Viikon paras päivä on tietenkin perjantai

 

Olipa kerran perjantai, jolloin aamulla sai iloita siitä, että oma auto oli kamalasta kelistä huolimatta pysynyt tiellä ja se penkkaan törmänyt oli itseään huomattavasti paremmilla hermoilla varustettu kollega. Se sellainen perjantai, jolloin töissä saa huhkia hiki hatussa, töitä tehdään hartiavoimin myös ruokalassa ja jolloin sen ainoan kerran kun elämässään on tankkaamassa ABC:lla huomaa ääskorttinsa olevan puolisonsa lompakossa.

Kotiin päästessä päässä jyskyttää kiire-kiire-kiire ja missä ovat kaikki ehjät sukkahousut. Äkkiä-äkkiä-äkkiä tavarat kasaan, laukku olalle, toinen toiselle, patja käteen ja käääk, ehditäänköhän me ikinä perille.

Wrooooom, Iksu kurvaa kotikulmaan, äkkiä kyytiin, äkkiä kaasua pian-pian-pian.

Taika alkaa vaikuttaa jo auton kyydissä. Hyvät ihmiset, käykää kahvilla ja kaupassa Hämeenlinnassa! Mistä ihmeestä ne kaikki ystävälliset ihmiset sinne ovat päätyneet? Paras Alko on sellainen, josta saa alkoholittomankin kuoharin hyvien suositusten saattelemana, muista juhlajuomista nyt puhumattakaan. Kahvilan myyjän kantaessa pöytään ekstrasuklaakonvehteja, koska unohti laittaa kahvimme take-away -kuppeihin, olen valmis liikutuksen kyyneliin.

Kun pääsemme perille, tapahtuu jotain. Panta pään ympärillä hellittää, niska rentoutuu, yhtäkkiä ei olekaan ollut pitkää työpäivää, vaan edessä onkin pitkä yö täynnä ruokaa, juomaa ja huippuseuraa.

Ruoka on herkullista, onhan sitä olleet tekemässä ihan parhaat kokit. Nenä gewürztraminer-lasissa nuuskitaan kesää ja nurmikkoa, keskustellaan pehmopornoklassikoista kirjallisuudessa, nauretaan päät irti, avataan ystävänpäiväpaketteja, ihaillaan masuja ja asuja.

Kun silmät painuvat kiinni, hymyilen.

Aamulla keittiön lattialta (juu siinä oli kyllä se patjakin välissä) kömpiessäni nyökkään laimeasti kreivi krapulalle, joka ymmärtääkin poistua nopeasti takavasemmalle. Katselen ympärilleni ja hymyilen edelleen, sillä kaikella rakkaudella, lapseni, joskus on paljon kivampaa herätä rauhassa.

Pää saattaa jomottaa, mutta mieli on kevyt. Pöytään kannetaan juustoja, hedelmiä, croissantteja, vohveleita ja vaikka mitä. Mielessä välähtää, että vaikka ihminen useimmiten tajuaa miten hyvin hänellä oikeastaan asiat ovat vasta kun asiat ovat huonosti, se toimii myös toisin päin. Että miten huonosti asiat ovat olleet ja miten hyvin ne voisivat olla. Miten kiristämisen sijasta voisinkin hymyillä. Miten asiat ovat niin paljon paremmin, kun aamiaiseksi on vohveleita.

Muistan, kun Tanskassa työskenneltyäni tulin takaisin Suomeen ja moni kommentoi että ”sä hymyilet ihan jatkuvasti”. Hei ihanat tyypit, te ootte mun henkinen Kööpenhaminani: mä täällä vaan hymyilen!

Lisää tunnelmia phocahispidan, Rosannan, Emmin, Iksun ja Sillypääntsin tonteilla. Klikkaa ja hymyile!

Kuva: Sillypäänts

Ihana arki? Ou jee.

