Poliittinen farssi

Kaksinäytöksinen näytelmä erään strategisen hallitusohjelman synnystä. Kaikki yhteydet todellisuuteen ovat (ikävää) sattumaa.

 I

– No nih, pojjaat! Nyt aletaan hommiin! 

– Juu. Onko ryhmätyöryhmillä fläppitaulut valmiina? 

– Hehheh, Juhis, ei tässä nyt sentään autotallissa olla.

– No mutta ei sitten muuta kun hommiin. Mitäs sanotte, pitäisikö meillä olla joku iskevämpi luku käytössä? Sellainen muutama-neljä miljardia on jotenkin… Ei niin kansantajuinen.

– Pistetään kymppi! Se on sellainen hyvä pyöreä luku.

-(Kaikki kolme yhteen ääneen) Joo, joo, tehdään niin. Ja nyt mennään kahville, johan tätä tässä jo vatuloitiinkin, hehhehhehheee…

 

II

 

– Noin! Siinähän on komeat 36 sivua, kansilehtineen kaikkineen. Eikä mennyt paljoa aikaakaan.

– Hienon graafinkin olit Juhis siihen askarrellut.

– Juu, juu, autotallissa, siinä samalla kun väsäsin sitä kakkaraa, niin pohdin mielessäni, miten tuollaisia hauskoja nuolia voisi käyttää tuollaisessa kuvassa. Ja säästin siinä sitten valtioneuvostoon sihteereiltäkin piirustamisen vaivan. Osallistuin vähän säästötalkoisiin.

– Vähän alkoi tässä nyt vaan mietityttämään että miten kauan meikäläisenkään äänestäjiltä mahtaa mennä siihen, että tajuavat, että eihän ne niiden autoilun kustannukset nyt laskeneetkaan, vaan mähän sen uuden auton tässä saan halvemmalla. Meinaan vaan kun tuskin monella niistä nyt on sitten kuitenkaan varaa ihan uutta autoa ostaa…

– Älä nyt Tippe noita sure! Eikös teikäläisistä ole tunnetusti pitkät piuhat, alhainen sisälukutaito ja muutenkin selvät hetket vähissä? ( kovaäänistä naurua moneen kertaan kerrotulle vitsille, joka tunnetusti paranee uudelleen kerrottaessa)

– Juhis, Aksu kiusaa….

– No no pojat. Ei tästä kovin suurta meteliä tule, älä Tippe sure. Nuo kaikki koulutusleikkaukset pitävät huolta sitä, että tuo pikkuinen autovero jää sen alle, kun kaikki huutavat yhteen ääneen eikö kukaan ajattele lapsia. 

– Nerokas homma kyllä kaikenkaikkiaan tuo lapsiin vetoaminen. Pysyvätpähän ämmät kotioloissa, niin riittää paremmin työtä kun työmiehillekin! Lapsikorttia kannattaa tosiaan aina heilutella, loppuu kaikenlainen nenillehyppeleminen. (tyytyväistä hekottelua)

– Näin on! Ja oikein pitkälle vietynä ei sitten pääse muodostumaan enää tällaista nykyisen kaltaista kestämätöntä tilannetta, jossa ihmisillä on niin jumalattomasti koulutusta, ettei enää rehellinen tiskaaminen kelpaa. Vielä kun jotenkin saisi palautettua tasoryhmät perusopetuksen, niin siitä ei olisi enää pitkä matka kansa- ja oppikoulujakoon. 

– Ja sitten kertakaikkiaan ei vaan kouluteta kaikkia. Siinä säästyy aivan valtavasti rahaa, kun ei tarvitse ylläpitää mitään maakuntakorkeakouluja, kaikki mahtuu yhteen laitokseen, joka sekin voi kerätä rahoituksensa joltain firmalta tai parilta. Paras tietenkin olisi, että ostaisivat ne tutkimukset ja mieluiten niiden tuloksetkin valmiina yliopistoista.

– Älä muuta sano. Tosiaan, innovoimalla tästä selvitään, hahaha. Eiku..?

 

*           *            *

Neuvottelutulokseen strategisesta hallitusohjelmasta voit tutustua tästä. Liitteet, joissa on enemmän konkretiaa kuin sanahelinää, löytyvät täältä.

Farssi: tapahtuma tai sarja tapahtumia joka naurattaisi, jollei se itkettäisi.

