Mihin se aika taas katosi?

Alkoi syyskuu ja arki täräytti koko voimallaan. Mihin ihmeeseen tämä viikkokin oikein katosi?

Maanantaista torstaihin suurin piirtein tähän:

Herätys! Mikron kello on näyttänyt noin puolta seiskaa kun on aika kaataa kiehunut teevesi kannuun. 

Yliopistolla on tällä viikolla ollut varhaiset aamut. Huolimatta siitä että jälleen olen aloittanut monta kurssia intoa puhkuen, on pakko sanoa, että kun torstaina kahvitauko ilmoitettiin vartin vaikka kympin aikaan, ensimmäinen ajatukseni oli, että ei taivas tätä kestää vielä pari tuntia lisää. 

Aamulla on parempi tempaista itsensä pystyyn saman tien kun kello soi, mikäli mielii nauttia edes osan aamiaisesta jollain tavalla rauhassa. Tylleröinen on nimittäin ottanut tavakseen hipsutella yöllä omasta huoneesta isin ja äidin väliin nukkumaan, ja herää helposti puhelimen herätykseen. Tarkoitus on kuitenkin, että lapsi nukkuisi aamulla mahdollisimman pitkään. 

Tuntuu, että varmaan puolet vuorokaudesta tulee vietettyä siirtyen eri paikoista toiseen. Aamulla sitä vielä saattaa napata valokuvan auringonnoususta, mutta puolen päivän jälkeen palatessa puhelimeen tallentuu enää vain näpsy fillarin etuhaarukasta. Kyllä, tässä mennään eteenpäin. 

Tarkalleen ottaen kaupan kautta kotiin. Jos en mene töihin suoraan yliopistolta, jää iltapäivään yleensä muutama tunti aikaa, jolloin ehsin käydä ruokakaupassa tai tehdä vaikka makaronilaatikkoa, käydä pesutuvassa tai kirjastossa. 

Mitä siinä ohessa pitää ehtiä, on tietenkin iltapäiväkahvin nauttiminen ja tuntien suunnitteleminen. Ne sujuvat kätevästi samaan aikaan, kunhan vaan pitää huolta myös siitä, ettei vahingossakaan kaada kahvia näppikselle.

Sitten loppuu aika näpsimiseen, pitää ottaa makaronilaatikko uunista, hakea pyykit kuivurista, pakata kassi ja lähteä töihin. 

Vaikka päivät ovat tuntuneet matalennolta, mahtuu niihin myös paljon hetkessä elämistä. Aurinkoisina aamuina pyörä kulkee kevyesti. Lounailla ollaan puhuttu ja puitu asioita maasta taivaisiin ja takaisin, filosofoitu aikaimme egosentrisyyttä ja kovuutta, keskusteltu ammatillisista kuvioista ja käännetty olkamuotolaskosta ylösalaisin. Kahvikupin ja prepositioiden välissä olen kikattanut keskusteluille facessa ja kuunnellut musiikkia, josta en muistanutkaan pitäväni. 

Missä välissä kirjoitan parit esseet ja lukaisen muutamat kirjat, on jälleen arvoitus. Aina on suurin piirtein kaikki kuitenkin tullut tehtyä.

Liian monta liikkuvaa osaa

Opiskelut, työ, perhe… Kandi, raportit, tehtävät, suunnittelu, kadoksissa olevat cd:t, hukassa majailevat opeoppaan sivut, pyykkiä, ruokaa ja muutto. 

Nyt pari vuotta tätä pakkaa pyöriteltyäni voin ehkä tunnustaa, että nyt tuli ehkä pienoinen seina vastaan. Pää on niin tyhjää täynnä, että hyvä että tässä vielä ollaan hereillä ja kirjoitetaan suomea. 

Ympärillä vallitseva sekasorto lamaa päätäkin. Itseasiassa niin paljon, että en tiedä, mihin ensin tarttua. Kandi on tullut takaisin neljä kertaa korjattavaksi, aina uusien kommenttien kanssa. Työn täytyy olla aivan yhtä tyhjää täynnä kuin pääni, sillä olen kaiken lisäksi jokaisesta korjausehdotuksesta aivan samaa mieltä. Kaikki käyttövaatteeni ovat edelleen hukassa, enkä tajua, mistä nuo kaameat rytkyt ovat tuonne vaatehuoneeseen joutuneet. Onneksi sukka- ja kalsarilaatikko on sentään tallella. 

