Sijaistoimintoja

Tämä päivä toi jotenkin mieleen ne ajat opiskelijana kimppakämpässä, kun tiski- ja vessanpesuvuoroista taisteltiin. Aina tenttikausina käytettiin kaikki mahdolliset tekosyyt olla lukematta. Meillä ei nyt kuitenkaan ole siistiä, vaan olen kehitellyt kaikenlaista muuta pientä sijaistoimintoa mm. tätä kirjottelua välttyäkseni noilta ikäviltä monisteilta.

Humanistina olen tähän asti helposti onnistunut välttämään tilastomatematiikan, mutta nyt se ei enää näytä onnistuvan. Ja vaikka tässä ei varmaankaan (varmaankaan siksi, että ei ole vielä oikein auennut, mistä on kysymys) ole kysymys mistään kovin haastavasta noin yleisellä tasolla, niin henkilökohtaisella tasolla haastetta on ihan tarpeeksi. Joten monisteet lepäävät edelleen somasti hyllyssä ja itse jatkan tässä lauantai-illan tuhlaamista.

Aikaisemmin iltapäivällä mm. kehitin mielikuvitusleikin, jossa ollaan Tukholmassa. Leikkiin tarvitaan hyvää kahvia, kuumaa maitoa, vaniljaa, kermavaahtoa, kanelia ja kardemummaa. Kahvi keitetään niin että pikkupätkä vaniljaa laitetaan purujen joukkoon, sitten valmistetaan maitokahvi oman maun mukaan kuppiin, koko komeus kruunataan kermavaahdolla ja päälle ripotellaan kanelia ja kardemummaa. Laitetaan lapsi tuijottamaan elokuvaa ja selaillaan itse lehteä. 

Nyt lopetan sijaistoiminnot ja teen jotain oikeasti hyödyllistä, eli menen nukkumaan.

Café à Stockholm

Apua, joulu, iiiiik!

Voi apua, nyt se alkaa. Vuoden stressaavin kuukausi, joulukuu. 

Päivät pimenevät vielä muutaman viikon ajan, kalmanrajat koulu- ja työhommien kolkuttelevat ovilla ja ikkunoissa ja vielä on käymättä myös se jokavuotinen the joulunviettokeskustelu. Tosin tänään kun ohuesti aihetta sivuttiin adventtiglögeillä, niin miekkosen haukotus ja ”katsotaan” olivan niin huolettoman nonchalantit, että elättelen toiveita ehkä kohtuullisen reissaamattomasta joulusta. Mutta ei nyt nuolaista ennenkuin tipahtaa… 

Kaikki ne mahtavat ideat joululahjoiksi on vielä hilpeästi toteuttamatta, osa kouluhommista lepää rauhassa tekemättä ja toden totta toivon, että eräs omien opiskelijoiden tenttejä sisältävä muovitasku ei ole onnistunut täysin katoamaan tästä universumista. 

Tämän vuoden ensimmäiset jouluglögit tuli nautittua eilen ensin aamupäivällä Aalto-yliopiston Taiteiden ja Suunnittelun ylioppilaiden joulumyyjäisissä, myöhemmin iltapäivällä superemäntä phocahispidan järjestämissä pikkujouluhippaloissa, jotka hippaloitiin siis kera jälkikasvun. Tunnelmia ja kuvia juhlallisuuksista  enemmän norppaemon blogista. Kiitos kaunis vielä kerran, oli kerrassaan mainiota!

Olen ehtaa joulustressiainesta. En ripustele jouluverhoja ikkunoihin enkä käytä joulutyynynpäällisiä, niistä en siis stressaa. Stressaan edelleen kaikista niistä kiireisistä päivistä jolloin pitää vielä tehdä jotain-ja-jotain-ja-jotain, niistä sadoista kilometreistä, joita pitää väsyneenä ajella pitkin Suomen maanteitä suuntaan jos toiseen (eli sukulaisiin) jotta oma ja puolison omatunnot pysyisivät edes joten kuten puhtaina, niistä valvotuista öistä, jolloin viimeisiä paketteja ei pakata tunnelmallisesti kynttilänvalossa vaan hirveässä stressissä (olen pakettinatsi, meiltä ei yksikään joulupaketti poistu ilman asianmukaisia tilpehöörejä) ja niistä kaikista kassajonoista, kun kaupassa käydään perinteisin maailmanlopun meiningein, kun pitäisi peräti kaksi päivää pärjätä ilman avointa ruokakauppaa. 

