Maanantainen mieli matalaksi

Näin kulutusjuhlaviikonlopun päätteeksi ja uuden viikon alkajaiseksi vinkkaan täällä Ylen MOT:n dokkarista, joka taas muistuttaa siitä, että vaatteetkin tulevat jostain muualta kuin vaatekaupasta. Ylen sivuilta löytyy aiheesta enemmänkin, ja tuo dokkari tulee arvatenkin myös Areenaan. Toivottavasti, sillä itse olen klo 20.00 vielä töissä, ehkä kurjilla työehdoilla, mutta ainakin saan käydä vessassa eikä tarvitse pelätä, luhistuuko rakennus niskaan ja palkkakin vastaa koulutusta. 

 

Ompelumeditaatio

Ajattelin vähän rentoutua viikonloppuna.

Tällä tavalla:

Se voisi olla musta mekko lapselle suoraan jostain puritaanilahkolaisten hilpeimmistä kesäkekkereistä…

…mutta oikeastaan se onkin iloinen viirimekko suoraan sirkuksesta!

Tässä on siis applikaatiota ajalta, jolloin applikaatiot eivät vielä olleen jotain bittimaailman edustajia puhelimen uumenissa. Kankaana on unelmissani mahduin siihen-yöpaitani ja miehen vanhoja kauluspaitoja. Kaavana vähän sitä sun tätä hiukan liian isossa koossa.  Suurin sijoitus työn lisäksi tässä on kullan värinen konekirjontalanka.

Ah, miten rentoutunut olo!

Alennusten harhapoluilla

No niin. Tätä siitä seuraa kun Lily ei pelitä. Olisi pitänyt lukea tämä Natalian rahaa ja sen hallintaa käsittelevä teksti eilen, niin ei sitten tänään olisi hairahtunut harhapoluille. Olen harvoin kenenkään kanssa näin yksinkertaisen samaa mieltä, mutta tuo linkattu pätkä sai pääni vain hyväksyvästi nyökyttelemään ja miettimään, että just näin. Ja siinä sitten hiljaa hyväksyvästi hymistellessäni mietin samalla että aina ei ehkä itse elä niinkuin opettaa. 

Koska tänään ihan pyytämättä ja yllättäen, luennon päättyessä puoli tuntia etuajassa, lounasseuran vielä palaveroidessa päätin mennä lämmittelemään Mikonkadun Nansoon. Vain katselemaan, koska enhän minä edes TARVITSE mitään. En oikeasti muuten tarvitse, pärjäisin nykyisellä vaatearsenaalillani helposti vaikka 98-vuotiaaksi saakka. 

Mutta kuinkas kävikään? Mitä tapahtuu, kun yhdistetään mukaviaton ”mävaankatselen” -asenne siihen faktaan, että yksi tietty mekko on pyörinyt mielessä jo useamman kuukauden, sitä on jo itseasiassa tullut sovitettuakin pariin otteeseen, sitä on klikkailtu netissä ostoskoriin ja jätetty sinne homehtumaan ja kun myyjä vielä iloisesti huomauttaa, että ”meillä on juuri tänään alkanut aletuotteiden osalta ota 3, maksa 2 -kampanja”?

No tämähän siitä sitten seurasi:

Kuvat: Nansoshop

Otin sitten ne kaikki. Kun ne ikäänkuin jotenkin huusivat nimeäni. Nyt sitten katselen koiperhosten lentelevän tyhjääkin tyhjemmän lompakon pohjalta. Mutta eivätkö ne ole kauniit? Ja myyjäkin ystävällisesti helpotti tilannetta siinä surkutellessani (mitään ei tarvita, mutta kaikkea halutaan ja yhhyhyyy, musta väri on tappanut ainakin kymmenentuhatta Bangladeshilaista värjääjää jne…), että Nanson kotimaisuusaste on lähes sataprosenttinen ja että heiltä saan kyllä tarkat tiedot, mistä vaatteet ovat tulleet, jos haluan ja jos se vaientaa omantuntoni. No, eettinen omatuntoni tyytyi tähän, mutta se talousomatuntoni ei vieläkään ole selvinnyt järkytyksestä. Onneksi sekin omatunto on kuitenkin myös esteetikko. 

