Kevät on edelleen pieniä kuolemia

Kuoleman jälkeen on elämää. Nimittäin niillä, jotka jäivät kaipaamaan.

Sitä käy töissä ja on niinkuin ei olisikaan. Sitten menee ruokakauppaan, ostaa sinappia ja muistaa saman tien isänsä kanssa käydyn ruokapoliittisen keskustelun kotimaiseen elintarvituotantoon liittyen. Pakko pysähtyä hetkeksi hengittämään ja räpyttelmään silmiään.

Sitä kököttää autossa liikennevaloissa, miettii kytkinremonttia. Sitten yhtäkkiä muistaa, että ei enää ikinä juttele katsastuksesta isänsä kanssa ja unohtaa laittaa vaihteen ykköselle.

Sitä selaa nettikangaskauppaa ja miettii tilausta. Klikkaa automaattisesti ”nouto” ja muistaa sitten, ettei isä enää voikaan käydä hakemassa tilausta.

Muistot tulvahtavat mieleen yllättäen, keskelle arkea ja lyövät poskelle niin että silmissä kirvelee. Ne ovat juurikin niin absurdeja kuin dijon-purnukka kädessään voi vaan ihmetellä, mistä tämäkin nyt yhtäkkiä tuli.

Päässä soi usein täällä ennenkin siteeratun A.W. Yrjänän Pelasta maailma. Tämä hämärä muuttuu muistoksi ennenkuin häviää.

Toimintaterapiaksi olen ommellut ennennäkemättömän määrän vaatteita itselleni ja perheelleni. Perjantaina vietetään vaatevallankumous -päivää, meidän huushollissa ei paljoa saumoja tarvitse käännellä.

Olisi niin paljon helpompaa, jos käytössä olisi jonkinlainen suruaika -konsepti. Että aika aikansa kutakin, sitten kello pois päältä pim! ja suruaika loppuu. Mutta eihän se niin toimi. Tämän alkamisesta ja päättymisestä ei päätä kukaan. Nykyihmiselle hyvin vaikeaa ymmärtää, ettei päätäkään itse kaikesta.

*         *         *

Puhelinnumeroa ei voi poistaa puhelimesta. Se on liian lopullista.

 

Surusta

Ensin oli etiäinen ja sitten puhelimen kilahdus.

*           *           *

Niin, sä olet niitä, jotka ensin miettii, että sota-aikaan niiltä meni isä JA kolme poikaa, juttelee äiti.

Osanottoni, miten sä jaksat töissä, sanovat työkaverit.

Työ voi olla sellainen hengähdytauko surusta, juttelee yksi heistä, joiden suusta en mitään kovin rakentavaa ikinä ole odottanut.

*           *          *

Ensin sydän jättää yhden lyönnin välistä. Sitten huulet alkavat vapista. Kyyneleet nousevat silmiin.

Kurkkua kuristaa, vatsaan tuntuu kiertyneen sata boakäärmettä.

Suru tuntuu kauhealta, haikealta, kaipaukselta, syyllisyydeltä, kiukulta, pohjattomalta väsymykseltä, taistelulta, voitolta ja häviöltä. Oli sairautta, ikää ja etäisyyttä jne. Vaikeaa on kun oma suru ei tunnu sopivan oikein mihinkään valmiiseen surumuottiin. Ikäänkuin suremistapaansa pitäisi jotenkin selitellä. Ja joutuuhan sitä, koko ajan itselleenkin.

Olen miettinyt, kuinka jotenkin outoa on, että en ole tiennyt hautajaisten järjestämisestä oikeastaan yhtään mitään. Olen myös miettinyt, millaista toimintaterapiaa olisikaan askarrella hautajaisiin sellainen määrä somisteita, mitä nykyisin näkee häihin askarreltavan. Olen koittanut listata mielessäni kaikkia niitä asioita, velvollisuuksia, joita nyt pitäisi hoitaa. Ja olen myös tajunnut, että enää ei ole mikään kiire.

