Oho, siirryin nykyaikaan

Tänäkään kesänä tuskin tulen lukemaan koko Milan Kunderan tuotantoa, niinkuin tapanani oli vielä muutama vuosi sitten, yhä uudestaan ja uudestaan. En tiedä, mikä Kunderan kielestä tekee omaan makuuni niin kesäisen, mutta kesä on aina ollut Kundera-aikaa. Kirjastokäynnitkin ovat nykyään useammin lastenosastolla kököttelyä, lukemattomien tarinoiden ääneen lukemista ja hajamielistä lehtien selailua. Hyvä että ehtii pikalainahyllystä uudet ruotsalaiset dekkarit tarkistamaan. 

Mutta voi onnea, mitä tajusinkaan kun jälleen uusin muutamien, jo ikuisuuksia hilloamieni lehtien lainaa: voin lainata ne ruotsalaiset dekkarit e-kirjoina! 

Siis kyllähän minä olen e-opuksia lainannut jo muinaisina opiskeluaikoinani, joskus vuonna 2005, jolloin kurssikirjoista oli pulaa ja e-julkaisut toivat odotetun avun hänelle, joka ei tenttikirjaa ajoissa ymmärtänyt lainata. 

Ja mikä hassuinta, tajusin e-kirjahyllyäni tarkastellessani, että olinhan jo edelliskeväänä käyttänyt Helmetin e-kirjastoa, kandia kirjoittaessani. Mikä sai e-kirjaston automaattisesti suosittelemaan minulle eksklusiivisesti laadullista tutkimusta käsitteleviä opuksia. Pois ne minusta!

Mutta että sieltä sai koko Erik Axl Sundin Varistyttötrilogian! Viihdettä! Ihan noin vain, klikkailemalla kliketikliks! Ooooo…. Nykyaika. 

Tunnen itseni Charlie Chapliniksi ajan rattaissa. (Etenkin kun e-kirjaston suositukset vaihtuivat tämän jälkeen ruotsalaisiksi dekkareiksi)

Kahvitteluvinkki

Äh, juuri kun taas olen jäämässä kesätyöttömäksi opeksi enkä enää kaipaa pahvikupillista kahvia pikaisesti kipaistuna, tajusin, että melkein vuoden hain kahvini aivan väärästä paikasta. Onneksi kollega ymmärsi korjata tämän virheen huhtikuussa, ja niin vaihdoin pahvikahvipaikkaani viehättävään Casaleniin.

Pikkuinen kahvila Casalen sijaitsee Nummelan keskustassa. Liiketila on yhdistelmä kahvilaa ja sisutuspuotia, jossa kahvilan pöydät ja tuolitkin ovat kaupan. Itse nappaan yleensä kahvin, mutta suosittelen myös unikonsiemen-lime -pikkuleipiä.

Viime kerralla nappasin puodista muutaman kuvankin. Omia suosikkejani ovat Nordalin ja Lene Bjerren tuotteet. Ne ovat juuri niitä ihania ei tarvita, mutta halutaan -kategoriaa.

 

Joten, jos matkalla Helsingin ja Turun välillä kaipaa taukopaikkaa tai pääkaupunkiseudulla pientä päiväretken kohdetta, niin suosittelen! Casalen avaa myös kesäkahvilan Joutselaan, me tylleröisen kanssa ainakin taidamme kurvata sinne joku kaunis kesäpäivä.

Huuhkajan oksennuspalloja?

Karkeista kieltäytymisesi on sujunut hyvin heikosti. Sen sijaan olen kehittänyt uuden makeusriippuvuuden, nimittäin niihin mukaterveellisiin, suurimmaksi osaksi tilsittyä taatelit sisältäviin pötkylöihin.

Suhtauduin näihin alunperinkin melkosella varauksella, koska silmiini oli osunut noin 10 000 mainintaa tilsityn taatelin ja suklaan maun verrannollisuudesta, johon en siis ikinä ole uskonut hetkeäkään. Mutta kun tuon pötkylän nakkasi suuhunsa odottaen murskatut taatelin makua, wohoo, mikä positiivinen elämys nämä möykkyset ovatkaan.

