITÄÄN MITATA TARVII!”

Juuri näin kultaseni, keneltäköhän olet tuonkin oppiinut..?

Ministylistini painava sana

Lentoaskeleiden Rosanna heitti hauskalla haasteella. Annetaan välillä lapsen stailata äitinsä, kun yleensä se on äiti, joka stailaa lapsensa.

Tämä vaikuttii niin toteuttamiskelpoiselta haasteelta, että heti aamulla aloitin haasteen toteuttamista tähän malliin:

 

– Hei tylleröinen, haluaisitko sä tänään päättää, mitä äiti laittaa päälleen?

– En.

– Jaha, ööö, vai niin. Sopiiko kysyä, miksi et? Kun äiti yleensä päättää sun vaatteet, niin äiti ajatteli että…

– Joojoo, en. Lapset voisivat miettiä, mitä lapset pukevat päälleensä ja aikuiset voivat sitten miettiä, mitä aikuiset pukevat päällensä.

-Jaha. Ok. Selvä.

 

Että  katsotaan sitten ehkä joku toinen päivä….

Oma pikku Maleficent

Niinkuin on jo perinteeksi muodostunut, yöllä ennen päiväkodin naamiaisia äiti ompelee kuin viimeistä päivää. Prinsessa-asua olisi taas tietenkin pitänyt tehdä, mutta siippani ideoi tylleröiselle Pahatar-asun, koska tällä hetkellä myös Pahatar on todella mielenkiintoinen ja jännittävä hahmo tylleröisen mielestä. 

”Pahattaren myssykkä”. Tylleröinen kyttää vakavana Ruusus-elokuvaa.

Tämä innovaatio syntyi mustasta trikoosta, mukaillusta kypärämyssyn kaavasta ja parista summissa leikattua kolmiota sekä pätkästä samettinauhaa. Sarvet on täytetty vanulla ja ne pysyvät juuri ja juuri pystyssä. Mutta paremmin menossa mukana kuin mitkään pantaviritykset. Asuun kuului vielä mustalla pitsillä somistettu fuksianpunainen mekko ja harmaa samettiviitta. Ihan kokomustaan en lastani halunnut pukea. 

Päiväkodin naamiaiset olivat kuulemma kivat mutta vähän pelottavat.

Tee-se-itse -mekko

Akuutin mekkokriisin sattuessa sen voi koittaa ratkaista näinkin:

Otetaan kaapista pitkään hillottu (miehen polttareista peräisin oleva, ”kyllä siitä vielä jotain voi tehdä”) T-paita ja sakset. 

Tämän mainoslauseen jälkeen copy on varmasti tuntenut palkkansa ansainneen.

Leikellään tunteella ja taidoista piittaamatta mainoslause pois. Etukappaleeseen tein kaarevan linjan, takakappaleen saksin suoraksi. 

Ensin kannattaa leikata vähän vähemmän ja vaikka sovittaa välissä.

Sitten seuraa koko projektin vaikein osa: miten löytää kotoa tarpeeksi pitkä pala helmaan? Tähän käy vaikka xxl-kokoinen t-paita, vanha yöpaita tms., joista voi hyödyntää valmiiksi ommellun helman. Kun itse olen kangashamsteri, kaivelin esiin Ivana Helsingin jämämyynnistä löydetyn kappaleen mustaa (ja aivan kamalasti nukkaa keräävää) trikoota.

Ja tylleröistä siteeratakseni, ei muuta kuin sakset napsumaan. Ja tarkka tyyppi tietenkin piirtää lopullisesta tulevasta poikkisaumasta kaavan, me hätäpäisemmät taitamme ensin etukappaleen ja sitten takakappaleen kahtia ja saksimme silmämääräisesti taitteelta, kaksin kerroin taitellulta helmakankaalta.

Jännä kuva, melko musta. Se oli tarkoitus ilustroida sitä, että etukappaletta en leikannut aivan taitteen reunasta, koska askartelin mekon keskietuun vielä laskoksen. 

Tässä kohdassa kannattaa mallata, että ylä- ja alaosan kappaleet käyvät toisiinsa, helmasta tulee suhteellisen tasainen jne. 