Ihana arki-otsikon alla on yleensä lähikaupan virkeitä valkoisia leikkokukkia ja seesteinen latte. Omat tulppaanini ovat tällä hetkellä näinkin arkisessa kunnossa:

Onko arjessa mitään ihanaa? Onhan siinä. Ei ole mitään niin ihanaa kun päästä päiväunettoman luota töihin lepäämään. Jättää tiskit lillumaan hyvällä omallatunnolla: minä olen tämän päivän leiviskäni suorittanut, odottakoot huomiseen. On suorastaan mahtavaa, että päiväkoti hoitaa lapsen tahdistamisen arkeen: on aamiainen, ulkoilu säässä kuin säässä, lounas, päiväunet, ulos ja kotiin. Itse tarvitsee hoitaa vain kohdat toimitus ja nouto. Ihanaa miettiä aikuisten asioita, jotain muuta kuin kotia ja perhettä koskevia, jättää kitisevät sukulaiset omaan arvoonsa, miettiä tekemistä muiden lapsille.

Silloin viikonloputkaan eivät näytä kaaoksen jatkumolta. Voi aivan rauhallisesti napsia hyvä äiti -pisteitä pyöräyttämällä pellillisen muffinsseja:

Pajatson tuplausmusiikki korvissani soiden ja tuplapottia mielessäni keräillen vatkasin pussillisen Dr. Oetkerin ihmeainetta, nakkasin sen pursottimeen ja täräytin tylleröisen käteen. Lopputulos on vallan ihana:

Seuraavaksi ajattelin herättää puoliskoni luukuttamalla svengaavan homoeroottista Ankkurinappia täysillä, mutta tuo rotjake nousi jo. Onhan kello puoli kaksitoista.

Tungin suuni täyteen tuoretta korianteria, suljin silmäni ja haistoin kesän, vastaleikatun ruohon ja etäisen lammashaan. Kokeilkaa korianteria!

Ihana arki ei aina kiteydy valkoisissa leikkokukissa. Eikä arki ole aina mitenkään leimallisen ihanaa, itselleni riittää varsin hyvin, että se on siedettävää. Joten toivon omaa (ihanaakin) arkea ihan kaikille!

Kesällä kerran

Eilen meillä oli tällainen hellepäivä:

Lähdettiin Seurasaareen rannalle.

Minä luin kirjaa ja kaivelin hiekkaa varpaillani.

Tylleröinen ja isänsä pulikoivat meressä.

Reissun päätteeksi käytiin vielä kahvilla ja jätskillä siinä mukavassa kahvilassa, joka on metsänvartijan tuvassa.

Tylleröisen kanssa päätettiin, että tämä oli prinsessojen salainen vanha puutarha.

Seurasaarta suosittelemme kaikille, niin kesällä kuin talvellakin!

 

Ystävänpäivän kunniaksi: hikeentymisen anatomia

Muutama päivä sitten juttelin yhden kurssikaverin kanssa palautteen antamisesta ja saamisesta noin yleisellä tasolla, ja siitä, miten tietyissä yhteyksissä ihmiset ottavat asiat aivan liian henkilökohtaisesti silloinkin, kun mitään henkilökohtaista ei oikeastaan ole. Hihittelimme sille, miten ihmiset keräävät itsensä täyteen pyhää vihaa ja räjähtelevät sitten toistensa silmille suurin piirtein pölyhiukkasen kokoisesta asiasta, mielellään tietenkin vielä aika monella väärinymmärryksillä höystettynä.

Heitimme iloiset heipat sen jälkeen kun olimme vielä hetken hymistelleet ja vannoneet, että mehän emme sitten pienistä välitä.

Sitten tulin kotiin, luin Tommi K:n kirjoituksen koskien ranskalaislapsien syömätapoja. Ja phhiiiiii alkoi pannu kiehua. Siis mitä?!? Ettäkö kaikkien pitäisi onnistua kerran päivässä istumaan samaan aikaan ruokapöytään, muuten kaikki menee hunningolle? Koska meillähän tämä ei siis onnistu, koska oman työni takia en välttämättä edes näe lastani hereillä kahtena päivänä viikossa. Ja voi hyvä elämä, ranskiksetko ne nyt määrävät, miten kuppia käännetään kun sieltä soppaa ryystetään! Hyssykkäiset, tuhinaa, epäuskoa, tulistumista sekoitettuna huonoon omaantuntoon ja omanarvontuntoon. Siinähän arvostellaan meitä!

