Liekeissä (aurinkorasvan käyttö olisi suositeltavaa)

Elokuun ensimmäisen päivän kunniaksi kävimme eilen tylleröisen kanssa uimassa. Aamu valkeni lupaavan pilvisenä ja toiveekkaina siitä että emme paistuisi elävältä, lähdimme kohti maauimalaa. Tylleröisellä oli kova kiire altaaseen, ja hän raahasi vauhdilla kaverinsa mukanaan ennenkuin me äidit ehdimme kissaa sanoa. Siinä pyyhkeitä levitellessämme mietimme, tarvitsisiko lapsia kuitenkin rasvata, vaikka aurinko oli pilven takana ja allaskin kokonaan varjossa. Tulimme tulokseen, että kyllä vaan tarvitsee, ja pakotimme kitisevät pikkudelfiinimme sen verran kuivalle maalle, että saimme laamittua heihin paksun rasvakerroksen. 

Ja sitten mentiin. Isoon altaaseen, pieneen altaaseen, vessaan, pieneen altaaseen, jätskille, isoon altaaseen, vessaan, syömään… ”äiti, kato minua, minä sukellan, äiti, kato, tämä on hauskaa!” Neljä tuntia myöhemmin kotiin palatessamme tylleröinen veteli sikeitä ja itse mietin, olisiko hirveämpää, jos olisin vaikka Saharassa. Kotona synkkä tai oikeastaan kirkuvanpunainen totuus paljastui: hartiat, selkä ja rinnus paperinohuena ja aaaaargh, niin kipeänä! Päätä jomotti, pyörrytti, jano oli kauhea. Päätin sitten tankattuani oikaista hetkeksi.

Havahduin siihen, kun mies tuli kotiin. En sitten kuitenkaan noussut. Kun seuraavan kerran liikahdin, totesin, että suunta on pakastimelle ja kylmäkallet niskaan, vettä niin paljon kuin napa vetää ja rautaisannos särkylääkkeitä, kiitos.

Tuskasta päätellen en ikinä aikaisemmin ole kärtsännyt nahkaani sen halkaisiljaltaan 10 cm:n kokoista aluetta enempää, joka usein Ruisrockin jälkeen hohti punaisen puolikuun lailla niskassa, joka oli unohtunut rasvaamatta. Eipä tullut sitten eilen mieleenkään sipaista sitä rasvaa omiin hartioihin. Tai itseasiassa, tuli mieleen: aina sillin tällöin altaan reunalla käkkiessä, auringon porottaessa niskaan. Mutta sitten piti taas kiitää vessaan, sieltä altaaseen jne jne jne. 

Poltin siis nahkani ja sain auringonpistoksen. Nahka taisi palaa kunnolla ensimmäistä kertaa, kuumuudesta ja nestehukasta olen kärsinyt aikaisemminkin. Kannattiko? Ei. 

Seuraavan kerran kun pitää ajatella hetki itseään, köytän kersnaakkelin johonkin kiinni siksi aikaa, että pääsen ajatusta pidemmälle. 

Tänä aamuna nahka enää punoitti, mutta ei enää onneksi sattunut. Ukkelilla oli hauskanen kysymys: ”Etsä kuitenkin haluis lähtee meidän kanssa uimaan, jos laitetaan sulle vaan tosi paljon tota aurinkorasvaa?” 

Juu en.

Ja vähän aikaa mietin, kirjoittaisinko postauksen aiheesta mihin kaikkeen me äidit pystymme ilman isiä, mutta mihin isit eivät pysty ilman meitä (=esim. maauimalareissu). Hillitsen nyt toistaiseksi itseni ja parantelen hartiani. 

Neuvola X-Files

Neuvola, yhden mielestä melko yhdentekevä, toinen kokee sen lähinnä Stasin jatkeeksi ja kolmas saa sieltä apua askarruttaviin kysymyksiinsä. Järjestelmä, joka on luotu meidän kaikkien parasta ajatellen, ja johon tämä salaapäiten sosiaalidemokratiaan kallistuva, hyvinvointiyhteiskunnan peräänhuhuileva ja kansankotiaatetta periaatteessa hiljaa ihannoiva äiti-ihminen on kuitenkin melko tyytyväinen. 

