Rakas anonyymi huutelija

Jaahas. Se on sitten elokuu, koulut ja päiväkodit alkaneet ja kasvualusta pienet-lapset-kotona-vai-päikyssä -väittelylle kynnetty, lannoitettu ja valmiina ottamaan kylväjät vastaan.

Piti kirjoittaa omakohtaisista kokemuksista työn, opiskelun ja perhe-elämän yhdistämisestä, mutta sitten eksyin Lähiömutsin blogiin, jossa taisteluhaudoista taas ammuttiin ja kovaa. 

Anonyymi keskustelu somessa mahdollistaa kaikenlaisten mielipiteiden ja ja niiden irvikuvien esittämisen, ja keskusteluissa se sallittakoot, vaikka tylsäähän se on, jos aiheesta oikeasti haluaisi jotain irti, ja joku apina vaan trollaa trollauksen ilosta. Mutta blogien kommentoinnissa olen aina ihmetellyt, miksi pitää mennä huutelemaan (anonyyminä) blogiin, jonka sisällöstä on kovastikin eri mieltä. Itse kun ajattelen, että jos jonkun blogi ei nappaa, niin ei ole oma asiani mennä sitä sinne toistuvasti ilkeillä kommenteilla ilmoittelemaan. Sitä voi päiväänsä pilata muillakin tavoilla, kuin tuijottamalla koneelta sivua, josta ei ole muuta kuin pahaa sanottavaa. 

Joten tässä nyt sen enempää taustoittamatta Lähiömutsin blogitekstiä, (jokainen voi sen tuosta linkistä käydä lukemassa, mutta olkaa ystävällisiä, älkää jättäkö sinne anonyymejä kommentteja) joka mielestäni oli oikein asiallinen ja pohdiskeli samoja juttuja samasta näkökulmasta kuin itsekin asioita ajattelen, haluan tähän nyt kommentoida sinulle, Anonyymi, samalla kun toivon että Lähiömutsilla ja Minimellä on päikyn aloitus sujunut mitä parhaimmin:

 

Sinä anonyymi, joka seikkailet somessa/

antaisitko meidän muiden olla rauhassa/

etkä viitsisi marista/

kommenttiboxeissa tai muutenkaan

 

Ja anna meidän tämä päivä blogata rauhassa,

ja meuhkata omilla tonteillamme

niinkuin mekin sinun meuhkata antaisimme, 

jos sinulla blogi olisi.

 

Joten tee meille palvelus ja päästä meidät pahasta/

sillä sinulla on mahdollisuus, voima ja internetin ihmeellinen maailma/

jossa voit hyvin valita/

kenen tekstejä luet.

Jookos?

 

 

 

Aikaa kellokortilla ja ilman

Lapsen myötä ajankäyttö heittää volttia kerran jos toisenkin. Kun ennen maailmassa oli vain aikaa, nyt minun aikaa, sinun aikaa, meidän aikaa, omaa aikaa, perheen aikaan, aikaa työlle, aikaa harrastuksille ja vaikka mille.

Nythän joku tietenkin erehtyy ajattelemaan että jestas, onpas noilla aikaa. Haluan nyt korostaa ja alleviivata että ei ole. On vain joukko uusia aikakäsitteitä, jotka ovat saaneet myös uuden, entistä painokkaammaan arvon. 

Sillä aika vaan kuluu. Nopeimmillaan ehkä silloin kun vilkaisee kelloon ja toteaa, että tässä on vielä puoli tuntia ratikan lähtöön. Sitten lapsonen menee potalle, karkaa sänkyyn riehustamaan, sukat katoava, vaippa menee väärin päin, housuja jalkaan vetäessä alkaa paini joka päättyy vasta kun pipo on heitetty tuhannenen kerran maahan, kaappaa itselleen takin ja toteaa, että omia unohtuneita hanskoja ei enää ehdi hakemaan ja taas juostaan. 

