Huuhkajan oksennuspalloja?

Karkeista kieltäytymisesi on sujunut hyvin heikosti. Sen sijaan olen kehittänyt uuden makeusriippuvuuden, nimittäin niihin mukaterveellisiin, suurimmaksi osaksi tilsittyä taatelit sisältäviin pötkylöihin.

Suhtauduin näihin alunperinkin melkosella varauksella, koska silmiini oli osunut noin 10 000 mainintaa tilsityn taatelin ja suklaan maun verrannollisuudesta, johon en siis ikinä ole uskonut hetkeäkään. Mutta kun tuon pötkylän nakkasi suuhunsa odottaen murskatut taatelin makua, wohoo, mikä positiivinen elämys nämä möykkyset ovatkaan.

Näiden mukasuperruokien omasta mielestäni superein ominaisuus on kyllä niiden ulkonäkö. Ihan kuin huuhkajan oksennuspallo. 

 

Nappaa kierrosta!

 

Olen aina ollut kova fanittamaan sellaisia suomalaisia suunnittelijoita, jotka ovat rohjenneet suunnitella muutakin kuin valkoisia kuutioita. Niinkuin esimerkiksi Birger Kaipiainen. Aikaa sitten, kun muutimme Helsinkiin, puolisoni olisi halunnut ostaa minulle erikoisen kukkakimpun, Kaipiaisen Viola-lautasia, mutta osto- ja myyntiliikkeen pyyntö vain yhdestäkin oli sen verran, että totesin hänen harmitellessaan tilannetta, etten ikimaailmassa mitään niin kallista keramiikkakippoa haluaisikaan.

Kuinkas ollakaan, viime syksynä Viola marssi eteemme Kyläsaaren Kierrätyskeskuksessa, 54€ sopuisaan hintaan.

Me olemme hitaita, eikä sisustaminen ole meille kummallekaan mikään intohimo. Design ja funktionaalisuus sen sijaan on. Meillä seisoo Vantaan Kierrätyskeskuksesta kesällä ostettu ihana hyväkuntoinen, jatkopalalla varustettu pyöreä 50-luvun pöytä edelleen paloina vaatehuoneessa, koska emme löytäneet siihen sopivia tuoleja. Paitsi sitten pari viikkoa sitten:

Neljä kappaletta pelimanni-mallisia pinnatuoleja lähti matkaan lopulta runsaan 8€:n kappalehintaan. Juurikin sieltä samaiselta Vantaan Kierrätyskeskukselta. Tuo tuoli on heikoimmassa kunnossa, se lähtee toisen kanssa puusepällä käymään arvioitavana, tehdäänkö vaan parille jotain vai vedetäänkö koko setti mustaksi. Toivon, että jotain olisi tehtävissä, mutta jos ei, niin tuolla hinnalla en paljoa jää suremaan.

Tänään siippani harmitteli, kun ei pitkään aikaan olla käyty kirppistelemässä, eikä siinä vaiheessa kun koko perhe on vielä klo 11 pyjamat päällä kahvimukit kädessä, enää oikein kannata lähteäkään. Minä, joka en kirppiksiltä oikein ikinä ole osannut löytää mitään, ehdotin lohdutuspalkintoa: Mitäs jos käytäisiin Espoossa Kierrätyskeskuksessa, sehän on avoinna myös sunnuntaisin.

Olen huono kirppistelijä. Yleensä en löydä yhtään mitään, ihmettelen vain roinan määrää ja siitä pyydettäviä hintoja. Sen sijaan Kierrätyskeskukset ovat minulle mieleen: joku toinen on lajitellut tavarat, rankannut rikkinäiset pois joukosta ja asetellut rojut suurin piirtein niin, että ne näkee yhdellä vilkaisulla.

Pääkapunkiseudun  kierrätyskeskukset ovat nostaneet profiiliaan muuntautumalla varsinaisiksi Kierrätystavarataloiksi. Valikoima on esillä siististi tuoteryhmittäin.

Juhlat tulossa? Kannattaa ehkä katsastaa kierrätykeskuksen valikoima. Kierrtyskeskuksesta voi myös lainata astioita.