Kahvitteluvinkki

Äh, juuri kun taas olen jäämässä kesätyöttömäksi opeksi enkä enää kaipaa pahvikupillista kahvia pikaisesti kipaistuna, tajusin, että melkein vuoden hain kahvini aivan väärästä paikasta. Onneksi kollega ymmärsi korjata tämän virheen huhtikuussa, ja niin vaihdoin pahvikahvipaikkaani viehättävään Casaleniin.

Pikkuinen kahvila Casalen sijaitsee Nummelan keskustassa. Liiketila on yhdistelmä kahvilaa ja sisutuspuotia, jossa kahvilan pöydät ja tuolitkin ovat kaupan. Itse nappaan yleensä kahvin, mutta suosittelen myös unikonsiemen-lime -pikkuleipiä.

Viime kerralla nappasin puodista muutaman kuvankin. Omia suosikkejani ovat Nordalin ja Lene Bjerren tuotteet. Ne ovat juuri niitä ihania ei tarvita, mutta halutaan -kategoriaa.

 

Joten, jos matkalla Helsingin ja Turun välillä kaipaa taukopaikkaa tai pääkaupunkiseudulla pientä päiväretken kohdetta, niin suosittelen! Casalen avaa myös kesäkahvilan Joutselaan, me tylleröisen kanssa ainakin taidamme kurvata sinne joku kaunis kesäpäivä.

Kässänmaikka

Hopsan.

Kävipäs niin, että tuossa viime viikolla kävin työhaastattelussa. Ja tämän viikon maanantaina aloitin työt. 

Siinä rytinässä yliopistolla vietetyt kriittisen keskustelun täytteiset lounaat vaihtuivat pään pyöritykseen pöllön tavoin kouluruokalassa, joustavat aikataulut aamuruuhkaa vastaan ajeluun ja lapsen nelipäiväinen päikkyviikkokin keikahti viisipäiväiseksi. Erään aikakauden loppu tämäkin siis.

Mutta mukavampaa on se, että tämä on nyt myös puolityöttömän aikakauden loppu. Sillä nyt käyn töissä sekä päivällä että illalla… Eiköhän siinä tule sittenpuolentoista viikon hommat viikossa kuitattua.

Kesällä jälleen opettajaa kohtaa pitkä ja lämmin kesätyöttömyys, mutta siihen asti täällä Siperiassa huhkitaan koko rahan edestä.

Maanantainen mieli matalaksi

Näin kulutusjuhlaviikonlopun päätteeksi ja uuden viikon alkajaiseksi vinkkaan täällä Ylen MOT:n dokkarista, joka taas muistuttaa siitä, että vaatteetkin tulevat jostain muualta kuin vaatekaupasta. Ylen sivuilta löytyy aiheesta enemmänkin, ja tuo dokkari tulee arvatenkin myös Areenaan. Toivottavasti, sillä itse olen klo 20.00 vielä töissä, ehkä kurjilla työehdoilla, mutta ainakin saan käydä vessassa eikä tarvitse pelätä, luhistuuko rakennus niskaan ja palkkakin vastaa koulutusta. 

 

Vinkkejä rahastavapautumiseen osa II

Viimeviikolla jaoin innokkaasti linkkejä ja vinkkejä rahastavapautumiseen. Tästä on nyt selkeästi tullut tämän palstan linja, sillä vinkit jatkuvat.

Eli jos ylimääräinen raha polttaa taskussa tai kukkaronpohjalla, niin nyt siitä on vieläkin helpompaa päästä eroon täällä Helsingin seutuvilla. 

Aleksanterinkadun Zio on menossa remppaan ja alennusprosentit (−50% – ­­­−70%) ovat juuri sellaisia, että ostokset voidaan tulkita selväksi säästöksi. 

Hillitsin himoni, hallitsin haluni ja kahlitsin kukkaroni siinä vaiheessa, kun kassalle Campereiden sijasta olikin päätymässä pilvenpiirtäjänkorkuiset Pura Lópezit.

Ne on niiiin söpöt! Ja niissä on petroolinsiniset tikkaukset! Iiiik!

Yrjönkadun NoaNoa puolestaan viettää ystävämyyntiä pitkälle ensi viikkoon ja siellä alennusprosentit ovat koko myymälän mitalta  −60% – ­­­−70%. 

Kun et kertakaikkiaan tarvitse mitään, tarvitset kuitenkin alusvaatteita.

Mutta jottei tämän päivän tärkein sanoma unohtuisi:

Namnam.