Tommi kirjoitteli menneellä viikolla omassa blogissaan neuvolakäynnistä vanhemman näkökulmasta. Ainahan se on jännittävää, kun lasta sovitellaan käyriin ja luulen, että etenkin oman ammattikuntani edustajat joutuvat pinnistelemään välillä jonkun verran, ettei suorittajavanhempi painaisi päälle. 

Useasti olen miettinyt, miten kapeisiin malleihin lasta koko hänen pienen elämänsä aikana sovitellaan. Ensin neuvolassa ja päiväkodissa, myöhemmin sitten koulussa. Mitäpä jos muottiin, käyriin ja kaavoihin sovittamisen sijasta lapsi saisikin esittää sellaisia asioita, joita hän osaa, mutta joita ei neuvolassa osata kysellä? Tylleröisen listalla olisivat ainakin:

  • Kiipeily. Paitsi puistossa ”isojen” kiipeilytelineellä, niin myös kotona sohvalla, kirjahyllyssä, you name it! Sovellettuna myös joukkoliikenteen eri välineissä ja etenkin Ikeassa.
  • Valikoiva kuulo. Tätähän monet aikuiset käyvät opiskelemassa terapiassa, heille tämän kuuntelematta jättämisen nimi on vain ”suodattaminen”. Siis että aktiivisesti jätetään kuulematta ja huomiota vaille sellaiset ikävät asiat (kuten esim. älä juokse parkkipaikalla, pistä vaatteet päälle, tule tänne, istu alas jne).
  • Äänen käyttö vaaratilanteissa, joihin lukeutuvat esim. pukeminen, syöminen, ovesta ulos lähteminen, kotiinpaluu jne. Eipä jää mielipide muiden varjoon.
  • Laulutaito. Miten moni saa laulaa neuvolassa? Meksikon pikajunaa kärryissä loilottava kiharapäinen tyllerö on kuin suoraan Broadwaylta: ” Kädet ylös gentlemen/huutaa käskyn terävän/Iso-Pat ja pari kertaa kattoon laukaisee/parempi kun jokainen nyt lompsan aukaisee/kuula sille, joka kenkkuilee” ja asiaankuuluva reikäraudanheilutuskoreografia mukaan. Kerran tosin bussissa eräs vanhempi herrasmies ymmärsi kiitellä, miten lapset kuitenkin osaavat vielä näitä hyviä klassikoita!
  • Keskustelutaito. Eihän siinä neuvolassa ehdi paneutua niinkään tiukkoihin kysymyksiin kuin esim. ”äiti, tykkäätkö sinä silikoonista?”. Ja tämän kysymyksen syvimmän olemuksen ymmärtävät ainakin kaikki he, joilla luetaan Allakka Pullakkaa, tuota suomalaisen lastenrunouden transmodernia klassikkoa.
  • Vaikenemisen taito. Sen tosin neuvolassa täti saa huomata, kun ei saa vastausta mihinkään. Mitäpä sitä turhia jauhamaan.
  • Rohkeus. Tätäkin on vaikeaa osoittaa keinotekoisessa tilanteessa, tarvitaan aito vaaratilanne, kuten esim. valintamyymälän parkkialue lauantai-iltapäivällä, tungosta täynnä oleva junalaituri tai ihan vaan mahdollisimman sokkeloinen tila. Kova vauhti ja katse tiukasti jonnekin muualle paitsi äitiin. Ja tähän voi yhdistää hämmästyttävällä simultaanikapasiteetilla tuon suodattamisen!
  • Kuka haluaa piirtää jollain naurettavalla tylpällä kynällä, kun voi kaivertaa! Haarukan piikeillä, hampailla, millä vaan! Luovuuden mahdollisuudet ovat rajattomat!
  • Erilaisten elektronisten laitteiden käyttöähän ei mitata neuvolassa millään tavalla, joten ei ihme, että hallitusta myöden ollaan huolisaan maan tulevien täysi-ikäisten tietotekniikkataidoista. Puhelin, kamera, läppäri, täppäri, XBOX, kaikki sujuu. Ei siis huolta, täällä kasvaa aito diginatiivi.
  • Tanssi/taistelulajit. Nämä ovat käsittääkseni aivan sisäsyntyisiä taitoja, joita on jokaisella lapsella. Sitäpaitsi on tutkittu juttu, että tällaiset itsensäilmaisemiseen tarkoitetut nonverbaaliset jutut ovat omiaan tasapainoiselle mielelle ja hyvälle itsetunnolle.

