Oppia ikä kaikki

Ikäänkuin vähän Kristaliinan sinkkosahdistuspostauksensa kommenttiosiossa tapahtuneesta ideanikkaroinnista innostuneena päätin kirjoittaa aiheesta ”mitä olen joskus koulussa oppinut”.

Näkökulman valinta tähän aiheeseen on hyvinkin haasteellista ihan siltäkin pohjalta, että meidät joskus jotain opettajankoulutuslaitoksella opiskelleet on opetettu niin puhkianalysoimaan reflektoimaan jokaista paikalleen tällättyä pilkkuakin, että asiat menee pakostakin ihan jaaritteluiksi. Ja niin ne menevät varmasti nytkin.

Minerva ja viisauden pöllö.

Päätin siis yrittää tiviistää ja miettiä viisi asiaa, joilla on jonkinlainen yhteys kouluun ja opiskeluun, joita itse pidän tärkeimpinä, joista itse olen hyötynyt elämässäni ja joiden voisin kuvitella olevan hyödyllisiä muillekin. 

Ensimmäiseksi, ei ole sellaista asiaa, jota ei kannattaisi opiskella. Koskaan et voi tietää, mitä elämä seuraavaksi jalkoihisi nakkaa. Itse vielä ylioppilaskirjoituksissa mietin, mihin ihmeeseen tarvitsen tätä (teoreettista ja heikohkoa) ruotsin taitamista. Puolen vuoden kuluttua käytin ruotsin kieltä puheessa melkein joka päivä. Ihan sitä kouluruotsia. Muutama viikko sitten törmäsin elektrolyysiin ja kovalenttiseen sidokseen. Vaikka Google on keksitty, oli ihan hyvä olla joku perustavanlaatuinen taju siitä, mihin nämä sanat edes liittyvät.

Toiseksi, jos vain ikinä mahdollista, uusiin asioihin kannattaa koittaa suhtautua mahdollisimman avoimesti. Jos menee tunnille jo valmiiksi sillä asenteella, ettei tajua mistään mitään/ei voisi vähempää kiinnostaa, on suuremmat mahdollisuudet sille, ettei opikaan mitään. Ja koe/tentti kuitenkin useinmiten koulussa/missä sitten opiskeleekaan on suoritettava, joten suotavaa luonnollisesti olisi, että edes jotain aiheesta jäisi mieleen. Plus että menee ylimääräistä aikaa kun toteaakin, että aihe kaikesta huolimatta on mielenkiintoinen ja joutuu nielemään aikaisemmat aatoksensa.

Kolmanneksi, tyhmä ei se joka kysyy, tyhmä on se joka ei kysy ja jää näinollen tietämättömäksi. Jos jokin juttu jää mietittymämään, sitä kannattaa rohkeasti kysyä, eikä yksinään murista takarivissä että ihme ope, kun ei osaa selittää niin että tajuaisi. Tämän olen oppinut kyllä käytännössä paremminkin siellä kateederipuolella. Pahin painajaiseni on, että opiskelijat keskenään murisisivat, että eihän tuo osaa selittää mitään niin että normaali ihminen ymmärtäisi.

Neljänneksi, vain asiat riitelevät, eivät ihmiset. Tämä sivuaa varmaan sitä, mitä yritin siellä sinkkosahdistuksen keskelläkin viestittää. Asioista voidaan olla montaa mieltä. Kannattaa tutustua mahdollisimman moneen samaa asiaa käsittelevään kirjoitukseen/tutkimukseen, ja muodostaa niiden perusteella sitten oma mielipiteensä. Kaikessa kirjoitetussa tiedossa on niinsanotusti ”ihminen välissä”. On hyvä oppia uusia asioita, tai pikemminkin oppia uudesta tiedosta, kyseenalaistaa jotain ja olla yhtä mieltä jostain toisesta aiheesta. Pääasia, että prosessoi tietoa edes jollain tavalla.