Kiehautin soppani siis kaikista klassikokiehumisaineista: 

  • En lukenut tekstiä kokonaan, vaan silmäilin. Keskityin ainoastaan niihin osiin, mitkä omaan silmääni sattuivat
  • Kasasin kattilaan hyvät ylemmyydentuntoiset ennakko-oletukset jo otsikosta: jaa-a pari trendikästä perhekirjaa luvussa, just just. 
  • Keskityin vain ja ainoastaan yhteen asiaan, jonka irroittelin kontekstista ja hämmensin sen omaan liemeeni. 
  • Latasin itseni täyteen tunnetta, ilman järjen hiventä ja käänsin koko jutun henkilökohtaiseksi. 

Ja tässä vaiheessa alkoi onneksi naurattaa. Pakko kyllä nyt omaa häntäänsä tässä heilutella siitä hyvästä, että en aivan kokonaan ole hukannut taitoa nauraa itselleni.

Ja kun sitten hihitykseltäni olin selvinnut siitä, että kyllä, myös minussa voi asua kreisi hullu, joka päättää lukea tekstiä aivan järjettömästä vinkkelistä, luin koko tekstin ja siitä seuranneen hyvän keskustelun. 

Sisälläni lymyilevän kreisin hullun reinkarnaatio. (Oikeasti hieno dino- ööö? -juttu Luonnontieteellisestä museosta)

Some-käytös on ilmiönä vastuttamattoman mielenkiintoinen. Mikä saa ihmiset kommentoimaan ventovieraan tekstiä sellaisesta vinkkelistä ja/tai sellaisella tunteen palolla että voi ihme, jos aihe on selvästi kommentoijalle epämieluisa? Tai kirjoittamaan kommentin tai 16 kommenttia, joiden tarkoitus ei ole muuta kuin mennä asiattomasti henkilökohtaisuuksiin? Uskon taas päässeeni hieman lähemmäksi homo sententiaa kuin mitä aikaisemmin. 

Kriittiset, asianpohjaiset keskustelut, jossa asiat keskustelevat, ehkä jopa riitelevät, mutta ihmiset eivät, ovat mielestäni yksi ihmiselon hienoimpia asioita. Ja laatuvalitus, sehän se on argumentoinnin suola sekä pippuri. Sen sijaan ammattimainen mielensäpahoittaminen juurikin tuossa aikaisemmin mainitsemien sopankiehautusaineksien pohjalta  ja siitä melskaaminen on aika turhaa.

Ja tähän loppuun pieni testi. Kerron seuraavaksi oman (valikoidun ja rajatun) kokemukseni kolmen kesän perusteella siitä, millainen kuva itselleni on ranskalaislasten (tai oikeastaan nuorten) käytöksestä muodostunut. Sen jälkeen lukijan pitää miettiä, kiehuuko vai ei, ja jos kiehuu (niinkuin ehkä on vähän tarkoitustkin, hehheh,) niin miksi.

Ranskalaisnuoret ovat mielestäni lapsellista ja rasittavaa sakkia. Näyttävät kilttiä naamaa päällepäin, mutta kun selkänsä kääntävät, alkaa 15-vuotialla parivuotiaan uhma. Rikkaiden kersat lesoilevat rahoillaan, ja samalla varastelevat muiden tavaroita, eivätkä ymmärrä, että siitä voi toden totta joku pahoittaa mielensä. Kun koitat puuttua tilanteeseen, on vastaus ”ei me sua totella kun sä et puhu ranskaa, buahhahahaaaa”. Toisaalta, kun pieni kivi menee kenkään tai kynsi katkeaa, ollaan heti parkumassa ambulanssin perään. Alkoholia juodaan niin että joka paikka on täynnä oksennusta, vaikka ikää ei ole edes siihen, mitä laki Ranskassa edellyttää. Väsyttäviä, ulkokultaisia ja huonokäytöksisiä lapsellisia pentuja.

Terveiset provolandiasta. 

 

Ennen ilmeisesti olin vaan ja ajattelin(ko?)

Tuossa menneellä viikolla kun sain viettää neljä ruhtinaallista päivää lomaa elämästäni ja kirmailin vapauden huumassa, mietin välillä, että missä vika kun ei ikävä juurikaan tunnu painavan tätä äiti-ihmistä. 