Keittiössä ei löydy kattilat eikä pannut. Kahvia join ensimmäistä kertaa viikkoon tänään. Sitä menikin kaksi pannullista. Väsyttää edelleen niin että silmät painuu väkisinkin kiinni. On ehkä onni että kahvi ei oikeastaan koskaan ole vienyt yöuniani.

Hommat ovat kasautuneet aivan petollisella tavalla. Kun pää on sekaisin ja väsynyt, jää kaikki tekemättä. 

Tänään tein listan. Listan ylin kohta on suoritettu. Bonuksena tiskikone lätisyttää keittiössä. 

Ja päiväkodissa on taas naamiaiset. Millä ihmeellä muistan pukea tylleröisen prinsessaksi torstai-aamuna?

Vielä elossa

Bloggaajan palstanpitäjän paluu!

Nyykähdin kandin alle, nousin kuin Phoenix-lintu tuhkasta ja palautin vähän kandista paremman version, jonka puolesta jopa nyt kehtaa vähän taistella, kuosittelin parit vaatteet, naputtelin yhden tutkimusraportinkaltaisen, kävin töissä, menetin hermoni, loikkasin lapsen kanssa autoon ja pidin neljän päivän totaalisometauon. 

Sitten olin tekemisissä elävien ihmisten kanssa, kävimme risteilyllä, nukuimme joka yö eri kyläpaikoissa, saunoin, nauroin, join viiniä ja nukuin makeasti. Tylleröisellä oli elämänsä seikkailu, seuraa, menoa ja meininkiä. 

Aluksi oli risteilytunnelmaa. 

Itse olen käynyt viimeksi risteilyllä (siis sellaisella turhanaikaisella reisulla ilman mahdollisuutta poistua laivasta) viimeksi Goomilla 2002. Muistaakseni en pidä laivalla kökkimisestä. No nyt tulee poikkeus joka vahvistaa ehkä säännön: Viking Grace! 

Aivan loistavaa! En olisi ikinä uskonut, että samalla risteilyllä voi olla mukavaa sekä lapsella että aikuisella. Mutta näin siinä nyt pääsi käymään. Grace on tupakanhajuton, vailla klassista risteilytunnelmaa, kivasti sisustettu ja täynnä asiakaspalvelijoita. Nerokkaat leikkihuoneet (kyllä, kaksi kappaletta), jotka ovat täysin äänieristettyjä, mutta joiden tapahtumia voi näppärästi seurailla kahvikupposen äärellä yhden seinän ollessa kokonaan läpinäkyvä. Oman lisänsä viihtyvyyteen toi mummo, joka lapsen päiväuniaikaan nökötti hytissä äiti-ihmisen käydessä champagne-loungessa maistamassa lasillisen lehtiä lukien. 

”Äiti, sehän on se pintetta luusususen linna!”

Laivan ehdottomia hyviä puolia olivat kauniin sisustuksen lisäksi ruuhkattomuus ja tilan tuntu. Vaikka ihmisiä ainakin varaustilanteen mukaan oli paljon, ei sitä oikein huomannut mistään. Joka paikkaan mahtui, aamiaisella mikään ei loppunut kesken. Ja tylleröinen sai laamia munavoit karjalanpiirakkansa päältä ikkunalaudalla istuen. Erinomainen järjestely.

Aamiaistunnelmissa. Äiti olisi välttämättä halunnut kuvata lastaan tuossa tuolissa. Lapsen kommentti oli siihen: ”Äiti minä en ole mikään leijona häkissä!”

Sisutukseen oli panostettu. Aika jännä.

Kun en mikään risteilyfani ole, en sen enempää tiedä tämän paatin varustelusta, mielikuva jostain markkinoinnista oli vaan se, että täällä olisi erilaista, ja että täällä dokailu pitäisi hoitaa ihan peräti ravintolassa. Ja systeemi vaikutti oikein toimivalta. Tosin pakko kyllä sanoa, että hyvin vaikeaa on ymmärtää, miksi pitäisi saada dokata hytissä? Jos kerran kotoaan on poistunut jne… Mutta mistäpä minä mitään tietäisinkään. 

Ymmärtääkseni myös äänieristykseen oli myös kiinnitetty erityistä huomiota ja sen kyllä huomasi. Laivalla vallitsi joka paikassa miellyttävä hiljaisuus, enkä ole ikinä laivalla nukkunut niin hyvin kuin täällä. Ah, hiljaisuus!

Lasillinen Heidsieckiä rauhassa ja hiljaisuuden vallitessa.