Että hei, neuvolalaitos ja käyrien rakastajat! Jospas kiinnittettäis katse niihin taitoihin, joita osataan, eikä niihin, missä mahdollisesti on puutteita. Tämäkin lista on vain murto-osa kaikesta siitä nerokkuudesta

Ystävänpäivän kunniaksi: hikeentymisen anatomia

Muutama päivä sitten juttelin yhden kurssikaverin kanssa palautteen antamisesta ja saamisesta noin yleisellä tasolla, ja siitä, miten tietyissä yhteyksissä ihmiset ottavat asiat aivan liian henkilökohtaisesti silloinkin, kun mitään henkilökohtaista ei oikeastaan ole. Hihittelimme sille, miten ihmiset keräävät itsensä täyteen pyhää vihaa ja räjähtelevät sitten toistensa silmille suurin piirtein pölyhiukkasen kokoisesta asiasta, mielellään tietenkin vielä aika monella väärinymmärryksillä höystettynä.

Heitimme iloiset heipat sen jälkeen kun olimme vielä hetken hymistelleet ja vannoneet, että mehän emme sitten pienistä välitä.

Sitten tulin kotiin, luin Tommi K:n kirjoituksen koskien ranskalaislapsien syömätapoja. Ja phhiiiiii alkoi pannu kiehua. Siis mitä?!? Ettäkö kaikkien pitäisi onnistua kerran päivässä istumaan samaan aikaan ruokapöytään, muuten kaikki menee hunningolle? Koska meillähän tämä ei siis onnistu, koska oman työni takia en välttämättä edes näe lastani hereillä kahtena päivänä viikossa. Ja voi hyvä elämä, ranskiksetko ne nyt määrävät, miten kuppia käännetään kun sieltä soppaa ryystetään! Hyssykkäiset, tuhinaa, epäuskoa, tulistumista sekoitettuna huonoon omaantuntoon ja omanarvontuntoon. Siinähän arvostellaan meitä!

Kiehautin soppani siis kaikista klassikokiehumisaineista: 

  • En lukenut tekstiä kokonaan, vaan silmäilin. Keskityin ainoastaan niihin osiin, mitkä omaan silmääni sattuivat
  • Kasasin kattilaan hyvät ylemmyydentuntoiset ennakko-oletukset jo otsikosta: jaa-a pari trendikästä perhekirjaa luvussa, just just. 
  • Keskityin vain ja ainoastaan yhteen asiaan, jonka irroittelin kontekstista ja hämmensin sen omaan liemeeni. 
  • Latasin itseni täyteen tunnetta, ilman järjen hiventä ja käänsin koko jutun henkilökohtaiseksi. 

Ja tässä vaiheessa alkoi onneksi naurattaa. Pakko kyllä nyt omaa häntäänsä tässä heilutella siitä hyvästä, että en aivan kokonaan ole hukannut taitoa nauraa itselleni.

Ja kun sitten hihitykseltäni olin selvinnut siitä, että kyllä, myös minussa voi asua kreisi hullu, joka päättää lukea tekstiä aivan järjettömästä vinkkelistä, luin koko tekstin ja siitä seuranneen hyvän keskustelun. 