Istuin sohvalla pitkään vain kuunnellakseni sitä, että mitään ei kuulu. Mikään tavara ei liiku minnekään. Kukaan ei huuda äitiä. Valvoin yöt koska se oli vapaaehtoisesti mahdollista (ne dekkarit!). Katsoin kelloa aamulla ja päätin olla puolen tunnin sisällä sängystä nousemisesta ulkona vain, koska se oli mahdollista. Istuin kahvilassa lukemassa lehteä, hiljaa, yksin, lipittämässä lattea. Se oli ihanaa. Levittelin lehdet, kirjat, kaavat, pahvit, värikynät, kaikki erilaiset sakset ja kankaat pitkin olohuoneen lattiaa ja annoin ajatusten viedä käsiä. 

Ja ajattelin paljon. 

Siis paljon enemmän kaikenlaista, mitä normaalissa arjessa. Mietin, olenko kenties aikaisemmin todella välillä ajautunut yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen vain ajattelemaan? Tuntuu kuin edellisessä elämässäni olisi ollut paljon enemmän aivotoimintaa kuin nykyään, kun ajatukset juoksevat omat vaatteet-lapsen aamiainen-lapsen vaatteet-ulkoilu-kauppareissu-päiväunet-kahvi aaah ja vähän opiskelua-ruokaa-ulos-sisälle-nukkumaan -rataa. Päivästä toiseen sama kuvio. Mitä ihmettä aivoilleni on tapahtunut? Ei ole ihme, että välillä, liian usein sitä tulee tiuskaistua perheen toiselle aikuiselle turhan kärtsysti. Oma päänihän on aivan urautunut! Olen takakireä, mäkättävä tiukkis! Häh?!? 

Ja tämän tajuamiseen piti viettää muutama päivä yksin kotona. 

Alkaisin harkita retriittiä todellisena vaihtoehtona lomamatkalle, ellen tietäisi, että tällaista parin päivän kotirauhaa on varmasti luvassa vielä tulevaisuudessakin, eikä sen järjestäminen ole kuin ajoitus- ja neuvottelukysymys.

No onko minussa vikaa, kun en kovasti ikävöinyt? Tulin siihen tulokseen, että ei. Olen ehkä vain niin hyväuskoinen, että kun sain puhelun tai viestejä, että kaikki hyvin, niin uskoin vilpittömästi, että kaikki todella on hyvin. Ja sen verran olen yrittänyt tätä elämää opiskella, että kun joku asia on hyvin, en sitä sen enempää murehtisi, kokopäivämurehtija kun muuten luonteeltani olen. 

Rakkaita ovat molemmat, jokatapauksessa.

 

Aurinkoinen päivä

Joskus kaikki vaan loksahtaa kohdilleen.

Se tunne, kun pitkällisen pähkäilyn ja lähes epätoivoon vaipumisen jälkeen jakaa ongelmansa ja onnistutaan yhdessä. 

Kun opiskelijat tunnin jälkeen kiittävät hyvästä keskustelusta. 

Kun jakaa Runebergin tortun lounaskahvilla ystävän kanssa.

Kun löytää silkkivillaneuleen -70% alesta.

Kun huomaa, että taustalla soi Miss Li:n Dancing the whole way home, ja tekee mieli tehdä juuri niin.

Kun lapsi lusikoi onnellisena kana-kookoskeittoa, jonka makua ei ehtinyt tarkistaa. 

Kun kerrankin on illalla kotona rauhassa. 

Onneksi on näitäkin päiviä.

Ja pian tulee taas kevät.

 

Pian pääsee taas juomaan mehua Linnunlaulun kahvilaan.

Koska Nuutti tulee?

Niin mukavaa kuin joulu onkin, niin ehkä vielä mukavampaa on se, että siihen on taas vuosi aikaa. Jouluun sisältyy niin valtava määrä odotuksia ja toiveita, että joskus tuntuu, että olisi helpompaa, jos vuoden suurin kirkollinen juhlapyhä olisi pääsiäinen katoliseen malliin. 

Kadehdin Tommi K:n tapaa kertoa melkoisia käänteitä sisältävästä joulustaan ilman postmodernia itseironian tai ihan perinteisen pyhäväsymyksen häivääkään. Itseltäni kun se tuskin onnistuisi. 