Myös Tax Freen sisustukseen oli panostettu. Tässä Baileysin joku ihme lintu.

Tax freessäkin oli mukavasti tilaa, ja erikoismaininnan ansaistee shampanjahylly. Siis hylly, ei mikään hyllyn puolikas. Jos olisin jaksanut kantaa, olisin ottanut muutakin kuin perinteiset puolikkaat Laurent-Perrieriä.

Laivalta kaarsimme sukuloimaan lisää ja kavereita tapaamaan. Onni on ystävät, joilla on lapsia ja joilta voi tarpeen tullessa lainata vaikka kuravaatteita. Eikun korjaan. Onni on ystävät. 

Laivalla ollessamme kevät olikin jo tullut.

Turku ♥

Kevätväsymys Deluxe

Koska kevät  on aikaisessa (jee!) on myös perinteinen kevätväsymykseni (blaah!) ollut poikkeuksellisesti paikalla täydessä iskussa jo helmikuussa. Eikä se väsymykseni oikeastaan välttämättä edes johdu pelkästään keväästä.

Palautin alkuviikosta kandintutkielmani. Sain paniikkikohtauksen.

Tänään sain työni bumerangina takaisin. Korjattavaa ei ole, täydennettävää vähän. Helpotti.

Muutaman opinnäytetyön elämässäni palauttaneena ei vielä kertaakaan aikaisemmin ole käynyt niin, että palautus olisi ahdistanut, mutta palaute helpottanut. Yleensä sitä vain on ollut onnellinen siitä, että pinkka A4 -saastetta on saatettu enemmän tai (yleensä) vähemmän kunniakkaasti pois omista käsistä, pois omasta elämästä ja ihan sama miten muut sen nivaskan haukkuu, kunhan sitä ei vaan ikinä koskaan kuuna kullanvalkeana ole enää itse pakko lukea edes otsikon verran. Ja opponoinneissa on ollut tuskaa kuunnella kaikki ne jutut puuttuvista pilkuista puuttuviin parhaisiin selkäpaloihin päistä ja hännistä nyt puhumattakaan. Mutta toisaalta, ne työt on aina menneet kertahuitaisulla läpi. Tämä on aivan uusi tilanne, saan korjata ja parannella työtä ihan luvan ja hyvien neuvojen kanssa. (helpotus!) Onneksi yliopistomaailmakin on kymmenen vuoden aikana muuttunut.

Päätin, että blogi ei päivity ennenkuin kandi on kasassa. No eihän se nyt sitten vieläkään noin niinkuin teknisesti ottaen ole, mutta tämän viikon tunnevuoristoradan (milloin olen alkanut suhtautua opintoihin tunteella?) jälkeen katson olevani oikeutettu hömppään, uusiin kankaisiin ja ompeluprojekteihin, naksuihin, lakuun sekä pullolliseen Happy Joe Organicia. Kouluhommat saavat nyt olla hetken tauolla. 

Se aika kun kandia ei ole kirjoitettu, on tietenkin suorittetu paljon tähdellisempiä toimintoja. Kuten vaikka esimerkiksi käyty Fazerilla aamiaisella sen hiihtoloman kunniaksi, jota tällä äidillä ei ollut. Onneksi oli muutama hassu vapaapäivä sentään!

Fazerin arkiaamiainen on toistaseksi ihaninta, mitä tylleröinen kahvilavierailulla ymmärtää. Siksi varmaan tänäänkin kun hain neitosta päikystä ensimmäinen toive oli: ”äiti ei mennä kotiin, mennään KAHVILAAN!”

Olimme sonnustautuneet lähes prinsessoiksi ja sehän sopikin tunnelmaan vallan mainiosti. Ensin tietenkin tylleröinen luuli, että ne Fazerin karkkisammiot olivat se, mistä itse käytin termiä aamiainen, mutta onneksi totuuden paljastuminen (”ei, ei saa ottaa sieltä niitä karkkeja, syödään kulta croissanteja mieluummin”) ei aiheuttanut suurempaa protestia. Prinsessatunnelma kitetyi tylleröisen ahmiessa kakunkoristeita samalla maitokahviaan hörppien (joo, auttakaa, mun lapsi joisi maitokahvia varmaan litratolkulla jos antaisin). Sain itse sitten nauttia oman kahvini kanssa ne koristeistaan riisutut kakut.

Elämysaamiaisella

”Äiti katso minä haluan tällaisen, saanko?”

