Puolet marraskuusta, puolet joulukuusta

Blogia on viimeisen kuukauden ajan lähinnä pitänyt pystyssä Ruusu, kiitos siitä hänelle. Työ tunnetusti haittaa harrastuksia, mutta nyt myös tosielämä on alkanut viedä voittoa virtuaalielämästä, ja osin pakon sanelemana, osin kiinnostuksen puutteesta en ole aikoihin saanut tuotettua tänne sisältöä.

Ajatuksia sen sijaan on ollut paljonkin, mutta ensin kuvat, enemmän kuin 100000000 sanaa:

Eräitä ehkä universumin parhaita pikkujouluja seuranneena aamuna nautittiin, kiitos Emmin ja Harjun makkaratehtaan, ehkä herkuinta aamiaista ikinä. Siippakin oli onnesta soikeana.

Tylleröisen kanssa on syöty macaron jos toinenkin. Kiitos saksalaisen ihmekaupan, ei ole ollut pakko leipoa itse. Paitsi että nyt seuraavaksi ehkä on.

Meillä on ollut pipari-idylliä. En olisi uskonut, mutta niin siinä vain kävi. Lapsen kanssa leipominen – yllätä itsesi aina uudestaan!

Itsenäisyyttä juhlistettiin perinteisin menoin. 

Ompeluharrastus on vienyt aikaa blogiharrastukselta. Iloinen mekko. Kangas Verson puoti, kaava ihan oma. Tämän piti mennä momfeihin, mutta tulikin nyt tänne. Ja kyllä, eteisen lattialla jalkani takana on toden totta ilmapallo.

Lapsen ikkunaan asennettiin jouluvalot. Siellä ne hohtaa, verhon takana. 

Varsinaisia kirjoituspohdintoja päässä on vilissyt edestakaisin, aiheina mm. tyytyväisyys, tyytyminen ja onnellisuus, syyllistäminen, syyllistyminen ja syyllisyys, hyväntekeväisyys, kässä, näkemykset vastarannoilta, ihmismielen koukerot, joulu ja siitä selviäminen sekä monet muut työhön ajaessani päässä pursuvat ajatukset. Ehkäpä kuulette niistä ensi kerralla…

Piiskaa, hei beibi anna mulle piiskaa!

Haha, tämän ei kukaan arvannut tulevan!

Ei täällä Siperiassa sentään mihinkään ikuiseen lepoon tai muuhun toimettomuuden alhoon ole jämähdetty, päinvastoin. Kiirettä on pitänyt ja se jos mikä tunnetusti haittaa harrastustoimintaa. Elämä on ja siinä vauhdissa ei auta kuin pysyä mukana.

Täällä Siperiassa on alkanut puhaltaa myös sellaiset muutoksen tuulet, että huvikummussa saatetaan jopa siivota välillä kun ehditään. Ja siihen suurimpana kannustimena on tietenkin toimineet vastahankitut tekniset apuvälineen:

Tadaa! Kyllä, mattopiiskoja, kaksin kappalein!

Meillä siis käydään ikuista joko hiljaista tai kovaäänistä taistelua siitä, koska siivotaan, miten siivotaan, mitä siivotaan ja siivotaanko ylipäätään. Siippani on murentinut mattojen ulkonakäymättömyyttä, mutta mattopiiskan puute on estänyt häntä tekemästä mitään asian eteen. 

Me edustamme erillisiä koulukuntia. Minä edustan rottinkipiiskojen puolta ja ukkoni liputtaa Sini-tuotteen lärpäkkeen puolesta. Huolimatta siitä, että kotiutin (ou jee, käytän tuota sanaa tosissani, sillä viime viikolla istuin tuotekulttuurin luennolla, jossa tuon termin merkitys aukeni aivan uudella tavalla) rottinkipiiskan pari kuukautta sitten Turun torilta ja siippani löysi Sini-tuotteen muutamia viikkoja sitten Kyläsaaren kierrätyskeskuksesta, ei ukkorahja ole vielä kertaakaan saanut mattoja pihamaalle.