Viime vuonna näihin aikoihin olin reilusti vajaa kahden kuukauden ikäisen tylleröisen hormonihuuruissa hiihtävä, maitoa kaikki paidat märiksi suihkuava uusi äiti-ihminen. Appivanhempien käydessä luonamme uutta tulokasta tervehtimässä kävimme seuaavanlaatuisen keskustelun: 

  • Appivanhemmat (kuorossa): Tulette sitten jouluna viimeistään käymään!
  • Tuore isä: Olemme suunnitelleet viettävämme joulun omassa kodissamme, mutta toivoisimme teidän tulevan myös, olemme kutsuneet muitakin.
  • Appi: Minä en kotoani jouluna liikahda minnekään!
  • Minä(niin rauhallisesti kuin vain jäävuorta siirtävä troolari nyt vaan etenee): No sittenhän ymmärrät vallan mainiosti, että ei minuakaan huvita jouluna minnekään säntäillä, etenkään näin pienen kanssa.

End of Part One.

Joulu lähestyy, osa kutsumistamme ihmisistä on kiittänyt kyllä kutsulle ja järjestelyt on täydessä vauhdissa. Kunnes puolisoni alkaa puhua:

  • Mies: Kyllä meidän on pakko mennä käymään siellä.
  • Minä: Kuka pakottaa? 
  • Mies: Mutta kun … ja kun… ja ja sitten vielä kun… (en muista)

Imettävä hormonihirviö on hirveän altis kaikenlaisille vaikutuksille, sekä toisaalta myös aivan äärettömän puolustuskyvytön. Joten sanon, että lähdetään joulupäivänä, mutta sillä ehdolla että yötä ollaan hotellissa, sillä monen muun lailla en ole ihastunut nukkumaan vanhan vuodesohvan rungon keskisen metallipalkin päällä. 

Ja sitten mennään. Istuminen tuottaa epparin takia vielä vähän tuskaa ja kolmen tunnin ajomatkaan päätteksi pelastamme lapsemme hukkumasta massiviseen niskakakkaan. Päätämme mennä hotellin ravintolaan syömään ja sitten nukkumaan, että jaksaisimme seuraavan päivän sukulaisrumban. Mutta tylleröinen päättää toisin. Vauva, joka ei juurikaan ole huutanut, huutaa ja huutaa ja HUUTAA, kouristelee, nikottelee, oksentaa ja huutaa. Muutaman tunnin kuluttua saamme pikkukaupungin päivystyksestä jonkun kiinni. Käydään seuraava keskustelu:

  • Mies (puhelimessa): Lapsi on huutanut jo pitkään, häneen selkeästi sattuu johonkin, mutta emme saa selvää, mihin.
  • Oletettu hoitsu: Sinertääkö, onko välillä veltto?
  • Mies: Ei, mutta kouristelee ja oksentaa.
  • Hoitsuliini: Tulette kun on välillä veltto. Kiitos ja kuulemiin.

Tässä vaiheessa myös minä itken ja huudan. Olen varma että lapseni kuolee juuri nyt tähän paikkaan ja toivon itse meneväni siinä mukana. 

Lapsi huutaa yli kuusi tuntia putkeen. Oppia ikä kaikki, myös vajaa parikuinen ryömii, kun tuska on tarpeeksi kova ja alla pehmeä sänky. Sitten hiljenee. Valvomme vuoroissa aamiaiseen saakka, sillä pelkään, että tylleröinen lopettaa hengittämisen. 

Minä olen seuraavana aamuna kuumessa ja vihainen kuin ampiainen elokuun lopulla. Miehen sukulaisissa koetan olla mahdollisimman hiljaa. Saamme kuulla puolisoni sedän puolesta saarnan siitä, kuinka pienten lasten vanhempien pitää sietää pientä kitinää. Mieheni nappaa minua kädestä ja vie toiseen huoneeseen, sillä hän ennakoi hyvin, että kohta saatan elämäni ensimmäisen kerran lyödä, todella lujaa. 

Lopulta pääsemme takaisin kotiin. 

Onneksi viime vuoden jouluaatto oli aivan ihana, niinkuin oli tänäkin vuonna. Tämä vuonna ratkaisuksi sukulointiin kävi se, että mies kävi tylleröisen kanssa kotipaikkakunnallaan, ja minä sain vapaaillan. Jahka pääsen sen faktan yli, että anoppi oli meiltä kysymättä ostanut meille pölynimurin joululahjaksi (meillä on täysin toimiva, tätä uutta huomattavasti tehokkaampi ja melko uusi imuri), soitan hänelle ja keskustelen ensi joulun järjestelyt jo valmiiksi. Ja koetan mahdollisimman hienotunteisesti kysyä että pölynimuri? What?!?