”Äiti ne ei iltoa täältä. Äiti!” Joku viheliäinen oli keksinyt somistaa pöydät pleksin alle asennetuin suklaakonvehdein. Tylleröisen painajainen.

Nyt sitten nautitaan kotioloista ja siitä, että miehellä on kuumetta, tylleröisen nenä valuu ja oma olo on vähän siinä ja tässä, edelleen hiukan stressitärinöissä. Eikös stressihormoni pidä kuumeen loitolla? Ehkä kohta pitää taas aloittaa stressaaminen, hommiahan olisi kyllä vaikka kuinka.

 

 

Arjen yllättävä pelastajabakteeri ja vaikea valinta

Tämän päivän ruokailu pelastui yllättävällä tavalla: jääkaapista löytyi ruokaa!

Meidän jääkaappia voisi hyvällä omallatunnolla silloin tällöin kutsua hautausmaaksi. Sinne jää jos jonkinlaista purkkia ja purtiloa ja etenkin ne pyhin lupauksin alkaa syödä enemmän hedelmiä ostetut kumqvatit. Nyt kun viikon ruokaostokset on onnistuneesti näin torstaihin mennessä löyty laimin, olin aivan varma, että ruoaksi on dijon-sinappia kera flora culinessen. Ja kanasuikaleita.

Enpä olisi ikinä uskonut, miten paljon ilahduin, kun hieman lerpahtaneen oloinen paprika rapsahti erittäinkin tuoreenoloisena veitsen terän alla. Ja kun oikein kaivelin, saivat kanasuikaleet seurakseen vielä aivan elävää purjoa ja kuohukermaa. Vihanneslokeron perällä oli vielä juurikin nyt kypsiä avokadoja ja kuiva-ainekaapista jopa ehta purkillinen ananasta, joten meillä oli kuin olikin pastalle kastiketta kerrakseen. 

Tässä kohdassa tietenkin pitäisi olla jonkinlainen tarinan opetus. Mitä tästä opin? No, en lopulta varmaan yhtään mitään.

Vaikea valinta on tässä: 

Nämä

Posti toi tänään tällaisia, jee!

vai nämä?

Minä toin nämä eilen kirjastosta. Tietynlainen jee tämäkin.

Posti toi eilen myös superyllätyssektorin.

Liian herkullisia Noshin trikookankaita. Näistä on tulossa T-paitaa, tunikaa ja mekkoa koko perheelle.

Kolmen pisteen vihje:

Arvatkaa minkä valitsin?

Lisää uusia aluevaltauksia: Päivä sanoin ja kuvin

Uudet aluevaltaukset blogipostauksien alalla jatkuvat. Koska olen monisanainen noin niinkuin ihmisenä, tämä ei ole päivä ainoastaan kuvin, vaan myös sanoin.

Hyvää huomenta! Mikron kello näyttää varttia vaille seitsemän, ja herätyskello on soinut 25 minuuttia aikaisemmin. Viiden minuutin kuluttua tylleröinen marssii unisena mutta hyväntuulisena keittiön kautta olohuoneen sohvalle tuijottamaan lastenohjelmia. 

Koska on syyslomaviikko, en lähdekään aamulla töihin vaan luennolle. Luennot on niitä joista muuten pitää tinkiä, harjoituksissa on pakko käydä. 

Mikron kello. Tästä katsotaan aamulla paljonko on aikaa lehden lukuun

Kymmentä vaille kahdeksan kaarran kotipihasta fillarilla kohti Siltavuorenpengertä. Pysähdyn poikkeuksellisesti matkalla nappaamaan kuvan matkan varrelta. Aamulla on harvinaisen vähän työmatkapyöräilijöitä, onhan syyslomaviikko, mutta silti yksi musta kostaja yllättä minut kaahaamalla täysillä. Anteeksi, te kaikki sutjakkaat työmatkapyöräilijät, tunnustan olevani etana. 

Aamuisin on jo melko hämärää kun lähtee aikaisin liikkeelle. Pian on ihan sysipimeää, tulee kylmä eikä voi enää pyöräillä. Sitten matka-aikani yo:lle pitenee yli puolella.

Taustalla siintää Helsingin rautatieasema.

Siltavuorenpenkereellä remontoidaan taloa, eikä koskaan tiedä, mihin fillarinsa saa parkkiin. Nyt rakennustelineitä oli harvennettu sen verran, että fillarin sai ilman suurempia ponnistuksia PS10:n eteen

Aamu valkenee.