Sisälläni lymyilevän kreisin hullun reinkarnaatio. (Oikeasti hieno dino- ööö? -juttu Luonnontieteellisestä museosta)

Some-käytös on ilmiönä vastuttamattoman mielenkiintoinen. Mikä saa ihmiset kommentoimaan ventovieraan tekstiä sellaisesta vinkkelistä ja/tai sellaisella tunteen palolla että voi ihme, jos aihe on selvästi kommentoijalle epämieluisa? Tai kirjoittamaan kommentin tai 16 kommenttia, joiden tarkoitus ei ole muuta kuin mennä asiattomasti henkilökohtaisuuksiin? Uskon taas päässeeni hieman lähemmäksi homo sententiaa kuin mitä aikaisemmin. 

Kriittiset, asianpohjaiset keskustelut, jossa asiat keskustelevat, ehkä jopa riitelevät, mutta ihmiset eivät, ovat mielestäni yksi ihmiselon hienoimpia asioita. Ja laatuvalitus, sehän se on argumentoinnin suola sekä pippuri. Sen sijaan ammattimainen mielensäpahoittaminen juurikin tuossa aikaisemmin mainitsemien sopankiehautusaineksien pohjalta  ja siitä melskaaminen on aika turhaa.

Ja tähän loppuun pieni testi. Kerron seuraavaksi oman (valikoidun ja rajatun) kokemukseni kolmen kesän perusteella siitä, millainen kuva itselleni on ranskalaislasten (tai oikeastaan nuorten) käytöksestä muodostunut. Sen jälkeen lukijan pitää miettiä, kiehuuko vai ei, ja jos kiehuu (niinkuin ehkä on vähän tarkoitustkin, hehheh,) niin miksi.

Ranskalaisnuoret ovat mielestäni lapsellista ja rasittavaa sakkia. Näyttävät kilttiä naamaa päällepäin, mutta kun selkänsä kääntävät, alkaa 15-vuotialla parivuotiaan uhma. Rikkaiden kersat lesoilevat rahoillaan, ja samalla varastelevat muiden tavaroita, eivätkä ymmärrä, että siitä voi toden totta joku pahoittaa mielensä. Kun koitat puuttua tilanteeseen, on vastaus ”ei me sua totella kun sä et puhu ranskaa, buahhahahaaaa”. Toisaalta, kun pieni kivi menee kenkään tai kynsi katkeaa, ollaan heti parkumassa ambulanssin perään. Alkoholia juodaan niin että joka paikka on täynnä oksennusta, vaikka ikää ei ole edes siihen, mitä laki Ranskassa edellyttää. Väsyttäviä, ulkokultaisia ja huonokäytöksisiä lapsellisia pentuja.

Terveiset provolandiasta. 

 

Amma, mun ystäväni!

Pistin nyt reippaasti lahjan antajan tuonne otsikkoon, kun en halua pitää häntä itseään enää jännityksessä. Paketti saapui perille siis tänään, mikä ei todellakaan himmennä paketin hohdetta. Ja wau, Amma oli kyllä todella onnistunut vangitsemaan sen yhden asian itsessäni koko lailla ylittämättömästi.

 

Postista löytyi tällainen joulunraikas omppupaketti.

Paketista paljastui kuori ja peräti KAKSI pakettia.

Tadadatatadaaaa! Suklaakakkuresepti, talvisia serviettejä ja Vacu-Vin Chanpagne Saver! Life Saver, sanon minä!

Oooooo….

Joten iso kiitos ystäväni Amma ❤ Paitsi että olen otettu siitä ymmärryksestä, että meillä ei tosiaan mene välttämättä koko pulloa kerralla, niin annan  erityisen suuren painoarvon laadukkaille käyttötuotteille, koska niitähän tässä kaikki kolme nimenomaan ovat. 

Ja jipii, paras osa joulua eli lahjat jatkuivat mulla näin melkein uudenvuoden aattoon saakka!

 

Palaute, lajeista vaikein

Kyllä huoma, että kandisemma pyörii mielessä (mutta ei tekstinkäsittelyohjelmassa). Olen tätä aihetta miettinyt ja kypsytellyt somenäkökulmasta enkä tullut hullua hurskaammaksi, mutta menen ja kirjoitan tästä nyt kuitenkin.

