Kesällä kerran

Eilen meillä oli tällainen hellepäivä:

Lähdettiin Seurasaareen rannalle.

Minä luin kirjaa ja kaivelin hiekkaa varpaillani.

Tylleröinen ja isänsä pulikoivat meressä.

Reissun päätteeksi käytiin vielä kahvilla ja jätskillä siinä mukavassa kahvilassa, joka on metsänvartijan tuvassa.

Tylleröisen kanssa päätettiin, että tämä oli prinsessojen salainen vanha puutarha.

Seurasaarta suosittelemme kaikille, niin kesällä kuin talvellakin!

 

Tämän kesän tempo

Kiitos Rosanna, tämä on hauskimpia haasteita, mitä muistan nähneeni.

 

Päivän suunnitelma: Tänään oli kotiinpaluupäivä. Asunto piti jättää kello kahteentoista mennessä, joten päivän suunnitelma muodostui itsensä, perheensä ja matkatavaroiden kohtuullisen kivuttomasta kotiin saakka hoitelemisesta.

Lounaani tulee koostumaan: ”Lounas” tuli syötyä n. 15 vailla kahdeksan. Tai miten sen nyt ottaa, vielä 11.20 söimme Berliinissä vadelmajuustokakkua. 

Viime yönä näin unta: Varmaan jotain pakkaamispainajaisia. Tylleröinen ainakin näki painajaisia, sillä jouduimme herättämään hänet kesken raivoisan itkun, hakkaamisen ja potkimisen. Toiset ottavat tuon nukkumisen vissiin vähän vakavammin…

Eilen tapahtui seuraavaa: Ilmassa oli pientä matkaväsymystä, joten saatuamme tylleröisen päiväunille, menimme kahville Potzdamer Platzille. Tutuistuin myös saksalaiseen käsityölehtivalikoimaan. Illalla kävimme vielä koko joukkueen voimin yhdessä syömässä ja jätskillä. Kersnaakkelit nukutettuamme juttelimme vielä kokemuksistamme ja suunnittelimme kotiinpaluuta.

Päivän asu: Tiimiasu tylleröisen kanssa. Parempikin kuva olisi, mutta siinä mahani pömpöttää kuin olisin 5. kuulla raskaana. Mitä siis en ole, ihme kun mahamakkara ei vaan sitä tajua. 

Tarkoitus on esitellä päivän asua, joka on äidillä ja tyttärellä samanlainen Noshin mekko. Pääosassa tässä nyt kuitenkin näyttää olevan AirBerlinin bonusohjelmaa mainostava (?!) strutsi

 

 

Lempparibiisini juuri nyt: Viikon, ellei kahdenkin, korvamatona on soinut mm. Oktonauttien tunnari ja Buena Vista Social Clubin Chan Chan.

Tänä kesänä olen oppinut jotain uutta: Nyt iski hirveän umpimielinen olo. En vissiin mitään… Eikun! Kävin kesäkuussa ihan kurssillakin! Opin tekemään kehyskukkaroita!

Seuraavat pippalot joihin olen menossa: Apua, ei mitään tietoa! Mutta yllätyksenä tulevat juhlat ovatkin niitä parhaita. No yhdet häät on kyllä tiedossa.

Juuri nyt minua ärsyttää: Puolison loma loppuu viikon kuluttua. Olen tottunut pitämään siippaani kotona kesäisi neljän viikon sijaan kuusi. Tuntuu, ettei tässä nyt ehditty mitään. Näitä ensimmäisen maailman ongelmia jne.

Toisaalta haluan suositella: Hetkessä elämistä. Tapaan tehdä suunnitelmia, varasuunnitelmia ja niiden varasuunnitelmia. Ei suunnitelmissa, etekään vara- sellaisissa ole mitään huonoa, mutta siinä suunnitelmia väsätessä voi jotain jäädä hetkessä huomaamatta. Esimerkiksi mahdollisuus kahlata suihkulähteessä.