Mummoäiti heittäytyy ihan villiksi

Otsikko on inspiroitunut iity-n mahtavista pohdinnoista äitileimoista ja muusta. Olen aina miettinyt, että kun joku ryhmä nimetään ja sitten mietitään ja pohditaan, että mitä ilmiölle pitäisi tehdä, niin eikö voitaisi kysyä k.o. ihmisiltä itseltään? Että olisiko mitään järkeä esim. siinä, että vaikka maahanmuuttaja-asioista vastaavien ihmisten joukossa olisi jokunen (jos minä saisin toivoa, niin enemmistö) maahanmuuttaja? Jos vaikka joskus luotettaisiin siihen, että asianomainen tietää asiastaan paremmin kuin moni muu… Sanon vaan että go nuoret äidit, tällaisesta mummoäidistä saadaan ihan samanlainen negatiivinen lista aikaiseksi. Ja parhaansa tässäkin yritetään!

Tänään yritän parhaani mukaan rentoutua. Herra Hajamielinen ja neiti Tylleröinen ovat kaukana, kaukana kotoa miehen vanhempien luona, ja itselläni on tiedossa mm. tätä:

Kyllä, se on se sama pullo, joka korkattiin jouluaattona. Ja sitä riittää edelleen! (Kiitos loistavan WineBoy-korkin.) Kaukana ovat ne ajat kun  kuplivaa kaatui kitusiin pullotolkulla…

Tässä ylhäisessä yksinäisyydessäni nautin jämälohipastan, johon siis kippasin jämälohet jääkaapista pannulle, purkillinen luomukermaa perään, puntti persiljaa ja mukavasti mustapippuria. Keitetty pasta pannulle, kaikki sekaisin ja koko komeuden päälle tiristin vielä puolikkaan sitruunan mehut. Telkkarista tulee i-h-a-n-a dokkari englantilaisesta kartanoelämästä, shamppista on vielä vähän lasissa ja Budapestejä kipossa, tunnen itseni aivan vapaaherrattareksi. Sain viestin tuolta kaukaa (siis niin kaukaa kuin missä mies ja lapsi ovat) että siivoaminen on kiellettyä. No sehän sopii. 

Tähän on vielä pakko fiilistellä hyvää joulua…mulle! -kuva:

Acqua di Gioian kuorin jouluaattone papereista, DKoden kengät tilasin itselleni joululahjaksi Brandokselta (32€, jee!) ja kukka vähän DIY tyyppinen setti Lauran kukkakaupasta, jonne uskaltaa mennä, vaikkei Eiran mummo olisikaan 🙂

Seuraavaksi taidan tuijottaa ainakin yhden kauden Jeevesiä ja Woosteria rauhan ja hiljaisuuden vallitessa.

Hyvää joulunjatkoa edelleen toivotellen.

Valivali tai sitten ei

Miten tässä aina käy näin? Ennen joulua/kesälomaa sitä ikäänkuin hyytyy kalkkiviivoille. Siis juuri silloin pitäisi eniten tsempata, tehdä viimeiset kouluhommat ja hoidella työt sellaiseen lomakuntoon ja kotikin näyttää olevan kuin pommin jäljiltä. Luulisi sitä tässä jo vuosien varrella oppineen, mutta ei.

Ja lopulta kuitenkin kaikki lutviutuu parhain päin.

Joskun kauan kauan sitten olin kaikki joulut kuumeessa, koska stressasin koulun ja kokeiden yms. takia niin paljon. Taidan olla luonteeltani vähän sellainen turhanmurehtia, koska kadehdin aina vähän heitä, jotka voivat sivuuttaa mielestäni kuohuttavia tms. asioita vain olankohautuksella ja keskittyä rauhassa omaan elämäänsä.

Koska pyrin säilyttämään jonkinlaiseen avoimuuden uusia asioita ja etenkin oman itsensä kehittämistä kohtaan, olen vähän valikoiden poiminut erilaisia tiukista tilanteista selviämiseen tarkoitettuja neuvoja, ja yritän parhaani mukaan soveltaa niitä käytäntöön.