Vaaliteemalla jatketaan

Koska taide ja politiikka ovat elämäni suola, näin eduskuntavaalien alla on ollut ilahduttavaa huomata, että Areenan tarjonnasta löytyy ohjelmaa, jossa nämä kaksi yhdistyvät tyylikkäästi.

Susanna Kuparinen on suomalaisen dokumenttiteatterin sydän ja ydin, jonka tuotantoon kuuluvat Eduskunta ja Eduskunta II -näytelmät ovat tuttuja ainakin kaikille teatterinharrastajille, mutta myös luultavasti monelle sellaisellekin, jolle teatteri ei ole ollut aina aivan sydäntä lähellä. Ja nyt Areenassa on nähtävävä Kuparisen ohjaama Porttikielto Poriin -sarja, jossa hän käsittelee Porissa kesällä 2014 pidetyn SuomiAreena -tapahtuman tekijöitä ja  osallistujia.

Molemmat Eduskunnat teatterissä nähneenä mieleen on jäänyt lähinnä lievä vaivautuneisuus. Kuparisen päällekäyvä ja aggressiivinen tyyli ilmaista asioita kävi liian lähelle. Yleensäkin kammoksun teatteria, jossa näyttelijöiden hiki ja räkä lentävät kolmannelle riville.

Miksiköhän? Tunnistan nimittäin tyylissäni varmaan itseäni. Näistä asioista minäkin palan. Samasta näkökulmasta. Mutta hiljempaa.

Oikeasti olen iloinen, että joku sentään pitää näistä asioista meteliä, kun en kerran itse kehtaa älistä.

Go Susanna!

Klikkaa itsesi politiikkaan ja kulttuuriin, muista katsoa kaikki jaksot: Porttikielto Poriin. (Katsottavissa 15.8.2015 saakka)

Piiskaa, hei beibi anna mulle piiskaa!

Haha, tämän ei kukaan arvannut tulevan!

Ei täällä Siperiassa sentään mihinkään ikuiseen lepoon tai muuhun toimettomuuden alhoon ole jämähdetty, päinvastoin. Kiirettä on pitänyt ja se jos mikä tunnetusti haittaa harrastustoimintaa. Elämä on ja siinä vauhdissa ei auta kuin pysyä mukana.

Täällä Siperiassa on alkanut puhaltaa myös sellaiset muutoksen tuulet, että huvikummussa saatetaan jopa siivota välillä kun ehditään. Ja siihen suurimpana kannustimena on tietenkin toimineet vastahankitut tekniset apuvälineen:

Tadaa! Kyllä, mattopiiskoja, kaksin kappalein!

Meillä siis käydään ikuista joko hiljaista tai kovaäänistä taistelua siitä, koska siivotaan, miten siivotaan, mitä siivotaan ja siivotaanko ylipäätään. Siippani on murentinut mattojen ulkonakäymättömyyttä, mutta mattopiiskan puute on estänyt häntä tekemästä mitään asian eteen. 

Me edustamme erillisiä koulukuntia. Minä edustan rottinkipiiskojen puolta ja ukkoni liputtaa Sini-tuotteen lärpäkkeen puolesta. Huolimatta siitä, että kotiutin (ou jee, käytän tuota sanaa tosissani, sillä viime viikolla istuin tuotekulttuurin luennolla, jossa tuon termin merkitys aukeni aivan uudella tavalla) rottinkipiiskan pari kuukautta sitten Turun torilta ja siippani löysi Sini-tuotteen muutamia viikkoja sitten Kyläsaaren kierrätyskeskuksesta, ei ukkorahja ole vielä kertaakaan saanut mattoja pihamaalle.

Mutta voi pojat, minäpä olen! Olen heilutellut piiskoja niin että kivet ovat eteisen matosta sinkoilleen varmaan Vallilaan saakka, ääni on kaikunut kivisessä kaupingissa varmaan satamassa asti ja matot ovat olleet ainakin kerran viikkossa suurin piirtein puhtaita ja ulkoilleet mallikelpoisesti!