Ja tähän lopuksi tietenkin toivon, että mahdollisimman moni tarttuisi haasteeseen, mutta että etenkin  kävisi kirjoittamassa tänne myös kesäjuttujaan 🙂

 

Mitä yhteistä on CMX:llä ja tahtoiällä?

Tahtoikä. Uhmaikä. Temperamentin jalostumiseen liittyvällä aikakaudella on ainakin nuo kaksi muka-toisensa poissulkevaa nimitystä. Ja huhheijaa, jotta totuus ei unohtuisi, virtuaaliraapustan tähän muutaman muiston edellisestä uhmakaudesta, joka päättyi tasan kaksi päivää sitten, yhtä äkisti kuin alkoikin.

Miten sitten A.W. Yrjänä tähän liittyy? Tuo mies, jonka tuotannossa lähinnä olen pitänyt vain niistä radiosoittoa saaneista, muuten hän on ollut omaan makuuni lievästi sanottuna tekotaiteellinen. Tottahan sitä joskus punaviinisessä nuoruudessa on tullut luettua niin Arcana kuin Rotakin, mutta kyllä totuuden nimessä, niistä asiallisesti keskustellakseen on pitänyt kallistaa kuppi kuin toinenkin. 

No, tuossa tylleröisen uhmakaudella päässäni alkoi soida repeatilla kuitenkin tämän puolittain salaisen bändi-ihastukseni ehkä svengaavin biisi, nimittäin Ainomieli. Tämä nyt ei kuitenkaan kerro niinkään siitä, että olisin itse kokenut olevani lähellä kuolemaa (vaikka huh, ei ehkä sekään ole kaukana ollut), vaan jotenkin tuntuu, että etenkin kertsin /älä sano ei, älä, puhu, älä mene, vielä hengitä, ja viimeiseen asti pidä sanasi[…] -pätkä on saanut kuin uuden merkityksen. Yrjänän fataali ilmaisu jotenkin pukee niin loistavasti sanoiksi sen, miltä kiukkupyllyn kanssa elo siinä raivarin hetkellä todella on.

Tylleröisen uhma/tahto etenee aaltoina. Välillä on ikäänkuin ”normaalia”, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin, mutta välillä on kuin helvetin liekit olisivat valloillaan. Kun ”normaali”tilanteessa pettymys aiheuttaa noin kolme parkaisua kiukkuitkua, joka unohtuu yhtä nopeasti kuin on alkanut, uhman huipulla raivari kestää ainakin kolme varttia. Silloin tylleröiseen ei saa ainakaan ottaa fyysistä kontaktia, mutta välttämättä samassa tilassakaan olo ei ole sallittua. Lopulta äitin syli on kuitenkin ihan ok, joskaan siinäkään ei käydä juuri muuta kuin pyyhkäisemässä räkä ja kyyneleet äidin olkapäähän. 

Jos jotain kamalaa, niin jotain hyvääkin. Kun maaliskuussa näytti siltä, että tylleröinen ei juurikaan koe tarvitsevansa päiväunia, räyhähuipun ollessa valloillaan on tylleröinen itse alkanut puhua päiväunista. Toki ne edelleen ovat taistelun takana, mutta ainakin tylleröinen on nyt muotoillut ääneen sanat ”hei äiti, mä ylitän nyt kyllä ottaa pienet nokoset”. 

Mitään erityistä syytä räyhäkohtaukselle ei tarvita. Siihen käy niin jäätelö, jota ei sillä hetkellä ole saatavilla, kuin väärin kuvioitu vessapaperi. Kaikki käy, ei ole liian pientä syytä repiä takaloosteriaan. 