Otsani on kohta jo niin kurtussa, että tarvitaan mankeli sen suoristamiseen. Ehkäpä vielä joskus pääsen jouluksi Kanarialle. Huolimatta siitä että en erityisesti ole poissa Suomesta joulua viettäessäni ollut järin joulumielellä, on niistä jouluista tämänkaltaiset stressit loistaneet poissaolollaan. 

Jospas joulupukkiseni tänä vuonna saisin lahjaksi sellaisen vähin odotuksin ladatun joulun?

 

Heipähei, hyvää iltaa

Eipä ole kivoja kuvia tämän päivän postauksen piristyksenä ei. 

Kävin lauantaina Habitaressa. Melko monta asiaa saa muuttua, että menen ensi vuonna. En muista milloin viimeksi olisin käynyt noin onnettomassa messutapahtumassa, missä lähes kaikki mitä näytillä oli, oli jo nähty aikaisemmin, missä osastot oli ripoteltu hujan hajan pitkin messuhalleja ja missä yleisvalaistus oli pimeänä muuallakin kuin valaisinosastolla. Jestas, teki melkein mieli kaivaa pölynimuri ja muut siivousvehkeet esiin ja alkaa järjestellä sekasin paiskottuja messu-ööööö-osastoja (?!) jonkinlaisen puhdin luomiseksi. Ja koska kuudet aikaisemmat Habitaret ovat mielestäni olleet huomattavasti siedettävämpiä ja ihan elämyksellisiäkin tapahtumia, en voi todeta muuta kuin että toivottavasti tämä oli pohja ja tästä pääsee enää vain ylöspäin. 

Lapsella on ilmeisesti enterorokko. Siitä riemuittiin muutama yö noin kahdenkymmenen minuutin unipätkillä. Maanantaina luulin, että silmäni irtoavat päästä ja aivoni tilttaavat lopullisesti. Täyttä varmuutta rokosta ei ole, koska rakot oli havaittu päiväkodissa, mutta nekin olivat laskeutuneet, kun menin tylleröistä hakemaan. Kaverin lapselta oli samaisen taudin seurauksena irronnut kynnet sormista ja nahka kantapäistä. Olen jännän äärellä. Todella.

En tajunnut lainkaan, miten kylmä tänään oli, joten menin häpeissäni hakemaan kevyellä takki-haalarihousut -yhdistelmällä varustettua nuppustani päikystä. Ajattelin, että päikyn tädit ruoskivat minut ja sylkevät päälleni, koska olen tuonut lapseni hoitoon puolialasti jos ottaa huomioon, minkälainen ilma oli. Paitsi että en ollut. Hajamielinen ukkelini hoiteli päikkyynviemisen tänä aamuna. Ja samalla hän oli todella koonnut itsensä ja laittanut lapselle ylimääräisen vaatekerran sekä lapaset käteen. En osannut muuta kuin huokaista helpotuksesta, itsellänihän luonnollisesti hyvä kun oli edes takki päällä kun aamulla lähdin. Ja brrrrr miten kylmä tänään oli! Päiväkodin vanhempainillassa supisin ukkelilleni, että hän pelasti minut varmalta kunniamurhalta päiväkodin tätien osalta. Mies ei tajunnut yhtään mitään, nyökytteli vaan sympaattisesti. 

Ostin saumurin. Isojen ja suhteellisten kalliiden laitteiden ostaminen on minusta hirveän jännittävää. Vierastan aggressiivista myymistä. Koska nettikauppa on kasvanut, on kivijalkaliikkeitä enää harvassa, eivätkä nekään edusta kuin yhtä merkkiä kerrallaan. Kävin kaikissa, joihin suinkin julkisilla/fillarilla pääsin. Jokainen ylisti omiaan ja kertoi laveasti kilpailijoiden heikkouksista. Samat tarinat ristiin rastiin eri koneista. 

Maksan mielelläni palvelusta ja siitä, että huolto tms. toimii. Mutta en ihan mitä tahansa. Plus että vierastan aggressiivista myyntiä. Joten, kun myyjä kivijalassa kauppasi minulle erikoistarjouksena konetta tasan kaksi kertaa sen hintaisena kun saisin sen nettikaupasta, oli päätös kutakuinkin valmis. Tilasin netistä.