Hitaimmillaan ehkä silloin kun mikään ei ole hyvin, lasta väsyttää mutta hänellä ei ole pienintäkään aikomusta nukkua, nälkä mutta ei vähäisintäkään aikomusta syödä, hän käy parin minuuutin välein osoittelemassa takkeja eteisessä ja kyselemässä ”iti, iti”. Pikkukakkonenkaan ei pelasta niitä iltoja, ja kun isi vihdoin tulee, lapsonen mököttää isille mielenosoituksellisesti. Vasta seuraavana aamuna asiat ovat ehkä vähän paremmin.

Ajankäytön jakamisesta tulee aivan uusi kiistakapula. Milloin SINÄ menet ja milloin MINÄ menen ja minne? Peliin, kampaajalle, syömäään, salille, lenkille, soittamaan, elokuviin, ravintolaan, kavereiden kanssa. Kaikkea ei enää saa ja valinta ei muutenkaan tapahdu enää pelkästään omien priorisointien mukaan, vaan sen mukaan, onko toinen/kukaan lastenvahtina. Vaikka suurin osa menoista saadaan sopimaan ilman keskusteluja, menoilla on tapana kasautua. Aina niillä TOISEN menoilla. 

Ja kun vihdoin ja viimein saisi lastenvahdin, ja pääsisi kaksistaan jonnekin, on toinen luonnollisesti sairaana. 

Tingin harrastuksista, koska minulla on työ ja opiskelupaikka, joista molemmista pidän hurjasti, aikaa vain on rajoitetusti. Tingin siivouksesta, koska en halua tinkiä päivän rauhallisesta hetkestä maitokahvin ja lehden kanssa. Syömisestä en halua tinkiä koskaan, koska jos sen teen, niin voi koko rakennelma romahtaa vain siihen, että ylleni laskeutuu infernaalinen kiukkunälkä. Nukkumisesta tingin, koska välillä on pakko, olen huono nukkumaan huudossa. Huomaamattani tingin yhteydenpidosta ystäviini ja sisaruksiini, tajusin juuri että en ole jutellut siskoni kanssa melkein kuukauteen, ja me olemme sentään hyvin läheisiä. 

Nyt on lauantai-aamu ja olen ollut jo tunnin yksin hereillä. Poikkeuksellista on se, että nukuin itsekin puoli yhdeksään ja se, että lapsi nukkuu edelleen. Olen juonut rauhassa kaksi kuppia teetä ja syönyt aamiaisvoileipäni kokonaan yksin ilman keskeytyksiä. Aika ihanaa, täytyy sanoa.

Ja sille keskustelupalstoilla ja blogeissa seikkalevalle ”vierailijalle”, joka puskee joka väliin kommentoimaan nykyajan oman aikansa perään surkutelevia kelvottomia vanhempia ja käskee nauttimaan ajasta, jolloin lapsi on niin pieni sillä huomennahan hänellä on jo ylioppilaslätsä päässään haluaisin sanoa, että niin nautinkin, nautin omasta elämästäni niinkuin parhaaksi katson. Ja toivoisin hänen nauttivan myös.

 

Kiitos

Nyt kun tässä on taas toimittaja Silfverbergin ansiokkaan jutun perusteella saatu motivoitua äidit kotiin vai töihin vai minne -keskustelua, haluan ottaa esiin yhden asian ja sellaisesta näkökulmasta, jota ei juuri näissä yhteyksissä mainita. Ei ehkä siksi, että se ei ole niin tuottava osa ongelmaa, se on itseasiassa parhaimmillaan ratkaisu ongelman moniin kohtiin, ja tadadadadattaaa, se on: päivähoito.

Päiväkoti, lastentarha, päikky jne. Vastustajien mielestä lapsivarasto, parin tutkijan mielestä potentiaalinen varhaislapsuuden stressitekijä. Todellisuudessa parhaimmillaan tuhansien arkien pelastaja, viihtyisä paikka, jossa turvalliset tutut aikuiset tekevät työtä ammattinaan varhaiskasvatus. Siinä samalla kun pyllyt pyyhitään, opetellaan sen jälkeen pesemään kädet. Ruokapöydässä opitaan pöytätapoja, eteisessä pistämään vaatteet päälle. Opetellaan piirtämään, leikkaamaan, liimaamaan käyttäytymään ja ottamaan muut huomioon. 