Näin äitinä sanon vaan, että kyllä ottaa voimille. Joidenkin päivien jälkeen olo oli kuin harsovaipalla linkouksen jälkeen, eli aika liiskainen ja kuiviin puristettu. Mielessä on kaikunut Ainomielen lisäksi neuvolantädin puujalka vanhemman tärkein työ on tuottaa lapselleen pettymyksiä. On nimittäin alkanut valjeta tuonkin lauseen merkitys aivan uudella tavalla. Väsyneenä sitä välttelisi konflikteja viimeiseen asti, huolimatta siitä että tietää, että konflikti tulee, välttelit sitä sitten taikka et. 

Valitse taistelusi, tuo vankkumaton ohjenuorani kasvatuksessa, on saanut venyä aivan uusiin sfääreihin: etenkin kun joskus haluaisi niin kovasti lohduttaa tunteen vallassa riehuvaa pientä ihmistaimea, mutta on vaan pakko vetäytyä ja antta myrskyn laantua. Ja toisaalta myös siellä toisessa päässä: kun jo näkee hurrikaanin tulevan, tekee mieli vain saman tien karjaista, että nyt hiljaa, älä edes aloita! Sehän ei auta mitään, paitsi ehkä sen verran mitä huutamisen on todettu huutajaa itseään auttavan. Lapsen mielenilmaisuun sillä ei kuitenkaan ole millään tavalla hillitsevää (joskaan ei myöskään lietsovaa vaikutusta, noloa myöntää, mutta kokeiltuhan tuotakin on) vaikutusta.

Ja sitten yhtäkkiä, bing! Lapsi herää aamulla, mutta sen sijaan, että vetäisi päivän ensimmäiset itkupotkuraivarti heti herätessään, hän sipsuttelee isin ja äitin väliin, antaa molemmille pusumuiskaukset ja huutaa hymyillen: Helätkää! Aulinkokin on jo helännyt!

Että näin ne uivat aikakaudet mutaiseen virtaan. Ja kertsi (sillä tuskin tämä tähän loppui, seuraavaa vaihetta odotellessa).

Neuvola X-Files

Neuvola, yhden mielestä melko yhdentekevä, toinen kokee sen lähinnä Stasin jatkeeksi ja kolmas saa sieltä apua askarruttaviin kysymyksiinsä. Järjestelmä, joka on luotu meidän kaikkien parasta ajatellen, ja johon tämä salaapäiten sosiaalidemokratiaan kallistuva, hyvinvointiyhteiskunnan peräänhuhuileva ja kansankotiaatetta periaatteessa hiljaa ihannoiva äiti-ihminen on kuitenkin melko tyytyväinen. 

Tommi kirjoitteli menneellä viikolla omassa blogissaan neuvolakäynnistä vanhemman näkökulmasta. Ainahan se on jännittävää, kun lasta sovitellaan käyriin ja luulen, että etenkin oman ammattikuntani edustajat joutuvat pinnistelemään välillä jonkun verran, ettei suorittajavanhempi painaisi päälle. 

Useasti olen miettinyt, miten kapeisiin malleihin lasta koko hänen pienen elämänsä aikana sovitellaan. Ensin neuvolassa ja päiväkodissa, myöhemmin sitten koulussa. Mitäpä jos muottiin, käyriin ja kaavoihin sovittamisen sijasta lapsi saisikin esittää sellaisia asioita, joita hän osaa, mutta joita ei neuvolassa osata kysellä? Tylleröisen listalla olisivat ainakin:

  • Kiipeily. Paitsi puistossa ”isojen” kiipeilytelineellä, niin myös kotona sohvalla, kirjahyllyssä, you name it! Sovellettuna myös joukkoliikenteen eri välineissä ja etenkin Ikeassa.
  • Valikoiva kuulo. Tätähän monet aikuiset käyvät opiskelemassa terapiassa, heille tämän kuuntelematta jättämisen nimi on vain ”suodattaminen”. Siis että aktiivisesti jätetään kuulematta ja huomiota vaille sellaiset ikävät asiat (kuten esim. älä juokse parkkipaikalla, pistä vaatteet päälle, tule tänne, istu alas jne).
  • Äänen käyttö vaaratilanteissa, joihin lukeutuvat esim. pukeminen, syöminen, ovesta ulos lähteminen, kotiinpaluu jne. Eipä jää mielipide muiden varjoon.
  • Laulutaito. Miten moni saa laulaa neuvolassa? Meksikon pikajunaa kärryissä loilottava kiharapäinen tyllerö on kuin suoraan Broadwaylta: ” Kädet ylös gentlemen/huutaa käskyn terävän/Iso-Pat ja pari kertaa kattoon laukaisee/parempi kun jokainen nyt lompsan aukaisee/kuula sille, joka kenkkuilee” ja asiaankuuluva reikäraudanheilutuskoreografia mukaan. Kerran tosin bussissa eräs vanhempi herrasmies ymmärsi kiitellä, miten lapset kuitenkin osaavat vielä näitä hyviä klassikoita!
  • Keskustelutaito. Eihän siinä neuvolassa ehdi paneutua niinkään tiukkoihin kysymyksiin kuin esim. ”äiti, tykkäätkö sinä silikoonista?”. Ja tämän kysymyksen syvimmän olemuksen ymmärtävät ainakin kaikki he, joilla luetaan Allakka Pullakkaa, tuota suomalaisen lastenrunouden transmodernia klassikkoa.
  • Vaikenemisen taito. Sen tosin neuvolassa täti saa huomata, kun ei saa vastausta mihinkään. Mitäpä sitä turhia jauhamaan.
  • Rohkeus. Tätäkin on vaikeaa osoittaa keinotekoisessa tilanteessa, tarvitaan aito vaaratilanne, kuten esim. valintamyymälän parkkialue lauantai-iltapäivällä, tungosta täynnä oleva junalaituri tai ihan vaan mahdollisimman sokkeloinen tila. Kova vauhti ja katse tiukasti jonnekin muualle paitsi äitiin. Ja tähän voi yhdistää hämmästyttävällä simultaanikapasiteetilla tuon suodattamisen!
  • Kuka haluaa piirtää jollain naurettavalla tylpällä kynällä, kun voi kaivertaa! Haarukan piikeillä, hampailla, millä vaan! Luovuuden mahdollisuudet ovat rajattomat!
  • Erilaisten elektronisten laitteiden käyttöähän ei mitata neuvolassa millään tavalla, joten ei ihme, että hallitusta myöden ollaan huolisaan maan tulevien täysi-ikäisten tietotekniikkataidoista. Puhelin, kamera, läppäri, täppäri, XBOX, kaikki sujuu. Ei siis huolta, täällä kasvaa aito diginatiivi.
  • Tanssi/taistelulajit. Nämä ovat käsittääkseni aivan sisäsyntyisiä taitoja, joita on jokaisella lapsella. Sitäpaitsi on tutkittu juttu, että tällaiset itsensäilmaisemiseen tarkoitetut nonverbaaliset jutut ovat omiaan tasapainoiselle mielelle ja hyvälle itsetunnolle.

Että hei, neuvolalaitos ja käyrien rakastajat! Jospas kiinnittettäis katse niihin taitoihin, joita osataan, eikä niihin, missä mahdollisesti on puutteita. Tämäkin lista on vain murto-osa kaikesta siitä nerokkuudesta

Menneellä viikolla

Elämä tuli taas palstanpidon väliin. 

Tässä menneinä aikoina on mm:

 

  • Piipahdettu Phocahispidan seurassa Aarrekidillä tutustumassa ensi syksyn uutuuksiin. Siitä toivottavasti tajuan pistää vielä muutaman lisäsanasen. Sydämen asia näet: kotimainen/valvotut tuotanto-olosuhteet ulkomailla/eettinen, tyylikäs lastenvaate nimittäin ON mahdollinen. 

  • Käkitty puistossa vesisateessa. Ei se kahluualtaan vesi paljoa +10 asteessa auta, kun päällä pitäisi olla sukeltajan märkäpuku.