Viidenneksi, etenkin tutkimuksia lukiessa, on hyvä olla tarkkana sen suhteen mitä, ketä/keitä, missä ja koska tutkitaan. Karkeasti yksinkertaistettuna, (eikä kenekään nyt pidä ajatella, että tällaista olisi tutkittu) jos tutkimustuloksena on vaikkapa että vain joka kahdeksastoista ihminen käyttää deodoranttia, kannattaa tarkistaa ainakin, mistä maasta on kysymys/millä vuosikymmenellä tutkimus on tehty/mikä on tutkimukseen osallistuneiden henkilöiden ikä- ja sukupuolijakauma ja miten tutkimus on toteutettu. Tämä tutkimustulosten hieman yksioikoinen tulkinta ja suora siteeraaminen on mahtava superpettymyssektorien lähde etenkin kaikille anonyymeille nettikeskusteluissa esiintyville mielensäpahoittajille. 

Olenhan minä oppinut paljon muutakin, eikä tämä nyt oikein vastaa sitä tämän tekstin alkuperäistä ideaa, joka oli viittasi varmaan yksityiskohtaisemman tiedon käytäntöön soveltamista. Ehkä tämä teksti kertoo jotain siitä, miten paljon sellaista käytäntöön sovellettavaa ykstyiskohtaista tietoa on jäänyt mieleen 😛 Suuret kaaret, laajat linjat jne.

Ehkä vielä myöhemmin jatkan aiheesta. Nyt on aika ottaa kirja esiin ja lueskella vähän nuorista kuluttajina.

 

Laiskuus vs. väsymys

Nykyään maanantaipäiväni ovat, jos pelkkää aikataulua katsoo, melkoisia. Aamulla kahdeksaksi kouluun, sieltä suoraan töihin ja töistä kotiin n. 21.30. Lounaaseen on aikaan, mutta meillä ei opiskeluissa tunneta sellaista itselleni niin rakasta turkulaista termiä kuin kaffepaussi. 

Ja jos jotakuta nyt surettaa, että en näe lastani hereillä koko päivänä, niin ei huolta, teen edelleen vain nelipäiväistä viikkoa. Jotenkin tuosta maanantaista huokuu, että neljässä päivässä tehdään viiden päivän hommat. 

Nyt kun muutama maanantai on takana, pakko sanoa, että mulle sopii! Ei ole vielä nimittäin väsyttänyt juuri normaalia enempää, kun on palannut kotiin. Tai ehkä tuo kulunut klisee väsynyt mutta onnellinen on se, mikä parhaiten sitä tunnetta kuvaa.

Jossain siinä vaiheessa kun jäin ennen äitiyslomaa sairaslomalle (syystä jota en tässä halua eritellä) alkoi myös jonkilainen saamattomuuden aika. Kun tekemisen mahdollisuudet oliva melko rajoittuneita, sitä valui johonkin sellaisen masennuksen tyyppiseen tilaan, jossa ei saa tartuttua toimeen oikein mitenkään. Ja sitä on sitten jatkunut enemmän tai vähemmän näihin päiviin saakka. 

Tänään koulussa puhuimme luovasta prosessista, sen vaiheista, etenemisestä ja erilaisista lopputuloksista. Mihinkään maata mullistaviin tuloksiin emme vielä näin alussa tulleet, mutta pohdimme sitä, mikä ero luovassa prosessissa on ideoiden loppumisessa tai tyhjiin ammentamisessa, väsymyksessä ja laiskuudessa. Milloin ideoiden puute on yrittämisen puutetta, tyhjiin kalutun aiheen toivotonta pyörittelyä, kertakaikkista väsymystä tai vain pelkkää laiskuutta?

Aika usein vieläkin taiteellisuuteen ja luovuuteen liitetään jonkinlainen boheemi elementti. Taiteellisen tai luovan ihmisen habitukseen ei kuulu turha tarkkuus, sovinnaisista tavoista välittäminen ja alkoholin käyttöäkin arvioidaan vähän laajemmalla skaalalla. 

Henkilökohtaisesti en usko Kaija Saariahon, Esa-Pekka Salosen, Klaus Haapaniemen, Antti Jokisen, Vuokko Nurmesniemen, Paola Suhosen, Sofi Oksasen tai monen muunkaan menestyvän luovan alan ihmisen makaavan räkäkännissä puoleen päivään, parantelevan darraansa iltaan saakka ja sen jälkeen valittelevan karanneen inspiraationsa perään ilta toisensa jälkeen kaikille, jotka vain suostuvat kuuntelemaan. 