Lapsi herää parin tunnin välein itkemään ilmeisesti särkevää suutaan ja kurkkuaan, oletan rokkorakkuloiden pesiytyneen sinne. Itse taidan mennä suihkun kautta koisimaan, enkä vasten tapojani jää selaamaan enää yhtäkään ihanaa nettikangaskauppaa. 

Tätä on odotettu

Sanainen arkku on auennut, eikä loppua näy. Lapsi on tuottanut viime aikoina sisältöä oikein olan takaa.

  • Työntelin lasta kärryissä. Suunta oli ilmeisesti huono, sillä kärryistä kuului: – Ei hemmetti, äiti ei hemmetti mennä tänne!
  • Lapsi istui isänsä kanssa lattialla ja jutteli: -”lapsi”kulta. Isi-kulta. Äiti-kulta. Äiti-kulta määlää grrrrrrrrrrrr…(lapsi murisee kuin…ööö äiti-kulta joka määrää)
  • Yritin saada siskojani sunnuntai-aamuna kymmenen aikaan puhelimella kiinni ja puhisin, että molemmilla on takuulla krapula. Lapsi siihen: – Ai kamalaa, niillä on klapula, voivoi.
  • Lapsi heittää auton avaimet komeassa kaaressa menemään: -Fiuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu!
  • Vapautettuaan olkakassini kokonaan sen sisällöstä lapsi marssii luokseni ja sanoo: -Kiitos äiti, kiitos.

Ja tähän loppuun vielä pieni arvoitus, mitäköhän elokuvia meillä mahdetaan katsella, kun lapsi hokee:

  1. ”…koska on paljon JÄÄTÄ!”
  2. ”Eeeeeevaaa!”
  3. ”…ilman apupyöliä!”

Vastaukset: 

1) Ice Age

2)Wall-E

3) Ella ja Aleksi

Ihan viimeiseksi vielä ilmoitus heille, jotka jännityksellä seuraavat Lundia-projektin etenemistä/onnistumista: Mäntypuu, siinäpä vasta keltainen puu. Voi elämä.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. 

Kädet hikoo ja poskia kuumottaa, iiik!

Sydämen syke nousi puolella, kun tajusin, mikä tuossa bannerissa vilkkuu: sehän on Pedro Almodóvarin uuden elokuvan mainos! Pedron, rakkaan Pedroni!

Harvoin vieras mies saa minut näin sekaisin. Mutta siihen on syynsä. 

Tutustuin Pedroon vuonna 1997, 19-vuotissyntymäpäivilläni, joiden viettoa aloiteltiin käymällä kaveriporukalla leffassa. Elokuva oli nimeltään Carne Trémula (Lihan Värinä), teatteri oli Sevilla Alameda Cine ja se oli menoa. Rakastuin Pedroon siltä istumalta. Käsittämätön juoni, oivalliset näytelijät, herkkä ohjaus ja inhimillinen ote veivät minut kokonaan. Sen jälkeen Pedrolla on ollut paikka rinnassani, ja aina kun kuulen hänestä jotain uuttta, sydämeni heittää voltin. 

Pedro tuli elämääni hetkellä, jolloin tapahtui paljon. Olin lähtenyt lukion jälkeen Espanjaan, kasvamassa ahdistuneesta lukiolaisesta omaksi itsekseni, keskellä vierasta kulttuuria ja uusia kavereita, joista parista tuli sydänystäviä välillämme olevista kilometreistä ja vuosista huolimatta ja tein paljon asioita, joista olin vuosia unelmoinut. Ja sitten tapasin Pedron. 

Minun Pedroni on paljon muutakin kuin elokuvaohjaaja. Pedron nimi tuoksuu aamuilta, pakokaasuilta, roskapusseilta kadunvarressa, valkosipulilta ja kahvipaahtimolta. Pedro näyttää vihreiltä ikkunaluukuilta, Virgen Macarenan kyyneleiltä, vanhalta huoralta parvekkeellaan ja nunnilta vastapäisen koulun pihalla. Pedro maistuu punaviiniltä, sitruunafantalta ja valkoiselta martinilta sekä viskikolalta, mustekalarenkailta ja pinaatilta. Pedro tuntuu nahkakengiltä, kostealta ilmalta ja kylmyydeltä, selittämättömältä ikävältä, poskipusuilta, halauksilta ja uudelta paidalta. Pedro kuulostaa naurulta ja huudolta, koiran haukunnalta ja musiikilta, yöltä ja kirkonkelloilta. Minun Pedroni on täynnä hyviä muistoja.