Lapikasta lattiaan!

Ylitän jälleen kerran mukavuusalueen reunan ja en suinkaan muoti- vaan kenkäbloggaan.

En olisi ikinä uskonut että hihitellen miettisin, että kyllä nainen voi vallan mainiosti selvitä elämästään vain yhdellä kenkäparilla. Kenkäfriikki mikä kenkäfriikki. Mutta nyt, nyt se tapahtui.

Niiden palautettujen muka pakkohankinta-clogsien kohdalla mietin, että eipä paljoa harmita palauttaa, kun ne eivät olleet juuri sitä, mitä olisin halunnut. No nämä ovat. Nämä ovat massittoman marraskuun vesittämisen veroiset, olkoonkin, että tarvitsin uudet talvisaappaat. Mutta olisihan sen hankinnan voinut siirtää joulukuulle. Mutta kun ei nyt voinut. 

Hyvät naiset ja herrat, jokaisen lapsilla ja/tai muuten vauhdikkaalla city-elämällä/yleensä vain elämällä varustetun ihmisen todellinen tarvehankinta: 

LAPIKKAAT

Töysän kenkätehtaan herttaiset lapikkaat kokoa 35.

Tampereen Kädentaitomessuilla käydessäni sai pitää tiukasti kukkaronnyöreistä kiinni, vaikka paljonhan siellä näki myös sellaista, mitä ei ikinä haluaisi välttämättä nähdäkään. Näihin lapikkaisiin olin törmännyt jo aikaisemmin Metsoloiden nettiputiikissa ja ajattelin tilata sovitettavaksikin, mutta kun huomasin, että valmistaja löytyi myös messuesittelijöistä päätin, että kokeilenpa paikan päällä.

Ja se oli menoa. Ensinnäkään, Metsoloilla ei olisi edes ollut tarpeeksi pientä kokoa sovitettavaksi, ja toiseksi, heillä oli tarjota vain trendikästä huopalapikasta. Itse pidän enemmän nahasta, joten kun näitä siinä sitten oli yksi vaivainen pikku pari,  niin se oli siinä. Vuori on hellyyttävän pehmeää lammasta joka lämmittää eikä tunnu hikiseltä. Pohja on pehmeä mutta tukeva, niin että pystyssä pysyy vähän liukkaammallakin kelillä. Tai pikkujouluista palatessa.

On ne niin somat!

Kaikesta korkokenkärakkaudestani huolimatta käytössä eniten kuluvat ne kengät, jotka ovat mukavat jalassa, ja sitä nämä lapikkaat tottavie ovat. Tilavat, lämpivät ja kaikin puolin mukavat. Nahka on paksua ja kestää todistettavasti niin kuraa kuin kolhujakin. 

Lapikkaat in action. Kestää seistä puistossa vähän pidempäänkin.

Ostopäätökseen ei suinkaan vähiten vaikuttanut tuotannon kotimaisuus. Tämänhintaiset saappaat voi käydä hakemassa mistä vain Helsingin keskustan kenkäkaupasta, mutta missä niistä myydään kotimaisin voimin kasattuja kenkiä? Omalla mittapuullani nämä voittavat mennen tullen ne toiselta puolen maailmaa tänne tuodut vähän vastaavalla idealla toteutetut jalkineet, joiden nimeä en aio tähän kiusallanikaan kirjoittaa, mutta joista eräs ystäväni sanoo, että niitä tulee heille palautuksena valtavat määrät, kun pohjat imevät vettä kuin pesusienet. Näillä marssii hätätilassa lammikoistakin. 

Että siinä meni massiton marraskuu, mutta ainakin jalat pysyvät lämpimänä ja omatunto kuluttajuuden osalta vähän puhtaampana. 