Mutta voi pojat, minäpä olen! Olen heilutellut piiskoja niin että kivet ovat eteisen matosta sinkoilleen varmaan Vallilaan saakka, ääni on kaikunut kivisessä kaupingissa varmaan satamassa asti ja matot ovat olleet ainakin kerran viikkossa suurin piirtein puhtaita ja ulkoilleet mallikelpoisesti!

Olen siis hutkinut mattoja kahdella erilaisella piiskalla, ja täytyy sanoa, että edelleen kallistun rottinkiruoskan puoleet. Kevyempiin puuvillamattoihin Sinin lärpäke on ihan ok, mutta käyttöääni on naurettavan kova tehoon verrattuna. Sellainen lattea, mutta korkea whiiiisk whiiisk -ääni kantautuu sillä eteisen mattoa tampatessa. Olohuoneen tukevampaan puuvillamattoon tai lastenhuoneen lyhytnukkaiseen tekokuitumattoon ei siitä ole. 
Rottinkinen mattopiiska sen sijaan metelöi kumisevan tehokkaasti ja saa kaiken tomun ja roskankin lennätettyä vauhdikkaammin. Puhumattakaan, miten mahtavasti aggressiot saa purettua, kun piiskaa kaksin käsin painavaa mattoa.

Loppuyhteenvetona sanoisin, että ihan niinkuin mikä muukin apuväline, tulee myös mattopiiska valita käyttökohteen mukaan. Naureskelin siipalleni, että meillä vieraileva ihminen ei ikinä voisi kuvitella, että meillä käytetään nykyään kahta mattopiiskaa lähes viikottain, mutta niin se nyt näyttää olevan. 

Ja aijai sitä tehokkuusilluusiota, jonka pampam tai whiiskwhiisk saa aikaiseksi.

Kätevä emäntä kuittaa ja kiittää, tiedä minkälaisia siivousvälinevertailuja vielä lieneekään tulossa 😉

Detaljeja ja…

On se mukava tämä uusi koti….

On se ihana uusi matto…

…iso vaatehuone, jonne mahtuu paaaaaljon vaatteita ja muuta…

…uusi suihkuverho…

…hatturasiat somasti pinossa…

…norsu yöpöydällä…

…tylleröisellä oma kirjahylly…

…ja äidillä oma ompelunurkkaus.

Kyllä on idyllistä  ja somaa, eikö?

Sitten on kyllä vielä se nk. epämiellyttävä totuus:

Voi herranjestas…

Tiedättekö sen vinkin, että kun alkaa hieman turhautumaan, niin kannattaa väkisin kiskoa suupieliä ylöspäin? Tunnen olevani edellämainitussa lajissa korkeanpaikan leirillä. Olen tullut pitkällisen pohdinnan tuloksena siihen loppupäätelmään, että työntelen mieluummin kuumia neuloja kynsieni alle samalla kun silmäripsiäni nypitään irti yksi kerrallaan, kuin muutan enää ikinä. 

Surrrrrrr

Miten helposti sitä jääkään keskustaa kiertävälle radalle kun lounastreffien takia pistää päänsä ulos aurinkoiseen kevätpäivään. Vaikka kotona odottaisi kouluhommia, jotka on pyhästi itselleen luvannut hoitaa, pakkaamattomia tavaroita ja vielä vähän maalamattomia seiniä, löysin itseni aurinkolasit nenälläni kepsuttelemassa pitkin keskustaa. Mukaan takertui uusi vessan matto ja suihkuverho. Ei ole edelleenkään tulossa meille skandinaavisen mustavalkoista huushollia.

Pirteä matto. Oikeasti ei aivan noin keltainen. Keltainen on hyvä matossa, en ala maalaamaan.

Muuttotuska alkaa huomenna ja päättyy toivottavasti maanantaihin mennessä. Olen tehnyt tässä kuussa vähiten postauksia näemmä koko palstahistoriani aikana. No, otan vahingon takaisin sitten ensi kuussa 🙂

 

Sunnuntaitöitä

Jos ikinä koskaan mietin pintakäsittelijän ammattia mahdollisena tulevaisuuden vaihtoehtona, niin huutakaa herätys. 