Juuri siksi Pedron jokainen uusi elokuva saa sydämeni läpättämään sanoin kuin kaikki vanhatkin. Niiden taiteellisista arvioista, jotka usein ovat yksinomaan ylistäviä viis, minulle Pedro tulee aina olemaan paras. 

Kuka lähtisi kanssani näkemään uutta Pedroa?

Oodi muotoileville alusvaatteille ja muille mukavuuksille

Kun maha hiukkasen pömpöttää

eikä reisienkään väliin ilmatilaa jää

niin apuun silloin ennättää 

mummokalsarit 

ja 

minimizerit.

 

Alushamekin paljon pelastaa

kun vaatteet saa hienosti laskeutumaan.

Se kauniisti muhkurat siloittaa

ja mekon ja topit istumaan saa.

 

Mikä kamala jalkojani koristaa

se kaikki päät kauhusta kääntymään saa

mutta apuun ryntää purkista 

Doven loistava voide itseruskettava.

 

Ja naaman laikut ja näppylät siloittaa

Tuubi Ardenin Lissukan kosmetiikkaa.

On seerumi sekaihoisen

kaunistus joka aamuinen.

 

Vaikka vuodet tekevät tepposiaan

jos on asenne kohdallaan

ei haitaa pienet kuhmurat

kun on apuvälineet loistavat.

<3

 

Tarinaniskijä

Pakastin mansikoita. Kello oli jo lähes yö, mutta sieltä vaan sitkeä pieni yövaloni taapersi pupu kainalossa keittiöön. Nappula kiipusti omaan tuoliinsa ja juttelimme siinä niitä näitä. Oliko matkalla kivaa? -joo-o. Oliko lentokoneessa hurjaa? -joo-o. Pelottiko? -ee-ei. Itiä pelotti. Joo vai, niinkö se isi sanoi? -Joo. 

Yhtäkkiä tylleröinen alkaa jutella muurahaisesta ja jostakusta Emmasta. Jaa, sanon minä. Missäs se muurahainen menee? -Tuolla, kato. Joo, niinpä näytää. -EMMA! Kuka Emma? Seuraa arvoituksellinen hymy. No mistäs se Emma osasi tänne tulla. -Laatikotta, sanoo tyttö ja osoittaa mansikkalaatikkoa. -Emma menee kalkuun! -Minnekä se nyt jo menee? -Tonne. Muulahainen piiloon. -Lähtikö ne nyt sitten molemmat? -Joo-o.

Keittiömme alkaa täyttymään muurahaisista, ampiaisista ja kaikenlaisista näkymättömistä tyypeistä. Lopulta tyttö ottaa pikkuisen lelubussin ja nukkensa kainaloon ja sanoo menevänsä nukkumaan. Peittelen kaikki vierekkäin, nuken, bussin ja lapseni.

Huomattavasti jännitävämpää oli maanantai-aamuna, koska silloin kuulemma kummitukset olivat yöllä piirrelleet hänen jalkoihinsa ja ovesta oli koko ajan tulossa mörkö, jolle isin piti kovasti sanoa: Ei saa tulla! 

Pienen lapsen puheen kehittyminen on äärettömän mielenkiintoista, ainakin näin (muka)lingvistin silmin, ei kun korvin. Tähän asti kaikki on mennyt niinkuin joskus vuosia sitten jollain kurssilla olen opiskellut, mutta nyt kun juttuihin alkaa tulla sisältöä, avautuu ovi aivan uuteen maailmaan. Melko mielikuvitukselliseen.

Retail therapy äidille (lapsen kanssa reissussa, osa III)

Mitä tapahtuu, kun pihiäkin pihimpi äiti, joka on pantannut salaisia shoppailuhimojaan herra ties miten pitkään, saa kesälomarahaa muutaman satasen, lasillisen kuohuvaa ja muutaman tunnin omaa aikaa Berliinissä? 

No tietenkin tämä:

Parit kengät, 5 paitaa, trenssi, ”kylpymekko”, farkkulegginsit ja valkoinen kesämekko. Kuvasta puuttuu ne kengät, jotka tarttuivat matkaan heti ensimmäisenä päivänä. Ja miksi ne tarttuivat mukaan, niin varmaan jokainen rahapulasta välillä kärsivä äiti tajuaa, että jos uudet SuperFitit saa 19€ hintaan, niin ne on otettava!