                                       *                            *                        *

 Ja jos jotakuta muuten kiinnostaa, miten vihaisen naaurintädin kiusaamisgatessa kävi, niin huraa! Lauma on jakautunut kahtia, ja yksinäinen vaeltaja on nyt toisessa porukassa joukon jatkeena, sulassa sovussa leikeissä mukana. Vihainen naapurintäti vs. raggarit 1-0.

 

Purema ei hellitä

Ompelukärpänen ei anna rauhaa. Ostin aikaisemmin syksyllä villa-viskoosisekoitetta, jota ei oltu hinnalla pilattu, jotta saisin siitä tehtyä koekappaleen, jotain, mitä kehitellä edelleen ja jonka onnistuminen ei olisi niin nokonuukaa. 

Sitä hetkeä ei varmaan ikinä tulekaan, että tekisin kaiken niinkuin ompeluohje sanoo. Eikä varmaan sitäkään, että hihat olisivat samasta kaavasta kuin miehusta. Tai että ylipäänsä valmiista kaavoista jotain saisin aikaiseksi. Joten luovuus oli taas valttia kun tätä kasailin.

Yllättävän siisti ja hyvin istuva venepääntie.

Ja sitten tämän päivän kurjuusongelmaan. Ei valoa. Ei tarkkoja valokuvia, koska ei halua käyttää salamaa. joten tuhat ja sata filtteriä päällekäin, jotta väri näyttäisi edes lähes siltä, mitä se on, sellainen ruskeanharmahtavanmarjapuuro. Ihana. Ei niin ruskea kuin kuvissa.

 

Pussihelma hauska helma. Sekin ihan vaan helpoimman periaatteella tempaistu, kun ilta alkoi oppua ja luomet painaa.

Hahaa, näppärä anonyymiblogisti lainaa lapsensa kissanaamiota ja nappaa itsestään tunnelmakuvan vessan oven edestä. Mutta siitä nyt näkee, että kaapu on aika hyvä.

Ainakin se mahtuu.

Itse tehdyissä, vaatteissa oikeastaan missä tahansa itse tehdyssä vaivaa itseäni välillä se hiukan liian itse tehdyn ulkonäkö. Virheiden ja pikkumokien ei missään nimessä pidä antaa himmailla intoa, mutta usein valmiit ohjeet ovat jo sellaisia, että niihin on pieni epäonnistuminen pakattu mukaan. Siksi siis mielestäni on parempi joko piirtää kokonaan itse tai modata valmista kaavaa kuin orjallisesti seurata jonkun toisen suunnitteleman vaatteen kasaamisohjetta. Yksinkertainen on kaunista, mutta sitä ei ole välttämättä helppo toteuttaa. 

Tässäkin on vielä kehitysvaraa, enkä tiedä tarvitseeko ihminen kovin montaa pussihelmaa. Mutta tästä on mielestäni hyvä jatkaa. Ja tuolla ne saumuri ja ompelukone edelleen kutsuvat.

 

No kun halvalla sain

Kävin viime keväänä Stockalla Hulluilla Päivillä ja menin siitä sitten lounaalle parin opiskelijakaverini kanssa. Esittelin innoissani mitä olin itselleni löytänyt, aluspaitaa ja raidallista trikoopaitaa. Toinen kavereistani vilkaisi vielä aika täyttä muovikassiani ja kysäisi, saiko tylleröinenkin jotain. Vastasin siihen sitten sen enempiä ajattelematta, että joo, tottakai, tylleröinen saa AINA jotain. Molemmat purskahtivat nauruun ja totesivat, että joo, näin taitaa olla. Ihan asiallisesti huomautettu 🙂

Sisäinen hamsterini pääsi tänään taas valloilleen. Mutta kun halvalla sain.

Kotimaista suunnittelua: Kindereiltä takki, farkkuleggarit ja paita.

 

Yhteensä 40€

Vanha(n) harrastus

Sen sijaan, että miettisin päivän polttavia kysymyksiä, matkaan menneeseen. Sekä materiaalisesti että ajallisesti.

Tyylikkäintä muotia 1960-luvin alusta: kiiltomuovinen käsilaukku ja pitsihanskat edeltävältä vuosikymmeneltä.

