Ai ruma vai?

Arvatkaapas vaan, missäs sitä ollaan oltu?

Ehkä Tukholmassa?

Jossain antiikissa?

Jugendlandiassa?

Jossain suurlähetystössä?

Modernilandiassa?

Sillan alla?

Betonibrutalismin saartamana?

Kivipainon varjossa?

Pietarissa?

No Turussa tietenkin!

Turku on kaunis, kaikista grynderien murskayrityksistä huolimatta. Kesät talvet Turku säteilee hiljaa ja arvokkaasti aina ajassa mukana, tänä viikonloppuna tihkusateen elegantisti harmaannuttama. 

Kauneinta Turussa tällä kertaa olivat kuitenkin Kahvia, kiitos! -blogin Kahvittelija ja Matkalla äidiksi -blogin MM. Oli ilo tavata, toivottavasti nähdään pian uudelleen <3

Kässänmaikka

Hopsan.

Kävipäs niin, että tuossa viime viikolla kävin työhaastattelussa. Ja tämän viikon maanantaina aloitin työt. 

Siinä rytinässä yliopistolla vietetyt kriittisen keskustelun täytteiset lounaat vaihtuivat pään pyöritykseen pöllön tavoin kouluruokalassa, joustavat aikataulut aamuruuhkaa vastaan ajeluun ja lapsen nelipäiväinen päikkyviikkokin keikahti viisipäiväiseksi. Erään aikakauden loppu tämäkin siis.

Mutta mukavampaa on se, että tämä on nyt myös puolityöttömän aikakauden loppu. Sillä nyt käyn töissä sekä päivällä että illalla… Eiköhän siinä tule sittenpuolentoista viikon hommat viikossa kuitattua.

Kesällä jälleen opettajaa kohtaa pitkä ja lämmin kesätyöttömyys, mutta siihen asti täällä Siperiassa huhkitaan koko rahan edestä.

Liikaa

 

Jestas sentään, niitä on liikaa. Aivan liikaa.

Tällä hetkellä ompelematta makaa valehtematta ainakin 20 metriä kangasta. 20 ihanaa metriä ompelematonta, esipestyä, laatikoihin nätisti viikattua kangasta. Ja sitten on, köh, muutama metri joissain ööö, muutamassa kassissa, ihan parissa, korkeintaan kolmessa. 

Tätä ei takuulla ymmärrä kukaan muu kuin toinen ompelun harrastaja. Että miksi niitä pitää olla niin paljon. Ja miksi niiden pitää olla juuri tiettyjen suunnittelijoiden (pienet kotimaiset suunnittelijat ja valmistuttajat) suunnittelemia? No kun ne vaan on niiiiiiin ihania!

Nyt on ryhtiliikkeen paikka. Kangasholisti ei saa ostaa uutta kangasta ennenkuin vanhoja varastoja on kulutettu sen verran, että tulokset ovat mitattavissa metreissä. 

 

Näistä pitäisi tulla pipoa, pöksyä, paitaa ja mekkoa. Kankaat Ikasyr.

Tylleröisen valikoimaa ja vähän äidinkin (porot). Kankaat Majapuu.

Niistä kaikkein pisimpään marinoiduistavoi ommella vaikka tällaisia mekkosia. Jonka tylleröinen teilasi ”liian pieneksi”. No niin kai, kun helma ei ole kokonaan kellotettu. 

 

Yeah! That´s me!

Tuloksia ajattelin raportoida tänne. Ehdotuksia tuotoksiksi saa myös heittää ilmoille, täällä Siperiassa kun meillä on hyvin konservatiivinen mekkovaihe meneillään. 

Tuli tauko

Ja otsikko ei siis ole yhdyssanavirhe ja tämän postauksen aihe Lähi-idän tilanne. Ehei, vaan eipä ole tullut palstaa päiviteltyä pitkiin aikoihin.

Jaa miksi? Noh.

Ehkä kaikki on alkanut jo joskus aikaisemmin, ehkä tämän syksyn mukanaantuoma ei-mikään-uusi on aiheuttanut pientä lamaa. Luultavasti näppylät hyytyivät näpppäimille lopullisesti erään runsaat pari viikkoa sitten yliopistoruokalassa käydyn keskustelun myötä.

Puhuimme elämästä, mistäs muusta. Siitä, miten maailma ei juuri nyt tunnu oikealta paikalta olla. Siitä miten väsyttävää on, kun ihanteena on tulla ihan miksikä vaan, miten ebolakin voi olla mahdollisuus ja miten minä tulee yhä useammin ennen meitä, ja mekin on toistuvasti niitä toisia vastaan.