Miten ne jotenkin vaan ikäänkuin huutavat päästä luokseni? Etenkin jos ne ovat -50% – -70% alennuksessa? Kuvan Primigin nahkakengät 16€ ja SuperFitit (otin sitten toisetkin, vähän isommat) 19€. Häh, kävin COSilla? Yleensä en jaksa reissussa käydä sellaisissa kaupoissa, mihin pääsen Suomessakin, mutta jotenkin siinä hötäkässä nämä jäivät näppeihin eivätkä enää irronneet (valkoinen mekko ja sinikauluksinen paita). 

Pikkutytön trenssi, 12€, miten sen nyt olisi voinut jättää? Ja minä olen siis äiti, jonka mielestä puistovaatteet ja kaupunkivaatteet erikseen. Ja tuo froteemekko, mitä ihmettä? Mutta kun kaikilla pikku saksalaistytöilläkin oli… 

Ja yksivärisiin paitoihin on tarkoitus silitellä kuvia tuosta allaolevasta Gamagon Iron-On -kirjasta. 

Nämä ostettiin hillityllä koko perheen lelu- pyörä- ja paperikauppakierroksella. Seuraavalla pyöräkauppakierroksella haaviin tarttuikin sitten myös pyörä… yllättäen pikkuiselle.

Ja saihan se äiti-ihminen sijoitettua myös vähän itseensä:

Uudet farkut, paita ja toppi. Ostettu periaatteella: Haluaa heti pukea päälleen.

Hupahassu printti topissa.

Kävin myös Idee:ssä, näpertelijän paratiisissa. Sieltä haaviin tarttuivat alla näkyvät kirja ja lehti. Ei muuta kuin askartelemaan! Kankaat ovat kaikki Friedrichshainilaisista kangaskaupoista, puolet tuosta ihastuttavasta Nähkontorista.

 

Saalis Nähkontorista.

Aivan liian houkuttelevat kankaat Gärtnerstraßelta, Dollyrockeria melkein vastapäätä sijaitsevasta lelu- ja kangaskaupasta, jonka nimeä en valitettavasti muista. Edit. Liike on nimeltään Frieda Hain, leluja ja värikkäitä puuvilla-/trikookankaita. 

Ja tällainenkin ihme oli ilmestynyt meidän parvekkeelle poissaollessamme!

Ja hyväksi lopuksi tämä ihminen, jonka mielestä Berliini ei houkuttele shoppaamaan listaa vielä omat täsmävinkkinsä ja lempparinsa:

  • Luonnollisesti Alexanderplatz ja sen ympäristö: löytyy sekä Alexa Centerin tyyppistä ketjukokoelmaa että AusBerlinin kaltaista uniikimpaa näkemystä.
  • Kurfürstendamm – jos aikaa on vain yhteen ja budjetti kohdillaan.
  • Wilmersdorfer straße  Kätevästi kaikki kävelymatkan päässä, plussaa mahtavasta TK Maxxista. Myöskin mukavan kävelyn etäisyydellä Savignyplatzilta, jossa myös aika mukava meininki & kivoja ruokapaikkoja.
  • Kastanienallee & ympäristö, sunnuntaisin Mauerparkin kirppis on ehdoton, vaikka vain Flammkuchen ja tunnelman takia. Second hand -paratiisi.
  • Wühlischstraße – Gärtnerstraße – Boxhagener straße ja niiden ympäristöt Friedrichshainissa. Edullisia ja ystävällisiä ravintoloita, pieniä putiikkeja ja tietenkin ne 3,90€ mojitot Simon-Dach-straßella. Tänne vaan palaan uudestaan ja uudestaan. Täällä työnnellään lastenvaunuja, juodaan kaljaa pullosta, syödään terassilla vaikka sataa ja vierekkäisistä kaupoista voi saada Ferm livingin tapetteja ja intialaisia batiikkiriepuja. Oma suosikkini on  Prachtmädchen, jossa nimestään huolimatta myydään myös miesten vaatteita. Viimeistään eläkkeellä ostan näiltä nurkilta sen Samuli Putronkin mainostaman kämpän Berliinistä.