Olipa kerran aika, jolloin kävin niin paljon töissä, että kotona ei ehtinyt edes syömään, saatika sitten että olisin harrastanut jotain muuta kuin sen pakollisen kuntosalikäynnin kerran viikossa, jos sitäkään. Joinain päivinä lähdin kotoa aamulla ennen seitsemää ja palasin vähän iltakymmenen jälkeen. 

Millä sitä ihminen sitten täyttäisi sen jäljellejääneen ajan, joka siis oli osui omituisiin vuorokaudenaikoihin ja joka ei veisi liikaa resursseja? No Ebaylla! 

Olen harrastanut historiaa kaikenlaisissa eri muodoissa, erityisen lähellä sydäntä ovat erilaiset elämänkerrat, kauniisti sanottuna mikrohistoriat, diktaattorit ja diktatuurit sekä aatehistoria. Kaiken yli on kuitenkin aina ajanut muodin ja pukeutumisen historia. 

1950-60 -lukujen tyylissä on mielestäni aina ollut sitä jotakin. Olisihan se metkaa liihotella jossain keskiaikamekossa kätöset helvetinikkuinoista heiluen, mutta joten 1900-luvun puolivälin muoti on ehkä kuitenkin vielä käyttökelpoisempaa. 

Joten, aloin haalia itselleni kaikenlaisia aikakauden vaatteita ja asusteita.

Ihanat Enid Collinsit. Ylhäällä Glitterbugs, vasemmalla Money tree ja oikealla uudempi, ainoastaan leimattu Hearts delight, kun puulatikkoväskyt ovat signeerattuja.

Mekot 1950-luvuilta. Puuvillainen on ollut itselläni ahkerassa käytössä, nyt sekään ei mene kiinni. Mustan kuosillisen mekon kanssa on vähän aina ollut niinsunnäinsun, mutta ah, miten kaunis se on!

Aloitin käsilaukuista, koska niissä ei ole niin suurta sopivuusriskiä kuin vaatteissa. Vaatteiden ostaminen on vähän riskialttiimpaa, kun olen 50-luvun ihmismallia ainoastaan pituudeltani. Nykyihmistä kutsutaan joskus kadotetun vyötärön ihmiseksi, ja näin se taitaa ainakin suhteessa vintagevaatteisiin kohdallani olla.

Yksityikohta mustasta ripsihameesta.

Jotkut vaatehankinnat, niinkuin esimerkiksi sininen puuvillamekko, ovat ylittäneet kaikki odotukset. Joskus mitat ovat olleet niin päin seiniä, että olen saman tien myynyt vaatteen eteenpäin. Osa mekoistani on tällä hetkellä lainassa sellaisilla, joille ne mahtuvat paremmin 🙂

Vanhoissa vaatteissa on paljon hienoja yksityiskohtia sekä usein ainakin ompelijoilla teetetyissä vaatteissa on reilut saumavarat, joista vaatetta voi muokata itselleen sopivaksi. Materiaalit ovat aikansa huippua, usein siis tekokuitua, mutta joukkoon mahtuu myös paljon silkkiä, puuvillaa ja pellavaa.

Saman hameen merkki ja kelloketju. Harmillista kyllä, tämä hame on itselleni (edelleen) liian suuri.

Vintage kiinnostaa ja on hinnoissaan. Suomessa vanhoja vaatteita on vaikeaa löytää, mutta ei tarvitse kuin mennä Tukholmassa Stadsmissionin tai Emmauksen kirppiksille, niin kohtuuhintainen taivas aukeaa. Puhumattakaan Tukholman vintagevaatekaupoista tai BakåtFramåt Vintagemässan-tapahtumasta. Valinnanvaraa löytyy vielä, sillä trendikkäät ruotsalaiset vaihtavat kiinnostuksen kohdetta usein, ja näyttävät nyt hamstraavan aitoja ysärivermeitä. Näin vanhemmat rievut jäävät keräilijöiden aarteiksi. 

