Kuudes aisti

Lauantaina tylleröinen oli vähän vaisu. Minä istuin yöt koneella naputtelemassa tutkielmaa. ”Äiti, haluakko sinä mennä kiljottamaan” kyseli tylleröinen, kun koitin pistää häntä nukkumaan. ”Mene äiti kiljottamaan”. Ja minähän menin. 

Sunnuntaina siinä lumen ja pakkasen välissä minä vaan kirjottelin. Tylleröinen kävi ulkona katsomassa lunta, nukkui päikkärit ja kävi taas ulkona ihmettelmässä lunta. Yöllä alkoi yskä. 

Yskää ja niiskutusta, mutta aika hyvin nukuttu yö, tylleröisellä. Itsehän valvoin tunnollisesti kylmähiki otsalla viidestä saakka kuunnellen tylleröisen jokaista henkosta, köhää, käännöstä, ynähdystä ja unista muminaa. 

Aamulla melkoisen keltaista räkää valuva neitonen oli pirteä kuin peipponen, joten ei keksitty syytä olla menemättä päiväkotiin. Kun ei ollut kuumetta, ja räkää lapsilla nyt vaan valitettavasti usein valuu.

Paitsi että joku nyt ei täsmännyt. En vaan keksinyt mikä. Pitkin hampain vein tylleröisen päiväkotiin. Lähdin yliopistolle. Istuin luennoilla, kävin syömässä, osallistuin harjoituksiin, ja vilkuilin koko ajan puhelinta, koska se soi. Ei soinut.

Tulin kotiin vaihtamaan koulukassin sisällön työkassin sisältöön. Puhelin soi. 

Se oli miekkonen, jolle oli soitettu päiväkodista, että lapsen silmä rähmii. 

Arvasinhan tiesinhän minä, että sieltä soitettaisiin.

(Nyt tylleröisellä on huomenna vapaapäivä)

Takaisin omalle alalle

No niin, palaan omalle alueelleni eli pohtimaan maailman menoa. Ja vähän rähisemään tänne omallekin tontille, koska tänne, mistä inspiroiduin, tämä ei oikein sopinut. Ja koska jokainen meuhkatkoon omalla tontillaan.

On siis ilmeisesti tapahtunut viime aikoina niin, että jossain somen syövereissä on levinnyt tässäkin artikkelissa kuvituksena oleva kuva timmissä tikissä olevasta naisesta fitness-henkilöstä kolmen pienen lapsensa kanssa otsikolla ”what´s your excuse”. 

Ensinnäkin, kaikille valtiaille reilut kiitokset siitä, että vaikka faceystäviini lukeutuu useampikin liikunta-alan ammattilainen ja muutamia muuten vain kuvankauniita yksilöitä, että heistä kukaan ei ole paiskanut tätä kuvaa jakoon seinälleen, ja näinollen minut on taas onnistuttu pitämään loitolla kaikenlaisesta somekohisteluista. Toiseksikin, mikäs siinä. Nätti mimmi ja kivat kersat.

Hetkinen, nätti mimmi ja kivat kersat ja… Siis tekosyy? Kysyn reilusti turkulaisittain että täh?

Tarkoitus on siis ilmeisesti herätellä äiti-ihmisiä pitämään parempaa huolta itsestään ja kunnostaan. Ihan asiallista ja aiheellistakin aivan varmasti. Mutta että tekosyy. Siis että mikä on oma tekosyyni olla olematta kolmilapsinen kuvankaunis fitness-henkilö? No, tuota, otetaanko alkaisiksi vaikka se, että pari lasta puuttuu. 

Viisastelut sikseen. Tässä on nyt ilmeisesti käynyt niin, että moni on polttanut kääminsä tähän kuvaan, tai oikeammin, ei niinkään kuvaan, vaan siihen otsikkoon. Mikäs tekosyy sulla on? Ja tähän kilahti itsellänikin. Kuva on kiva, jokainen jakakoon ja tykätköön mistä ikinä tykkääkin, mutta että tekosyy? Mikä ihmeen tekosyy? 