Miltäköhän sairaanhoitajasta tuntuisi, jos hänelle sanoisi geriatrisella, että sinäkin täällä vaan vanhusvarastoa pidät pystyssä? Vaikka totuus vanhustenhoidosta pahimmillaan on varmasti yhtä surullista kuin lastenhoito heikoimmillaan, on kuitenkin suurin osa näistä työtään tekevistä oman alansa ammattilaisia, jotka tekevät työtä, jolla kyllä on merkitystä  ihan eri tavalla kuin puolustusvoimilla. 

Päiväkotien leimaaminen lapsivarastoiksi, joihin edesvastuuttomat lisääntyjät vievät jälkikasvunsa itkemään lätäkköön on puhetta, joka ennenkaikkea vetää maton alta niiltä oman alansa ammattilaisilta, jotka päiväkodeissa työtään tekevät. Suomessa on tietyissä kaupungeissa pulaa muodollisesti pätevistä lastentarhanopettajista, ja näin syntyy lainvastaisia tilanteita tietyissä ryhmissä. Mutta kuka haluaa tehdä ihmisvarastotyötä pienellä palkalla? Jos alan palkkaus ja arvostus on heikko, ei kukaan.

Onneksi kuitenkin vielä muutamat joka aamu jaksavat iloisesti tervehtiä hyvät huomenet, ottaa syliin ja katsoa, että puurot katoavat suuhun, tehdä metsäretkiä ja laulaa sekä leikkiä, askarella ja ulkoilla.

Päiväkoteja on erilaisia, meillä on käynyt mitä parhaimmin. Ja kyllä, minä kiitän meidän päiväkotimme henkilökuntaa paitsi nyt tässä kirjoituksessa, myöskin aivan kasvokkain hyvin sujuneesta viikosta, jonka ammattitaitoiset ja työstään pitävät päiväkodin tädit ja sedät ovat meidän perheelle mahdollistaneet.

24/7

Mistäköhän marketista olisi mahdollista hakea lisää tunteja vuorokauteen? Entä koskakohan lähisiwasta alkaa saada uusia aivoja kätevästi vanhojen tilalle? Kuka lyhentäisi välillä niin auttamattoman pitkät piuhat? 

Aika vaan tuntuu valuvan johonkin. Päivässä voi hyvin ehtiä viemään tyllerön päivähoitoon, sännätä itse yliopistolle, käydä kaupassa, hakea lapsonen, käydä töissä ja illalla roikkua netissä. Missä välissä syödään  (syödään suklaapötkylä ja juodaan kuppi kahvia ja podetaan auttamattoman huonoa omaatuntoa), tiskataan (siinä samalla kun harjataan omat hampaat, voi nakella tiskejä koneeseen), varmistetaan että puoliso on tajunnut, että huomenna on hänen vuoronsa hakea lapsi (kaikki perheen menot exceltaulukoidaan ja lopuksi lähetetään tekstiviesti), ja nukutaan (muutama tunti, kun on ensin kirjoitellut tänne ja sen jälkeen valvonut yli unien ja surffannut kaikki mahdollisimman tarpeettomat sivustot halki)?

Yo:lla on väliviikko, joten nyt pitäisi tehdä kaikki ne hommat, jotka olisi pitänyt tehdä joskus aiemmin, niin että sitten voi hyvillä mielin todeta, että ite tein. Olen koko päivän piirtänyt, kirjoittanut, analysoinut, reflektoinut, copypastennut ja tuntuu, että hommia kasautuu vaan koko ajan lisää. Rästityöhommat meni jotenkin siinä sivussa. Jossain vaiheessa huomasin, että hengittäminenkin on ilmeisesti toisarvoista. Huh.