Sitten surautellaan helman sivusaumat ja tasataan ja huolitellaan helma jos tarpeen. Valmiiksi kasattu helma on helppo hurauttaa kiinni yläosaan, jota ei siis välttämättä tarvitse ommella tikkiäkään. Itse tosin kavensin yläosaa hieman ja nostin olkasaumaa piirun verran, mikä ei ole monen minuutin homma saumurilla. 

Ja tadaa: Sitten käytössä onkin valmis mekko.

Ei mahtunut helma kokonaan mukaan kuvaan.

Vaatteet kerrankin kuin (peri)aatteet

Hupsista, meinasi mennä ohi koko Vaatevallankumouspäivä! 

Ei varmaan kenellekään ole jäänyt epäselväksi tämä Rana Plazan romahtamisen muistopäivä ja sen mukanaan tuoma tempaus kiinnittää huomio siihen, kuka on käyttämämme vaatteet tehnyt. Perimmäinen ajatus oli pukea luottovaate nurinpäin, jotta saumassa olevat merkit tuotteet alkuperästä olisivat näkyvillä.

No kuinkas sitten kävikään? Ja missä ovat valmistajan merkit?

Koska olin menossa kandin kielentarkastuksen palautteeseen, ei mieleen juolahtanutkaan, että vaate voisi tänään olla päällä nurinpäin ilman, että siitä epäiltäisi vähäunisen äidin pään sisäistä kuntoa. Joten tähän valokuvannappaushetkeen saakka olen tänään käyttänyt vaatetta ihan oikein päin, enkä nyt kuvaakaan varten viitsinyt alkaa kääntämään, kun edelleen ajattelin pitää tätä oikein päin.

Ja missäs ne laput sitten on? No, kai tämä työläinen voisi jollain toisella työläisellä omia tuotemerkkejä valmistuttaa. Mekon olen siis ommellut minä itse, Nosh Organicsin puuvillatrikoosta. Eli tiedän tasan tarkkaan, kuka tämän vaatteen on ommellut.

Ja niin on muuten myös tänään tylleröisen mekon kanssa, hänellä on päällään Hannan kankaan jo loppuun myydystä Kioskikisut-kankaasta niin ikään minun ompelema mekkonen. 

Joten tänään voimme huokaista helpotuksesta, mikäli katto ei putoa meidän päähämme. Näiden ompelija on saanut ompelun lomassa hengittää, syödä ja käydä vessassa. 

Sunday bloody sunday

Sunnuntai, päivä täynnä vauhtia ja vaaratilanteita.

Edellisen kerran kun lähdin viihteelle, sain seuraavana päivänä siivota lapsen oksennuksia aamupäivän kello yhdestätoista alkaen. Huolimatta kaikista niistä lupauksista, että saisin parannella mahdollisesti särkeviä hiuksiani jne. Alan pikkuhiljaa ymmärtää, että ei, minun ei ole tarkoitus käydä yhtään missään enää ikinä, sillä lapsi on ikuinen ja koska aina kun poistun kotoa, se kostautuu seuraavana päivänä.

Eilen siis hippaloin kera phocahispida &co., enkä muista milloin viimeksi olisin saanut a) sekä suurin piirtein kaikki juhlatamineet päälleni sekä b) myöskin hiukset muuten kuin ponnarille. Ja olipas kertakaikkiaan hauska iltapäivä/ilta, laadukas seura ja kyseenalaiset naurunaiheet ovat aina toimiva yhdistelmä.

Aamulla sain kuin sainkin nukkua oikein ruhtinaallisesti, ja sekä miekkonen että tylleröinen olivat mitä mainioimmalla tuulella kun vihdoin kammersin itseni pystyyn. Suunnitelmissa meillä oli lähteä koko perheen voimin Kaapelitehdaan Design Marketiin, ja niinpä siitä nopean suihkun kautta aloin itsekin laittautumaan valmiiksi lähtöön. 

Sillä aikaa kun vedin vaatteita ylleni, tylleröinen keksi kerrassaan vallattoman leikin. Hän retuuttu pienen jakkaran olohuoneeseen, asetteli sen jännittävän välimatkan päähän sohvasta, kiipesi jakkaralle ja loikkasi sohvalle. Ja uudestaan ja uudestaan. Siinä vaiheessa kun minä huhuilin ”varo ettei satu” tuli vastaukseksi kikatusta ja ”ei tattunut, ei tattunut”. 