Tässä kohdassa olimme jo niin masentavissa tunnelmissa, että aloimme jakaa kokemuksiamme eri terapioista, joissa olimme käyneet (voi kyllä, kun viisi eri ikäistä jo jonkun aikaa työelämässäkin viihtynyttä ihmistä istuu samaan pöytään, on aivan mahdollista, että ainakin n. 60% keskusteluun osallistuneista on kärsinyt jonkinlaisesta mielenterveyden kuormituksesta sekä käyneet sen seurauksena jonkinasteisessa keskusteluhoidossa ja loput ovat muuten vain halunneet tutkiksella itseään eri terapiamuotojen avustuksella). Pääsimme onnekkaasti siihen lopputulokseen, että vaikka maailma silloin tällöin vaikuttaisikin vähän turhan kovalta, on omissa käsissä sentään se, ettei siitä omalta osaltaan tee vielä kovempaa. 

Mitenkä tämä nyt liittyy sitten mihinkään? Mehän jauhamme näitä asioita lähes joka päivä samalla kun puhumme siitä, mitä ja miten lapsille nykyään voisi opettaa sitä-tätä-ja-tuota ja millainen maailman olisi meidän mukaan täydellinen. Mutta sen verran ajatukset jäivät elämään, että yhtäkkiä minä ei tuntunutkaan enää niin merkitykselliseltä, että sen ajatuksia maailman menosta olisi ollut välttämätöntä jakaa kenellekään muille kuin niille, joita kohtasi kasvoista kasvoihin. Ne varhaiset aamut, jotka sumuisina valkenivat fillarin kiitäessä Alppipuiston halki eivät enää näyttäytyneetkään mahdollisena kuvituskuvamateriaalina, vaan pelkästään siinä hetkessä elettäviksi, katoavaksi syntyneinä. 

Mikä saa ihmisen palaamaan takaisin? 

Ehkä kokeilemisen halu, ehkä vanha tapa. En tiedä, käykä täällä enää juurikaan kukaan, mutta hei sinä joka tulit kylään, kerro, mikä olisi hyvä syy jatkaa? Eikä syyn tarvitse olla edes hyvä. Riittää että se antaa jonkun näkökulman aiheeseen

Mihin se aika taas katosi?

Alkoi syyskuu ja arki täräytti koko voimallaan. Mihin ihmeeseen tämä viikkokin oikein katosi?

Maanantaista torstaihin suurin piirtein tähän:

Herätys! Mikron kello on näyttänyt noin puolta seiskaa kun on aika kaataa kiehunut teevesi kannuun. 

Yliopistolla on tällä viikolla ollut varhaiset aamut. Huolimatta siitä että jälleen olen aloittanut monta kurssia intoa puhkuen, on pakko sanoa, että kun torstaina kahvitauko ilmoitettiin vartin vaikka kympin aikaan, ensimmäinen ajatukseni oli, että ei taivas tätä kestää vielä pari tuntia lisää. 

Aamulla on parempi tempaista itsensä pystyyn saman tien kun kello soi, mikäli mielii nauttia edes osan aamiaisesta jollain tavalla rauhassa. Tylleröinen on nimittäin ottanut tavakseen hipsutella yöllä omasta huoneesta isin ja äidin väliin nukkumaan, ja herää helposti puhelimen herätykseen. Tarkoitus on kuitenkin, että lapsi nukkuisi aamulla mahdollisimman pitkään. 

Tuntuu, että varmaan puolet vuorokaudesta tulee vietettyä siirtyen eri paikoista toiseen. Aamulla sitä vielä saattaa napata valokuvan auringonnoususta, mutta puolen päivän jälkeen palatessa puhelimeen tallentuu enää vain näpsy fillarin etuhaarukasta. Kyllä, tässä mennään eteenpäin. 

Tarkalleen ottaen kaupan kautta kotiin. Jos en mene töihin suoraan yliopistolta, jää iltapäivään yleensä muutama tunti aikaa, jolloin ehsin käydä ruokakaupassa tai tehdä vaikka makaronilaatikkoa, käydä pesutuvassa tai kirjastossa. 

Mitä siinä ohessa pitää ehtiä, on tietenkin iltapäiväkahvin nauttiminen ja tuntien suunnitteleminen. Ne sujuvat kätevästi samaan aikaan, kunhan vaan pitää huolta myös siitä, ettei vahingossakaan kaada kahvia näppikselle.