Näin siis voi käydä, kun shoppailupeto sisälläni pääsee valloilleen. Enkä kiellä, oli mahtavaa. Ja tässä yhteydessä jätän häveliäästi vähemmälle hehkutukselle sen, miten edullista kosmetiikka on etenkin Rossmannilla ja DM:llä ja miten paljon sitä noista haalin, kuinka löysin Vichyn BB-voidetta paikallisesta apteekista Suomea kympin edullisempaan hintaan ja miten ylioppilasvuoteni lempituoksu marssi parillakympillä myös matkakassiin.

Eläköön elämän pienet turhuudet, tarpeelliset kengät ja etenkin kuohuviini, jonka voimalla tämä nainen ponnistaa aina vain kohti huimempia saaliita saavutuksia !

Sarajevo käsilaukussani

Hahaa, aika hauskaa tägätä tämä postaus kohtaan ”löydöt”, koska tämä jos mikä on ollut löytöretki.

Tässä siis vastausta haasteeseen, jonka minulle heittivät sekä Katie että Rosanna. Kiitos vain molemmille, nyt on kasseissa vähemmän kuitteja 🙂

Ja pahoittelen otsikon harhaanjohtavuutta, minulla ei ole ainuttakaan käsilaukkua käytössä, on vain olkalaukkuja, kaksi isoa ja yksi pieni. Toinen isoista on se Marimekon perusolkalaukku, joka on niin täynnä vaippoja ja riepuja ja maissunaksuja ja jos sun vaikka mitä, että sitä en edes ajatellut kuvaavani. Sen sijaan ota kuvan tästä toisesta, vähän paremmin voivasta laukusta sekä risteilijöistä eli suurinpiirtein siitä rojuläjästä, mikä siirtyy laukun A ja B välillä, riippuen kumpaa käytetään.

 

Sen verran olen foliohattu, että en laita tänne kuvaa kotiavaimistani, lompakostani tai puhelimesta. Pyhä kolminaisuus jääköön vaille julkisuutta. 

Kassi on Tiger of Swedenin joku nahkaväsky parin vuoden takaa. Se ei ole ihanuus sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta tarpeeksi yksinkertainen ja tilava omaan makuuni. Siihen saa myös olkaremmin, joka mielestäni oli näkösällä kun otin kuvaa, mutta ehkäpä ufot nappasivat sen laukaisuhetkellä?

No, sitten sisältöön: Mukana pitää aina olla nenäliinoja. Esim. eilen ei sitten ollut ja piti tyylikkäästi niistää paperilautasliinaan. Olen lisännyt uuden paketin tänä aamuna. Mukana menossa on HSL:n matkakortti, pyörän avaimet, tuollainen ostoskärryjenirrotusklipsu, kynä, kampa, Rosebud Balm ja kuitteja, niitä tämän laukun sisällä oli harvinaisen vähän. Jos joku ihmettelee, miksi minulla on pussillinen arpakuutioita, niin voin sen verran valaista, että en ole pelikoukussa, mutta että työssäni niistä on usein aika paljon iloa. Samassa pussukassa kulkee myös pikkuinen ipod. Käsirasvaa pitää olla aina mukana, ja näin kesäisin myös saippuakuplaliuosta, kas kun ikinä ei tiedä, milloin taas pitää alkaa puhaltamaan =hiljentämään lasta, omaa tai jonkun toisen. Sama pätee pätkylävärikyniin.

Huulikiilto on tässä kuvassa Björk&Berries, yleensä se on Elisabeth Ardenin Eight Hour Cremin Sheer Tint tai pelkkää Eight Hour Creamia. Huulipunaa yritän välillä käyttää, mutta ei siitä mitään tule, joten yleensä suosin tällaisia sävytettyjä huulirasvoja. Jos joku osaa vinkata Ardenia edullisemman vaihtoehdon, niin otan kaikki vinkit ilolla vastaan! 

Kalenteri on yleensä mukana aina, sitä ilman on alaston olo vaikkei sitä mihinkään edes tarvitsisi, ainakaan lomalla. Musta ihmemöhkäle kuvassa puolestaan on sadeviitta, manitsinko jo että pyöräilen paljon? Mukanahan on myös lähes poikeuksetta pyörän pumppukin. No, olin ennen niitä ihmisiä, jotka kiehuivat kuin painekattila, kun joku lausahti vanhan viisauden ”ei ole huonoja kelejä, on vain keliin sopimattomia vaatteita”. Sitten ostin sadeviitan ja hoen aina tuota kun vain tilaisuuden saan, ja joku muu puolestaan saa kiehua.