Tämä löytyi remontoitavan talon kulmalta, pakkohan se oli ikuistaa

Ihan tehokas.

Tulen luennolta kotiin lounaalle ja samalla kun syön, yritän epätoivoisesti kirjottaa luentopäiväkirjaa, jota olisi pitänyt aloittaa kirjoittamaan joo ööööö ainakin aika monta aikaa sitten. Kandi pyörii päässä enemmän kuin laki sallii ja koitan samalla pikalukea aiheeseen liittyvää väikkäriä. Kahvia kuluu ja aikaa myös. Kalmanrajat kolkuttelevat vasta parin viikon päässä ja uskon, että tästä(kin) tulee taas näitä viimeisen illan ponnistuksia.

Yritys hyvä kymmenen. Mutta niinkuin näette, on läppärin kansi kiinni.

Kolmen jälkeen pitää alkaa valmistautua töihin lähtöön. Vapaan sivistystyön opettajilla ei ole mitään lokeroita tai hyllyjä työpaikalla, jossa materiaaleja säilyttää, koska opetuspaikat vaihtelevat. Sen takia matkassa on mukana aina kirjoja, cd:tä ja opeoppaita. Suunnittelen tunteja ja pakkaan kassia. 

Kassi täynnä työvälineistöä.

Kurvaan fillarilla asemalle ja hyppään junaan. Tällä kertaa tällaiseen. Ehdin töihin n. puolta tuntia ennen varsinaisen opetuksen alkua. Siinä ajassa ehtii ottaa kopiot ja avata tietokoneen.

Päivä on kirkastunut sillä välin kun minä olen nököttänyt sisällä.

Töissä on mukavaa. Opiskelijoita on paljon ja kaikki ovat innokkaita, hyviä ja aktiivisia. Yritän aina pitää rytmin sellaisena, ettei kukaan ehtisi katsoa kelloa pitkän illan aikana.

Työvälineistöä

Näitäkin käytetään vielä.

Kun pääsen lähtemään kohti kotia ja asemalle, kello käy jo yhdeksää. En jaksa juosta, vaan odotan kiltisti Z-junaa. 

Ulkona on jo pimeää.

N-juna pyyhältää pimeydessä. Onneksi asemalla ei tarvitse seisoskella yksinään.

Kotimatkalla käyn vielä lähikaupassa ostamassa unohtuneen Oivariinirasian. Periaatteessa haluaisin olla sitä mieltä, että ihmiset ehtisivät tehdä ostoksensa joskus muulloin kuin kymmenen aikaan illalla tai sunnuntaisin, mutta pakko sanoa, että kyllä nämä laajat aukioloajat meidän arkea helpottavat. 

Lähikauppamme myyjä opiskelee samassa paikassa kuin minä opetan ja sattuu nyt olemaan kassalla. Vaihdamme muutaman samalla kun näpyttelen tunnuslukua kortinlukulaitteeseen, jolloin takanani seisova höpsähtänyt ukkeli saa jonkinlaisen kohtauksen ja alkaa selittää, kuinka tähän nyt tarvittaisiin toinen kassa nopeasti tarkistamaan hänen lottokuponkejaan, kun täällä vaihdetaan kuulumisia ja hänekin arpalapun tarkistamiseen menee sitten kovasti aikaa ja jonoa on paljon. Huikkaan kiitosheit, kliksauta kypärän lukon kiinni ja kaarran takaisin kotipihaan.

Kun vihdoin ja viimein alan keittää teetä, mikron kello näyttää tältä:

Se on niin paljon kuin teeaika.

On vaikeaa kuvailla minkälainen on tyypillinen päiväni, kun sellaista ei oikein ole. Niinä päivinä, jolloin lähden aikaisin ja tulen myöhään, hoitaa mies tarhaanviemiset ja hakemiset ja minä tuskin näen tylleröistä hereillä koko päivänä. Näin ei kuitenkaan ole joka päivä, vaan vietän edelleen yhden päivän viikossa, no kai sen näinkin voi muotoilla: kotiäitinä. 

Arjen hallinnassa käytetään googlekalenteria ja exceliä. Muuten meillä ei olisi harmainta hajuakaan, kenen piti olla mihin aikaan ja missä. Toimitan tylleröisen hoitoaikakalenterin myös päiväkotiin, jotta sielläkin tiedettäisiin, missä mennään. Joskus aikatauluihin tai vapaapäiviin tulee muutoksia, mutta päiväkoti on suhtautunut niihin ymmärtäväisesti.

