Todellinen prinsessa hei, älä edes hengitä!

Nyt kun maanataina kaikilla on glitteriä vähintäänkin hiushuituvassa, jotta taas muistettaisiin, että ei, lasta sen enempää kuin ketään ei saa kiusata sen perusteella, mihin hän haluaa pukeutua, aloin taas miettiä tyttöjä ja poikia muutenkin kuin vaatteiden osalta.

Tyttäreni on prinsessa, enemmän kuin 70-luvulla syntynyt äitinsä olisi ikinä osannut kuvitellakaan. Siinä missä itse olen käyttänyt tyytyväisenä punaisia kumppareita ja kirkkaan vihreää froteeasua (ja voi luoja miten nykyään froteeta vaatteissa inhoankaan!), oma lapseni on ainakin hemmetin tarkka siitä, onko asu kirkasta, tummaa vai vaaleaa pinkkiä, joita ei luonnollisesti voi sekoittaa toisiinsa. Ja kaikki prinsessainen, kruunut, helyset, korkkarit, käsilaukut, äidin puuterihuisku, ihan kaikki, on valtavan tärkeää.

Ja minä, jonka feministinen mieli yrjöää radioaktiivista velliä lukiessani yhä uudestaan ja uudestaan satuja neidoista pulassa ja tosirakkauden suudelmista, kestän tämän kuin nainen. Koska ne jutut ovat lapselleni tärkeitä, koska hän ammentaa niistä omiin leikkeihinsä tavalla, jota minä en kaiken opitun ja uudelleen opitun jälkeen näe. Ja onneksi hän surmaa lohikäärmeetkin itse. 

Mutta yhdessä kohtaa äitiä hatuttaa vietävästi. Kun jalokivet tipahtelevat heikoista muovisormuksista, kun lelukenkien soljet ovat valmiiksi irti, kun prinsessamekossa on vesipesukielto ja kruunu yksi toisensa jälkeen lävähtävät kappaleiksi pienen ihmisen käsittelyssä. 

Jos ostaisin leluja itselleni, ostaisin pelkkiä puujunaraiteita ja söpöjä puukuppikakkuja. Mutta kun ne lelut ovat pienelle prinsessalleni, joka tykkää paljeteista, glitteristä, timanteista ja hörselöistä. Vihaan lapseni mielen pahoittamista, etenkin silloin kun en toteuta vanhemman ikiaikaista tehtävää tuottaa lapselle pettymyksiä, vaan todella haluaisin ilahduttaa häntä. Ja vihaan tätä ihmeellistä tapaa tuottaa maailmaan roskaa, joka on tarpeetonta jo ennen kuin se on otettu paketistakaan.

Joten tämän äidin varustukseen kuuluu tätä nykyä ainakin tekstiililiima, kontaktiliima, neula ja lankaa lähes aina kun avataan joku prinsessainen, useimmiten lahjaksi tullut paketti. ”Äiti korjaa sen” on lausuttu ennekuin lapsi on edes saanut lelua käteensä. 

 

Odotan kertomuksia käteenhajoavista rakennussarjoista, lelutyökaluista yms. muista vastakkaiselle sukupuolelle stereotyyppisesti suunnatuista leluista. Koska vähän veikkaan, että tässäkin nyt on tällainen tyttö-passiivinen – poika-aktiivinen -jaottelu. Prinsessat istukoon torneissaan.  

Viikon paras päivä on tietenkin perjantai

 

Olipa kerran perjantai, jolloin aamulla sai iloita siitä, että oma auto oli kamalasta kelistä huolimatta pysynyt tiellä ja se penkkaan törmänyt oli itseään huomattavasti paremmilla hermoilla varustettu kollega. Se sellainen perjantai, jolloin töissä saa huhkia hiki hatussa, töitä tehdään hartiavoimin myös ruokalassa ja jolloin sen ainoan kerran kun elämässään on tankkaamassa ABC:lla huomaa ääskorttinsa olevan puolisonsa lompakossa.

Kotiin päästessä päässä jyskyttää kiire-kiire-kiire ja missä ovat kaikki ehjät sukkahousut. Äkkiä-äkkiä-äkkiä tavarat kasaan, laukku olalle, toinen toiselle, patja käteen ja käääk, ehditäänköhän me ikinä perille.

Wrooooom, Iksu kurvaa kotikulmaan, äkkiä kyytiin, äkkiä kaasua pian-pian-pian.

Taika alkaa vaikuttaa jo auton kyydissä. Hyvät ihmiset, käykää kahvilla ja kaupassa Hämeenlinnassa! Mistä ihmeestä ne kaikki ystävälliset ihmiset sinne ovat päätyneet? Paras Alko on sellainen, josta saa alkoholittomankin kuoharin hyvien suositusten saattelemana, muista juhlajuomista nyt puhumattakaan. Kahvilan myyjän kantaessa pöytään ekstrasuklaakonvehteja, koska unohti laittaa kahvimme take-away -kuppeihin, olen valmis liikutuksen kyyneliin.