Olen siis hutkinut mattoja kahdella erilaisella piiskalla, ja täytyy sanoa, että edelleen kallistun rottinkiruoskan puoleet. Kevyempiin puuvillamattoihin Sinin lärpäke on ihan ok, mutta käyttöääni on naurettavan kova tehoon verrattuna. Sellainen lattea, mutta korkea whiiiisk whiiisk -ääni kantautuu sillä eteisen mattoa tampatessa. Olohuoneen tukevampaan puuvillamattoon tai lastenhuoneen lyhytnukkaiseen tekokuitumattoon ei siitä ole. 
Rottinkinen mattopiiska sen sijaan metelöi kumisevan tehokkaasti ja saa kaiken tomun ja roskankin lennätettyä vauhdikkaammin. Puhumattakaan, miten mahtavasti aggressiot saa purettua, kun piiskaa kaksin käsin painavaa mattoa.

Loppuyhteenvetona sanoisin, että ihan niinkuin mikä muukin apuväline, tulee myös mattopiiska valita käyttökohteen mukaan. Naureskelin siipalleni, että meillä vieraileva ihminen ei ikinä voisi kuvitella, että meillä käytetään nykyään kahta mattopiiskaa lähes viikottain, mutta niin se nyt näyttää olevan. 

Ja aijai sitä tehokkuusilluusiota, jonka pampam tai whiiskwhiisk saa aikaiseksi.

Kätevä emäntä kuittaa ja kiittää, tiedä minkälaisia siivousvälinevertailuja vielä lieneekään tulossa 😉

Iltavapaa

Perjantaina siippa ja tylleröinen pakkasivat tavaransa ja lähtivät mummolaan = anoppilaan. Vapaailtaa juhlistin señor Jaume Serran kanssa (kiitos heta margareta muistutuksesta!) ja piipahtamalla kaupungilla.

Koitin leikkiä entistä elämääni. Silloin saatoin ihan tuosta noin vain poiketa vaikka H&M:lle sovittelemaan vaatteita, vähän kokeilemaan, että minkälaiset syksyn uutuudet saattaisivat näyttää kivoilta ja kantaa sitten kassalle jonkinlaisen asukokonaisuuden.

Ensimmäinen ajatus, joka mieleen juolahti siellä henkkamaukalla kierrellessä oli kuitenkin, että olenko ainoa ihminen maailmassa, jonka mielestä ne H&M homeen ilmeisesti lastenhuoneen somistukseen tarkoitetut pehmoeläinten päät ovat vähintäänkin kyseenalaisia?

En löytänyt mitään vaatteita, joita olisin halunnut käyttää, sen sijaan löysin suihkuverhon, johon olisin voinut pukeutua. 

Ja miten sen asukokonaisuuden kävi? No, sovarissa paidan ja housut päälleni vedettyä alkoi selkä, kädet ja jalat kutisemaan niin riivatusti, että ostohalut loppuivat siihen. Olen siis nyt ilmeisesti huolellisesti päällystetty jollain homeenestoaineella, toivottavasti siinä on apua tässä perinaisellisessa taistelussa (?!) ikääntymistä vastaan. Hmph.

Sisustusosastolla inspiroiduin (eikös blogeissa niin tavata tehdä?) tästä metallirasiasta:

Harakkana syöksyin tietenkin heti kimaltelevien objektien luo vain ärtyäkseni kevyesti tästä näennäislempeästä elämänohjeesta. Kun elämässä kaikki vaikuttaa olevan enemmän tai vähemmän monimutkaista, nämä höpistykset saavat ihmisen raivon partaalle. Päätinkin, että hankin meistit, ja nakuttelen jokaiseen tielleni eksyvään metallirasiaan luonteeseeni paremmin natsaavan tekstin ”kärpäsestä härkänen”. Luulen, että helpotus tuntuu jo meistejä vasaroidessa. 