Lähdetään kaukaa historiasta. Olen ollut mukana seminaarissa, jossa ainoa hyväksyttävä palaute oli sellaista, joka sai palautteen saajan itkemään työnsä surkeutta. Sitten olen osallistunut palautteenantokoulutukseen, joka meni itseltäni niin penkin alle kuin vain voi, ja sellaisen palautteenkin sain. Se vain oli muotoiltu niin hienosti, että kiittelin palautteesta vielä monta kertaa myöhemminkin, kun kurssin vetäjään satuin törmäämään. Luulisi, että näiden, ja monien muiden palautteenantamis ja-saamiskokemusten myötä sitä tajuaisi, että miltä pohjalta ihmiset palautetta antaa ja saa, mutta ei. 

Luen aika paljon käsityöblogeja Lilyn ulkopuolelta. Niissä palaute on melkein poikkeuksetta kannustavaa, positiivista ja rohkaisevaa. Anonyymejä huutelijoita ei juuri ole, ja jos on, niin seuraavat vaientavat nämä kyllä. Käytössä on ns. ryhmän sisäinen kontrolli. Ja se on oikeastaan aika mukavaa. Tosin, mitä laajempi yleisö, sitä enemmän huutelijoitakin riittää.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten en oikein ymmärrä, miksi joku lukisi jotain blogia X vain pahoittaaksen mielensä. Ja sitten kertoa mielipiteensä useassa eri postauksessa. Ja sitten mennä vauvalehden keskustelupalstalle vielä jatkamaan meuhkaamistaan aiheesta. Kas kun itselläni ei ole mitään ongelmaa olla lukematta sellaisia blogeja, jotka eivät kiinnosta, jotka näyttävät siltä, että ne ovat täynnä pelkkää mainosta, jonka kirjoittajalla on sata ja tuhat merkkilaukkua tms. Enkä koe minkäänlaista pakottavaa tarvetta mennä dissaamaan tällaisia blogisteja heidän palstoilleen. On aika ikävää ajatella, että jotkut ihmiset huvittelisivat olemalla anonyymisti ilkeitä. Mutta en kyllä tälle ilmiölle mitään muutakaan selitystä ole vielä keksinyt.

No sitten joskus käy niin, että jossain blogissa, jota seuraa on joku juttu, joka jää mietittymään. Että tarkoittikohan se ihan juuri noin? Ja sitten haluaisi kommentoida. Mutta mitenkäs se tekisi loukkaamatta kirjoittajaa? Saattaa siinä sitten jäädä kommentti jos toinen kirjoittamatta. Koska kirjoitetusta viestistä puuttuvat äänensävyt ja ilmeet sekä katse, jotka auttaisivat viestin perillemenoa. Hymiöt jäävät vain puolitiehen.

Yleensäkin hymiöiden käyttö on ongelmallista. Itse käytän niitä oikeastaan yksinomaan tekstin tai viestin sisällön keventämiseen, en niinkään eri äänensävyjen ilmaisemiseen. Ja voi miten ärsyttäviä ovatkaan ne kommentit, jotka ovat suurin piirtein sisällöltään ”v*ttuilen tässä näin tällä tavalle kevyesti ja ihan vyön alle, mut hei, et voi suuttua tästä koska ;)”. Heikkoja ovat ne yritykset, joissa hymiöllä yritetään jotenkin peittää kitkerää sävyä.

Paitsi että ihmetyttää ne kaikki, jotka jaksavat tulla asiattomuuksia huutelemaan, ärsyttää joskus myös ne läpikotaisin positiivisella asenteella vaikka ydinsodasta selviävien kommentit ironialla maustettuihin teksteihin eli niinsanottuun laatuwhineen, vastaileminen ihmettelemällä, että mikäs siinä maailmassa nyt niin paljon mättää, että kivi kengässä ärsyttää. Mutta toisaalta, tähän on helpompi suhtautua kuin puhtaaseen ilkeilyyn. 