Lisää taattua laatua, muoviset käsilaukut. Molemmat ovat palvelleet omassakin käytössäni vallan mainiosti.

Mistä sitten tietää, mikä on ”aitoa” vanhaa? Listoja vaatimuksista löytyy googlettamallakin, niissä yleensä mainitaan metallinen vetoketju, käsin huolitellut saumat jne. Mitä enemmän vaatteen valmistus on mennyt sarjatuotantomaisemmaksi, sitä pienemmät ovat saumavarat, mitä lähemmäs omaa aikaamme tullaan, sitä muovisempia ovat vetoketjut jne. Nimiä ja merkkejä voi myös seurata ja tarkkailla, mutta mitä kauemmaksi historiassa mennään sitä usesammat vaatteet on teettetty ompelijalla, joilla toki suurimmilla nimillä on ollut oma merkkinsä, mutta ei suinkaan kaikilla.

Puristeille vintage on tiettyjen muotitalojen tietyn aikakauden tietty tuote. Laajemmin käsitettynä termi näyttää nykyään käsittävän jopa vain muuman vuosikymmenen ikäisiä, mutta mieluiten laadukkaita ja jonkinlaisen muotoiluarvon sisältäviä tuotteita. Itse en ole kovin äärilaidan puristi, vaan seuraan omaa makuani. Jotkut, esimerkiksi ei niin arvostetut 80´s go 50´s -vaatteet ovat myös aika hauskoja, riippuen tietenkin mallista ja kuosista. Silloin pitää vaan olla itse tarkkana, että tietää mitä ostaa, moni myy tietämättään näitä 80-luvun hittejä 50-luvun tuotteina.

Jotkut vintage-aarteet ovat sellaisia, ettei niitä oikein uskalla käyttääkään, niin hienoilta ne vaikuttavat. Itse olen ostanut juhla-asuiksi vintage-mekkoja, ensinnäkin, koska ne ovat valtavan kauniita, mutta myös siksi, että sellainen päällään juhlamieli nousee kuin itsestään, ja tuntuu, että vaate pääsee arvoiseensa käyttöön.

Haluan rohkaista kaikkia tekemään ja etenkin käyttämään vintagelöytöjä! Vaikka ei varpaista hampaisiin fiftaritytöksi haluaisikaan pukeutua, saa käsineillä, laukuilla ja huiveilla lisättyä pientä luksusta arkeen ja yllättäviä yksityiskohtia pukeutumiseen.

 

P.S. Jos olet kiinnostunut tuosta ylläolevasta mustasta ripsihameesta (koko n.L), ruskeasta käsilaukusta tai kokoa 37 olevista patent leather-loafereista (ei kuvaa yllä, käyttämättömät liikkeen kuolinpesästä), laita viestiä kommenttiosioon/s-postiin. Laitan lisää kuvia ja voidaan sopia kohtuullisesta hinnasta.

 

 

Oli synkkä ja myrskyinen yö

Viime yö kului ukkosen ja näiden pikkukaverien seurassa:

Edu Kettunen 

Kärryttelevä tyttönen

Pikku palomiehet

Koko jengi

Koska meidän perheen joutilaat kesäpäivät alkavat piakkoin vähän pyytämättäkin ja yllättäen olla luetut, aloin luonnollisesti kiireen kaupalla touhuamaan niitä asioita, joita koko kesän on pitänyt tehdä. Tai, no, en oikeastaan. Koska aloin touhustamaan pelkkiä sellaisia juttuja, joita on kiva tehdä. Ei sillä, etteikö se opiskelukin  hyvin viihdyttävää olisi, mutta näiden tekemiseen oli vaan jotenkin niin paljon helpompaa tarttua.

Pikkupalomiehet päätyivät liivimekkoon

 

Tylleröisistä tuli tunika

Ja pikkukettuset pääsivät samanlaiseen tunikaan kuin tyttöset.