Noh. Nythän tässä istutaan ja ihmetellään, että mitäs nyt? Vauhdilla eteenpäin koohottamisen huono puoli on se, että kun vihdoin onnistuu hetken istumaan hiljaa alas, ei jostain syystä tajua tehdä enää yhtään mitään muuta kuin tuijottaa nettiä/telkkaria, vaikka ihan tutkitusti ne eivät rauhoita aivoja lainkaan niin tehokkaasti (!?! rauhoittua tehokkaasti, joo-o) kuin vaikka esimerkiksi neulominen. 

No niin, tästä se alkaa. Kun se on sanottu, se on jo puoliksi tehty. Nyt keitän teetä ja neulon tuon toisen lapasen valmiiksi. Rennosti.

Carpe diem.

Aatteet ja vaatteet

Ja lisää vaatepaatosta. 

Muutama päivä takaperin useammassakin lehdessä kirjoiteltiin Opettaja-lehdessä esitellystä tutkimuksesta opettajien vaatteista. Tutkija oli aineistonsa perusteellä jakanut opet karkeasti neljään ryhmään: tasaraita-jokapoikiin, muotitietoisiin tyylitaitureihin, nahkatakki-siilitukkiin ja avokaulaisiin katseidenkeräilijöihin. 

Suurin osa opettajista on kuulemma jokapoikia, jotka tapaavat arvostella tyylitaitureita, koska he itse kokevat alemmuutta näiden rinnalla. Tässä tapauksessa mitään ei kuitenkaan sanota ääneen, sen sijaan avokaulailijoiden edustajalle pukeutumisesta saatetaan ihan jopa huomauttaa. Sanomattakin on selvää, että siilitukalle kukaan ei uskalla sanoa mitään, mutta kaikki ajattelevat hänestä jotain. 

Tuleeko kenellekään omilta kouluajoilta mieleen näiden kyseisten ryhmien edustajia? Itse muistan suurimman osan opettajista olleen varmaan noita tasaraita-jokapoikia, päällään  farkut ja villapaita, tosin vanhemmilla miesopeilla saattoi olla pikkutakki tai jopa puku. Avokaulaiset vaatteet, jos niitä joskus jollain päällä olikin, eivät ole kaivertaneet mieleeni minkäänlaista muistijälkeä. Sen sijaan muistan useammankin hieman uhkeamman daamit purjehtineen luokkaan jonkinlaisessa jännittävässä kaavuntapaisessa. Miksi tutkimuksessa ei ole kulttuurikaapuiset -kategoriaa? Eikö heitä ole enää? 

Vakavasti puhuen, hieman kylmää tuo että työpaikoilla ilmeisesti ihmiset jaksavat kytätä toistensa pukeutumista. Olen ollut aikoinani toimistotyössä firmassa, jossa vanhimmat (naispuoliset) työntekijät muistelivat aikoja, jolloin naisella ainoa mahdollinen työvaate oli hame tai mekko ja mikä supina siitä tuli, kun joku kesäheluna oli tullut ihan peräti housut jalassa töihin. Noista ajoista on kuitenkin jo kulunut jokunen vuosikymmen, ja nykyään olisikin vaikeaa kuvitella, että joku mittaisi helman pituutta lattiasta ihan vain toimistotyön tähden. Ja eikö kuitenkin ollut kivampaa, että sillä tytöllä oli ne housut, ettei tullut ilman? 

Tajusin siinä juttua lukiessani, että tylleröisen päiväkodissa yksi työntekijä käyttää huivia. Toivon todella, että hänen ei ole tarvinnut valintaansa sen enempää perustella työpaikallaan kenellekään, eikä hänen pukeutumistaan selän takana (tai päin naamaakaan) mitenkään kummastella. Koska itse olin siis tämän seikan ohittanut kokonaan, ennenkuin päädyin näitä työpukeutumisjuttuja pohtimaan. Tärkeintähän työpaikoilla tulisi olla sen, että kaikki hoitavat omat hommansa kunnialla ja hyvässä hengessä. Vaikka sitten kylpytakissa.

Jaa-a. Mitäköhän sitä itse laittais tänään päälleen..?