En katso kuuluvani luovaan luokkaan, vaikka opiskelemani ala aihetta sivuaakin. Tunnistan silti pientä vastuunpakoilua arkielämässäni. Tunnustan, minulla saamattomuus koskee edelleen kotihommia. Mutta kodin ulkopuoliseen maailmaan liittyvät asiat tuntuvat nykyään hoituvat vähän niinkuin ennen, eli reilusti ennen deadlinea, ilman tuskaa tai ahdistusta.

Isotätini, pitkän uran tehnyt sairaanhoitaja on usein sanonut, että ihminen ei masennu, kun hänellä on tarpeeksi tekemistä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Tarpeeksi ei ole liikaa.

 

Vanhan opiskelijan kummasteluja

Aloitin syksyllä opiskelemaan alaa, joka on sellainen lapsuuden haave. Ymmärrän erittäin hyvin heitä, joita ikuisiksi opiskelijoiksi kutsutaan, Suomessa korkeakouluopiskelu on melkoinen satama. Opiskelijaruokaloissa syö edullisesti ja mikäli vaan jotenkin opintojen syrjässä pysyy kiinni, on myös aina joku porukka, johon kuuluu ja jonka kanssa on aina jotain yhteistä puhuttavaa.

Ja tietenkin se kaikkein tärkein on oma kiinnostava ala ja sen parissa viihtyminen.

Kuten sanottu, olen ikäänkuin ”toisella kierroksella”. Motivaatio ja sen lähteet ovat nyt erilaiset kuin aikaisemmin, vaikka opiskelun parissa olen aina viihtynyt. Ainakin nyt tuntuisi olevan vähän kiireempi edistää opintoja, kun aikaisemmin valmistuminen ei juuri käväissyt mielessäkään, ja koko gradukin jotenkin vaan keräsi itsensä kasaan, vähän kuin itsestään. 

Olen aikaisemmin ihmetellyt sitä julkisuudessa esiintyvää narinaa iäkkäistä suomalaisista korkeakoulupiskelijoista. Itsellänikin oli muutama välivuosi ennenkuin opinnot aloitin, mutta kyllä meidän joukossa oli useampikin kevään abiturientti. Nyt yli kymmen vuotta myöhemmin jälleen fuksina, tajuan paremmin mistä on kysymys. Meidän aloittajien joukossa ei tainnut olla yhtäkään sellaista, kenellä ei jo vähintään yhtä tutkintoa lukion jälkeen olisi suoritettu. Aika mielenkiintoista. Mutta tietenkin meille kovin mukavaa, meillä on siis paljonkin yhteistä keskenämme.

Enemmän kuin tuota iäkkyyttä, mielestäni pitäisi pohtia tiettyjen alojen työllisyyttä, ts. miksi niin moni katsoo opiskelun esim. työttömyyttä paremmaksi vaihtoehdoksi.

Toinen itselleni uusi asia on periodit. Tai tulivathan ne sinä vuonna, kun valmistuin, mutta ei siinä gradua kirjotellessa enää mistään periodituksista tarvinnut välittää. Sillon kyllä ajattelin, että nythän opetus ja ajankäyttö tehostuvat merkittävästi. Itselleni opinnot eivä koskaan mitään massiivista stressia aihuttaneet, ihan siinä ne meni, välillä erinomaisesti, välillä vähemmän erinomaisesti. Olin iloisesti yllättynyt, miten hyvät paperit lopulta itselleni pokkasin. 

Mutta siis ne periodit. Ei tässä sen enempää tai vähempää tule tehtyä kuin edellisellä kierroksellakaan. Hienoinen pettynyt. 

Vähän outoa on myös se, miten paljon suomenkielistä kirjallisuutta suositaan. Tämä on nyt tietenkin laitoskohtaista ja ainekohtaista, en tietenkään ajattele, että esim. kieltenopiskelijat voisivat edes yleistä kielitiedettä opiskella pelkästään suomenkielisistä kirjoista. Mutta on se jotenkin omituista, kun etsimmällä etsitään käännettyjä kirjoja. Omina muinaisina aikoina lähdekirjallisuus luettiin mieluiten alkuperäiskielellä, ja jos ei esim. saksaa tai ranskaa osannut tarpeeksi, niin sitten kävi tietenkin vaikka englannikielinen versio. Tämä nyt tietenkin vaihtelee paljon riippuen opintojen alasta, enkä esimerkiksi tiedä, tarvitseeko vaikka kotimaisen kirjallisuuden opiskelijan lukea yhtään mitään muuta, kuin kotimaista kirjallisuutta. Ehkä toisella kotimaisella? Kai korkeakouluopiskelijan kuitenkin edelleen kuuluu pystyä lukemaan oman alansa kirjallisuutta muutenkin kuin suomeksi? Ehkä tämä on vain nykyiselle opintoalalleni tyypillistä.