Näiden mukasuperruokien omasta mielestäni superein ominaisuus on kyllä niiden ulkonäkö. Ihan kuin huuhkajan oksennuspallo. 

 

Täällä taas

Olen viettänyt syystä jos toisesta aikaa poissa Lilystä, mutta nyt ajattelin tehdä uuden nousun kuin vanha klassikkoni, Phoenix-lintu. Olen ollut huomaavinani, että blogeissa kiertää tällä hetkellä miksi bloggaan -haaste. Omat syyni olen listannut jo kauan sitten, mm täällä. Lisää syitä saattaa olla ilmaantumassa, jos oikein harrastusbloggaajaksi herkeän. Tarkoitus on alkaa ilmestyä taas tasaisempaan tahtiin.  

Kevät on edelleen pieniä kuolemia

Kuoleman jälkeen on elämää. Nimittäin niillä, jotka jäivät kaipaamaan.

Sitä käy töissä ja on niinkuin ei olisikaan. Sitten menee ruokakauppaan, ostaa sinappia ja muistaa saman tien isänsä kanssa käydyn ruokapoliittisen keskustelun kotimaiseen elintarvituotantoon liittyen. Pakko pysähtyä hetkeksi hengittämään ja räpyttelmään silmiään.

Sitä kököttää autossa liikennevaloissa, miettii kytkinremonttia. Sitten yhtäkkiä muistaa, että ei enää ikinä juttele katsastuksesta isänsä kanssa ja unohtaa laittaa vaihteen ykköselle.

Sitä selaa nettikangaskauppaa ja miettii tilausta. Klikkaa automaattisesti ”nouto” ja muistaa sitten, ettei isä enää voikaan käydä hakemassa tilausta.

Muistot tulvahtavat mieleen yllättäen, keskelle arkea ja lyövät poskelle niin että silmissä kirvelee. Ne ovat juurikin niin absurdeja kuin dijon-purnukka kädessään voi vaan ihmetellä, mistä tämäkin nyt yhtäkkiä tuli.

Päässä soi usein täällä ennenkin siteeratun A.W. Yrjänän Pelasta maailma. Tämä hämärä muuttuu muistoksi ennenkuin häviää.

Toimintaterapiaksi olen ommellut ennennäkemättömän määrän vaatteita itselleni ja perheelleni. Perjantaina vietetään vaatevallankumous -päivää, meidän huushollissa ei paljoa saumoja tarvitse käännellä.

Olisi niin paljon helpompaa, jos käytössä olisi jonkinlainen suruaika -konsepti. Että aika aikansa kutakin, sitten kello pois päältä pim! ja suruaika loppuu. Mutta eihän se niin toimi. Tämän alkamisesta ja päättymisestä ei päätä kukaan. Nykyihmiselle hyvin vaikeaa ymmärtää, ettei päätäkään itse kaikesta.

*         *         *

Puhelinnumeroa ei voi poistaa puhelimesta. Se on liian lopullista.

 

Surusta

Ensin oli etiäinen ja sitten puhelimen kilahdus.

*           *           *

Niin, sä olet niitä, jotka ensin miettii, että sota-aikaan niiltä meni isä JA kolme poikaa, juttelee äiti.

Osanottoni, miten sä jaksat töissä, sanovat työkaverit.

Työ voi olla sellainen hengähdytauko surusta, juttelee yksi heistä, joiden suusta en mitään kovin rakentavaa ikinä ole odottanut.

*           *          *

Ensin sydän jättää yhden lyönnin välistä. Sitten huulet alkavat vapista. Kyyneleet nousevat silmiin.

Kurkkua kuristaa, vatsaan tuntuu kiertyneen sata boakäärmettä.

Suru tuntuu kauhealta, haikealta, kaipaukselta, syyllisyydeltä, kiukulta, pohjattomalta väsymykseltä, taistelulta, voitolta ja häviöltä. Oli sairautta, ikää ja etäisyyttä jne. Vaikeaa on kun oma suru ei tunnu sopivan oikein mihinkään valmiiseen surumuottiin. Ikäänkuin suremistapaansa pitäisi jotenkin selitellä. Ja joutuuhan sitä, koko ajan itselleenkin.