Sitten loppuu aika näpsimiseen, pitää ottaa makaronilaatikko uunista, hakea pyykit kuivurista, pakata kassi ja lähteä töihin. 

Vaikka päivät ovat tuntuneet matalennolta, mahtuu niihin myös paljon hetkessä elämistä. Aurinkoisina aamuina pyörä kulkee kevyesti. Lounailla ollaan puhuttu ja puitu asioita maasta taivaisiin ja takaisin, filosofoitu aikaimme egosentrisyyttä ja kovuutta, keskusteltu ammatillisista kuvioista ja käännetty olkamuotolaskosta ylösalaisin. Kahvikupin ja prepositioiden välissä olen kikattanut keskusteluille facessa ja kuunnellut musiikkia, josta en muistanutkaan pitäväni. 

Missä välissä kirjoitan parit esseet ja lukaisen muutamat kirjat, on jälleen arvoitus. Aina on suurin piirtein kaikki kuitenkin tullut tehtyä.

Iltavapaa

Perjantaina siippa ja tylleröinen pakkasivat tavaransa ja lähtivät mummolaan = anoppilaan. Vapaailtaa juhlistin señor Jaume Serran kanssa (kiitos heta margareta muistutuksesta!) ja piipahtamalla kaupungilla.

Koitin leikkiä entistä elämääni. Silloin saatoin ihan tuosta noin vain poiketa vaikka H&M:lle sovittelemaan vaatteita, vähän kokeilemaan, että minkälaiset syksyn uutuudet saattaisivat näyttää kivoilta ja kantaa sitten kassalle jonkinlaisen asukokonaisuuden.

Ensimmäinen ajatus, joka mieleen juolahti siellä henkkamaukalla kierrellessä oli kuitenkin, että olenko ainoa ihminen maailmassa, jonka mielestä ne H&M homeen ilmeisesti lastenhuoneen somistukseen tarkoitetut pehmoeläinten päät ovat vähintäänkin kyseenalaisia?

En löytänyt mitään vaatteita, joita olisin halunnut käyttää, sen sijaan löysin suihkuverhon, johon olisin voinut pukeutua. 

Ja miten sen asukokonaisuuden kävi? No, sovarissa paidan ja housut päälleni vedettyä alkoi selkä, kädet ja jalat kutisemaan niin riivatusti, että ostohalut loppuivat siihen. Olen siis nyt ilmeisesti huolellisesti päällystetty jollain homeenestoaineella, toivottavasti siinä on apua tässä perinaisellisessa taistelussa (?!) ikääntymistä vastaan. Hmph.

Sisustusosastolla inspiroiduin (eikös blogeissa niin tavata tehdä?) tästä metallirasiasta:

Harakkana syöksyin tietenkin heti kimaltelevien objektien luo vain ärtyäkseni kevyesti tästä näennäislempeästä elämänohjeesta. Kun elämässä kaikki vaikuttaa olevan enemmän tai vähemmän monimutkaista, nämä höpistykset saavat ihmisen raivon partaalle. Päätinkin, että hankin meistit, ja nakuttelen jokaiseen tielleni eksyvään metallirasiaan luonteeseeni paremmin natsaavan tekstin ”kärpäsestä härkänen”. Luulen, että helpotus tuntuu jo meistejä vasaroidessa. 

Että tiedätte sitten, mitä saatte joululahjoiksi.

Tämän kesän tempo

Kiitos Rosanna, tämä on hauskimpia haasteita, mitä muistan nähneeni.

 

Päivän suunnitelma: Tänään oli kotiinpaluupäivä. Asunto piti jättää kello kahteentoista mennessä, joten päivän suunnitelma muodostui itsensä, perheensä ja matkatavaroiden kohtuullisen kivuttomasta kotiin saakka hoitelemisesta.

Lounaani tulee koostumaan: ”Lounas” tuli syötyä n. 15 vailla kahdeksan. Tai miten sen nyt ottaa, vielä 11.20 söimme Berliinissä vadelmajuustokakkua. 

Viime yönä näin unta: Varmaan jotain pakkaamispainajaisia. Tylleröinen ainakin näki painajaisia, sillä jouduimme herättämään hänet kesken raivoisan itkun, hakkaamisen ja potkimisen. Toiset ottavat tuon nukkumisen vissiin vähän vakavammin…

Eilen tapahtui seuraavaa: Ilmassa oli pientä matkaväsymystä, joten saatuamme tylleröisen päiväunille, menimme kahville Potzdamer Platzille. Tutuistuin myös saksalaiseen käsityölehtivalikoimaan. Illalla kävimme vielä koko joukkueen voimin yhdessä syömässä ja jätskillä. Kersnaakkelit nukutettuamme juttelimme vielä kokemuksistamme ja suunnittelimme kotiinpaluuta.