Takana on koko sunnuntain nielaissut maalausoperaatio. Aloitin aamulla varhain kun sää oli parhain ja lopetin puoli tuntia sitten. Siinä välillä ehti aurinko vilahtaa ja sataa muutaman kerran vettä. Nyt oli pakko lopettaa, kun luonnonvalo alkoi loppua. 

Muistan jonkus joskus sadatelleen katon maalaamisen ikävyydestä. Tänään voin ylpeänä kertoa jakavani tunteen. Maalia lenteli silmiin ja suuhun. Suojalasit, niillä siitä sitten lopulta selvisi ja vesiohenteisella maalilla. Mutta auta armias, miten kipeät kädet ja hartiat siinä hommassa saa.

Siinä maalaushommassa aloin myös miettiä vakavasti yrittäjän uraakin. Firman nimeksi tulisi Keltaisesta valkoiseksi ja se olisi erikoistunut erilaisten keltaisten ja kellastuneiden pintojen muuttamisesta valkoisiksi. Niinkuin vaikka mäntypuun tai kirkkaankeltaisella maalatun seinän.

 Parin huoneen seinät, parin huoneen katot. Suurin osa siis hoidossa. 

Vielä pitäisi muutta. Huhhuh.

 

Sisustusraatokärpäsen ensimmäinen surahdus

Avaimet on kourassa, maalit tilattu vaan ei vielä haettu. Menin kuitenkin tekemään uutuushankinnan uuteen kotiin:

Keisari. Ihana. Uudet verhot.

Kuva: Finlayson

Muita uutuushankintoja ei sitten ainakaan pankkitilin saldon perusteella olekaan juuri luvassa. Sen sijaan luvassa on yökyöpelinä pakkaamista, yön pimeinä tunteina maalaamista ja luultavasti kuusitoistatuhatta hermoromahdusta anopin saapuessa heilumaan keskelle muuttokaaosta. Kaikella rakkaudella anoppi, koska ymmärrän kuitenkin olla avusta kiitollinen, ja nykyäänhän suurimman osan ajasta jopa tykkään anopin seurasta. 

Tylleröinen meni onnesta sekaisin kun kävimme vähän tunnelmoimassa uudessa asunnossa. ”Äiti, voidaanko nyt heti hakea kaikki minun lelut tänne? Nyt heti äiti jookos?” Kysymykset lentelivät ilmassa ja hetken kesti hyväksyä se, että aivan saman tien leluja ei voida lähteä hakemaan. Sanomattakin on selvää, että tässä ollaan muutosta innoissaan koko perhe.

Olen todellinen sisustusraatokärpänen. En koe itseäni kovinkaan hyvällä silmällä varustetuksi sisustajaksi. Meillä on kauneimmin sanottuna ”kotoisaa”: paljon erilaisia kylläkin kivoja, mutta ei mitenkään erityisesti yhteen sovitettuja juttuja sekaisin. Eikä tyyliä varmaan ole juurikaan tarkoitus muuttaa. Tylleröisen huoneen kohdalla ajattelin kuitenkin mennä lapsi edellä. Tylleröinen on siis jo ehtinyt valita huoneeseensa maton, joka oli mielestäni ihan mahdollinen valinta. Joten seuraavaksi tylleröinen valitkoon myös verhonsa ja päiväpeittonsa jne. Tunnen itseni suuren ihmiskokeen tekijäksi. Jännitävää nähdä, millaista jälkeä tulee, kun 2-vuotias sisustaa.

Seuraavaksi lähden pitkästä aikaa työn puolesta iltaa viettämään, syömään, juomaan ja ihmettelemään ohjelmaa. Huomenna sitten ensimmäisille kaverisynttäreille juhlimaan ja muuttoa puuhastelemaan!

Amma, mun ystäväni!

Pistin nyt reippaasti lahjan antajan tuonne otsikkoon, kun en halua pitää häntä itseään enää jännityksessä. Paketti saapui perille siis tänään, mikä ei todellakaan himmennä paketin hohdetta. Ja wau, Amma oli kyllä todella onnistunut vangitsemaan sen yhden asian itsessäni koko lailla ylittämättömästi.