No niin. Ja jos joku on jaksanut lukea tähän asti, miettii hän nyt sydämessään, että mitäs sitä sitten uskaltaa/saa kommentoida tai miten siihen pitäisi reagoida, kun mikään ei ole hyvä. Niinpä. 

Joskushan on ihan tuurista ja päivästä kiinni, mikä saa jonkun hepuloimaan. Joskus taas kommenttiboksi räjähtää ilman, että sillä on mitään tekemistä alkuperäisen blogitekstin kanssa. Summa summarum, kaikkein tylsimpiä kommentteja ovat ne johonkin sellaiseen postaukseen, jonka olisi tarkoitus/mahdollisuus herättää keskustelua, ilmestyvät 90 perättäistä ”joo, ihan samaa mieltä <3”.

Mitäs te muut olette mieltä?

 

 

Ei kai käynyt pahasti?

Lentoaskeleiden Rosanna kirjoitteli jokin aika sitten blogissaan episodista bussissa. Keskustelussa kävi ilmi, että muutkin kuin Rosanna ovat törmänneet erilaisisssa tilanteissa välinpitämättömyyteen ja suoranaiseen töykeyteen, ja siitä se ajatus siellä sitten lähti:

 

Kävikö pahasti? -kampajan idea on levittää ihmismäisyyden ilosanomaa. Sitä, että kukaan meistä ei ole täällä yksin, kaikki voivat tarvita apua joskus ja että hädän hetkellä meillä kaikilla on velvollisuuskin auttaa avun tarvitsijoita. Ja että ei tarvitse antaa toisen lentää rähmälleen bussissa, läväyttää ovea takanatulevan kasvoille tai itsepintaisesti istua ratikanpenkissä kun toinen yrittää epätoivoisesti pysyä kipsi jalassa ja kainalosauvat kourassa mukana. Sitä voi ennakoida tilanteita, antaa paikkansa huonompijalkaiselle, pitää ovea auki ja tarjota apua kauppakassin kantamisessa.

Ei maksa paljoa vaivaa vähän katsella ympärilleen ja ottaa huomioon muutkin kuin itsensä.

 

Kävikö pahasti? myös Facebookissa.

 

 

Vähän vielä valivalia

Kirjoitanpa nyt sitten vielä tämänkin. 

Vaikka Lilyn olemassaolo tai -olemattomuus ei ole elämässäni sitä horjuttava elementti, silti vähän surkuttaa. En saa edelleenkään valita tekstikategoriaksi omaa elämää, en itseasiassa mitään, mitä on nykyisellä kategorioiden ylärivillä. Ja kiinnostuneille tiedoksi että selaimena Safari. Seuratut ”päivittyvät” satunnaisotannalla ja monta (aikaisemmin, nythän se on vähän haasteellista) seuraamaani blogia tuntuu menevän ihan ohi. Ilmoituksia tulee jokunen joskus.

Täällä on hiljaista. En edes ehtinyt vanhassa Lilyssä olemaan pitkään, mutta sen vuorovaikutuksellisuus oli yksi syy, miksi aloin kirjoittaa tänne enkä mustakantiseen vihkoon. Huolimatta siitä että alkuperäisenä ajatuksenani ei ollut kirjoittaa niinkään massoille kuin itselleni, on kovin ilahduttavaa olla välillä myös keskustelun avaajana ja toisaalta myös osallistua itse keskusteluun. Lily oli raikkaan tasavertainen toimituksen postausten valuessa samassa litaniassa kaikenlaisten hissankokeeseen pänttääjien joukossa. Monenlaisten kirjoitusten joukosta ei omasta mielestäni ollut vaikeaa poimia niitä itseään kiinnostavia. Minä en siis ollut antanut palautetta ”sekaisesta” etusivusta, koska se ei mielestäni sitä ollut.

Etusivu on nyt kovin toisenlainen. Jos mietin, miten itse eksyin tänne alkuaikoina palstoja lueskelemaan, luulen, että jos olisin joutunut klikkaileemaan enemmän, olisi kiinnostus hiipunut klikkaus klikkauselta. Nyt ainakin hiipuu. 