Ei ole järjen hiventä enää tässä blogissa ei. Ja nytkin pitää kiirehtiä töihin. Lupaan pyhästi itselleni keskittyä sisällöntuotantoon liittyviin ajatuksiin matkalla töihin.

Alennusten harhapoluilla

No niin. Tätä siitä seuraa kun Lily ei pelitä. Olisi pitänyt lukea tämä Natalian rahaa ja sen hallintaa käsittelevä teksti eilen, niin ei sitten tänään olisi hairahtunut harhapoluille. Olen harvoin kenenkään kanssa näin yksinkertaisen samaa mieltä, mutta tuo linkattu pätkä sai pääni vain hyväksyvästi nyökyttelemään ja miettimään, että just näin. Ja siinä sitten hiljaa hyväksyvästi hymistellessäni mietin samalla että aina ei ehkä itse elä niinkuin opettaa. 

Koska tänään ihan pyytämättä ja yllättäen, luennon päättyessä puoli tuntia etuajassa, lounasseuran vielä palaveroidessa päätin mennä lämmittelemään Mikonkadun Nansoon. Vain katselemaan, koska enhän minä edes TARVITSE mitään. En oikeasti muuten tarvitse, pärjäisin nykyisellä vaatearsenaalillani helposti vaikka 98-vuotiaaksi saakka. 

Mutta kuinkas kävikään? Mitä tapahtuu, kun yhdistetään mukaviaton ”mävaankatselen” -asenne siihen faktaan, että yksi tietty mekko on pyörinyt mielessä jo useamman kuukauden, sitä on jo itseasiassa tullut sovitettuakin pariin otteeseen, sitä on klikkailtu netissä ostoskoriin ja jätetty sinne homehtumaan ja kun myyjä vielä iloisesti huomauttaa, että ”meillä on juuri tänään alkanut aletuotteiden osalta ota 3, maksa 2 -kampanja”?

No tämähän siitä sitten seurasi:

Kuvat: Nansoshop

Otin sitten ne kaikki. Kun ne ikäänkuin jotenkin huusivat nimeäni. Nyt sitten katselen koiperhosten lentelevän tyhjääkin tyhjemmän lompakon pohjalta. Mutta eivätkö ne ole kauniit? Ja myyjäkin ystävällisesti helpotti tilannetta siinä surkutellessani (mitään ei tarvita, mutta kaikkea halutaan ja yhhyhyyy, musta väri on tappanut ainakin kymmenentuhatta Bangladeshilaista värjääjää jne…), että Nanson kotimaisuusaste on lähes sataprosenttinen ja että heiltä saan kyllä tarkat tiedot, mistä vaatteet ovat tulleet, jos haluan ja jos se vaientaa omantuntoni. No, eettinen omatuntoni tyytyi tähän, mutta se talousomatuntoni ei vieläkään ole selvinnyt järkytyksestä. Onneksi sekin omatunto on kuitenkin myös esteetikko. 

Jokavuotinen talvivaatejahti

Näin alennusmyyntien aikaan itse kehittämäni taaperon talvivaateahdistus saa taas aikaan sen, että laukkaan alennusmyynneistä toiseen ja kauhistelen hintoja, hypistelen ja rypistelen kankaita, ihmettelen vesipilareita ja martindaleja, luen valmistusmateriaaleista, syynään pesuohjetta ja hihitän, kun yksi hinnakkaimmista lastenvaatemerkeistä on nimeltään jotain, joka luo mielleyhtymän ennemmin Ron Jeremyyn kuin toppapukuihin. 

Ahdistuksen sai alunperin aikaan se onneton myöhäisherännäisyyteni kurahaalarien osalta ja jouduin ostamaan tylleröiselle melko vaaleanpunaisenpinkinvioletinliilankukertavan syyshaalarin (aivan oikein, vältin tässä ihan tietoisesti sanaa välikausi). Sen jälkeen olen tarkasti seurannut lastevaateliikemyyjän ohjetta ostaa ulkovaatteet aina vähintään puolta vuotta, jopa vuotta aikaisemmin kuin aiottu käyttöhetki.

Tässä voi nyt sitten ihmetellä, että miten kummassa se onnistuu. Näin pienellä se on toistaiseksi onnistunut täydellisesti. Tiedä sitten, mitä tapahtuu, kun lapsi kasvaa, mutta toistaiseksi nämä nappulan kaksi päiväkotitalvea ovat menneet hyvissä, reiluilla alennuksilla ostetuilla talvivaatteilla. 