 

Postista löytyi tällainen joulunraikas omppupaketti.

Paketista paljastui kuori ja peräti KAKSI pakettia.

Tadadatatadaaaa! Suklaakakkuresepti, talvisia serviettejä ja Vacu-Vin Chanpagne Saver! Life Saver, sanon minä!

Oooooo….

Joten iso kiitos ystäväni Amma ❤ Paitsi että olen otettu siitä ymmärryksestä, että meillä ei tosiaan mene välttämättä koko pulloa kerralla, niin annan  erityisen suuren painoarvon laadukkaille käyttötuotteille, koska niitähän tässä kaikki kolme nimenomaan ovat. 

Ja jipii, paras osa joulua eli lahjat jatkuivat mulla näin melkein uudenvuoden aattoon saakka!

 

Tipetipetiptap

Onko jollain vielä joululahjat tekemättä? Nyt täytyy nimittäin sitten pistää hösseliksi, jos aikoo saada ajoissa valmista ( mm. allekirjoittanuthan tässä itsekin roikkuu netissä eikä suinkaan pajan puolella…). Tai sitten voi mennä erinäisiin joulumyyjäisiin tms. tapahtumiin, joista saa joululahjat vaikka itselleenkin!

Meidän kauppareissu menikin tänään niin, että käytiin Arabialla Mifukon Taikametsä joulu-pop-upissa. Kotimaista suunnittelua, monenlaista moneen makuun. Täällä ukkeli huokaisi helpotuksesta sai hoidettua yhden viimeisistä joululahjaostoksistaan. 

Taikametsä pop-up. Niin kaunista, mutta viiden aikaan myös niin hämärää, että kuvista tuli epätarkkoja.

Bomboa, Desicoa ja Verso Designia. Ja vaikka mitä muuta

Ihania Murun neuloksia. Bébéille mekkoja, housuja, puseroita, lapasia ja pipoja. 

Siinä kun Arabiassa oltiin, niin samalla reissulla käytiin vielä tarkastamassa Ivana Helsingin joulutori. Täältä voi jokainen mekkoa vailla oleva käydä hakemassa erittäin kohtuulliseen hintaan mekkosen sekä arkeen että juhlaan. Itse ostin jostain ihmeen mielijohteesta (?!) kolme metriä joustocollegea ja pari metriä mustaa trikoota. Myynnissä on siis myös ompeluylijäämiä, tilkkupusseja yms. materiaalejakin. Nyt vaan pitää esipestä kankaat, niin saa muotoilla ihan omat ivanahelsingit. 

Huomenna meillä on ohjelmassa Mimmit Sellosalissa, mutta sitä ennen ajattelin, että ehtisin käydä kurkkaamassa Korjaamon joulumarkkinat. Sieltä on nimittäin aikaisempina vuosina löytynyt lahjat niille, joille ei kertakaikkiaan vielä ole keksiny yhtään mitään. Ja nyt kun olen tässä vuoden päivät miettinyt Manner´sin käsilaukkuun sijoittamista, niin ehkä toivottelen taas itselleni oikein kivaa joulua…

Lisäksi kaikenlaisia mielenkiintoisia löytöjä voi tehdä tänä viikonloppuna ainakin We Got Beefin joulumarkkinoilla. Sieltä olen ennen lapseni syntymää ostanut ne toiset korvikset, joita käytän. Nyt omistan tosin kolmannetkin, ne ovat peräisin tämän vuoden Ornamon joulumyyjäisistä. 

Joten ei hätää, jos ideat ovat vähissä ja satut sijaitsemaan pääkaupunkiseudulla. Näistä kyllä löytyy, ja siinä se viikonloppukin menee mukavasti, myyjäisiä kierrellessä ja glögiä siemailessa. 

 

MacOmenamehussa

Melkein luulin itsekin jo kadonneeni (cyber)maailmasta, mutta en sentään. Pari viimeistä viikkoa on mennyt kilpajuoksuna kellon kanssa, enemmän tai vähemmän laadukasta jälkeä tuottaen ja töitä huiskin haiskin siinä ohessa hoidellen. Töitä on vielä jäljellä, yo:n oven ajattelin avata vielä kerran ennen joulua. 