Vaikka kommentteihin suoraan vastaaminen ja kommenteista tykkääminen ovat hienoja ominaisuuksia, on harmi, jos niitä käytetään pian entistä vähemmän. En ole itse mikään kovin kummoinen bittinikkari, ja olen muutenkin kovin sisältöpainotteinen ihminen, joten minua eivät sivupalkkien tms. asetukset haittaa niinkään kun oma osaaminen rajoittuu lähinnä fontin valitsemiseen. Sen sijaan vähän haittaa, jos itseäni ennen viihdyttänyt somen muoto nyt muuttuu sellaiseksi, ettei täällä itse viitsi enää juurikaan käydä katselemassa. 

Mitäs mitäs, vieläkö tässä jatketaan?

Tyhjää täynnä koko postaus

Meillä oli vanhassa kesätyöpaikassani sääntö, että kahvipöydässä ei puhuta kenestäkään mitään sellaista, mitä ei kasvokkainkin voisi ottaa puheeksi. Se oli hyvä sääntö, ja sitä olen myöhemmässäkin elämässä koittanut soveltaa. Muutenkin mielestäni elämään kannattaa suhtautua niin, että ottaa vastaan sen, mitä parhaimmillaan tarjotaan.  Mutta nyt, totuutta silmiin, ketä muka ei välillä haluttaisi valittaa oikein sydämensä kyllyydestä? Etenkin kun ulkona sataa.

Ensinnäkin kirjoitusintoa edelleen hillitsee valitettavasti Lilyn pikkuinen puolinaisuus. En ikinä olisi uskonut sanovani tätä ääneen, mutta itse ehkä vähän kaipaan sitä vanhaa, kotikutoisempaa, mutta selkeästi enemmän elossa olevaa Lilyä ilman tätä nyt muodostumassa olevaa kahden kerroksen väkeä. Ja nämä kaikenlaiset pienet, ei mitään elämää mullistavaa, mutta tosiaan kirjoitteluintoa lannistavat toimimattomuudet. Mutta ei tässä kirvestä vielä olla kaivoon nakkaamassa. 

Sadepäivänä ei oikein viitsi valokuvata, joten sen sijaan, että tässä raportoisin mahtavista itse painamistani kankaista, laitan valokuvan Hvitträskin kattopaanuista:

Seuraavaan kuvaan olisin laittanut itse painamistani kankaista ompelemani tyynynpäälliset, mutta nyt siinä saa olla teekuppi sadepäivää lämmittämässä:

Sadepäivä nukuttaa ja matalapaine särkee päätä ja jostain ihme syystä myös se viimeinen essee roikkuu edelleen vain puolinaisena. Lapsen kanssa ei sadepäivänä viitsi lähteä puistoon kökkimään, joten olemme tyytyneet puhaltelemaan saippukuplia kylppärissä. 

Koska siitäkään en viitsinyt valokuvia napsia, laitan viimeiseksi kuvan kahvikioskin päätyseinästä. Tuokoon se kofeiinia tähän päivään, joka on onneksi pian kääntymässä iltaan. 

Huomenna uusiin seikkailuihin!

Tadaa!

No niin! Nyt on selvitty päivän haasteista ja aika paljastaa mahtavan blogiystäväni Saara B:n  minulle lähettämän kirjekuoren sisältö:

Miten paljon iloa 50 piikkiä voikaan saada aikaiseksi! Tämä on todella henkilökohtainen ja harkittu lahja paitsi minulle, myös niille jopa 50:lle lapselle, joilla nyt on vähän paremmat mahdollisuudet selviytyä vaikeissa olosuhteissa. 

Minä kiitän ja kumarran, mutta luultavasti vielä enemmän kiitollisia ovat ne äidit, joiden lapset rokotteen saavat. 

Joten kiitos Saara kun valaisit minun, mutta myös niiden 50 meille tuntemattoman ihmisen helmikuisen päivän!