Suunnitelmat siitä, mitä kaikkea kesällä ehtisin ompelemaan, olivat massiiviset. Piti tehdä tilkkupeittoa, ne pari kurssia yliopistolle (joo-o, niihinkin pitää ommella) ja tylleröiselle vaikka mitä ja lisäksi vielä korjausompelua ja nukenvaatteita ja pussukoita ja kesäkasseja ja jotain luovia kokeiluja ja ja ja ja… ja nämä nyt ovat, viime yön tuotokset. Kankaatkin tilasin viime viikolla Majapuusta ja kettu tarttui mukaan kanttinauhaostoksilta. Että en edes tyhjentänyt mitään vanhoja varastoja. Hö. Mutta olen tyytyväinen jälkeen, kaikista tuli oikein käyttökelpoisia, vaikka tarkkasilmäinen lukija heikohkosta kuvanlaadusta huolimatta huomaa, että ompeluksia ei ole vielä edes silitettu.

Trikoon tai muiden joustavien materiaalien ompelu ei nimittäin välttämättä ole kaikkein yksinkertaisinta, ainakaan jos on niin laiska, ettei jaksa kaivaa saumuria esiin kaapin perukoilta. Ompelukoneessani on melko hyvä jousto-ommelvalikoima, mutta kyllähän ompelu on hitaampaa, kun koneessa on vain yksi neula ja kaksi lankaa verrattuna saumurin kahteen neulaan ja neljään lankaan. Mutta maltilla näistäkin selviää, ja nyt tämä oman elämänsä marthastewart pistää tähän pienen listan siitä, mitä koettaa muistaa seuralla(kin) kerralla, kun joustavaa kangasta ompelee, ja muutaman muunkin asian, jos joku noviisi sattuisi tästä vaikka innostumaan. Nämä eivät siis ole pro-vinkkejä, vaan kotiompelija kotioloihin sopivia vinkkejä ja huomioita:

  • Jos saatavilla on saumuri, käytä sitä. Jos ei ole, ei haittaa. Jousto-ommelvalikoimasta löytyy varmasti joku hyvä. Ja jos ei löydy jousto-ommelta, niin kapea siksak ajaa saman asian.
  • Mallivaate kannattaa. Siihen ei vaan välttämättä riitä kärsivällisyys, jos taistelee jo inspiraatioboforin kourissa. Mallivaatteeseen on kuitenkin a) kätevää käyttää kaikenlaisia muuten toimettomia riepuja b) niihin on helpompi tehdä muutoksia kuin kaavaan/tekeillä olevaan vaatteeseen c) hyvästä mallivaatteesta saa pitkäikäisen hyvän kaavan. Mutta kun ei siihen aina taivu, niin sovita ainakin kaavaa. 
  • Kuviollisen kankaan kanssa saa olla tarkkana leikatessa, että kaikki kuviot asettuvat jotenkin järkevästi. Ellei sitten välttämättä halua, että vaikkapa hihojen tyypit on ylösalaisin tms. 
  • Ompelussa pallokärkineula on joustavalle kankaalle armollisempi kuin tavallinen. Ja ne käyvät myös saumuriin.
  • Muinainen mc Nikke T. lauloi, ettei ihminen voi elää vetämättä. Väärin, Nikke. Joustavaa kangasta ommellessa ei saa vetää. Ja muutenkin pitää olla tarkkana sillä jousto-ompeleiden tai saumuriompeleen purkaminen on tuskaa. 
  • Neuloksesta ja trikoostakin ommeltujen vaatteiden saumat kannattaa silittää. Tulee siistimpi. 
  • Vinokantti kannattaa ommella kahteen kertaan. Tulee siistimpi.
  • Välillä kannattaa myös syödä ja juoda, inspiraatiosta huolimatta. Muuten näkö heikkenee.

Vähän on nyt sellainen olo, että vielä vois vähän jotain pientä askarrella. Mutta vielähän tässäkin on yötä jäljellä, mitäs sitä seuraavaksi..? Ehdotuksia?

Nyt lipsahti

Niin kovasti kuin nyt olenkin koettanut olla tiedostava kuluttaja ja ihan todistettavasti olen tännekin kirjannut edellisen vaateostokseni (no se oli kyllä itselleni), niin nyt kyllä lipsahti.