Etenkin työ- ja opiskelukuvioissa olen havainnut tehokkaaksi seuraavan menetelmän: Kun päässä alkaa tuntua siltä, että deadlinet paukkuu ja kaikki on levällään, jaan mielessä pyörivät asiat kolmeen konkreettiseen listaan: hetitehtäviin, huomenna tehtäviin ja ei-tehtäviin. Koska ainakin itselläni pätee se, että jos jokin asia ei ole tehtävissä viimeistään huomenna, se tuskin tulee tehtyä koskaan. Eli tarinan opetus itselleni on ollut että hommia ei ikinä pitäisi lykätä.

Siinä samalla kun koulu- ja työhommat kasautuu, on myös pinnalla tapana kiristyä, ja mahdollisesti siihen päälle iskee vielä hirveä flunssa. Flunssan ratkon särkylääkkeillä ja yritän olla niinkuin en olisikaan. Sen sijaan olen ollut yllättynyt, miten niinkin käsittämättömältä kuulostava ohje kuin ”hymyile vaikka väkisin” vaikuttaa positiivisesti omaan mielialaan. Eli itseään pystyy kuin pystyykin vähän huijaamaan kiskomalla suupieliä ylöspäin, vaikka ei naurattaisi yhtään. (Sama toimii valitettavasti myös toisin päin, oman mielensä voi kätevästi pahoittaa heti aamusta ihan itse vaikkapa nyt tiuskimalla niille perheen kahdelle hitaammalle jäsenelle. Ei kannattais.)

No sitten se sotkuinen koti. Tämä on todella heikko kohtani. Turhaan koulutan astioita loikkimaan itse tiskikoneeseen ja sieltä kaappeihin.  Keittiöön sovellan niin usein kuin vaan ikinä pystyn flyladyn ohjetta shine your sink. Se auttaa kummasti. En mitenkään pysty muistamaan miten tuolle sangen oudolle sivustolle päädyin, mutta täytyy myöntää, että kyllä niillä joillain vinkeillä olen saanut elämääni pientä puhdasta laatua. Korkkareissa en kyllä imuroi. 

Ja sitten kun on hommat hoidettu, niin kyllä, teen paheista suurimman, syön ja/tai juon jotain herkkuani. Aina sanotaan, että ruoalla ei saa palkita itseään eikä ketään. Valitan. Sille säännölle sanon pyh ja pah.

Nyt ei sitten muuta kuin suupieliä ylöspäin, vaikka taivaalta tulisi ties mitä!

Tästäkin tulee jo vaikka miten hyvä mieli!

Äiti ei koskaan

Huolimatta siitä että äitiys ja perhe-elämä eivät todellisuudessa ole pelkästään yhtä hymyä, siitä harvemmin kirjoitellaan tai puhutaan. Tuntuu, että myytit äitiydestä ovat edelleen vahvasti elossa ja niitä ylläpitävät myös itse äidit, vaikka kenekään elämä tuskin koko ajan on pelkkää onnea soseiden keittelyn lomassa. 

Juttelin lapsettoman ystäväni kanssa äitiyden mukanaan tuomista odotuksista. Häntä mietitytti se, miten lähipiiri suhtautuisi esim. siihen, mikäli hän ei olisikaan kiinnostunut jäämään esimerkiksi hoitovapaalle lapsen synnyttyä. Totesimme, että vaikka isillä on mahdollisuus  jäädä lapsen kanssa kotiin vanhempain- ja hoitovapaalle ja huolimatta siitä että nyt medioissa on ollut esillä isien kotiin jääminen entistä enemmän, ovat asennemuutokset silti hitaita, ja normina on edelleen uhrautuva, kaikkien muiden tarpeet omiensa edelle asettava äiti.

Äiti ei koskaan suutu, eikä tunne vihaa eikä raivoa, ei ole neuvoton, ei itke väsymystään, ei osta valmisruokia, ei näytä pettymystään, ei sairastu eikä tuhlaa rahaa itseensä. Äiti hymyilee hiljaa luoden ympärilleen seesteisen ilmapiirin, on vaatimaton, siivoaa, tiskaa, pesee pyykit ja pyllyt, ehostaa itseään hillitysti, on ystävällinen kaikille, tietää mikä on oikein ja mikä on väärin ja hänellä on ratkaisu joka ongelmaan.