  • Syöty ja juotu ja viihdytty. Miksi en tajua ottaa valokuvia, kun meillä on ollut tyyppejä käymässä? Kiitos vielä Iksu, jälkikasvunsa ja Rosanna! 
  • Juotu viiniä ja keskusteltu kirjallisuudesta. Tervetuloa Rosanna uudestaan, milloin vain!

  • Istuttu Helsingin kattojen yllä ja ihmetelty, miksi meri tuoksuu vain länsirannikolla

  • Käyty Korkeasaaressa. Hetken näytti siltä, että tylleröinen aikoo vain nukkua ja että vanhempien osaksi jää vain kahvinjuonti ja riikinkukkojen ihastelu.

Nyt kun arki taasen iskee, voi olla että tännekin ilmestyy taas enemmän ajatuksia ja vähemmän kuvia. Paitsi että menomeininki taitaa lopahtaa meillä vasta sopivasti juhannuksena. Silloin on suunnitelmissa siivousta ja kodinkasaamista. Ehkä voisin julistaa jonkun kilpailun, jossa jokainen saisi kertoa, miten pitkään muuton jälkeen erinäisiä kasoja on vielä nurkissa pyörinyt?

Tällaisina sadepäivinä

Mitäpä sitä tekisi tällaisena sadepäivänä? Kun puolisko potee spontaania krapulaa (mutta tunnetusti parhaat bileet tulee yllätyksinä), itse on valvonut puoli yötä Paljasjalkaisen Kuningattaren kanssa ja herännyt aamulle leipomaan sämpylöitä, koska kaupassa ei kukaan ole muistanut käydä. 

No sitä lähtee tietenkin ulos hengittämään raitista ilmaa, tosin samalla kun naama kastuu tihkusta miettien, miksi teen tämän itselleni.

Lapsi luontokuvaajana: Äiti, otetaan kuva tästäkin puusta. Ja tästä!

Sitä voi pelkästä ajantajun riemusta (Nyt on aikaa! Jee!) ommella vaikka puolet niistä kankaista, joita on marinoinut kaapeissaan.

Tästä kuosista tuli äiti-tytär -tiimiasu. Kuvassa vain tylleröisen versio, äitin on tietenkin jo päällystetty kuralla tuolla valokuvausreissulla.

Nyyh, mulla on jo iso tyttö, kun puoli metriä ei enää riitä tavallisen liivimekon materiaaliksi. Sävellettyä ja sovellettua.

Tylleröinen ei kuulemma suostu käyttämään tätä. Kuka haluaa?

Mitäpä muutakaan sitä tekisi kuin istuisi lätäkössä. Ainakin toinen meistä oli puistoreissulla ikionnellinen.

Tihkusadepäivät ovat loppujenlopuksi ihan ok.

Äitienpäivänä

Tänään olen saanut mm.:

  • nukkua aamulla pitkään
  • hienoja päiväkodissa askarreltuja juttuja
  • hienon Titi-Madamin helysen
  • melkein hermoromahduksen, kun tajusin että tylleröinen ei vissiin enää nuku kotona päiväunia
  • herkullista kakkua
  • Ildefonso Falconesin uuden kirjan
  • viettää koko päivän omieni kanssa

Onneksi aurinko on paistanut melkein koko päivän. Muuten parit puistoreissut olisivat ehkä olleet muuta kuin mukavia.

Pieni ei ole niin pieni. Nyyh, miten aika kuluu.

Äitienpäiväkukka. Tylleröiseni on hienosti oppinut äidiltään hokeman ”yksi riittää”.

Onko lätäkön kautta otettu selfie puddlie?

Eilen illalla tylleröinen yllätti meidät painelemalla omaan huoneeseensa nukkumaan. Ensimmäistä kertaa. Ja nukkui ilmeisen makoisasti koko yön. Snif, mun lapsi kasvaa.

Tulkaa katsomaan!