Että tiedätte sitten, mitä saatte joululahjoiksi.

Neuvola X-Files

Neuvola, yhden mielestä melko yhdentekevä, toinen kokee sen lähinnä Stasin jatkeeksi ja kolmas saa sieltä apua askarruttaviin kysymyksiinsä. Järjestelmä, joka on luotu meidän kaikkien parasta ajatellen, ja johon tämä salaapäiten sosiaalidemokratiaan kallistuva, hyvinvointiyhteiskunnan peräänhuhuileva ja kansankotiaatetta periaatteessa hiljaa ihannoiva äiti-ihminen on kuitenkin melko tyytyväinen. 

Tommi kirjoitteli menneellä viikolla omassa blogissaan neuvolakäynnistä vanhemman näkökulmasta. Ainahan se on jännittävää, kun lasta sovitellaan käyriin ja luulen, että etenkin oman ammattikuntani edustajat joutuvat pinnistelemään välillä jonkun verran, ettei suorittajavanhempi painaisi päälle. 

Useasti olen miettinyt, miten kapeisiin malleihin lasta koko hänen pienen elämänsä aikana sovitellaan. Ensin neuvolassa ja päiväkodissa, myöhemmin sitten koulussa. Mitäpä jos muottiin, käyriin ja kaavoihin sovittamisen sijasta lapsi saisikin esittää sellaisia asioita, joita hän osaa, mutta joita ei neuvolassa osata kysellä? Tylleröisen listalla olisivat ainakin:

  • Kiipeily. Paitsi puistossa ”isojen” kiipeilytelineellä, niin myös kotona sohvalla, kirjahyllyssä, you name it! Sovellettuna myös joukkoliikenteen eri välineissä ja etenkin Ikeassa.
  • Valikoiva kuulo. Tätähän monet aikuiset käyvät opiskelemassa terapiassa, heille tämän kuuntelematta jättämisen nimi on vain ”suodattaminen”. Siis että aktiivisesti jätetään kuulematta ja huomiota vaille sellaiset ikävät asiat (kuten esim. älä juokse parkkipaikalla, pistä vaatteet päälle, tule tänne, istu alas jne).
  • Äänen käyttö vaaratilanteissa, joihin lukeutuvat esim. pukeminen, syöminen, ovesta ulos lähteminen, kotiinpaluu jne. Eipä jää mielipide muiden varjoon.
  • Laulutaito. Miten moni saa laulaa neuvolassa? Meksikon pikajunaa kärryissä loilottava kiharapäinen tyllerö on kuin suoraan Broadwaylta: ” Kädet ylös gentlemen/huutaa käskyn terävän/Iso-Pat ja pari kertaa kattoon laukaisee/parempi kun jokainen nyt lompsan aukaisee/kuula sille, joka kenkkuilee” ja asiaankuuluva reikäraudanheilutuskoreografia mukaan. Kerran tosin bussissa eräs vanhempi herrasmies ymmärsi kiitellä, miten lapset kuitenkin osaavat vielä näitä hyviä klassikoita!
  • Keskustelutaito. Eihän siinä neuvolassa ehdi paneutua niinkään tiukkoihin kysymyksiin kuin esim. ”äiti, tykkäätkö sinä silikoonista?”. Ja tämän kysymyksen syvimmän olemuksen ymmärtävät ainakin kaikki he, joilla luetaan Allakka Pullakkaa, tuota suomalaisen lastenrunouden transmodernia klassikkoa.
  • Vaikenemisen taito. Sen tosin neuvolassa täti saa huomata, kun ei saa vastausta mihinkään. Mitäpä sitä turhia jauhamaan.
  • Rohkeus. Tätäkin on vaikeaa osoittaa keinotekoisessa tilanteessa, tarvitaan aito vaaratilanne, kuten esim. valintamyymälän parkkialue lauantai-iltapäivällä, tungosta täynnä oleva junalaituri tai ihan vaan mahdollisimman sokkeloinen tila. Kova vauhti ja katse tiukasti jonnekin muualle paitsi äitiin. Ja tähän voi yhdistää hämmästyttävällä simultaanikapasiteetilla tuon suodattamisen!
  • Kuka haluaa piirtää jollain naurettavalla tylpällä kynällä, kun voi kaivertaa! Haarukan piikeillä, hampailla, millä vaan! Luovuuden mahdollisuudet ovat rajattomat!
  • Erilaisten elektronisten laitteiden käyttöähän ei mitata neuvolassa millään tavalla, joten ei ihme, että hallitusta myöden ollaan huolisaan maan tulevien täysi-ikäisten tietotekniikkataidoista. Puhelin, kamera, läppäri, täppäri, XBOX, kaikki sujuu. Ei siis huolta, täällä kasvaa aito diginatiivi.
  • Tanssi/taistelulajit. Nämä ovat käsittääkseni aivan sisäsyntyisiä taitoja, joita on jokaisella lapsella. Sitäpaitsi on tutkittu juttu, että tällaiset itsensäilmaisemiseen tarkoitetut nonverbaaliset jutut ovat omiaan tasapainoiselle mielelle ja hyvälle itsetunnolle.