Menen lähtövessaan. Kuuluu ”äiti kato, äiti kato, kiipee”. Minä huhuilen ukkelia katsomaan, kun en itse vessan ovesta näe. Ja kuuluu kolinaa, syvä hengitys ja kamala huuto. Lapsi on tullut rakennelmastaan alas, lyönyt päänsä kohtuullisen terävään kaijuttimen kulmaan ja päästä tulee verta kuin teuraseläimen kurkusta. 

Huutoa kestää vain hetken ja tyttö olisi valmis jatkamaan kiipeilyjään. Päästä valuu kuitenkin koko ajan verta, sitä on joka paikassa: meidän sängyssä, mieheni poskella, minun käsissäni, lapsen selässä ja ihan joka puolella. Onneksi verenvuoto lakkaa aika pian ja me pesemme pikkuihmisen, jonka hiukset ovat saaneet uuden hieman kirvesmurhaajahenkisen värityksen. Soitan varmuuden vuoksi terveysneuvontaan, joka sitten suosittelee käymään näyttämässä pikkukuuppaa jossakin. 

Saamme ajan Kampin Pikkujätistä vasta iltapäiväksi, koska tapaus ei ole kiireellinen ja lapsi vain kikattelee ja yrittää ilmeisesti uusia temppuaan. Joten lähdemme Design Marketille odottelemaan lääkäriaikaa.

Me olemme tehokkaita. Koska aikaa ei ollut kovin montaa tuntia, on saaliimme siihen nähden mielestäni todella kunnioitettava:

Kuvassa yhdistyy suurin hankinta ja päivän asu:

Ellalla on päällään Liverpoolin farkut, Your Facen toppi ja neuleenräyskä Monkista. Kädessään hän heiluttelee, kyllä, keinua!

Myyjän vakuutteluista huolimatta keinun kiinnittäminen olohuoneen kattoon vaatii hieman järeämpiä aseita, mutta eiköhän huoltofirma sen kattoon poraa, kun kauniisti pyydämme. Keinu oli niiiiiin kaunis! Pähkinäpuuta ja maitokahvin väriset köydet, uutta mallia, ei vielä jälleenmyyjien valikoimissa. Nyt vaan lillakungasta keinu joka olkkarin riemuksi.  Ja eikun kohti uusia kuhmuja!

Keinu oli lähinnä mieheni pakkomielleostos, itse saalistin näistä:

Saalista Sanna Pelliccionilta, Papershopilta ja Polkka Jamilta.

Jos meillä pidettäisi jamit, ne olisi Polkka Jamit. Tyynyliina ja kortteja.

Polkka Jamin design on aina iskenyt. Ne on vaan niin…sopivia. Joka tilanteeseen löytyy hyvä Polkka Jam.

Papershop oli uusi tuttavuus, ja heidän pöydältään mukaan tarttui vino pino esineistöä. Olen aina tykännyt vaneritarjottimista, mutta en mistään vastaantulleesta niin paljoa, että olisin halunnut pulittaa siitä kolmea-neljää kymppiä. Nyt osui ja upposi. Joten otin sitten molemmat. Laatikoissa on koristetyynynpäälliset, nekin instant-ihastuttivat.

Norjalaisen Darling Clementinen tuotantoa. Nyt myös meillä kotona.

Oikea hattupäinen Minervan siipiveikkonen.

Sanna Pelliccionin Oma perhe on vedonnut siitä asti, kun siihen joku vuosi sitten Korjaamon joulumarkkinoilla ensi kertaa törmäsin. Niin valloittavia! Juuttikassin otin, koska se oli kokonaisuutena hyvä, ei lattiaa hipova. Tällaisena puolikkaan ihmisen mittaisena en sitten millään jaksaisi kantaa kangaskasseja, jotka viistävät maata. Kortista saa aikaiseksi ”oman perheen”, vähän niinkuin ne joulutontturivit, mutta tämä kestää ympärivuotista katselua. Katseenkestäviä pannunalusia meillä ei ole liikaa, koska mekin katoavat välillä jonnekin, varmaan sinne samaan paikkaan, missä ovat myös kaikkien parittomien sukkien parit.

Sanna Pelliccionin sympaattista tuotantoa.