Olen miettinyt, kuinka jotenkin outoa on, että en ole tiennyt hautajaisten järjestämisestä oikeastaan yhtään mitään. Olen myös miettinyt, millaista toimintaterapiaa olisikaan askarrella hautajaisiin sellainen määrä somisteita, mitä nykyisin näkee häihin askarreltavan. Olen koittanut listata mielessäni kaikkia niitä asioita, velvollisuuksia, joita nyt pitäisi hoitaa. Ja olen myös tajunnut, että enää ei ole mikään kiire.

Public enemy? Eduskuntavaalit lähestyy

Odottelen innokkaasti, että jokin verkon yhteistuotossanakirja määrittelisi ”lattemamman” suurin piirtein: naaraspuolinen lisääntymään käynyt yksilö, usein lajia homo sapiens, joka haluaisi juoda kahvinsa rauhassa.

Lakiesitys hylättiin, siinä taustalla läpi runnottiin varmaan jotain sellaistakin, joka ei suuren yleisön kritiikkiä kestä ja siksi piti nostaa pienimuotoinen tunteisiinvetoava meteli, mutta termi jäi takuulla elämään.

Haluaisin suorastaan tunnustautua lattemammaksi. Tuollaiseksi aikamme symboliksi, mielikuvituksen tuotteeksi, joka niin hienosti on ujutettu käsitteistöömme. Harmi sinänsä että itselläni on ollut hyväksyttävä syy vielä lapsi päiväkotiin. Toisaalta, olenko ehkä piilolattemma, koska saatan töistä aikaisemmin päästessäni käydä ilman lasta kaupassa ja käydä jopa kotona juomassa sen pahamaineisen kahvin, ennenkuin haen lapseni päikystä? Niin tai näin, menin jo joku aika sitten päiväkodissa paljastamaan, että olin päiväkodille kävellessäni miettinyt, ovatko jo ehtineet ulkoilla tarpeeksi ennenkuin noudan omani kotiin, vai olisko pitänyt mennä puoleksi tunniksi kotiin odottelemaan.

Mikä tekee kahvia juovan äidin niin vaaralliseksi, että hänelle pitää luoda oma nimi, jota ahkerasti kuuluttaa mediassa? Näiden lattemamma-kategoriaan päässeiden lukumäärä ei käsittääkseni ollut niin suuri, ettäkö sillä vielä vallankumouksia luotaisiin puhumattakaan että saavutettaisiin merkittäviä säästöjä. Väestöliiton blogissa luvuksi esitetään kolmea prosentti päivähoidossa olevista lapsista, joilla toinen vanhemmista olisi kotona vanhempainvapaalla

Kysymys taisikin olla ihan muusta kuin niistä kolmesta prosentista kahvinhimoisia äitejä. Sehän on näet vaalit tulossa.

Kunpa näitä asioita ei käsiteltäisi näin. Leimaamalla ja lietsomalla, tuomitsemalla ja tyhmentämällä. Kiinnittämällä huomiota epäolennaisuuksiin, ikäänkuin olettaen, että se kotona öitä kiljuvan vauvan kanssa valvova tai kodin, työn ja päiväkodin väliä kiitolaukkaava naispuolinen väestönosa ei tajuaisi mistään mitään. Surullista.