Että hei, neuvolalaitos ja käyrien rakastajat! Jospas kiinnittettäis katse niihin taitoihin, joita osataan, eikä niihin, missä mahdollisesti on puutteita. Tämäkin lista on vain murto-osa kaikesta siitä nerokkuudesta

Sisustusraatokärpänen

Ihmeiden aika ei ole ohi. Juuri kun vihdoin nakkelin pinnasängyn kasaan ja kannoin koko höskän jo ennalta tursuilevaan kellariin siinä samalla tuskaillen että kun mikään ei vaan enää mahdu mihinkään enkä jaksa enää taistella kasvavia tavarakasoja vastaan, sattuikin jotain odotamatonta: Saimme suuremman asunnon.

Me siis muutamme tämän kuun lopussa. 

Ja kyllä, asunto on edelleen vuokrasellainen, meidän tuloilla me kertakaikkiaan vain emme saa sellaista lainaa, jolla saisimme sellaisen asunnon jonka haluaisimme. Ja kyllähän takaraivossa edelleen kummittelee vielä se vanha haave: me emme asu Hgissä ikuisesti. Vaikka viimeiset kahdeksan vuotta asia on näyttänyt vahvasti päinvastaiselta. Mutta täytyyhän ihmisellä olla unelmia.

Puoliväliin tässä unelmien täyttymyksessä ollaan pääsemässä nyt, kun neliöitä on luvattu hulppea määrä enemmän kuin mitä nykyinen nukkekoti sisältää. Mies innostuikin jo kovasti lisäntyvästä tilan määrästä ja suunnitteli meille massiivista posliininorsukokoelmaa. 

Sisustus-Kusmeillakin voi täyttää keittiön

Muuttamisen ajattelusta on alkanut alkuinnostuksen jälkeen muotoutumaan kammottava painajainen. Tämä romumäärä pitää siirtää eteenpäin. Onneksi vain muutaman korttelin päähän, mutta kuitenkin. Meillä ei ole yhtäkkiä 700€ pistää pelkkään muuttoon. Päässäni menee edestakaisin listoja tavaroista, joita heitetään pois. Onneksi parin pihan päässä näyttäisi olevan aivan aito, oikea jätelava. Omaan jätekatokseen ei luonto ikinä antaisi periksi viedä tällaista roinaläjää. Luonto ei itseasiassa antaisi periksi heittää mitään kaatikselle. 