Sitten on tietenkin etappia, opinto-ohjausta yms. kontrollia, jota on näennäisesti reilusti enemmän kuin ylikymmenen vuotta sitten. En ole huomannut noilla olevan mitään käytännön vaikutusta opintojen suunnitteluun, etenemiseen tms. Jokainen edelleen omaa tahtiaan, omien voimiensa, elämäntilanteensa, taloudellisten resurssiensa yms. sallimissa rajoissa/rajattomuudessa.

Opiskelu on edelleen mielestäni aivan parasta. Kirjat ovat kavereita. Tekeminen antaa paljon. Aikaa toivoisi edelleen olevan enemmän. Uusien asioiden opiskelu innostaa etsimään tietoa lisää. 

Alan ehkä tosissani harkitsemaan tutkijan uraa.

 

 

 

Kumpi vai kampi

Huhhuh. Kyllä ottaa voimille tämä opiskelun… öööö… haastavuus? 

Entisen opinahjoni kohta purettavan rakennuksen pihaseinämään oli joku taiteillut näinkin hienosti

Olen kasvanut kiinni näppikseen, ja siksi vain naputtelen ja naputtelen, vaikka sisältö on loppunut jo ehkä siinä klo 13.30 aikaan. Jonka jälkeen olen vielä kirjoittanut sivukaupalla tekstiä, josta joskus lähifutuurissa annetaan arvosana. Kääk.

Muinaisina opiskeluaikoinani, kun yöt kuluivat lähinnä dokaillessa tai muissa opiskelijariennoissa ja kesät tiukasti duunissa, mietin, onko työnteko rankempaa kuin opiskelu vai päinvastoin. 

Olen ollut ensimmäistä opiskeluvuotta lukuunottamatta töissä enemmän tai vähemmän koko ajan. Kesäisin, kun tein siistä sisätyötä toimistossa, odotin lukuvuoden alkua, että pääsisi taas vaivaamaan päätään ja jotta arki olisi vaihtelevampaa. Ja lukuvuoden lopussa odottelin, että pääsisin töihin lepäämään.

Että kumpi? En tiedä. Ensimmäisellä kerralla yliopistoon pääsy oli huomattavasti haasteellisempaa kuin nyt toisella kierroksella. Opiskelu on edelleen mielestäni mukavaa. Nyt vaan aikaa siihen on huomattavasti vähemmän. Mutta silloin muinoin tuskin käytin kaikkea liikenevää aikaa opiskeluun. Joten? 

Ensimmäisellä kierroksella ei ollut lasta, mutta oli levoton mieli. Nyt on hektinen arki, mutta toivottavasti vähän enemmän iän tuomaa järkeä. Tai sitten ei. Mene ja tiedä. Mitä valvotummat yöt, sitä vähemmän kirjalisuudesta jää mieleen. Toisaalta, sitä on tullut aika tehokkaaksi. Kun on kirjoitettava essee, se kirjoitetaan vaikka vauva tississä killuen. Toisaalta se vanha kunnon syyllisyys kalvaa, kun nykyään naputellessa lapsi on päivähoidossa. Tosin sitä vartenhan tylleröinen siellä on, jotta äiti opiskelisi tehokkaasti. 

Käteni ovat krampissa. Koetan muistella sitä kertaa kun selvisin tentistä erittäin kunniakkaasti vain tenttikirjallisuuden takakannet lukemalla. 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Valivali tai sitten ei

Miten tässä aina käy näin? Ennen joulua/kesälomaa sitä ikäänkuin hyytyy kalkkiviivoille. Siis juuri silloin pitäisi eniten tsempata, tehdä viimeiset kouluhommat ja hoidella työt sellaiseen lomakuntoon ja kotikin näyttää olevan kuin pommin jäljiltä. Luulisi sitä tässä jo vuosien varrella oppineen, mutta ei.

Ja lopulta kuitenkin kaikki lutviutuu parhain päin.