Toissapäivänä tylleröisen mummo oli meillä lapsenvahtina, ja jäin koulun jälkeen keskustaan alennusmyyntien kiertoradalle. Itselleni olisin löytänyt mm. kolmet kengät (en ostanut, kun en tarvitse) ja pari mekkoa (no niistä toisen vähän ehkä teoriassa ainakin tarvitsisin), mutta kunnon äiti hassaa muutamat rahansa tietenkin, mihinkäs muuhun kun lapsen talvivarusteisiin. 

Meillä ei valitettavasti ole ketään tuttua, jolta perisimme vaatteita niin, että varmasti tietäisin, miten niitä on kohdeltu. Vaikka käytetyissä vaatteissa harvoin mitään vikaa onkaan, tekninen vaate on sellainen, mitä en halua ostaa käytettynä, jos en tiedä kuka sitä on huoltanut ja miten. Yllättävän monessa lasten talvivaatteessa on mm. merkintä joka kieltää kuivauskaapissa tai -rummussa kuivaamisen. Monessa kielletään myös pistämästä patterin päälle. Ja kun kerran olen nähnyt tekstiilin ”sisälle”, miltä näyttää lämpövaikutuksesta irronnut suojakalvo, millaista purua tulee polyuretaanilaminoinnista   kun se  saa tarpeeksi kovaa (mutta lapselle ja pesukoneelle normaalia) käyttöä osakseen ja miten heikko repeämislujuus on joillain ohuemmilla (näennäisesti ainakin mukavamman tuntuisilla) ulkoilukankailla on, en vaan jotenkin luota siihen, että vaatteita olisi huollettu, no suoraan sanottuna niin vaikeasti ( kyllä mä nakkaan rukkaset patterille kuivumaan ja mielelläni myllytän haalarin kuivausrummussa, jos se vain suinkin on sallittua) kuin pesuohjelappusen mukaan pitäisi.

Ainahan pesuohjemerkinnät ei päde, esim. puuvillaa voi kyllä pestä 60 asteessa, mutta tekninen materiaali on vähän eri asia. Koska sen kerran kun suojakalvo esimerkiksi on irronnut, niin se oli sitten siinä, se ei enää ainakaan pidä mitään vesipilareita pystyssä. Tosin harvempi lapsi kai makaa minkään vesipilarin aiheuttaman paineen alla päiväkodin pihassa, eiköhän se ole se pihan ainokainen lätäkkö joka on paineessa kun jokainen kynnelle kykenevä pikkuihminen makaa siinä lätäkössä…

Ja olisinhan se optimaalisen ihanaa, jos se ulkovaate miellyttäisi omaakin silmää. En olisi ikinä uskonut, että nyt itsekin olen äiti, jonka mielestä on melko herttaisen yhdentekevää, minkä näköisessä suoja-asussa kersnaakkeli päiväkodissa kiitää, kunhan on lämmin ja saumat pitää. No mutta tässä sitä nyt ollaan. Onneksi tuo kuvassa oleva yhdistelmä nyt sentään on aika kivan näköinen eikös vaan? Ja hintaa tekniselle takille, housuille ja lätsälle tuli tämän Helsingin alehaukan metsästyksen jälkeen ainoastaan 48€. Hyvä minä!

Voi ei. Menin tekemään sen taas. Turkoosi setti. Poikaväri. Lapsi traumatisoituu takuulla. 

Nuo ostettuani kävin vielä Zaran lastenosastolla ihastelemassa ja ihmettelemässä, miksi en osta kaikkia lapseni vaatteita sieltä. Sitten tulin ulos Aleksille ja tajusin. Juuri siksi.  -16 astetta. 

Lapikasta lattiaan!

Ylitän jälleen kerran mukavuusalueen reunan ja en suinkaan muoti- vaan kenkäbloggaan.

En olisi ikinä uskonut että hihitellen miettisin, että kyllä nainen voi vallan mainiosti selvitä elämästään vain yhdellä kenkäparilla. Kenkäfriikki mikä kenkäfriikki. Mutta nyt, nyt se tapahtui.

Niiden palautettujen muka pakkohankinta-clogsien kohdalla mietin, että eipä paljoa harmita palauttaa, kun ne eivät olleet juuri sitä, mitä olisin halunnut. No nämä ovat. Nämä ovat massittoman marraskuun vesittämisen veroiset, olkoonkin, että tarvitsin uudet talvisaappaat. Mutta olisihan sen hankinnan voinut siirtää joulukuulle. Mutta kun ei nyt voinut. 