Ja kyllä, väitän itseäni ajattelevaksi ja tiedostavaksikin ihmiseksi. Satuin vain viettämäään viime lauantain puhdistaen ja kunnostaen kahta kierrätyskeskuksesta löytynyttä My Little Ponya. Siinä jäi kahvitkin välistä. Käsittääkseni pystyn ajatustoimintaan, vaikka olenkin nainen, ja mennyt vielä saamaan lapsen. Tunteisiinvetoavaa uutisointia käytettiin edellisen kerran hyväksi silloin, kun lapsilisiä pienennettiin. Silloin välikärsijöinä olivat seksuaalivähemmistöt. Asiallisessa ja aivan selvässä asiassa (kyllä, haluan väkisinkin ajatella, että ihmisoikeusasiat olisivat selviä asioita tämän päivän Suomessa) kaivettiin kaikki mahdolliset tunneperäiset reaktiot esiin, mitä kärjistetympiä, sitä parempia. Ja taustalla saatiin aivan rauhassa nuijia läpi päätös, joka vaikutti lapsiperheiden elämään. Kuka huusi silloin lapsen edusta? Perheiden valinnanvarasta? Ylipäänsä yhtään mistään.

Toisin kuin voisi luulla, tunne ei ole uusi järki. Tunne on tunne ja järki on järki. Itsekin teen paljon päätöksiä tunteen ja vaiston perusteella, mutta en sokkona. Se tunne on tarkkaan taustoitettu, mietitty ja harkittu, usein päädytty pienimmän pahan vaihtoehtoon. Ei huutamalla eikä mesoamalla, leimaamalla tai uskomalla ihan kaikkea, mitä netissä lukee. Toisaalta, jos tämä jännittävä tunteisiinvetoamisprojekti jatkuu, saatan tehdä oman päätökseni vähiten hermoromausta aiheuttavan puolueen suuntaan.

Nöyrä pyyntöni tulevissa vaaleissa ehdolla oleville on: ystävällisesti, älkää pitäkö meitä tyhminä.

Puolet marraskuusta, puolet joulukuusta

Blogia on viimeisen kuukauden ajan lähinnä pitänyt pystyssä Ruusu, kiitos siitä hänelle. Työ tunnetusti haittaa harrastuksia, mutta nyt myös tosielämä on alkanut viedä voittoa virtuaalielämästä, ja osin pakon sanelemana, osin kiinnostuksen puutteesta en ole aikoihin saanut tuotettua tänne sisältöä.

Ajatuksia sen sijaan on ollut paljonkin, mutta ensin kuvat, enemmän kuin 100000000 sanaa:

Eräitä ehkä universumin parhaita pikkujouluja seuranneena aamuna nautittiin, kiitos Emmin ja Harjun makkaratehtaan, ehkä herkuinta aamiaista ikinä. Siippakin oli onnesta soikeana.

Tylleröisen kanssa on syöty macaron jos toinenkin. Kiitos saksalaisen ihmekaupan, ei ole ollut pakko leipoa itse. Paitsi että nyt seuraavaksi ehkä on.

Meillä on ollut pipari-idylliä. En olisi uskonut, mutta niin siinä vain kävi. Lapsen kanssa leipominen – yllätä itsesi aina uudestaan!

Itsenäisyyttä juhlistettiin perinteisin menoin. 

Ompeluharrastus on vienyt aikaa blogiharrastukselta. Iloinen mekko. Kangas Verson puoti, kaava ihan oma. Tämän piti mennä momfeihin, mutta tulikin nyt tänne. Ja kyllä, eteisen lattialla jalkani takana on toden totta ilmapallo.

Lapsen ikkunaan asennettiin jouluvalot. Siellä ne hohtaa, verhon takana. 

Varsinaisia kirjoituspohdintoja päässä on vilissyt edestakaisin, aiheina mm. tyytyväisyys, tyytyminen ja onnellisuus, syyllistäminen, syyllistyminen ja syyllisyys, hyväntekeväisyys, kässä, näkemykset vastarannoilta, ihmismielen koukerot, joulu ja siitä selviäminen sekä monet muut työhön ajaessani päässä pursuvat ajatukset. Ehkäpä kuulette niistä ensi kerralla…

Mitä vanhat väsyneet silmäni näkevätkään eli suositteluinnostus

Tämä päivä lähti huonosti liikkeelle. Ennen aamukahdeksaa olemme siippani kanssa keittäneet kasaan oikein muhevan riidan perheiden klassikkoaineksesta eli rahankäytöstä. Töissä kaikki mukulat tuntuvat hyppivän silmille ja seinille. Korvat tuntuu räjähtävän. Yhdestä monimutkaisesta työasiasta alkaa paljastua jo lähes farssimaisia piirteitä, ja jollei asia itkettäisi, niin mylvisin naurusta. Päivä on poikkeuksellisen pitkä, ajan töistä suoraan toiseen ja seison kolme varttia kolmoskehän ruuhkassa kytkimen päällä. 