Englannissa meillä on reason, joka otetaan vakavasti ja sitten on excuse, jolla livahdetaan tilanteesta. Suomessa on on joko (oikea) syy tai tekosyy. Tekosyy ei ole oikea, hyväksyttävä syy vaan jotain, jossa on selittelyn makua ja josta kiinnijäämistä pitää hävetä. Ja että nyt ollaan tilanteessa, jossa jokaisen pien(t)en lapsen äidin tulisi todella miettiä, mikä tekosyy heillä on olla olematta kuvankaunis fitness-äiti? Hmmm. Onko elämä todellinen tekosyy? 

Ja tässä välissä toivoisin, että joku ajanjärjestelyexpertti kävisi lukea postaukseni päivä sanoin ja kuvin ja vaikka kommentoimassa sinne taikka tänne, että missä välissä olisin ehtinyt salille? Tai tällä viikolla yleensä yhtään mihinkään. 

Mitä tässä nyt tahdon sanoa, on että kärryissä viihtymätön lapsi ei ole tekosyy, jolla livetään kärrylenkeistä. Väsymys ei ole tekosyy, jolla livetään käymästä salilla yhdeksän jälkeen illalla, kun muut hommat on vihdoin ja viimein saatu hoidettua ja ukkelikin olisi ehkä kotona. Työ ja opiskelu eivät ole tekosyitä. Pienen lapsen äidillä maitoa suihkuavat tissit eivät ole tekosyy kieltäytyä punnertamasta, se sattuukin silloin ihan s******sti. Kaikki yöt läpensä kukkuva lapsi ei ole tekosyy teeskennellä väsymystä. Se, että vuorokaudessa on vain 24 tuntia, kun tarvitsisi vähintään puolet lisää, ei ole tekosyy. Nämä ja monet muut seikat ovat elämää, eivät tekosyitä. 

Nämä näistä nopeimmin mieleenjuolahtavista syistä. Sitten on vielä yksi syy. Olen tytön äiti. Pikaisen kotisivujen selauksen perusteellä tämä fitness-henkilö on alkanut treenaamaan, koska on pelännyt perineensä sukunsa ”huonot geenit” suhteessa kropan ulkonäköön ja päättänyt torjua tämän huonojen geenien aiheuttaman kurimuksen, vaikka mitä tulisi, tässä tapauksessa kolme lasta.

Haluaisin, että tyttöni ei ikinä arvostelisi ketään, viimeiseksi äitiään, huonoista geeneistä, vertailisi ulkonäköään muihin ja tuntisi alemmuutta, miettisi kahta kertaa jokaista suupalaansa, yrittäisi jatkuvasti täytää jotkut ulkoapäin määritellyt epärealistiset normit ja kauneusihanteet ja miettimään, riittäkö hän vai voisiko joku sanoa hänellekin, että nuo ovat vain tekosyitä. 

Ja hei poikalasten äidit, kun olin yläasteella, koulussani kuoli yksi poika anoreksiaan. Ei tämä terveen minä- ja kehonkuvan saavuttaminen koske vain tyttöjä. 

Että muuten hyvä, mutta pieleen meni. Ajatus on kaunis mutta sanat väärät. No ei se mitään, meille kaikille sattuu vahinkoja. Jos vältettäisiin turhaa muiden arvostelua, niin sattuisi vähän vähemmän näitä lipsahduksiakin. 

Tätä tässä paatosti kohta kaksivuotiaan tylleröisen äiti, joka muinoin oli hurja jumppakuutio ja ryhmäliikunnanohjaaja ja joka nyt on joutunut pakon edessä taipumaan siihen, että ei nyt niin kauan kuin opiskelee ja tekee töitä, pääse LesMills-tunneille, vaikka haluaisi ja kovasti haluaisikin.

 

Tuohtumus 2.0

No nyt tuohduttaa niin, etten saa luetuksi tenttiin. Vähän tätä mietin jo tuossa Kuivin suin -aikaan, ja nyt sekä Marjian ansiokas teksti että muutama sattumus taas Hgin keskustassa saivat aikaan sen, että jatkan vielä vähän tästä aiheesta.

Tämä ei nyt koske pelkästään äiti-ihmisiä, vaan yleisesti alkoholikulttuuria Suomessa.

En ole koskaan kokenut, että muiden toimintaa kannattaisi erityisen kovin sanoin joka käänteessä arvostella. Alkoholinkäytön pitäis mielestäni olla yhtä normaali asia ihmiselossa kun takaliston siistiminen p*skallakäynnin jälkeen. Se kuuluu asiaan, mutta ei siitä tehdä sen kummempaa numeroa. 