Kun rahat oli tuhlattu, olikin aika mennä näyttämään reikää päässä lääkärille. Eihän siinä mitään ollut, rupi enää jäljellä. Lääkäri vähän pyyhkäisi ja laastaroi haavaa ja sanoi äidille juuri ne oikeat sanat: ”äidin psyyke on rakennettu niin hienosti, että äiti säikähtää aina enemmän kuin lapsi. Se on lapsen kannalta elintärkeää”. Eli turha murehtia turhilta tuntuvia lääkärireissuja 🙂

Raflaavasta otsikosta huolimatta meillä oli kuin olikin loppu hyvin, kaikki hyvin -sunnuntai.

Perjantain pukineet

Alkaa tämä vaatteiden kuvaaminen tuntua jo vähän hölmöltä. Mutta edelleen, mikä ei tapa,vahvistaa jne. 

Luonnollisesti juuri kun ajattelin, että nythän tässä nappaa kuvan poikineen, herää kääpäläinen päiväuniltaan. Paitakin on spaghettikastikkeeseen sotkettu, ehkä siinä muuten syy mustanpuhuviin kolttuihini. Tomaattikastike ei tee niihin niin rankkaa jälkeä. 

Paita on monta vuotta vanha ikisuosikki, toivottavasti se ei hajoa koskaan. Se on mukava säkkimallinen kaapu, jonka juju piilee selän napituksessa.  Korviksista oli pakko ottaa lähikuva, ne on ötököiden lisäksi ne mitä käytettyä tulee. Oikeastaan voisin pistää kaikki muut helyset kiertoon…

Saa nähdä, uuvunko asukuvaviikon osalta tähän.  En selkeästikään ole pienintäkää murenaa muotibloggaajaa-ainesta. Ensinnäkin, vaatteeni eivät taida olla järin muodikkaita ja toiseksikin, kun niissä ei ole mitään erikoista eikä muutenkaan tajunnanräjäyttävää, niistä kirjoittaminen tuntuu teennäiseltä. Vaatteeni miellyttävät omaa silmääni ja tuntuvat mukavilta, and that´s it.

Ihme sinänsä, että stalkkailen tietenkin kovasti kyllä muiden vaatteita…

Lisää vaatetta

Lisää vaatteita! 

Synkkyydestä siirrytään yksi aste valoisampaan suuntaan, kun päälle vedetään ”lasten kanssa työskentelevien camouflage” niinkuin miekkoseni Iloista takkia nimittää. Näppärä blogisti virittää kameran illalla eteisen pöydänkulmalle, eikä pyyhkäse sitä siitä ohimennessään lattialle, vaan näppää itselaukaisimella kuvan aamulla kolme minuuttia ennen auton rattiin hyppäämistä samalla kun vetää kenkiä jalkaan. Simultaanikapasiteetin ja suunnitelmallisuuden huipulta, sanoisin.

Iloinen takki. Ja kyllä, tänään työskenetelin lasten kanssa. Lasten kommentteja olivat mm. ”Sulla on paljon taskuja (tässä kohtaa pienet kädet täyttävät taskut), mun mummolla on samanlainen, mulla oli samanlainen pienenä”

Kengät ovat  hyvä tyttö!-lahja itselleni. Sokerirasitustestin yrityksestä ulos selvittyäni marssin Kallion terveysasemalta Derbyyn ja kas, nämä odottelivat mua ja 36½ kokoista jalkaani. Sokerirasituksessa ei ehditty edes ensimmäistä arvoa ottaa, kun jo olin taju kankaalla. Siitä joku näppärä päätteli, että mulla saattaa olla vaikka epilepsia. Yllättäen ei sitten kuitenkaan ollut. 

Ja huomennakin on varmaan pakko pukea vaatteet päälle. Vaalenee, vaalenee.

 

 

Kontribuutio asukuvaviikkoon

Mikä olisikaan parempi aihe tekstibloggaajalle kuin asukuvat. Koska suosin elämässäni asioita, joita en vielä ole tehnyt, aikomukseni on osallistua Lilyn asukuvaviikkoon

Koska tänään on ollut kiirepäivä, ei valokuvaan ehtinyt panostamaan sen enempään kuin asun värikkyyteenkään:

Musta Nanson tunika, mustat kapealahkeiset housut ja koru Aarikalta. Glorian antiikki ja kahvia (ei kuvassa) sekä Gudrun Sjödenin kaupasta joskus saatu kangaskassi.

Runsaammilla väreillä sitten huomenna. Tai sitten ei.