Kun vihdoin pääsen yhdeksän jälkeen kotiin, täräytän takapuoleni sohvaan ja ajattelen katsovani Areenasta tämän päivän jakson Gran Hotelia. Ensin mietin vaan ihan nopsasti vilkaisevani Lilyä.

Ja kyllä kannatti. Tämänkin päivän ongelmat häipyivät mielestäni kuin höyryävä hengitys marraskuiseen iltaan.

 

Arjen holtittomuus

Arjen hallinta. Voiko sitä todella hallita?

Meillä ei ole mitään vinkkiä aiheeseen. Ei mitään. 

Taktiikkamme on pinnalla kelluminen. 

Kaupassa käy se kumpi ehtii, silloin kuin ehtii. Omat suosikkini ovat välillä Saarioisten äitien suosikkeja, vaikka meillä paljon ruokaa tehdään itse. Mitään listoja ei muuta ole, vaikka varmaan hyvä olisi olla. Mutta kas kun ne suunnitellut ruoat eivät tapaa aina niinä suunniteltuina päivinä maistua, eivät ainakaan kaikille. Itseäni vaivaa myös kevyehkö jääkaappiällötys, kylmän ruoan haju etoo niin, että välillä edellisen päivän ruokaa on jo todella tuskallista syödä. Tähän auttaisi ruokien maustaminen oikein kunnolla, mutta sitten on aina tuo pikkuinen, jolle kovin reippaasti maustetut ruoat eivät enää maistu. 

Koska itse olen poissa kolme iltaa viikossa, ei itselläni ole oikeastaan edes mitään kiinnostusta siihen, mitä nuo kaksi iltaruoaksi keksivät. Koskaan eivät ole nälkään kuolleet. 

Ja koska olen kolme iltaa viikossa pois kotoa, sekä tällä hetkellä taas myös päiväsajat, kotitöistä huolehtii se, kumpi ehtii, jaksaa tai viitsii. Koska itse en kolmena päivänä viikossa ehdi/jaksa, on taloustyöt siipan vastuulla. Koska häntä ei sotkut haittaa, eipä hän juuri viitsi siivota. Vaihtoehdoksi jää siis se hetki, jolloin molemmat/jompikumpi jaksaa. Aina ei jaksa, ei edes joka kerta. Priorisoimme usein myös yhteisen tekemisen, se aika on sitten usein juuri siitä siivouksesta pois. 

Lapsen vieminen ja tuominen päikkyyn/kotiin on ollut aina vähän kryptinen aihe, aikaisemmin meillä oli käytössä Excel-taulukko. Mutta nyt tilanteen äkillisen muutoksen ja omien toisaiseksi hiukan vaihtelevien työaikojen lukkoonlyömättömyys aiheuttaa sen, että elämme tällä hetkellä kevyehkössä aikatyhjiössä mitä tulemisiin ja menemisiin tulee. Aikataulujen vakiintumista odotellen. 

Opiskelut oli pakko heittää ketkeksi hyllylle. Niiden edistäminen tässä tilanteessa tuntuu melkoiselta mahdottomuudelta, kun tuntuu siltä, että vuorokaudessa sitä vaikka näkisi mieluummin lastansa kuin tekisi kouluhommia. Joten opiskelut jatkuvat sitten joskus jossain toisessa ajassa, ehkä jossain joustavammassa muodossa. 

Arki menee eteenpäin omalla painollaan, kevyessä jatkuvassa kaaoksessa. Vaatii jonkinlaista sietokyvyn venytystä, että sitä kestää. Mutta joskus se, ettei kaaosta edes yritä hallita, on helpompaa kuin epätoivoinen yritys, joka ei johda muuhun kuin turhautumiseen.