Perjantaina olin taas erityisen oma tuittuinen itseni s-marketin kassajonossa. Edessäni oli noin viidenkympin hujakoilla olevan turkiksiin, Diorin Poisoniin ja helysiin kääritty madam, umpitunnelissa. Eikä löytynyt korttia, eikä ainakaan vihreää korttia, eikä kaikkea makseta sillä eikä tällä eikä ainakaan väärällä tunnusluvulla. Ihminen toisensa jälkeen selkäni takana luovutti, ilmassa tuoksui tuore alkoholi ja myyjäneiti vaan käsivällisenä seurasi tätä toilailua. 

Teki mieli karjasta, että pistäpä vaikka James asialle, jos olet niin jurrissa, ettet näe enää eteen etkä taakse, rahasta kun ei kuitenkaan ainakaan ulkoisen habituksen mukaan näyttänyt olevan puutetta. Ja siinä samassa iski taas katumus.

Heikko kohtani (tai siis yksi niistä) ovat yksinäiset ikäihmiset. Mistä minä tiedän, miksi tämä hlö oli siinä kunnossa missä oli, kun ulkoiset puitteet pääasiallisesti olivat kuitenkin paremmin kuin hyvin? Pettymys? Yksinäisyys? Suru? Jokatapauksessa, ihan yksin tämä sankaritar tässä nyt kuitenkin oli, eikä varsinaisesti vaikuttanut siltä että lasia olisi iloisesti kilistetty onnellisen elämän kunniaksi. Päinvastoin.

Suomessa etenkin naisten alkoholismi on lisääntynyt viime vuosina. Yle uutisten mukaan alkoholismin yhteys muihin sairauksiin jää usein havaitsematta lääkärin vastaanotolla. 

Kuka muistaa parin vuoden takaisen lätkämestaruuden, sen aika ison jutun? Kun nuoret miehet örisivät ja kuolasivat nuuskan raidoittamaa räkää telkkarissa ja eräs nimeltämainitsematon kompastui komeasti kenkiinsä. En voinut uskoa korviani, kun tajusin, että paheksujia paheksuttiin. ”Pojat on aina poikia”, ”kerrankos sitä reissullansa” ja ”kyllä sitä pitää kunnolla juhlia ja nollata pää” tyylisiä kommentteja sateli kaikille niille, jotka varovasti yrittivät ehdottaa, että eikös edustamassa nyt kuitenkin pitäisi edes yrittää edustaa? Ja eikä nyt edes alaikäisten edessä pitäisi urheilusankarin vaikuttaa urheilijalta, eikä alkoholisoituneelta ikiteekkarilta?

Täällä on tapana hyvitellä ja vähätellä juovuspäissään toilailleiden toimintaa. Eihän se nyt mitään, kyllähän sitä joskus saa jne. Ja olen samaa mieltä. Joskus.

Mutta kun läheskään kaikille ei tunnu olevan mitenkään selvää, missä omat rajat kulkee. Eikä täällä ole tapana puuttua. Vähän vaan syrjäkarein vilkuillaan ja naureskellaan hermostuneena ja mukahuvittuneena, se on nyt vähän ottanut liikaa. 

Ruotsissa asuvalle ystävälleni todettiin ystävällisesti ravintolassa, etteivät he myy alkoholia lainkaan odottaville äideille, kun tämä olisi pallomahaisena tilannut pienimmän mahdollisen ravintola-annoksen viiniä ruoan seuraksi. Espanjassa seurassa olessa sanotaan ihan suoraan, että ei kannata ottaa enää yhtään, tai vaihtoehtoisesti kannattaa korjata luunsa, jos näyttää siltä että joku on menossa siihen kuntoon ettei hänen seuraansa kestä kohta kukaan. Jos jonkun äänennvoimakkuus nousee saksalaisessa pienemmässä pubissa, koko muu asiakaskunta suhisee shhhh.

Päätän raporttini tältä erää tähän pohtimatta enää sen enempää sitä, kuinka kuitenkin iso osa ihmisistä osaa käyttäytyä, nauttia viininsä sivistyneesti lasista eikä suoraan huttustölkistä jne. Koska jotenkin se nyt tässä tuntuisi taas niiden hyvittelyltä, jotka eivät osaa.

 

Kuivin suin?