Osa menee kierrätyskeskukseen, mutta että aivan kaikki? Siis käyttökelpoinen? Ja mikä loppujenlopuksi on käyttökelpoista? Onko rikkinäinen pyykikori vielä käyttökelpoinen, jos siitä on vain kansi irti, mutta muuten sen on aivan ehjä? Entäs lehtikotelot ja sisustuspahvilaatikot? Niitä on ainakin jaettu ilmaiseksi kierrätyskeskuksissa, joten kaipa nekin kelpaisivat?

Huuto.net -myyminen on rasittavaa. Sinne laitettavat tavarat on valittava huolellisesti jos niistä haluaa eroon, tarjontaa on niin valtavasti. Vahvimmin ovat meillä menestyneet Arabian astiat ja ihmeelliset vanhat tavarat, kuten vintage-sifoni. Vaatteet, kengät, plaah, ei ole maksanut vaivaa. Kirpparipöytää pitää käydä seurailemassa ja järjestämässä. Meidän aikayhtälö arjessa ei vaan salli hirveästi pieniä ylimääräisiä piipahduksia. 

Mitenkäs tämän ongelman ratkaisi?

Ja sitten seuraavaan:

Tottakai haluan uuteen kotiini myös UUTTA! Tai siis vanhakin käy, ja varmaan suurimmaksi osaksi, jos jotain ”uutta” tarvitsee, hankitaan se kierrätyskeskuksesta. Tällä hetkellä haussa on mm. tylleröiselle sänky. Joten jos joku lukija osaa vinkata joitan hyviä vanhain tavarain kauppoja pääkaupunkiseudulla, niin vinkit otetaan ilolla vastaan.

Melkein ehdin jo katkeroitua sen johtosta, etten saanut Ikean Bråkig-pahvilaatikoita tylleröisen lelulaatikoiksi. Mutta nyt ymmärrän, että se oli vain kohtalon johdatusta, sillä silloin en vielä tiennyt näistä mitään. Sokoksen uusi Huvila-mallisto, suoraan lempisuunnitelijoiltani, Polkka Jamilta. Tähän ne pennoset pitää pistää!

Ollaan ehditty jo iloita siitä, että nyt Kinectillä pelaamista varten sohvaa ei enää tarvitse siirtää ja siitä, että tylleröinen saa oman huoneen. Tylleröinen on itse todella innoissaan asiasta, vaikka onkin jo ilmoittanut, että ei sitten kuitenkaan aio nukkua siellä. 

Tylleröisen kahvikestit, ”juhlitaan!”

Sisustusta voi varmaan tarkemmin alkaa pohtia pienen maalausurakan jälkeen ja kun on ehtinyt tarkistaa, millaiset verhokiskot ikkunoissa on jne. Kaikenkaikkiaan, aivan kuplin innosta, ja kuplin varmasti vielä enemmän heti, kun saan ratkaistuksi tämän tavarakaaoksen arvoituksen. Jätelava, here I come! Tiski- ja pyykinpesukoneiden heivaaminen onkin sitten toinen juttu, ne kun löytyvät nyt valmiina uudesta asunnosta. Tarvitseeko joku?

Haaveilin myös uuden Lundiaprojektin käynnistämisestä nyt piakkoin, mutta tämä keli teki nyt aikeeni tyhjäksi. En nimittäin ala hioa sisällä yli 20 hyllymetriä ja nyt ei parvekkeella tarkene. 

Täällä Lilyssäkin on nyt useampi perhe muuttanut. Kaikki vinkit muuttamiseen ja tavaran kierrättämiseen tulevat nyt enemmän kuin tarpeeseen! 

Huoh. Tämäkin pitää nyt sitten purkaa. Juuri kun sain ne seinälle.

 

Liian hauskat mekkoiltamat

Tämä viikoloppu meni kuin siivillä Lentoaskeleiden Rosannan luona mekkoiltamissa kun allekirjoittanut, Rosanna, Iksu, phocahispida, Amal ja Emmi juhlimme liian vähälle käytölle jääneitä mekkoja. En rehellisesti sanottuna muista, milloin viimeksi olisin nauranut niin katketakseni, ollut niin herttaisen samaa mieltä aivan kaikesta ja herkutellut niin mahtavilla ruoilla, etenkin erityismaininnan ansaistee tässä Emmin taianomainen rieskanleipomistaito. Puhumattakaan että milloin viimeksi olisin kumonnut niin monta lasillista kuohuviiniä, hihitellyt yökylässä aamuyön pikkutunneille ja herännyt lievästi sanottuna jäätävään olotilaan.