Mutta hahaa, koska olen jo aikaisemmin tunnustautunut ihmiseksi, jolle oma aika ja hetken huilaaminen kesken päivää on elinehto, ja joka raivaa maitokahvirauhan vaikka väkisin, on tässä ehditty rahojakin tuhlaamaan. Veronpalautukset eivät kauaa kerenneet tilillä vanhentumaan, kun ostaa täräytin uudet talvirenkaat (nyt jo korjaamolta tulleen) automme alle. Ja sen verran jäi vielä jäljellekin, että hukuin (taas) omppumehulasiin ja ostin ipuhelimen. Sorruin, mutta voih, mikä härveli!

Kasissani on nyt muutaman päivän asustanut uusi lelu, jota en vielä kaikista taloudessamme olevista maclaitteista huolimatta osaa ihan käyttää. Mutta on se vaan niin näpsä. Ja silkoinen. Ja uusi. Ja kiiltävä. 

Saa nähdä addiktoidunko täysin. 

Rinnakkaiseloa?

Viime viikon Hesarissa uutisoitiin että YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO rohkaisevat ihmisiä ravitsemaan itseään siivekkäiden kaksijalkaisten ja nelijalkaisten ystäviemme sijasta kuusi- ja useampijalkaisilla, usein myös siivekkäillä pikkukavereilla. 

Heinäsirkka poksahti ravintolan pöytään Berliinissä pari vuotta sitten. Emme syöneet.

Tämän päivän Hesarissa oli sitten herkullisten friteerattujen heinäsirkkojen ja vähemmän herkullisen jauhomatokeiton ohjeet. Hyvä hyvä, juuri näin. Että ei jätetä ihan pelkästään jutustelun tasolle, vaan ohjeistetaan miten homma sitten käytännössä hoituu.

Sirkat sisältävät kuulemma proteiinia vaikka muille jakaa ja niiden, kuten muidenkin itikoiden ja öttiäisten syöminen on ekotehokasta verrattuna vaikka siihen metaania tuhnauttelevaan herefordilaiseen. Eikä tässä ole mistään uudesta jutusta kysymys. Taitaapa olla niin, että me eurooppalaiset ja yleensäkin länsimaisessa kulttuuripiirissä elävät olemme niitä, jotka itikoista eivät napsi. Ymmärtääkseni hyönteiset ovat aina olleet jollekin ihmisryhmälle tärkeä proteiinin lähde.

Hyönteisten käyttäminen ravintona kompastuu kuulemma useinmiten siihen, että ihmisiä ällöttää. Juu-u, enpä nyt itsekään ollut ensimmäisenä lähdössä heinäsirkkajahtiin, mutta jos sellainen lautasellinen friteerattuja viuluniekkoja eteen kannettaisi, luultavasti söisin. Lihansyöjä kun olen, niin olen myös ajatellut asian niin, että ihmisen tulee se kestää, mitä ja miten liha lautaselle on päätynyt. 

Mutta rinnakkaiselo näiden monijalkaisten veitikoiden kanssa? Juu ei. Tiedättekö sen tunteen, kun kylppärin lattialla häntä vilahtaa? Espanjan-vuosiltani minulle kehittynyt nk. ötökkötutka. En astu valaisemattomaan vessaan ennenkuin olen päällisin puolin vilkaissut, onko siellä lisäkseni joku toinen. Olen myös säälimätön tappaja. Kun torakan tuntosarvi on heilahtanut, niin on heilahtanut myös sekä lipeä että Raid. En kertakaikkiaan vaan pysty jakamaan kotiani.

Eilen säälimätön murhaaja sisälläni heräsi avattuani jauhopurkin. Siellä majaili jauhokuoriaisyhdyskunta. Ällötyksen sijaan tunsin vain puhdasta raivoa. Ja puhtaasta raivosta seuraa puhdistus. Kyllä nyt on. Puhdasta.

Enkä friteerannut ketään.