Sinne jäivät jalot ajatukset kirppareista (mä olen niiiiiin huono kirppareiden suhteen) ja Kambodzan lapsista. Ja itseasiassa noissa taitaa lukea made on Cambodia…

Tylleröiselle kiskoessa housuja jalkaan tajusin, että ei, kyllä nämä vaatteet todella ovat pienenpuoleisia. Siihen kun lisätään harhaklikkaus googlessa, ja päätyminen Lindexin verkkkokauppaan, niin tämähän siitä seurasi:

Kuva: Lindex.com

Puolustuksekseni haluan sanoa, että tylleröiselle silloin muinoin hätäpäissäni (äitipäissäni) haalimani vaatteet ovat todella nyt käymässä pieneksi. Ja että harvoin todella pidän aivan erityisesti jostain lastenvaatteista. 

Minä en nimittäin ennen lapsen syntymää uskaltanut ostaa kuin yhden paidan ja yhden bodyn, ihan siitä syystä, että pelkäsin aika paljon, että jotain kamalaa saattaisi tapahtua. Ja koska tiedostin kauppojen olevan auki vielä lapsen syntymän jälkeen. Ja koska luulin, että meillä on kasapäin tuttavia, joilta perisimme jotain. Ja koska en halunnut haalia hirvittävästi etukäteen yhtään mitään.

No eihän niihin kauppoihin mitenkään pääse sen lapsen synnyttyä, jos takamus on tikattu niinkin tarkkaan kuin omani oli. Ja koska lapsi on ensimmäinen ja pää on ihan sekaisin. Eikä meillä ollut kasapäin tuttavia, joilta jotain perisimme, koska niillä kaikilla on omia samanikäisiä (ensimmäisiä, toisia ja kolmansia) lapsia. Ja sitten ne äitiyspakkauksen vaatteet eivät riittäneetkään. 

Joten, kun vihdoin pääsin liikkeelle, kuplassa leijuessani tömähdin lastenvaatemaailmaan. Ja siellä sitten haalin kaiken mahdollisen (joku tolkku sentään säilyi, en sentään mahdottoman) kokoon 74 saakka. Yhdistelmän äitihormonit, kaaressa puklaava, refluksivaivainen vauva ja pesukoneen jatkuva linkoaminen saa aikaan jonkinlaisen kauhun siitä, että jos vaikka vaatteet maailmasta lopahtaisivat noin vain puf. 

Ostin jo keväällä muutaman Camilla Lundstenin Littlephant -julisteen lapsosta ilostuttamaan, mutta enhän minä silloin tajunnut, että nämä ovat joku JUTTU. Tai siis epäilemättä jotain tajusin, mutta luulin näiden olevan ihan puhtaasti printtejä, mutta tuolla Littlephantin omilla sivuilla onkin kokonainen pikkufantin maailma. Oikein soma sellainen. 

Noissa on etäisesti jotain samaa kuin suosikissani Polkka Jamin printeissä. Polkka Jamin kunniaksi, he olivat ensin. 

Seuraavaksi aion taas suosia ainakin jollain tavalla kotimaista, ettei mukaeettisen kuluttajan omatunto liiaksi pääse soimaamaan.

Lapsen vaatteet ja äidin aatteet

Kahvittelin viime viikolla yhden ystävä-äidin kanssa ja siinä sitten keskustelimme mm. lasten talvivaatteista. 

Minä kuulun siihen ikäryhmään, jolla oli yläasteella vain yksi mahdollinen asukokonaisuus, ja se oli jalassa farkut mallia 501 ja päällä mieluiten micmacista ostettu college. Vähän myöhemmin tuli sitten enemmän variaatiota. Mutta pointtini on siis se, että muinoin oli aika ehdotonta sen suhteen, mitä sitä päälleen puki. Muistaakseni näistä vaatejutuissa yletettiin ihan koulukiusaamisasteellekin. Ja jokainen kai tajuaa, miten hölmöä se on ollut

Nykyään on onneksi paljon enemmän valinnanvaraa kaikessa. Onkohan syy tässä tämänikäisten historiassa vai missä, kun tuntuu, että lastenvaatemerkeistä jotkut jaksaa kohkata kuin niin surullisen kuuluisista leviksistä konsanaan? Että nyt kun päteminen omilla vaatteilla ei ole enää niin ajankohtaista, niin haetaan ikäänkuin jotain täyttämään tämä tyhjiö?