Poks!

Mmmmm…Ikävä kyllä kuvasta puuttuu Amalin tuoma kivasti suklaan kanssa rimmaava hedelmäjälkiruoka. Bongaa herkkuresepti Amalin tontilta.

Pro-bloggari elementissään.

Aamu valkeni hieman hämärissä tunnelmissa.

Ensiapu ja elvytys samassa kannussa.

Kiitos vielä kerran koko loistavalle poppoolle, Rosannalle etenkin emännöinnistä keskustan minipalatsissa, Iksulle etenkin kyydistä ja hyvistä jutuista, phocahispidalle etenkin laadukkaasta kotimatkasta, Amalille etenkin liian ihanasta jälkiruoasta ja Emmille etenkin kyvystä poksautella pulloja silloin, kun kukaan muu ei uskalla.

Seuraukset tosin olivat vähintään yhtä ikimuistoiset kuin itse juhlatkin, enkä muistanutkaan sitä, miten illan rankasta vatsalaukunvenytysmässäilystä seuraa seuraavana päivänä kahta kovempi mässytyshalu. Mieluiten rasvaa ja suolaa miedolla raikkaudella höystettynä. Joten iltapalaksi on uponnut kulhollinen salaattia ja puolikas kinkku-juustopiirakkaa. 

Tunnelmasta lisää ainakin Iksun, Amalin ja Rosannan blogeissa, kannattaa käydä stalkkaamassa. (Ja phocahispidallakin kannattaa käydä kylässä, eiköhän sinnekin materiaalia päivity)

Eikä siinä vielä kaikki…

Korjaus edelliseen

Ai että ei mikään auta? No eipä kiinnostanut kokeilla sitä pyhää kolminaisuutta, kun nenä tukossa on kurjaa dokailla, saunaa ei ole, enkä tiedä mihin se terva pitäis tunkea. 

Tilanteen pelasti Makkarasukkien Tyynen muistutus niinkin ihanan noutoruokalan kuin Chinamanin olemassalosta. Muutama vuosi takaperin, kun olin töissä kaukana kotoa, kävimme miehen kanssa Mikkelin Kiinamiehessä syömässä ja ihmettelemässä, miten ihmeessä niinkin oudosta paikasta kuin Mikkeli saa niinkin herkullista ruokaa niinkin oudonnimisestä paikasta kuin Chinaman. 

Meillä asuu kavereita täällä Hgissä aivan Kiinamiehen nurkalla, ja he ovatkin yleensä meidän ykkössyy seikkailla Tapanilaan ja sieltä sitten tuoksuvan kassin kanssa kotiin.

Mutta nyt oli kulunut luvattoman pitkä aika siitä kun viimeksi ollaan Kiinamiehen herkuilla juhlittu, joten pakkohan se oli kauppareissun päätteksi kurvata Tapanilaan. 

Itseasiassa ajatus alkoi houkuttamaan siinä hetkessä, kun Tyyne aiheesta postasi. Kamala nuha + chili, siitä voisi ehkä seurata jotain…

Ja toden totta! Kolmella chilinkuvalla varustettu Kwai Thai avasi sekä nenä että lämmitti mukavasti. Ja olo kohentui kuin taikaiskusta.

Sääli ettei aamiaiseksi jäänyt mitään. Luulen, että köhäisinkin keuhko kirkastuisi noilla chileillä.