Kassin pohjalle oli nähtävästi jäänyt pussinjämät omenanaksuja ja Läkeroleja. Jos kassissa ei olisi ollut lankaa ja virkkuukoukkua, olisi siellä ollut jokin kirja. 

Miksi raahaan koko omaisuuttani mukani on yksinkertaisesti siksi, että jos en niin tee, puuttuu aina silloin jotain ehdottoman tärkeää. Toisaalta tässä kasassa on nyt esim. tuo saippuakuplaliuos sellaista, jota mukana on varmasti vain kesäaikaan, mutta talvella mukana kulkee takuulla jotain muuta viihdykettä. Ja jos ei kulje, niin kyllä sitä sitten harmitellaan ja voivoitellaan.

Luopumisen tuskaa

Puolitoistavuotias on oppivainen. Ja omapäinen. Kaikki on minun, sekin, mikä oikeasti ei ole. Kaikella ja kaikilla on oma paikka. Ja oma vuoro, on kysymys sitten vessassakäynnistä tai liukumisvuorosta liukumäessä. Puolitoistavuotias on hurmaava jutellessaan pieniä tarinoitaan ja toistaessaan kaiken, mitä muuta sanovat. Aivan oikein, kyllä myös ne voimasanat.

Vaikka pienen ihmisen murheet ovat pieniä, vaikka nyt maidon kaatuminen/kaataminen, kakka vaipassa tai olohuoneen lattialla tai juuri istutetttujen basilikantaimien totaalinen hukuttaminen, ja ne unohtuvat nopeasti on muutama asia, jotka eivät puolitoistavuosiaan norsunmuistista pyyhkiydy sitten millään. Yksi niistä on luopumisen tuska. 

Pahinta on puistossa. Lähdetäänkös kotiin, minä kysyn suostuttelevasti. EI, on vastaus. Miksi ihmeessä kysyn lapselta? Sitä miettiessä… Eikös se vanha sanontakin sano, että kysy lapselta, niin saat aina väärän vastauksen? 

Kun olen aikani kysellyt, ollan hyvästelty moneen kertaan liukumäet ja keinut, lähdetään. Ja silloin se alkaa. Pieni draamakuningatar heittäytyy polvilleen keskelle puistoa, levittää kätensä sivuille ja läväyttää ne sitten kasvoilleen huutaen samalla EIEIEIEIEIEIEIEI! Seuraa heittäytyminen selälleen, ja kun minä menen nostamaan pientä kiljuvaa lankuttajaa alkaa sydämiä kouraiseva ÄLÄLÄLÄLÄLÄLÄLÄLÄÄÄÄ! Lopulta minä vain kannan karjuvan ja kiemurtelevan nappulan kotiin, onneksi matka ei ole pitkä. Sillä hetkellä kun astumme rappukäytävään, loppuu huuto ja kiemurtelu kuin seinään. Aurinko paistaa jälleen jälkikasvuni kasvoilla.

Muistan, kun lapsetonna mieheni kanssa juttelimme kauhusta väristen, että miten ihmeessä niistä kaupan lattioille heittäytyvista karjuvista pikku kaarijousista oikein selviää. No nyt tiedän, että ihan helposti, jos kaupassa ollaan kolmistaan. Nakataan lapsi olalle ja kannetaan se ulos. Ja kyllä siinä usein saa mennä itseensä, onko väsyneen lapsen kanssa pakko hoitaa koko viikon ruokaostokset. Mutta välillä on. 

Lastahan ei minkään modernin kasvatusoppaan mukaan saa jättää yksin tuskaansa turhautumaan. Lapsen tunteet on nimettävät, on selitettävä huutolankuttajalle, että nyt sinä olet pettynyt ja harmissasi ja väsynyt ja surullinen ja kyllästynyt ja mainitsinko jo että äärimmäisen pettynyt ja turhautunut, mutta nyt tästä selvitään yhdessä, äiti kestää, isi kestää, maailma ei romahda eikä mitään pahaa tapahdu, vaikka äiti nyt kantaa sinut ulos. 

Sitä vaan mietin tässä, että kun se lapsi oppi kertasanomisella sanomaan ”valotolppa”, että olisipas liian yksinkertaista, että jos se kerrasta, parista tai edes kymmenestä oppisi tunnistamaan sen turhautumisensa…