Keskustelumme kiteytyi kutakuinkin siihen, että talvivaatteet eivät mielestämme ole järin esteettisiä, mutta sen sijaan niiden hinta on usein tähtitieteellinen. Käytettyjen vaatteiden ostaminen on tietenkin eettistä ja ekologista, mutta etenkin suojavaatteiden kohdalla riskialtista, kun koskaan ei voi tietää, miten edellinen omistaja on vaatetta kohdellut. Esim. patterin päällä kuivaus poistaa tietyistä materiaaleista juuri ne ominaisuudet, joita niissä alunperin on haettu. 

Ja sitten se ikuinen laatukeskustelu. Tekstiilien maailmanmarkkinat ovat eettinen musta aukko. Valitettavasti asia ei ole niin, että kun maksat jostain itsesi kipeäksi, voisit edes olla varma siitä, että sen langan kehrääjä, kankaan kutoja, -värjääjä ja viimeistyskäsittelijä olisivat saaneet siitä yhtään sen parempaa korvausta kuin sen haalarin tekijä, jonka kasaaman haalarin saa kolmasosahinnalla automarketista. Puhumattakaan siitä, että olisi olemassa jotain jonkun tietyn (ruotsalaisen) merkin omia kehräämöjä, joista tulisi taatusti tasaista jälkeä niin, että kun viimeinen ompelija tikkaa sen tietyn merkin niin takinhelmaan, niin voisi aina olla täysin vakuuttunut, että laatu on juurikin niin korkea kun hintalappu antaa ymmärtää.

Ehei. Tekstiilimarkkinat ovat mystisiä alihankkijamaailmoja, joille näyttää käyvän niin, että mitä tarkemmin hankintaketjua selvitetään, sitä pidemmäksi se muodostuu. 

Ja sitten on aina vielä sekin kysymys, että ai Bangladeshin lapsilta meidän lapsille? Ja että jos ne Bangladeshin lapsen eivät ompele, niin saavatko ne sitten ruokaa? Ja niin edelleen.

En ole päässyt mihinkään tyydyttävään loppuratkaisuun, joissa kohtaisi eettisyys, esteettisyys ja kuluttajaystävällinen hinta. Ja sen verran pinnallinen/esteetikko olen, että kyllä sen vaatteen ulkonäöllä on väliä. Merkillä ei niinkään. Oma makuni kohtaa harvoin valmisvaateteolllisuuden tuotteissa vastinetta. Toisaalta, ole kyllä ostanut mielestäni melko-pöyristyttävää-sotkua -kuosisen olevan kurapuvun, koska siinä oli jotain, millä k.o. tuote oli ansainnut kotimaisuusmerkinnän. Tosin se ei ollut ainoa syy tehdä sijoitusta, vaan myöskin se fakta, ettei lapsi voikaan leikkiä koko syksyä hiekkiksellä päällään vakosammarit ja kevyt takki. 

Sisävaatteiden kanssa on helpompaa. Olen tässä koettanut kirjoittaa vaatteista manitsematta yhtäkään merkkiä, koska en ole halunnut nostaa tai parjata yhtäkään toisen yli, mutta nyt kun tuli mieleen, niin pakko hehkuttaa: Nosh. Kaikki ei tykkää, mutta mä tykkään. Enkä vähiten siitä, että noita voi pestä kuumassa ja niistä lähtee tahrat hyvin irti. 

Mietteet tekstiilimaailmojen ihmeistä jatkuvat edelleen.

Tämä äiti tykkää esimerkiksi näistä lapsensa vaatteista.