Kun pääsemme perille, tapahtuu jotain. Panta pään ympärillä hellittää, niska rentoutuu, yhtäkkiä ei olekaan ollut pitkää työpäivää, vaan edessä onkin pitkä yö täynnä ruokaa, juomaa ja huippuseuraa.

Ruoka on herkullista, onhan sitä olleet tekemässä ihan parhaat kokit. Nenä gewürztraminer-lasissa nuuskitaan kesää ja nurmikkoa, keskustellaan pehmopornoklassikoista kirjallisuudessa, nauretaan päät irti, avataan ystävänpäiväpaketteja, ihaillaan masuja ja asuja.

Kun silmät painuvat kiinni, hymyilen.

Aamulla keittiön lattialta (juu siinä oli kyllä se patjakin välissä) kömpiessäni nyökkään laimeasti kreivi krapulalle, joka ymmärtääkin poistua nopeasti takavasemmalle. Katselen ympärilleni ja hymyilen edelleen, sillä kaikella rakkaudella, lapseni, joskus on paljon kivampaa herätä rauhassa.

Pää saattaa jomottaa, mutta mieli on kevyt. Pöytään kannetaan juustoja, hedelmiä, croissantteja, vohveleita ja vaikka mitä. Mielessä välähtää, että vaikka ihminen useimmiten tajuaa miten hyvin hänellä oikeastaan asiat ovat vasta kun asiat ovat huonosti, se toimii myös toisin päin. Että miten huonosti asiat ovat olleet ja miten hyvin ne voisivat olla. Miten kiristämisen sijasta voisinkin hymyillä. Miten asiat ovat niin paljon paremmin, kun aamiaiseksi on vohveleita.

Muistan, kun Tanskassa työskenneltyäni tulin takaisin Suomeen ja moni kommentoi että ”sä hymyilet ihan jatkuvasti”. Hei ihanat tyypit, te ootte mun henkinen Kööpenhaminani: mä täällä vaan hymyilen!

Lisää tunnelmia phocahispidan, Rosannan, Emmin, Iksun ja Sillypääntsin tonteilla. Klikkaa ja hymyile!

Kuva: Sillypäänts

Ihana arki? Ou jee.

Ihana arki-otsikon alla on yleensä lähikaupan virkeitä valkoisia leikkokukkia ja seesteinen latte. Omat tulppaanini ovat tällä hetkellä näinkin arkisessa kunnossa:

Onko arjessa mitään ihanaa? Onhan siinä. Ei ole mitään niin ihanaa kun päästä päiväunettoman luota töihin lepäämään. Jättää tiskit lillumaan hyvällä omallatunnolla: minä olen tämän päivän leiviskäni suorittanut, odottakoot huomiseen. On suorastaan mahtavaa, että päiväkoti hoitaa lapsen tahdistamisen arkeen: on aamiainen, ulkoilu säässä kuin säässä, lounas, päiväunet, ulos ja kotiin. Itse tarvitsee hoitaa vain kohdat toimitus ja nouto. Ihanaa miettiä aikuisten asioita, jotain muuta kuin kotia ja perhettä koskevia, jättää kitisevät sukulaiset omaan arvoonsa, miettiä tekemistä muiden lapsille.

Silloin viikonloputkaan eivät näytä kaaoksen jatkumolta. Voi aivan rauhallisesti napsia hyvä äiti -pisteitä pyöräyttämällä pellillisen muffinsseja:

Pajatson tuplausmusiikki korvissani soiden ja tuplapottia mielessäni keräillen vatkasin pussillisen Dr. Oetkerin ihmeainetta, nakkasin sen pursottimeen ja täräytin tylleröisen käteen. Lopputulos on vallan ihana:

Seuraavaksi ajattelin herättää puoliskoni luukuttamalla svengaavan homoeroottista Ankkurinappia täysillä, mutta tuo rotjake nousi jo. Onhan kello puoli kaksitoista.

Tungin suuni täyteen tuoretta korianteria, suljin silmäni ja haistoin kesän, vastaleikatun ruohon ja etäisen lammashaan. Kokeilkaa korianteria!

Ihana arki ei aina kiteydy valkoisissa leikkokukissa. Eikä arki ole aina mitenkään leimallisen ihanaa, itselleni riittää varsin hyvin, että se on siedettävää. Joten toivon omaa (ihanaakin) arkea ihan kaikille!

Hei joulurauhaa

 

Luin jostain, että ihmiset lataavat jouluun niin paljon odotuksia, että konflikteilta on usein mahdotonta välttyä.

Joku jouluihmiseksi itsensä luokitteleva on esimerkiksi onnistunut loukkaantumaan joulupukkipoleemisen Puutalon tavasta viettää joulua omalla tavallaan, onpa kutsunut postauksia jopa antijouluisiksi. Vaikka varmasti päällisin puolin kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että ei ole vain yhtä oikeaa tapaa viettää joulua, niin taustalla häilyy kuitenkin ajatus jostain ”oikeasta”.

