Rakkautta ja anarkiaa

Jo useampana kotipäivänä olemme käyneet tylleröisen kanssa ratikassa seuraavanlaisen keskustelun:

T: Äitiii, mikä pintetta tuo on?

M: No tuoooootaaaah, se on semmoinen…. Naamioprinsessa.

T:Miksi se on tuollainen, tuollainen pääkallo?

M: Nooooooooöööööh, se on vähän niinkuin sellainen, tuota sellainen meksikolainen..? Hmmmmph, tiedätkös, joissain päin maailmaa tuo on hienoa, olla tuollainen pääkalloinen.

T: Ai miksi? Miksi se pintetta on niinkuin kuollut?

M: Nooooooäääääöööö, tuota ei se varsinaisesti varmaan ole oikein kuollut, se on vähän sellainen, kun tiedätkös, jossain meksikossa ne kerran vuodessa vähän niinkuin juhlivat kuolleita, se on sellainen iloinen juhla (tässä kohdassa seuraa epäuskoista tuijotusta ja salakähmäistä vilkuilua), ja siellä on aina paljon pääkallojen kuvia.

Jne. Tämä on vaikeaa, todella vaikeaa. Tänään keskustelu lähti taas liikkeelle samalla kuin raitiovaunu heilahti pysäkiltä eteenpäin. Tällä kertaa keskusteluun tuli vielä uudenlainen näkökulma tylleröisen toimesta:

T: Ahaaaaaaa. Tiedätkös äiti, jos on mustikkaa jalassa niin siihen voi sitten vaikka kuolla.

M:?????

T: Joo-o äiti ihan totta, älä nyt naura.

Ja miksi näitä keskusteluja käydään ratikassa? No siksi kun ne ovat täynnä näitä mainoksia:

Kuva

Kädet hikoo ja poskia kuumottaa, iiik!

Sydämen syke nousi puolella, kun tajusin, mikä tuossa bannerissa vilkkuu: sehän on Pedro Almodóvarin uuden elokuvan mainos! Pedron, rakkaan Pedroni!

Harvoin vieras mies saa minut näin sekaisin. Mutta siihen on syynsä. 

Tutustuin Pedroon vuonna 1997, 19-vuotissyntymäpäivilläni, joiden viettoa aloiteltiin käymällä kaveriporukalla leffassa. Elokuva oli nimeltään Carne Trémula (Lihan Värinä), teatteri oli Sevilla Alameda Cine ja se oli menoa. Rakastuin Pedroon siltä istumalta. Käsittämätön juoni, oivalliset näytelijät, herkkä ohjaus ja inhimillinen ote veivät minut kokonaan. Sen jälkeen Pedrolla on ollut paikka rinnassani, ja aina kun kuulen hänestä jotain uuttta, sydämeni heittää voltin. 

Pedro tuli elämääni hetkellä, jolloin tapahtui paljon. Olin lähtenyt lukion jälkeen Espanjaan, kasvamassa ahdistuneesta lukiolaisesta omaksi itsekseni, keskellä vierasta kulttuuria ja uusia kavereita, joista parista tuli sydänystäviä välillämme olevista kilometreistä ja vuosista huolimatta ja tein paljon asioita, joista olin vuosia unelmoinut. Ja sitten tapasin Pedron. 

Minun Pedroni on paljon muutakin kuin elokuvaohjaaja. Pedron nimi tuoksuu aamuilta, pakokaasuilta, roskapusseilta kadunvarressa, valkosipulilta ja kahvipaahtimolta. Pedro näyttää vihreiltä ikkunaluukuilta, Virgen Macarenan kyyneleiltä, vanhalta huoralta parvekkeellaan ja nunnilta vastapäisen koulun pihalla. Pedro maistuu punaviiniltä, sitruunafantalta ja valkoiselta martinilta sekä viskikolalta, mustekalarenkailta ja pinaatilta. Pedro tuntuu nahkakengiltä, kostealta ilmalta ja kylmyydeltä, selittämättömältä ikävältä, poskipusuilta, halauksilta ja uudelta paidalta. Pedro kuulostaa naurulta ja huudolta, koiran haukunnalta ja musiikilta, yöltä ja kirkonkelloilta. Minun Pedroni on täynnä hyviä muistoja.

Juuri siksi Pedron jokainen uusi elokuva saa sydämeni läpättämään sanoin kuin kaikki vanhatkin. Niiden taiteellisista arvioista, jotka usein ovat yksinomaan ylistäviä viis, minulle Pedro tulee aina olemaan paras. 

Kuka lähtisi kanssani näkemään uutta Pedroa?