Hyvät naiset ja herrat, jokaisen lapsilla ja/tai muuten vauhdikkaalla city-elämällä/yleensä vain elämällä varustetun ihmisen todellinen tarvehankinta: 

LAPIKKAAT

Töysän kenkätehtaan herttaiset lapikkaat kokoa 35.

Tampereen Kädentaitomessuilla käydessäni sai pitää tiukasti kukkaronnyöreistä kiinni, vaikka paljonhan siellä näki myös sellaista, mitä ei ikinä haluaisi välttämättä nähdäkään. Näihin lapikkaisiin olin törmännyt jo aikaisemmin Metsoloiden nettiputiikissa ja ajattelin tilata sovitettavaksikin, mutta kun huomasin, että valmistaja löytyi myös messuesittelijöistä päätin, että kokeilenpa paikan päällä.

Ja se oli menoa. Ensinnäkään, Metsoloilla ei olisi edes ollut tarpeeksi pientä kokoa sovitettavaksi, ja toiseksi, heillä oli tarjota vain trendikästä huopalapikasta. Itse pidän enemmän nahasta, joten kun näitä siinä sitten oli yksi vaivainen pikku pari,  niin se oli siinä. Vuori on hellyyttävän pehmeää lammasta joka lämmittää eikä tunnu hikiseltä. Pohja on pehmeä mutta tukeva, niin että pystyssä pysyy vähän liukkaammallakin kelillä. Tai pikkujouluista palatessa.

On ne niin somat!

Kaikesta korkokenkärakkaudestani huolimatta käytössä eniten kuluvat ne kengät, jotka ovat mukavat jalassa, ja sitä nämä lapikkaat tottavie ovat. Tilavat, lämpivät ja kaikin puolin mukavat. Nahka on paksua ja kestää todistettavasti niin kuraa kuin kolhujakin. 

Lapikkaat in action. Kestää seistä puistossa vähän pidempäänkin.

Ostopäätökseen ei suinkaan vähiten vaikuttanut tuotannon kotimaisuus. Tämänhintaiset saappaat voi käydä hakemassa mistä vain Helsingin keskustan kenkäkaupasta, mutta missä niistä myydään kotimaisin voimin kasattuja kenkiä? Omalla mittapuullani nämä voittavat mennen tullen ne toiselta puolen maailmaa tänne tuodut vähän vastaavalla idealla toteutetut jalkineet, joiden nimeä en aio tähän kiusallanikaan kirjoittaa, mutta joista eräs ystäväni sanoo, että niitä tulee heille palautuksena valtavat määrät, kun pohjat imevät vettä kuin pesusienet. Näillä marssii hätätilassa lammikoistakin. 

Että siinä meni massiton marraskuu, mutta ainakin jalat pysyvät lämpimänä ja omatunto kuluttajuuden osalta vähän puhtaampana. 

                                       *                            *                        *

 Ja jos jotakuta muuten kiinnostaa, miten vihaisen naaurintädin kiusaamisgatessa kävi, niin huraa! Lauma on jakautunut kahtia, ja yksinäinen vaeltaja on nyt toisessa porukassa joukon jatkeena, sulassa sovussa leikeissä mukana. Vihainen naapurintäti vs. raggarit 1-0.

 

Karkiton & rahaton marraskuu osa II: isänpäivää ja muutakin

Rahaton ja karkiton marraskuu jatkuu. Sorruin, kun oppilas tarjosi synttärikarkkia. Mutta otin vain yhden, jotenkin olisi tuntunut hirveän epäkohteliaalta kieltäytyä kun 11-vuotias tarjoaa karkkia. Muuten poikkinainen varvas on estänyt tehokkaasti missään kaupassa käynnin, joten toistaiseksi köyhä linja jatkuu. Tilaamani kengät eivät myöskään oikein sopineet, mistä en ole ihan hirvittävän pahoillani, tai sitten se on vaan psykologista. Kun en niitä alunperin halunnut, niin en vaan halunnut. 

Koulutyöt etenevät tahmeasti, johtuen ehkä siitä, että töissä on ollut vähän kiireempää kun jalka hidastaa menoa. Sen sijaan harrastuskärpänen iski tänään. Sen sijaan siis, että olisin tutustunut kvalitatiiviseen tutkimusotteeseen, ompelin käpysiä Käpysen käpytrikoosta. 