Päivän asu: Tiimiasu tylleröisen kanssa. Parempikin kuva olisi, mutta siinä mahani pömpöttää kuin olisin 5. kuulla raskaana. Mitä siis en ole, ihme kun mahamakkara ei vaan sitä tajua. 

Tarkoitus on esitellä päivän asua, joka on äidillä ja tyttärellä samanlainen Noshin mekko. Pääosassa tässä nyt kuitenkin näyttää olevan AirBerlinin bonusohjelmaa mainostava (?!) strutsi

 

 

Lempparibiisini juuri nyt: Viikon, ellei kahdenkin, korvamatona on soinut mm. Oktonauttien tunnari ja Buena Vista Social Clubin Chan Chan.

Tänä kesänä olen oppinut jotain uutta: Nyt iski hirveän umpimielinen olo. En vissiin mitään… Eikun! Kävin kesäkuussa ihan kurssillakin! Opin tekemään kehyskukkaroita!

Seuraavat pippalot joihin olen menossa: Apua, ei mitään tietoa! Mutta yllätyksenä tulevat juhlat ovatkin niitä parhaita. No yhdet häät on kyllä tiedossa.

Juuri nyt minua ärsyttää: Puolison loma loppuu viikon kuluttua. Olen tottunut pitämään siippaani kotona kesäisi neljän viikon sijaan kuusi. Tuntuu, ettei tässä nyt ehditty mitään. Näitä ensimmäisen maailman ongelmia jne.

Toisaalta haluan suositella: Hetkessä elämistä. Tapaan tehdä suunnitelmia, varasuunnitelmia ja niiden varasuunnitelmia. Ei suunnitelmissa, etekään vara- sellaisissa ole mitään huonoa, mutta siinä suunnitelmia väsätessä voi jotain jäädä hetkessä huomaamatta. Esimerkiksi mahdollisuus kahlata suihkulähteessä.

Ja tähän lopuksi tietenkin toivon, että mahdollisimman moni tarttuisi haasteeseen, mutta että etenkin  kävisi kirjoittamassa tänne myös kesäjuttujaan 🙂

 

Yhteiskunnallinen ajatus

Tekisi mieleni laittaa tähän vain tämä kuva ja kirjoittaa että ei mulla muuta.

 

Kuva

Mutta kun on. On niin pirusti muutakin. 

Eihän tässä nyt vielä mitään se, että valiokunta ei nyt innostunut, jäljellä on vielä koko eduskunta. Ja jossain salakähmäisissä neuvotteluissa oltiin jo hallitusneuvotteluiden alussa taidettu sopia, että niin kauan kuin kristillisdemokraatit ovat hallituksessa, tätä lakiesitystä ei viedä eteenpäin. Tämäkin oli jotenkin kaivertunut aivoihini, vaikka se reilusti nk. hatuttikin kun sen tajusin. 

Eikä sekään vielä mitään, että ne, joiden äänestyksessä olisi pitänyt olla paikallaan, olivat liian kiireisiä ilmeisesti muissa asioissa joten he eivät vaivautuneet (ajoissa) paikalle. Demarit, jos halusitte olla auringonlaskun puolue, niin nyt kuulen korvissani kyllä Lucky Luken tunnarin. Ei noin. Eikä sekään vielä mitään, itsehän olen aina vetänyt rajusti vihreämmin ja vasemmalta. Haluaisin niin kovasti olla tietyissä piireissä kirosanaksi muodostunut vihervassari, mutta valitettavasti olen liian puolepoliittisesti negatiivisesti varautunut edustaakseni edellämainittua ryhmää.

Vaan se, että olen ilmeisesti kokonaan jättänyt huomiotta sen seikan, että meidän kansaneduslaitoksessa minun, keski-ikää lähestyvän, akateemisesti koulutetun pätkätyöläisnaisen mielipidettä edustaa joukko keski-iän juuri ylittäineitä kakkulapäisiä ukkeleita. Katson peiliin ja ihmettelen, mitä olen oikein tehnyt? 

Ihanko totta olen pyytänyt näitä ihmisiä edustamaan näkemyksiäni? Minä, joka olen pitänyt itseäni edes jollain tapaa yhteiskunnallisesti tietoisena, olen sivuuttanut tällaisten pukumiesten olemassaolon aivan täysin.