Joskun kauan kauan sitten olin kaikki joulut kuumeessa, koska stressasin koulun ja kokeiden yms. takia niin paljon. Taidan olla luonteeltani vähän sellainen turhanmurehtia, koska kadehdin aina vähän heitä, jotka voivat sivuuttaa mielestäni kuohuttavia tms. asioita vain olankohautuksella ja keskittyä rauhassa omaan elämäänsä.

Koska pyrin säilyttämään jonkinlaiseen avoimuuden uusia asioita ja etenkin oman itsensä kehittämistä kohtaan, olen vähän valikoiden poiminut erilaisia tiukista tilanteista selviämiseen tarkoitettuja neuvoja, ja yritän parhaani mukaan soveltaa niitä käytäntöön.

Etenkin työ- ja opiskelukuvioissa olen havainnut tehokkaaksi seuraavan menetelmän: Kun päässä alkaa tuntua siltä, että deadlinet paukkuu ja kaikki on levällään, jaan mielessä pyörivät asiat kolmeen konkreettiseen listaan: hetitehtäviin, huomenna tehtäviin ja ei-tehtäviin. Koska ainakin itselläni pätee se, että jos jokin asia ei ole tehtävissä viimeistään huomenna, se tuskin tulee tehtyä koskaan. Eli tarinan opetus itselleni on ollut että hommia ei ikinä pitäisi lykätä.

Siinä samalla kun koulu- ja työhommat kasautuu, on myös pinnalla tapana kiristyä, ja mahdollisesti siihen päälle iskee vielä hirveä flunssa. Flunssan ratkon särkylääkkeillä ja yritän olla niinkuin en olisikaan. Sen sijaan olen ollut yllättynyt, miten niinkin käsittämättömältä kuulostava ohje kuin ”hymyile vaikka väkisin” vaikuttaa positiivisesti omaan mielialaan. Eli itseään pystyy kuin pystyykin vähän huijaamaan kiskomalla suupieliä ylöspäin, vaikka ei naurattaisi yhtään. (Sama toimii valitettavasti myös toisin päin, oman mielensä voi kätevästi pahoittaa heti aamusta ihan itse vaikkapa nyt tiuskimalla niille perheen kahdelle hitaammalle jäsenelle. Ei kannattais.)

No sitten se sotkuinen koti. Tämä on todella heikko kohtani. Turhaan koulutan astioita loikkimaan itse tiskikoneeseen ja sieltä kaappeihin.  Keittiöön sovellan niin usein kuin vaan ikinä pystyn flyladyn ohjetta shine your sink. Se auttaa kummasti. En mitenkään pysty muistamaan miten tuolle sangen oudolle sivustolle päädyin, mutta täytyy myöntää, että kyllä niillä joillain vinkeillä olen saanut elämääni pientä puhdasta laatua. Korkkareissa en kyllä imuroi. 

Ja sitten kun on hommat hoidettu, niin kyllä, teen paheista suurimman, syön ja/tai juon jotain herkkuani. Aina sanotaan, että ruoalla ei saa palkita itseään eikä ketään. Valitan. Sille säännölle sanon pyh ja pah.

Nyt ei sitten muuta kuin suupieliä ylöspäin, vaikka taivaalta tulisi ties mitä!

Tästäkin tulee jo vaikka miten hyvä mieli!

Ensimmäistä päivää

Kuinkakohan monta ensimmäistä päivää ihmiseloon mahtuu? Ensimmäinen syntymäpäivä, ensimmäinen koulupäivä, ensimmäinen päivä kesätöissä ja myöhemmin ihan oikeissa töissä. Ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla, ensimmäistä päivää yliopistolla, kun tapaa ensimmäistä kertaa sen ihmisen, jonka kanssa tietää menevänsä naimisiin. 

Eivätkä ne ensimmäiset päivä tähänkään pääty. Elämä on uusia alkuja täynnä. Tänään olen ensimmäistä päivää blogostaniassa.  Mikä sopisikaan paremmin uuden aluksi kuin syksy? Tänäkin syksynä olen tehnyt monia asioita ensimmäistä kertaa. Jostain syystä lapsi  ikäänkuin aloittaa vanhempansa elämässä jonkinlaisen ennen ja jälkeen -elämän. 

Jännittävää nähdä, mitä tästä alusta seuraa.