Tyyne mainostaa kauniimmin sanakääntein kuin minä Chinamiehen takeawayta. Kyseessä ei nimittäin ole ihan perussweetandsour-limakastikkeet. Chinaman on mukana mm. Portaat luomuun-ohjelmassa ja ruoat ovat todellakin jotain muuta kuin ylikypsää perusnuudelisössöä. 

Kesällä nauratti kun Hesari nimesi Suomen Berliiniksi milloin Helsingin, Lappeenrannan ja Raumakin taisi olla listalla. Ei se toimittaja Helsingin kohdalla varmaan Tapanilaa tarkoittanut, mutta tässä kohtaa voisi kyllä olla potentiaalia pienelle Berliinille Helsingissä. Ei pidä antaa harmaan puutalon piskuisen liiketilan hämätä. 

Nyt kun vielä tämä talvi loppuisi.

 

Väsyttää, ärsyttää… Laadutonta whineä, olkaa hyvä

Ilmeisesti useammassakin lapsiperheessä kärvistellään nyt jos vaikka minkälaisen taudin ja basiliskon kourissa. No niin meilläkin. Paitsi että lapseen tehosivat antibiootit, isiin tehosivat antibiootit mutta äitiin ei tehoa mikään, tosin viina, terva ja sauna on vielä kokeilematta. Vaikka ei tämä tietenkään kuolemaksi ole, niinhän se tapaa olla, että aina kun ensin luulee ja sen jälkeen toivoo kuolevansa, niin tajuaa että ei, se olisi liian kivuton ratkaisu. 

Syytän pakkasta. Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä meidän esivanhempiamme huijattiin rankasti silloin, kun ne tänne muuttivat. Tosin silloin taisi olla joku sellainen leudompi ajanjakso maailmanhistoriassa, keskiajalla sitten pikkujääkaudella varmaan otettiin luulot pois. Minua ei ole luotu elämään pakkasessa (enkä usko, että kovin montaa muutakaan ihmisyksilöä maailmassa).

En nauti lumesta. Tajuan sen joskus 2000-luvun alussa s-posteissa levinneen muka-newyorkilaisen lumisaagan (ensin oli ne ihanat hiutaleet, joita ihmetellä, lopussa valkoista p*skaa, jonka alta ei löydä autoaankaan) mutta en edes osaa samastua. Kun ensimmäinen lumihiutale leijailee mukaviattomasti maahan, näen sen ainoastaan ennusmerkkinä tulevasta tuhon ajasta.

Tuhon aikaan sisältyy pakkasen takia herkityneet hengityselimet, jotka keräävät tauteja taudin perään niin, että viimeiset räät niistetään joskus juhannuksen tietämillä. Ja juhannuksenakin on yleensä niin kylmä, että siinä saa vielä yhden kesäflunssan. Tuhon ajassa pukeutuminen on kaamea taistelua, koska villahousut alkavat kulua haaroista puhki kahden viikon päivittäisen käytön jälkeen. Olen nukkunut villapaita ja fleecehousut yöpukunani. Voin olla suikussa 20 minuuuttia lämmittelemässä ja liuottamassa räkää nenästäni. Viime viikon olen pysynyt pystyssä ainoastaan kiitos Paramax Forten 3kpl ja Buranan 1kpl /päivä. Kiitos. 

Naamaa särkee, mutta ei, tämä ei ole poskiontelontulehdus. Joskus naamaa voi turvottaa kovastikin, sanoi lääkäri. Jep, näin sen ihan peilistä ja tunnen joka hetki. Kärsin pakkasmigreenistä. Mikä tietenkin lisää pään kipeyttä eksponentiaalisesti. 

Tuijotan Forecan ennustetta, joka ei juuri anna toivoa. Tekisi mieli itkeä, mutta sen sijaan, taidanpa ottaa tuosta ukkelin paistamia salami-juustotäytteisiä croissantteja, ison kupin maitokahvia ja yhden parasetamolin.

Jotain hyvää tässäkin päivässä.

P.S. Ja eilisessä myös. Kiitos ihanat blogikollegat ja lukijat, you really made my day!