Siinä peiliin tuijottaessani tajua, että kiukun kyyneleet puskevat esiin. Jo toista päivää putkeen A.W. Yrjänä tulkitsee tunteitani, tällä kertaa Minun sydämeni on särkynyt. Täytyy varmaan laittaa lyyrikolle kohta kiitosviestiä tunteiden pukemisesta sanoiksi. 

Sydämeni on särkynyt rakkauden puolesta. Tuttavieni, joilla on yhteinen lapsi, mutta joka ei sitten käytännössä olekaan niin yhteinen. Hänen puolestaan, joka on ensin puoli elämää piilotellut todellista minäänsä ja nyt häneltä ikäänkuin taas vedetään alta olemassaolon oikeutus. Että olettehan te teoriassa yhdenvertaisia, mutta ei teistä esimerkiksi adoptiovanhemmiksi olekaan. 

Oinoset, hirvisaaret ja muut: Mitäpä se naapurin peitonheiluttaminen teille kuuluu? Sen sijaan tasavertaisuus kuuluu. Kuinka te kehtaatte, aikuiset ihmiset!

Menneellä viikolla

Elämä tuli taas palstanpidon väliin. 

Tässä menneinä aikoina on mm:

 

  • Piipahdettu Phocahispidan seurassa Aarrekidillä tutustumassa ensi syksyn uutuuksiin. Siitä toivottavasti tajuan pistää vielä muutaman lisäsanasen. Sydämen asia näet: kotimainen/valvotut tuotanto-olosuhteet ulkomailla/eettinen, tyylikäs lastenvaate nimittäin ON mahdollinen. 

  • Käkitty puistossa vesisateessa. Ei se kahluualtaan vesi paljoa +10 asteessa auta, kun päällä pitäisi olla sukeltajan märkäpuku.

  • Syöty ja juotu ja viihdytty. Miksi en tajua ottaa valokuvia, kun meillä on ollut tyyppejä käymässä? Kiitos vielä Iksu, jälkikasvunsa ja Rosanna! 
  • Juotu viiniä ja keskusteltu kirjallisuudesta. Tervetuloa Rosanna uudestaan, milloin vain!

  • Istuttu Helsingin kattojen yllä ja ihmetelty, miksi meri tuoksuu vain länsirannikolla

  • Käyty Korkeasaaressa. Hetken näytti siltä, että tylleröinen aikoo vain nukkua ja että vanhempien osaksi jää vain kahvinjuonti ja riikinkukkojen ihastelu.

Nyt kun arki taasen iskee, voi olla että tännekin ilmestyy taas enemmän ajatuksia ja vähemmän kuvia. Paitsi että menomeininki taitaa lopahtaa meillä vasta sopivasti juhannuksena. Silloin on suunnitelmissa siivousta ja kodinkasaamista. Ehkä voisin julistaa jonkun kilpailun, jossa jokainen saisi kertoa, miten pitkään muuton jälkeen erinäisiä kasoja on vielä nurkissa pyörinyt?

Tällaisina sadepäivinä

Mitäpä sitä tekisi tällaisena sadepäivänä? Kun puolisko potee spontaania krapulaa (mutta tunnetusti parhaat bileet tulee yllätyksinä), itse on valvonut puoli yötä Paljasjalkaisen Kuningattaren kanssa ja herännyt aamulle leipomaan sämpylöitä, koska kaupassa ei kukaan ole muistanut käydä. 

No sitä lähtee tietenkin ulos hengittämään raitista ilmaa, tosin samalla kun naama kastuu tihkusta miettien, miksi teen tämän itselleni.

Lapsi luontokuvaajana: Äiti, otetaan kuva tästäkin puusta. Ja tästä!

Sitä voi pelkästä ajantajun riemusta (Nyt on aikaa! Jee!) ommella vaikka puolet niistä kankaista, joita on marinoinut kaapeissaan.

Tästä kuosista tuli äiti-tytär -tiimiasu. Kuvassa vain tylleröisen versio, äitin on tietenkin jo päällystetty kuralla tuolla valokuvausreissulla.

Nyyh, mulla on jo iso tyttö, kun puoli metriä ei enää riitä tavallisen liivimekon materiaaliksi. Sävellettyä ja sovellettua.

Tylleröinen ei kuulemma suostu käyttämään tätä. Kuka haluaa?

Mitäpä muutakaan sitä tekisi kuin istuisi lätäkössä. Ainakin toinen meistä oli puistoreissulla ikionnellinen.

Tihkusadepäivät ovat loppujenlopuksi ihan ok.