Kierrätyskeskuksilla on myös oma Plan B -mallistonsa, johon kuuluu huonekaluja, vaatteita ja asusteita. Plan B -tuotteet on valmistettu kierrätetyistä materiaaleista.

Ah, tuo tuoli! Sen väri oli oikeastaan vaalea myrskynsininen, ei valkoinen. Sekapäinen kangas näytti sitä väriä vasten paremmalta kuin tuossa kuvassa.

Toivoisin, että lapseni ei olisi se legendaarinen kengätön suutarinlapsi, eli kässänopen lapsi jolla töröttää neula keskellä kämmentä. Kierrätyskeskus on tässäkin tullut vastaan, nimittäin Näprä-osastolta löytyy valmiiksi pakattuina esim. stanssattuja paperi-, huopa- ja tekstiilipalasia pussitettuina ja valmiina askarteluihin. Kotona vaan liimaa ja tadaa! taiteilija saa takuulla aikaa jotain hienoa, eikä äidiltäkään pala käpy.

Valmiita askartelusettejä, hinnat 1,50€-2€.

Itse katselen Näprä-osastolta useinmiten nahanpalasia, nappeja, helmiä, oikeastaan mitä vaan, mikä näyttäisi siltä, että sitä voisi jatkojalostaa.

Lampunvarjostimesta saa juuri sellaisen kun haluaa, kun käy hakemassa varjostimen luurangon Kierrätyskeskuksesta.

Kierrätyskeskuksissa hinnat ovat mielestäni lähes aina kohdallaan, ja vaikka neuvottelunvaraa ei juuri löydykään, niin kannattaa tarkistaa, sattuisiko sitä olemaan vaikka opiskelija tai kanta-asiakas. Silloin tuotteiden huokeasta hinnasta lähtee vielä vähän pois.

Näprästä löytyy vaikka mitä!

Kierrätyskeskus on siitä hyvä, että sieltä useinmiten löytää tarvitsemansa. Tavaramäärä sen sijaan muistuttaa siitä, että mitä sitä ihminen todella mahtaakaan tarvita, joten ei tule mitään mielihalua hamstrata. Jos vastaan tulee jotain käyttökelpoista, on se vain positiivinen yllätys. Tylleröiselle on löytynyt somat punaiset nahkakengät, itse ostin jokunen aika sitten jonkun käyttämättä jääneet Vagabondin saapikkaat, puolisoni keksi ostaa rikki menneen Harman/Kardoninsa tilalle vara-Technicsin 18€:n sopuhintaan joka varmaan toimii siihen saakka että H/K palaa huollosta. Kierrätyskeskuksesta hankittavalla elektroniikalla voi myös olla takuu, osalla se on vain nk. toimintatakuu, osalle tuotteista myönnetään pidempiaikainen takuu.

Itselleni iloa tuottaa se, etten välttämättä aina osta jotain uutta, vaan jotain, joka ei jollekin toiselle ollutkaan käyttökelpoinen. Vielä kun muistaisi aina itse napata sen pussin mukaan, joka on tarkoitettu Kierrätyskeskukseen vietäväksi.

Tämän päivän saldo oli muutama lastenkirja, niitä pieniä muovieläimiä (mitä maatilan elikoita ovatkaan), siipalleni pari vinyyliä, tylleröiselle mekko, äidille jotain, joka roikkuu toistaiseksi parvekkeella ja muutama Savonia-sarjan leikkelehaarukka (joo, lapsi tykkää syödä niillä). Mukana kierrätyskeskukseen meni palaneita lamppuja, käytettyjä paristoja ja menneisyyden modeemi.

Vie mennessäs, tuo tullessas!

Palatakseni aiheeseen

Mihin tarttua, jos joka kohdassa mättää?