 

Tylleröinen sai tunikan

Värissä on vähän vääristymää ja kuvat ovat muutenkin ihan kamalia, mutta tuo käpykangas, se on vaan niiiin söpö. Tilasin kankaan Kankaiden yöstä, jossa useat suomalaiset nettikangaskaupat mm. myyvät tuotteitaan reiluin alennuksin. Vähän niinkuin kangaskauppojen Hullut Päivät, paitsi että kukaan vie ilmapalloa keneltäkään. 

Mikäköhän sitä harrastustoimintaa on taas haitannut? Vehkeet on hyvät ja kankaita pursuilee ja tursuilee joka laatikosta. Ehkä se on se legendaarinen ”työ haittaa harrastuksia”. Ja nyt kun koipeliini on vajaakuntoinen ja pitää muutenkin olla enemmän rauhassa, niin inspiraatiollakin oli tilaisuutensa iskeä

Kun lenkutin hakemaan tylleröistä päiväkodista, oli hänellä isänpäiväksi askarreltu isänpäiväonki pienessä kädessään. Kalat on tietenkin itse maalattu ja päiväkodin tädit liimanneet onnittelut hienosti kääntöpuolelle. Hauska idea tämä onnitteluonki. 

Itse päätin sitten, oikeastaan tulevan sunnuntain sankarin omasta toiveesta, askarrella myös. Käpykankaasta tuli isille ”kalsaripaita”. Ukkelini seurasi nimittäin suurella mielenkiinnolla kankaiden yön vahtaamisiani ja ihan tuota olkapääni yli ehdotti tämän tilaamista. Kun itse sitten kysäisin, että miten olisi, olisiko tässä nyt isänpäivälahja-ainesta, mies innostui valtavasti. Suunnittelin raglanhihaisen T-paidan, joka miekkosen mielestä oli loistoidea sillä ”joo, ne hihat ikäänkuin sitte korostaa sitä kalsarimaisuutta”. 

Kalsaripaita isänpäiväksi

Joten onnea vaan, isi. Sunnuntai-aamulla siis ongitaan kalsaripaidassa, juodaan herkkukahvia ja syödään toscakakkua.

Vähän niinkuin ihan oikea bloggari

Me ollaan tänään tylleröisen kanssa vietetty vähän niinkuin ihan oikeaa blogipäivää.

Meillä on mm. ollut keittiön pöydällä leikkokukkia ja niistä on napattu asiaankuuluva kuva:

Onnittelin itseäni eilen elossa selvitystä työ/opiskelu/sairastusviikosta. Viis siitä, että keittiön pöytä on muuten kuin hävityksen kauhistus.

Käytiin hakemassa äidille koulutarvikkeita ja samalla juttelemassa mahdollisista (yhteis)työkuvioista.

Tämä on maksamaton mainos, mutta hei kaikki käsillätekijät Helsingin seutuvilla! Nyt äkkiä hakemaan Vector Factorysta ihania puuvillakankaita ja trikoita, kun vielä ovat 10/metri. Toistan itseäni, mutta sanon sen kangasfriikkinä kuitenkin: Liian ihania!

Näiden kuvioiden jälkeen kävimme tutustumassa Forumin yläkerran uuteen kärrykansan paratiisiin lastenvaate- ja ravintolakeskittymään, ja shoppasimme muutamat leggarit tylleröisen venähtäneisiin koipeliineihin.

Harmaat, curryn- ja petroolinväriset leggarit. Kolmet hintaan 14,95€. Lapseni on liian pieni 92-kokoon muuten paitsi koipien pituuden osalta, ja nämä Name It:n pökät on niitä harvoja, jotka ylhäällä pysyvät. Ne jotka ovat vanhemmat nähneet livenä tietävät, että tämä on luultavasti ainoa kerta lapsemme elämässä, kun hänen jalkojaan voidaan sanoa pitkiksi.

Meillä on ollut blogituttuja vieraina ja suklaamuffareita tarjolla. Tässä kohtaa tosin alkaa mennä blogipäivän vietto pieleen, koska en tajunnut ottaa kuvia blogikavereista. Meillä oli vissiin liian kiire juomaan kahvia. Kiitos vielä Iksu, ja onneksi ette pelästyneet sekasortoa heti ovelta!

Hätätilasuklaamuffinsit. Olisin halunnut jälleen sitruunaa, mutta kun kotoa ei löytynyt kuin taloussuklaata, niin piti tehdä näin.

Nyt taidan alkaa huipentaa blogipäivää suomentamalla Lacy Baktus-huivin neulontaohjetta. Josko sen saisi sitten vaikka ihan puikolle asti…