Pidän työstäni ja opiskelen alaa, joka on ollut lapsuuteni haave. Arki ja iltatyöt tuntuvat muuttuvan koko ajan raskaammiksi, mitä vanhemmaksi tulen. Olen jo luopunut siitä ajatuksesta, että tässä elämässä itsestäni tulisi jossain vaiheessa jotakin ”valmista” joka voisi elää onnellisena elämänsä loppuun asti. Kollegan kanssa naureskeltiinkin, että tärkeintä on liike, ei suunta.  

Kiirettä, väsymystä ja vanha k*kka

Ja näinhän siinä sitten käy, että kun isoveli ei käske kirjoittaa omista vaatteista, niin se vähäkin, mikä päässä liikkuu, jyräytyy arjen jalkoihin. Asukuvaviikko valitettavasti päättyi pyykkikoriin, keskiviikkona tajusin, että jätin kahden viimeisen päivän romppeet kuvaamatta ja että ne ovat nyt somassa mytyssä pyykkiin menossa. No, ensi kerralla sitten täyden kympin suoritus. 

Tässä välissä haluaisin kysyä, oliko ne vaatteet jonkun mielestä katseltavia? Koska itselläni on melko kaksijakoiset tunnelmat vaatekuvien suhteen. Toisaalta, oli aika helppo postata, kun oli ne vaatteet. Toisaalta koin ne turhuuden huipentumaksi. Kolikon kaksi puolta jne.

Maanantai ja tiistai olivat niin vauhdikkaita päiviä, että olin menossa aamusta iltaan. Keskiviikkonakin olin vielä illalla töissä, enkä enää iltamyöhällä jaksanut muuta kuin lueskella muiden tuotoksia. Eilen yritin hirvittävästi tehdä tätä postausta, mutta sitten elämä tapahtui, siihen liittyy mm. v*ttuileva venttiili ja liian myöhäinen kauppareissu, joten eilisen illan omistin kaavojen kaivelulle, tarkoituksena on tehdä match-match -takit itselleni ja tylleröiselle. Saa nähdä kuinka siinä käy.

Mutta eilinen oli siis hieman erikoinen päivä, sen sijaan että olisimme kökkineet yo:lla, olimmekin Tuomarinkylän kartanomuseossa tutustumassa eri aikakausien sisustustyyleihin Tyylikästä-näyttelyssä. Näyttelyä pääsevät  kaikki kynnelle kykenevät ihailemaan ilmaiseksi näillä näkymin vielä 16.11. saakka, jonka jälkeen Helsingin kaupunki sulkee kartanon ovet.

Koska näyttelystä pitää tuottaa vielä luentopäiväkirjaankin asiaa, näpsin kuvia sen minkä ehdin:

Näin varsinaissuomalaiseen silmään tämä ei järin kartanomaiselta vaikuttanut, mutta historian valossa kylläkin.

 

Yksityiskohtia eri interiööreistä. Oma suosikkini on tuo käsin kirjottu jugend-liina.

 

 

Joka bloggaajan unelma: ainakin ziljaardi peiliä, joista itsensä ikuistaa.

 

Lisää yksityiskohtia: Tuoleja empire- ja biedermeierkalusteista, hauska yksituiskohta tuo biedermeier-lepolasse. Se on siis selkänojan kallistusmekanismi, ei sahanterä tuossa tuolin kuljessä. Oikealla ylhäällä kertaustyylihuoneen kattokruunu ja alhaalla vasemmalla ristipistotyyny biedermeier-sohvalla.

 

Ylhäällä vasemmalla jugend-huoneesta Louis Sparren suunnittelema kirjoituspöytä. Oikealla kehystetty muotikuva. Alhaalla kuvia funkisajan tyyliin sisustetusta huoneesta.

Historialliset interiöörit ovat mielenkiintoisia ajankuvia menneestä maailmasta, ja niin kovin päinvastaisia nykyiselle valkoisen kuution sisutustrendille. Sisustukset kertovat ajasta muutakin kuin vain sen, millaisilla tuoleilla ennenaikaan istuttiin. Ja harvalla oli muutama sata vuotta sitten varaa kalustaa yhtään enempää kuin tupa ja pirtti. Esineen valmistuksen historia ja tavaroiden arvostus historian saatossa liittyy myös kuluttamisen historiaan. Ja itse olen yksinomaan iloinen, etteivät kuivakukka-asetelmat ole sosiaalisen aseman mittari enää nykymaailmassa.