Eilinen MOT: Veren tahrimat muotivaatteet toi taas hetkeksi verkkokalvoilleni sen, mitä silloin tällöin yön pimeinä tunteina murehdin, tekstiiliteollisuuden ja valmisvaatebisneksen varjopuolet. Ha, ihan niinkuin noissa nyt hirveästi valoisia puolia olisikaan. Silmään pisti erityisesti kohta, jossa bangladeshilainen ay-liikkeen johtohahmo Kalpona Akter sanoo suurin piirtein, että ostakaa hyvät ihmiset täällä tehtyjä vaatteita, mutta vaatikaa niiden tuotannolta enemmän, parempaa palkkaa ja parempia työoloja työntekijöille. Jotenkin olen tuossa nopeasti vilahtaneessa lauseessa kuulevinani: Jos boikotoitte kovastikin, siirtää valmistuttaja tuotantonsa muualle jolloin nyt jonkunarvoisella sopimuksella työssä olevat menettävät sen vähänkin. Valmistaja joutuu kalastelemaan uuden sopimuksen, luultavasti kehnompaan hintaa, sillä aina löytyy se, jolle kelpaa vielä vähän halvellamallakin tuotettu. Jolloin työolot surkeutuvat entisestään. 

Se 16-vuotias pitkiin hameisiin ja 70-luvun hippipaitoihin pukeutunut nuori joka edelleen hiljaa huutaa McMurder, McMurder, haluaisi edelleen uskoa boikottien voimaan. Mutta maailma taitaa olla monimutkaisempi 2010-luvulla kuin 90-luvun alussa, jolloin oli vielä ihan yksinkertaista ostaa muita kuin Nestlen, ColgatePalmoliven tai Kraft Foodsin tuotteita. Mikä nyt neuvoksi?

Kadehdin ystävääni, joka tekee mielestäni kaiken oikein. (Tämän lisäksi hän on TIETENKIN kaunis, hauska ja sivistynyt.) Hän ostaa lähes kaikki vaatteensa käytettynä (osan vaatteistaan/kengistään hän on teettänyt tai vähintään selvittänyt tuotteen tuotantoketjun trikoon puuvillanviljelijään saakka), minimoi ruokahävikin, on luonnollisesti kasvissyöjä (la loistava kokki) ja välttää lentomatkustamista. Ai miksikö minä en tee samoin, sehän näyttää olevan mahdollista? Miksi vain tyydyn kadehtimaan ja toisaalta myös ihailemaan hänen ei edes askeettista elämäänsä? Sanokaapa se. Tottumus on varmaan iso osa tätä kysymystä. Minä vain olen tottunut tekemään toisin. Toisaalta, voisin varmaan oppia vieläkin. Kiinnitänhän edelleen huomioni myös siihen, etten ostaisi Coca-Cola Companyn tuotteita. 

Näin tuossa yllämainitussa MOT:ssa myös häivähdyksen siirtomaakaudesta. Voiko mitenkään olla oikein, että jossain päin maailmaa joku elää lähinnä vain tehdäkseen miljoonia T-paitoja Kesämuoti 2014-ihmisille? Melko ihmisarvotonta, sanoisin. Muutenkin ohjelmassa väläytetyt tuotantolukemat olivat niin huimia, että en voi kuin ihmetellä, mihin ihmeeseen maailma tarvitsee sellaisia määriä rättejä? Joidenkin arvioiden mukaan, vaikka koko maailman tekstiiliteollisuus pysäytettäisiin nyt, näitä riepuja kyllä riittäisi hamaan maailman tappiin saakka ilman, että Siperiassakaan tarvitsisi vaeltaa alasti. 

Turha parjata ainoastaan Reimaa, kun Lindexin tehtailla olot näyttivät olevan vielä kurjemmat. Ja sitten on kaikki se, mitä toimittajille (tai tarkastajille, ystäväni on käynyt tehtailla Kiinassa ja Intiassa) ei näytetä. Turha ajatella, että boikotoiden Reimaa  ja ostamalla vaikkapa Tickettejä saisi jonkinlaisen synninpäästön, nimittäin nopean googlettelun perusteella Ticketin tuotantoa näyttää olevan myöskin Dhakassa Bangaldeshissa L&B Garment Ltd:ssa. Valitettavasti suuryrityksen kuluttajahinta Suomessa ei kerro mitään kankaan tai tuotteen tuotanto-olosuhteissa. Pienet toimijat sitten erikseen. Lähimpänä Suomea tuotetut lasten ulkovaatteet ovat omien tietojeni mukaan merkkiä Lenne ja Travalle. 