Nuo lomatunnelmat saivat minut aivan nostalgian valtaan, ja kun muistelin menneitä lomia verrattuna näihin nykyisin perheen kanssa vietettyyn aikoihin, niin täytyy sanoa, että aika iso muutos on suhteessa alkoholiin. Eikä se muutos tottapuhuen koske vain loma-aikoja, se on kaikkien aikojen muutos.

Joskus oli näinkin.

Ennenmaailmanaikaan, silloin kun olin NUORI opiskelija, näin retrospektiivisesti voisi sanoa, että kyllä siinä kohtuukulutuksen rajat varmaan olivat koetuksella useamman bilevuoden ajan. Runsa(ahko)n alkoholinkäytön negatiiviset lieveilmiöt eivät vain tule niin nopeasti pintaan, kun juomiseen liittyy kuitenkin enemmän positiivista kuin negatiivista, enemmän sosiaalista kuin epäsosiaalista ja suuremmilta vahingoiltakin on vältytty. Alkoholi ei ikäänkuin koskaan ollut pääosassa, ainoastaan mukana.

Suomessa alkoholi on kallista ja juomakulttuuri, ehkä toivottavasti muutoksessakin mutta edelleen todennäköisesti vieläkin runsasta ja humalahakuista. Eikä sitä oikein akateemisesti koulutettu nuorehko kaupunkilaisnainen oikein muuten uskokaan, mutta käymällä perjantai-iltapäivällä keski-Suomessa keskikokoisessa kaupungissa alkoholiliikkeesä ja jonottamalla siellä puolikas viinipullo kädessään seuranaan ainoastaan eri ikäisiä miehiä, joiden kädessä on joko Koskenkorva- Leijona tai Dry Vodka -pullo, siinä alkaa ymmärtää, että eivät kaikki juo viiniä ruoan kanssa.

Nuoruus nuoruutena äärimmäisine ilmiöineen ja kokemuksineen, ja kyllähän minäkin siitä sitten parisuhteen myötä rauhotuin. Mutta ei täällä näin kuivin suin ole ennen oltu. 

Ensimmäisen kerran vakavissani pohdin lapsia ja alkoholia ollessamme tuttavillamme muutama vuosi takaperin viettämässä iltaa. Mukana menossa oli rennon sivistyneesti lapsia ja aikuisia. Lapset pistettiin ajoissa nukkumaan ja aikuisistakin yksi oli koko illan ajokunnossa. Mutta silti. Aikuisten ääni kohoaa nautittujen cocktailien myötä, olkoonpa miten hienosti sekoitettuja manhattaneja ja martineja hyvänsä. Aikuisten käytös muuttuu, kyllä se naama ladyillakin punottaa muutaman jälkeen. Ja kyllä alkoholi haisee.

Ei tuntunut oikealta. Ja siinä sitten hiljaa mielessäni totesin, että jos minulla ikinä on lapsia, niin meillä ei kosteita iltoja heidän nähtensä vietetä. 

No nyt on lapsi. Ennen lasta olin vankkumaton nk. esimerkin avulla kohtuukäytön opettaja. Ja varmaan olen vieläkin, jahka lapsi kasvaa. Toistaiseksi olen suorastaan nipo. Pieni ihminen ei vielä tarvitse erityisesti opastusta siinä, miten lasillinen ruoan kanssa riittää mainiosti. Aika näyttää, millaisia perheensisällissotia täällä käydään, kun tylleröisen teini-ikä koittaa. 

Alkoholinkäytöstä on Suomessa vaikeaa keskustella rauhallisesti. Tämä on vähän tällainen yhden totuuden maa, joko niin taikka näin, mutta aina taustalla soi se kuuluisa ”koskaan et muuttua saa”. Eikä mieltänsä saisi muuttaa. Absolutisti on tylsä ja kaikki muut vetävät viinaa kaksin käsin, on stereotypia, joka päällimmäisenä jyllää. Itselläni on onneksi lähinnä ainoastaan päinvastaisia kokemuksia, mikä kertoo ehkä, paitsi mukavista ystävistä, myös aika kapeasta näkymästä yhteikunnallisesti kuitenkin melko laajaan ongelmaan. 

Kesäiset päivät kutsuvat siiderille, shampanja on yksinkertaisesti ihanaa ja pihvi rakastaa punaviiniä. Näiden mielikuvien kanssa sopii heikosti yhteen se fakta, että esimerkiksi poliisin tietoon tulleilla pahoinpitelytapauksissa alkoholilla on usein osuutta asiaan. 