Suosittelen käymään nyt kun vielä ehtii. Paikka on kaunis, vaikka vettä tulisi kaatamalla, niinkuin eilen. Ja noista interiööreistä voi inspiroitua vaikka mihin!

Ai niin, ja se vanha p*ska. Joo. Tiedättekö, kun joskus aamulla tulee vaan kiire. Kiire nakata lapsi tarhaan, kiire lapata sille puurot suuhun, käyttää potalla ja vetää vaatteet päälle. Niin, siis potalla. Sujuu hienosti ja tuotosta pitää tietenkin kehua hehkuttaa siinä samassa hötäkässä kun kiskoo itselleen vielä takkia päälleen. 

Yllättäen sitten jäi siinä tuoksinassa se potta tyhjentämättä. Koska olin eilen ensimmäisenä kotona, ”myyrä” tervehti minua iloisesti potanpohjalta puoli päivää myöhemmin. 

Tätä ei ehkä kukaan olisi halunnut tietää, mutta jaoinpa sen nyt tässä kuitenkin. Ettäs tiedätte, että näinkin voi käydä.

Nollameridiaani

Kulunut viikko on ollu samaan aikaan pitkä ja lyhyt monestakin sattuneesta syystä. Olin jo kuukausia aikaisemmin vilkuillut kalenteria sillä silmällä, että 8. päivä toukokuuta tulee tuntumaan siltä kuin aika pysähtyisi, niin paljon siihen oli ladattu tekemistä, suorittamista, palautuksia, päättymisiä ja lähtemisiä. Nyt siihen sattuneesta syystä lisättiin vielä yksi kotiinpaluu.

Äitinä opiskeluun tulee sellainen pieni lisä, että niitä kirjoja ei luekaan silloin kun oma pää olisi vastaanottavaisimmillaan eikä esseitä väsätä minkään kirjallisen inspiraation iskiessä, vaan silloin kun lapsi nukkuu. Silloin ei auta itse olla väsynyt tai nälkäinen, tiskivuoret keittiössä kasvavat, pyykkikorillisen lisäksi on pyykkikasa ja pyykki..ööö… kaaos? Jääkaappi tyhjenee, mutta sinne unohtuu kuitenkin kurkku mätänemään. Yöunien maksimipituus on noin 5h, eikä suinkaan yhteen putkeen, mikäli lapsi on sairas. 

Näin siis pahimmillaan, kun puolisosta ei ole syystä tai toisesta osallistujaksi. Parhaimmillaan äidillä on suunniteltu kirjastopäivä ja ainakin teoreettinen mahdollisuus saada yksi lämmin ateria päivässä sekä valvomisapua öisin. 

Portfoliosta ei tullut sellaista kuin olin suunnitellut, mutta se tuli valmiiksi, mikä tässä tilanteessa on plussaa. Harmillista on, että se valmistui täsmälleen 20 minuuttia ennen palautusta, joten aikaa sen dokumentoimiseen ei pahemmin jäänyt, niinkuin ei paljoa muunkaan menneen viiikon taltioimiseen. Työhommissa arkistoinnista vastaa onneksi toinen taho kuin minä.

Kiire ja stressi purkautuminen jättää jälkeensä tyhjän ja onton mitäs nyt-olon. Ja sitten iskee lamaannut ja väsymys ja tunne, että voisi nukkua sen sata vuotta. Jos lapsi antaisi.

Onneksi parveke odottaa laittajaansa, pyykkikatastrofi korjaajaansa ja kaikki ne teen-sitten-kun-on-aikaa -hommat tekijäänsä. Eikä ne työtkään vielä aivan ohi ole. Opinnot jatkuvat jälleen syksyllä. 

Olen aina ollut enemmän syksy- kuin kevätihminen. Kevät on pieniä kuolemia, loppuja ja haikeita jäähyväisiä. Syksyllä jälleen kaikki alkaa, uusi ja odottamaton. Ja siinä välissä on toivottavasti pitkä kesä.

 

Katkaiseeko höyhen kamelin selän?

No tulihan sekin päivä sieltä, ehkä parempi näin myöhemmin kuin yhtään aikaisemmin.

Unideprivaatio tekee ihmiselle ihmeitä. Aikaisemmin luulin, että se komedioissa käytetty maiseman aaltoiluefekti vähän ennen kuin ihminen pökrätä kupsahtaa oli vain hauskaa keksintöä, nyt olen nähnyt sen itse. 