Raskausaikana etenkin keskiraskaudessa, joka oli itselleni haasteellista (ei sitten ollut sitä energistä vaihdan-verhot-kuusi-kertaa kuukaudessa -vaihetta), mietin usein, että mihin sitä on oikein ryhtynyt. Synnytyksestä jäi kuukaudeksi sen verran tuskaisat vammat, että vähän ilkeästi mietin, olisivatko kätilöt ja lääkäri voineet tehdä jotain toisin. Olen itkenyt itkevä lapsi sylissäni, kun mieheni on tullut töistä kotiin. Olen huutanut väsymystäni puolisolleni niin lujaa, että lapsi on säikähtänyt. Olen lähtenyt kotoa ovet paukkuen ulos tunteita jäähdyttelemään. Minä en jaksa siivota koko ajan, joten tylleröinen istuu välillä syöttötuolin alla poimien suuhunsa edellisen aterian jämiä (se on hänestä hyvin hassua). Olen vienyt lapsen päivähoitoon ja painunut itse kosmetologille ja yksin lounaalle. Minusta kotona oli ensimmäisten kuukausien jälkeen tylsää ja hiekkalaatikon reunalla vielä tylsempää. Immuniteettini laski imetyksen myötä niin, että kävin sairaalassa kuumeisena tiputuksessa ja tulin välillä kotiin imettämään. Imin kaikki mahdolliset sairaudet itseeni. Nyt jos joku sanoisi tähän tilanteeseen, että imetä, sanoisin että imetä itse. Minua ei kiinnosta suojapukujen uusimmat kuosit. En käyttänyt kestovaippoja. Ostan edelleen osan lapsen ruoista purkeissa. Meillä ei ole mahdollisuutta hoitoapuun ilman massiivisia järjestelyitä ja rahaa. Meinasin purra neuvolan terveydenhoitajaa, joka aloitti tuhannennen kerran hokemaan rutiineista (joita meillä kyllä on, kiitos vain kun et silloin ensin kysynyt). Olen väsynyt ja vihainen (no en koko ajan). Olen tuntenut oloni maailman yksinäisimmäksi.

Kaikkeen ei ole patenttiratkaisuja. Yksi yksinäisimmistä hetkistä on ollut paikallisessa vauvakerhossa, kun tajusin, että minulla ei ole näiden ihmisten kanssa mitään muuta yhteistä kuin suunnilleen saman ikäinen lapsi. Tylleröinen ei ole koskaan ollut innokas nukkumaan. Refluksin terveyskeskuslääkäri diagnosoi lapsen tylsistymiseksi liian vähän kanssaan leikkivään äitiin (mikä on jännä ajatus, kun lapsi oli viiden viikon ikäinen). Jos haluan nukkua kokonaisen yön, nukun sohvalla korvatulpat korvissa, ja silti saatan herätä lapsen huutoon. Opiskelu ja työssäkäynti tuntuvat mukavilta. Imetyksen lopettaminen ei ollut vähimmässäkään määrin haikeaa vaan todellinen helpotus. En tiedä kumpi meistä vihaa suoja-ja kurapukuja enemmän, minä vai tylleröinen. 

Lapsen kanssa elo on mielestäni huomattavasti laadukkaampaa kuin ilman lasta. Siitä ihanuudesta huolimatta mielestäni negatiivistakin asioista pitäisi pystyä keskustelemaan ilman syyllistystä ja syyllisyyttä. Myöskin isät voivat olla väsyneita ja tuntea riittämättömyyttä. Tässä maassa tunneilmaisu on muutenkin niin rajoittunutta, että negatiiviset tuntemukset olisi mielestäni hyvä oppia jotenkin ilmaisemaan ja kanavoimaan. Sitten ei ehkä tarvitsisi joutua uutisista kuulemaan niin usein niin surullisia uutisia, kuin mitä viime vuosina on lähes tavaksi tullut. 

Tänään on ollut mainio päivä, huolimatta kipeästä selästä. Olemme mm. tanssineet tyllerön kanssa bollywoodia Mimmien tahdissa ja taputtaneet erinomaisen taitaville jäätanssijoille. 

Paistaa se aurinko risukasaankin.