Uutena hohtelevaa banneria nimittäin! Ja asialla ei tälläkään kertaa ole kotigraafikkoni, vaan luomispuuskassaan taiteillut phocahispida. Joten ihastuneet hurraa -huudot, ylistyslaulut ja aplodit kuuluvat siis Norppaemon tontille 🙂 Olin muuten harvinaisen hankala asiakas, tasapainoilu postmodernin ironian, maukkaan mauttomuuden ja pakollisen Berliinin katutaiteen välillä ei ole yksinkertaista, mutta mielestäni phocahispida onnistui aivan täydellisesti.  Taitelijanorppa on luonut myös Lentoaskeleille sekä Tassuille ja töppösille uudet ulkoasut, noissakin sietää käydä ihailemassa!

Pipotutoriaalit jäävät nyt tämän viikonlopun osalta tekemättä, sillä näiden Helsinkiä tänään ravisuttaneiden raekuurojen inspiroimana lähdemme hakemaan kesärenkaita Åbosta (ni vet ju, varför Paris, vi har ju Åbo. Eli varmaan parin viikon päästä taas Turussa). Samalla reissulla käydään jo perinteeksi muodostuneessa Caribian kylpylässä, eli uimatalossa, niinkuin tylleröinen asian muotoili. Vähän tässä itken verta, etten nyt heti pääse iskemään kynsiäni Kankaiden yöstä tilaamiini kankaisiin joista 2/3 tuli tänään postin mukana, mutta onhan tämä nyt vaihtoehtona vähän niinkuin second best. Näillä näkymin sunnuntaina saattaa olla ensimmäinen mahdollisuus päästä leikkelemään mekkoja, tunikoita, t-paitoja ja tietenkin niitä myssyjä ja lippiksiä. Siihen asti maakuntamatkailua kotiseudulla ja toivottavasti pizzaa joko Pizzariumissa tai Trattoria Romanassa.

Detaljeja ja…

On se mukava tämä uusi koti….

On se ihana uusi matto…

…iso vaatehuone, jonne mahtuu paaaaaljon vaatteita ja muuta…

…uusi suihkuverho…

…hatturasiat somasti pinossa…

…norsu yöpöydällä…

…tylleröisellä oma kirjahylly…

…ja äidillä oma ompelunurkkaus.

Kyllä on idyllistä  ja somaa, eikö?

Sitten on kyllä vielä se nk. epämiellyttävä totuus:

Voi herranjestas…

Tiedättekö sen vinkin, että kun alkaa hieman turhautumaan, niin kannattaa väkisin kiskoa suupieliä ylöspäin? Tunnen olevani edellämainitussa lajissa korkeanpaikan leirillä. Olen tullut pitkällisen pohdinnan tuloksena siihen loppupäätelmään, että työntelen mieluummin kuumia neuloja kynsieni alle samalla kun silmäripsiäni nypitään irti yksi kerrallaan, kuin muutan enää ikinä. 

Surrrrrrr

Miten helposti sitä jääkään keskustaa kiertävälle radalle kun lounastreffien takia pistää päänsä ulos aurinkoiseen kevätpäivään. Vaikka kotona odottaisi kouluhommia, jotka on pyhästi itselleen luvannut hoitaa, pakkaamattomia tavaroita ja vielä vähän maalamattomia seiniä, löysin itseni aurinkolasit nenälläni kepsuttelemassa pitkin keskustaa. Mukaan takertui uusi vessan matto ja suihkuverho. Ei ole edelleenkään tulossa meille skandinaavisen mustavalkoista huushollia.

Pirteä matto. Oikeasti ei aivan noin keltainen. Keltainen on hyvä matossa, en ala maalaamaan.

Muuttotuska alkaa huomenna ja päättyy toivottavasti maanantaihin mennessä. Olen tehnyt tässä kuussa vähiten postauksia näemmä koko palstahistoriani aikana. No, otan vahingon takaisin sitten ensi kuussa 🙂