Milläköhän tätä maailmaa muutettaisiin?

 

Ei tämä ole edennyt mihinkään

Juttelimme muutama päivä sitten yhden kaverin kanssa synnytyskokemuksistamme. Lähinnä sen takia, että nyt yli vuosi tapahtumasta koen, että pystyn siitä jotenkin tolkuissani puhumaan. Yhteistuumin todettiin, että kyllähän sen kesti, mutta ei se tapahtuma mikään Ascotin ravit kuitenkaan ole. 

Ja kyllähän me siitä toimituksesta olemme aikaisemminkin jutelleet, mutta emme ilmeisesti jotenkin täysin toisiamme ymmärtäen. Tulimme nimittäin siihen tulokseen, että aikaisemmin olemme eläneet siinä uskossa, että tapahtumat ja kokemukset ovat olleet omilla kohdillamme hyvin erilaiset. Yhtäkkiä siinä jutellessa tajusimme, että kokemuksemme ovat olleet hyvinkin yhteneväiset. Etenkin yhdessä kohdassa.

Molemmille oli nimittäin jäänyt sellainen kokemus, että kätilöt olivat koko ajan hokeneet, että ”ei tämä ole mihinkään edistynyt”. Meistä molemmista se oli ollut hirvittävän turhauttavaa ja lannistavaa. Varsinkin, kun jahka synnytyskertomustani pystyin kuivin silmin lukemaan, näin siitä että koko ajanhan siinä on edistytty. 

Tuttavapiiriini ei kuulu ketään sellaista, jolla olisi ollut voimauttava ja vapauttava synnytys, jossa on koko ajan tuntenut olevansa kehonsa tasalla ja yhtä maailmankaikkeuden ja universumin kanssa. Sellaista, jossa tuoksukynttilöiden hellässä hehkussa ruusunterälehdillä ympäröidyssä syntymäammeessa maailmaan plumpsahtaa parilla ponnistuksella pieni ihminen. En tietenkään epäile, että näin ei voisi olla, minulle vaan ei ole ollut iloa ja kunniaa tavata näitä henkilöitä. 

Kun nämä mestarisynnyttäjät näyttävät olevan vähimmistössä, niin voisiko meille perussynnyttäjille varata niitä empaattisia  ja myötäeläviä terveydenhuoltoalan ammattilaisia, jotka eivät lannistaisi kuvainnollisesti neulansilmästä keilapalloa puristavaa äitiä hokemalla että ei tämä mihinkään edisty eikä ole edistynyt kuin niin ja niin vähän tunnissa (anteeksi, en ollut ajastanut p*lluani synnytystä silmällä pitäen).

Koska minulla on terveydenhoitoalan ammattilaisia suvussani, olen tietoinen kiireestä, hankalista potilaista, vähistä resusseista, ikävistä kollegoista, hankalista lähiomaisista jne. En halua haukkua niitä, joilla jo muutenkin on hankalaa, ja jotka kuitenkin päivä toisensa jälkeen ovat ihmishengistä vastuussa.

Mutta kun nyt kuitenkin näyttää siltä, että niitä leipiintyneitä tuntuu osuvan vähintään yksi lähes jokaisen kohdalle. Enkä minä mitään suitsukkeita vaatinut, vaan ihan epiduraalia (jonka kyllä sain vauhdikkaasti, kiitos). Mutta ei se sitä tarkoita, etteikö siinä olisi ihminen välissä. Tajuan kyllä myös sen valtavan kuilun siinä, että itselleni ensimmäinen synnytys on ainutkertainen, kätilö on vuoronsa aikana veivannut jo ties kuinka monta lasta maailmaan. Mutta kun en minäkään voi uusille opiskelijoille sanoa vaikka että ”en nyt jaksa teille sitä datiivia opettaa, kun olen sen jo niin monta kertaa elämässäni opettanut”. Että joskus ei ole tarpeeksi se, että tekee minimin. 

Kyllä me muutakin yhteistä keksittiin kuin se, ettei edennyt. Mm. molemmat emme pitäneet siitä melko koleasta äänensävystä, jota läpi synnytyksen käytettiin emmekä olleet järin innoissamme siitäkään, että oksitosiinia tuputettiin. 

Mitään ei tapahdu!