En siis ole kelvollinen auton rattiin. Sen sijaan töissä ja koulussa käyn kyllä. 

Lomalomaloma saattoi nyt hieman kostautua, kun tässä alkuviikosta kolme melko tiukkaa kalmanrajaa (=deadline) tömähtivät eteen vähän yllättäen takavasemmalta. Muuten en luultavati edes hermoilisi, mutta unenpuute tekee olosta aivan epätodellisen. Välillä huomaan miettiväni mm. ovatkohan kaikki jäseneni todella kiinni kehossani?

Ja luonnollisesti taustalla sykkii, sillä huonosti nukuttu aikakausi->migreeni->lisää nukkumattomuutta->lisää migreeniä jne. 

Tähän tupsahtaa tietenkin kuin taivaasta konsanaan vielä miekkosen ylityöt, joten vietetään iltaa tylleröisen kanssa kahdestaan, mikä tarkoittaa sitä, että en edistä niitä kalmanrajoihin liittyviä toimintoja ennenkuin tylleröinen on unten mailla.

Nyt jos todella haluaisi kuormata kamelia, voisi vaikka vilkaista vessaan, jossa vallitsee täysi sarajevo, mennä etsimään keittiön lattialta lisää sitä neljän viljan puuroa jota raavin tässä samalla jalkapohjastani ja kerätä listaan mahdollisimman kitkeriä sutkautuksia joiden sisältö olisi kutakuinkin se, miten opetetaan mies taittelemaan tyhjät maito- yms tölkit kasaan.

Tosin. Tänään yksi opiskelukaverini tuli tunnille myöhässä, koska lapsensa oli keksinyt tulitikkuleikkien riemut, ja oli meinannut sattua vähän isompi vahinko. 

Joten minä jätän puurot lattialle, haen kupin teetä ja nojaan taaksepäin. 

Jollain menee aina vahvemmin ja jollain toisella taas heikommin.

Kesä, missä sinäkin kuppaat?!

Helmikuu hivuttaa (vaan kannattaako valittaa?)

Voihan väsymys. Helmikuu on heikoin kuuni kaikista olemassaolevista. Jos joskus olen koko maailman diktaattori, teen niinkuin keisarit Julius ja Augustus ja perustan nimeäni kantavan kuukauden. Otan helmikuun ja siirrän sen kesälle.

Kouluhommat huohottaa niskaan, ulkona sataa tai on kylmä, väsyttää, ei saa syödä karkkia, pitäis pitäis muttei jaksa.

Lounastin tänään mitä kummalisemmassa seurassa. Ja samalla tunnistin itseni, mikä oli sangen epämielyttävää. 

Kaikilla on varmasti aina syynsä ja oikeutensa olla asioista sitä mieltä kuin ovat, mutta ehkä pieni oman sävyn viilaus yleisessä keskustelussa olisi joskus paikallaan. Eiväthän kaikki asiat voi olla niin huonosti, muilla täysin ala-arvoinen maku, ei minkäänlaista kompetenssia tai pätevyyttä hommaansa, koko (opiskelu)elämä olla pelkkää taktikointia, mielistelyä ja taistelua toinen toistaan keljumpien opettajakojoottien joukossa, ruokakin on pahaa ja laadutonta ja asiat nähdä vain yhdeltä kantilta ja se kantti on musta?

Ei yhden yhtä positiivista kommenttia yhteenkään keskustelunaiheeseen. Jota pöytäseurueessamme vaihdettiin ehkä syystä melkein joka lauseessa, koska kaikki oli niin huonosti, että mitä niistä turhaa jauhamaan. Kaikki pienikin positiivinen kommentoitin latistettiin ”voi voi kun et sä vielä tiedä…”-tyyppisillä alentuvilla naurahduksilla.

Selvä, ei sitten. Hämmennyin lopulta niin että alkoi naurattaa.

Ja muistin itseni väsyneenä, pettyneenä, epätoivoisena, hirveässä stressissä ilman suuntaa mihin mennä. Ja tajusin, että joskus olen itse kuulostanut ihan samalta.

Minä olen kärkäs, ja katson että huumorintajuni on melko huumorintajutonta, hallitsen sarkasmin ja musta huumori kyllä hymyilyttää. Mutta katkeruus ei naurata.

Pitää muistaa tämä juttu seuraavan kerran, kun tekee mieli marista ihan pelkästä marinan ilosta.