Voin varmaan googletella kaiken liikenevän aikani näitä erilaisia vaatevalmistajia, olla sydän mykkyrällä toteutumattomien ihmisoikeuksia puolesta ja tirauttaa iltaisin kyyneleen, mutta se ei taida asiaa edistää. Minttumari jo ehdottikin postausta ekologisesti ja eettisesti kestäviä tuotteita myyvistä putiikeista, ja se onkin erinomainen idea. Homman nimi nyt varmaan kuitenkin on se, että länsimainen ihminen ei homo consumens-leimastaan helpolla irtoa. Esteettiset esineet vetävät meitä puoleensa ja toisaalta, ihan mielelläni pistän rahani jollekin, joka jakaa vähän pienempää kuin miljonaosinkoa.

Mutta mitäs muuta?

Rinnakkaiseloa?

Viime viikon Hesarissa uutisoitiin että YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO rohkaisevat ihmisiä ravitsemaan itseään siivekkäiden kaksijalkaisten ja nelijalkaisten ystäviemme sijasta kuusi- ja useampijalkaisilla, usein myös siivekkäillä pikkukavereilla. 

Heinäsirkka poksahti ravintolan pöytään Berliinissä pari vuotta sitten. Emme syöneet.

Tämän päivän Hesarissa oli sitten herkullisten friteerattujen heinäsirkkojen ja vähemmän herkullisen jauhomatokeiton ohjeet. Hyvä hyvä, juuri näin. Että ei jätetä ihan pelkästään jutustelun tasolle, vaan ohjeistetaan miten homma sitten käytännössä hoituu.

Sirkat sisältävät kuulemma proteiinia vaikka muille jakaa ja niiden, kuten muidenkin itikoiden ja öttiäisten syöminen on ekotehokasta verrattuna vaikka siihen metaania tuhnauttelevaan herefordilaiseen. Eikä tässä ole mistään uudesta jutusta kysymys. Taitaapa olla niin, että me eurooppalaiset ja yleensäkin länsimaisessa kulttuuripiirissä elävät olemme niitä, jotka itikoista eivät napsi. Ymmärtääkseni hyönteiset ovat aina olleet jollekin ihmisryhmälle tärkeä proteiinin lähde.

Hyönteisten käyttäminen ravintona kompastuu kuulemma useinmiten siihen, että ihmisiä ällöttää. Juu-u, enpä nyt itsekään ollut ensimmäisenä lähdössä heinäsirkkajahtiin, mutta jos sellainen lautasellinen friteerattuja viuluniekkoja eteen kannettaisi, luultavasti söisin. Lihansyöjä kun olen, niin olen myös ajatellut asian niin, että ihmisen tulee se kestää, mitä ja miten liha lautaselle on päätynyt. 

Mutta rinnakkaiselo näiden monijalkaisten veitikoiden kanssa? Juu ei. Tiedättekö sen tunteen, kun kylppärin lattialla häntä vilahtaa? Espanjan-vuosiltani minulle kehittynyt nk. ötökkötutka. En astu valaisemattomaan vessaan ennenkuin olen päällisin puolin vilkaissut, onko siellä lisäkseni joku toinen. Olen myös säälimätön tappaja. Kun torakan tuntosarvi on heilahtanut, niin on heilahtanut myös sekä lipeä että Raid. En kertakaikkiaan vaan pysty jakamaan kotiani.

Eilen säälimätön murhaaja sisälläni heräsi avattuani jauhopurkin. Siellä majaili jauhokuoriaisyhdyskunta. Ällötyksen sijaan tunsin vain puhdasta raivoa. Ja puhtaasta raivosta seuraa puhdistus. Kyllä nyt on. Puhdasta.

Enkä friteerannut ketään.