Joka vuosi jouluihminen odottaa joulua omalla tavallaan. Joku suunnittelee piparitalon pohjapiirrustusta ja huonejakoa, toinen selaa Pantonen värikarttaa, että joulukoristeiden värit takuulla sopivat nojatuolien käsinojiin ja kolmas kaivaa lanttulaatikon reseptiä esi-isiensä reseptikätköistä. Ollaan toiveikkaita, täynnä odotusta.

Minä olen usein täynnä ahdistusta. Odotan vain taivasta niskaani.

Olen viettänyt melko monta aikuisikäni joulua sairaalan odotuspenkissä tai muuten vain peläten vaihtelevien läheisten hengen puolesta. Ainoat odotukset joulun suhteen ovat useamman vuoden ajan kietoutuneet vain yhden teeman ympärille. Ja huolimatta siitä että tilanne on ollut jo jouluja ja jouluja rauhallinen, pelko asuu rintapielessäni.

Joten anteeksi jouluihminen, jos en ota osaa tipetipetiptappiisi, jos en ole kiinnostunut reissaamaan ympäri Suomenmaan laatikoittesi perässä, jos en näe sitä mikä on aina ollut ja minkä aina olisi hyvä olla. Minulla on ollut vähän raskaammat perinteet niskassani.

Jouluihminen hei, siihen voi olla syynsä, miksi joku haluaa syödä nimenomaan perinteisen joulu-saag paneerinsa, miksi hänen joulunsa on parhaimmillaan Teneriffalla tai Dubaissa tai töissä, miksi hän ei halua antaa eikä vastaanottaa yhtäkään pakettia.

Minäkin kyllä näen itseni jouluihmisenä. Glögi on herkullista, kuusen ja hyasinttien tuoksu on huumaava ja tuo muistoja lapsuuden taikaa täynnä olleista jouluista. En kaipaa perinteinta, mutta rauhaa sitäkin enemmän.

Tänä vuonna vietämme joulua ensimmäistä kertaa ilman, että kukaan sanelee, miten ja missä meidän olisi hyvä olla milläkin kellonlyömällä. (Toivon myös kovasti, että kaikki säilyvät hengissä). Kaipaan sisaruksiani sillä he ovat kaukana ja samalla ymmärrän heitä. Minäkin haluan olla kaukana. Me olemme väsyneitä olemaan kenekään toisen joulumieli, meidän pitää saada etsiä omamme.

On ollut lähes ruumistairtaantumiskokemus olla oman itsensä jouluihminen.

Meillä on tulppaaneja, hyasintteja tylleröisen ikkunaan taiteilemat lumihiutaletarrat. Ne ovat vähän rutussa ja kasassa, mutta ne ovat hienot juuri niinkuin ovat.

Meillä on joulukuusi, jossa on kolmet valot. Värivalot muistuttavat omasta lapsuudestani kultaiselta 80-luvulta.

Saan istua yksin hiljaa keittiössä, juoda glögiä ja syödä pipareita ilman että kukaan kyselee mitään. Meillä on sotkuista, mutta puhdasta. Joulu tulee siitä huolimatta, että pyykkitelineellä on vielä pyykkiä. Minä kestän tyynesti ajatuksen siitä, että pari joululahjaksi meinattua pipoa on vielä ompelematta. Joulu ei lopu huomiseen.

Askartelin tylleröiselle tontunkurkistelukiikarit. Tylleröinen on viikonlopusta alkaen vaeltanut pitkin poikin ja tiiraillut tonttuja kädet kiikareina. Leikkiin on valtavan rentouttavaa tempautua mukaan, sitä voi aivan hyvin nähdä itsekin tontun vilahtavan juuri siellä kuusen luona. Tonttu alkoikin kätkeä kaikenlaisia pikkupaketteja ympäriinsä. Mikäli paketista on paljastunut elokuva, on se tarkoittanut sitä, että isillä ja äidillä on hetki aikaa olla rauhassa.

Huolimatta siitä että en henkilökohtaisesti kaipaa lunta muuhun kuin hiihtämiseen, oli tänään pakko myöntää, että kyllä nyt on kaunista. Todella kaunista.

Tytöt tanssivat ikkunan huurussa kun vesipannu on kiehunut tovin liian kauan. Jouluni ei ole vain hyasinteissa ja pipareissa. Henkilökohtaisen jouluhetkeni koin tänään Vantaan Jumbossa. Väkeä oli vähemmän kuin normaalina viikonloppuna, me vielä haimme viimeisiä konvehtirasioita, kahvipaketteja ja kynttilöitä niille, joiden ystävällisuudestä ja avusta saamme näinä pyhinä nauttia. Kellään ei tuntunut olevan kiire minnekään, kassajonoissakin ihmiset näyttivät ottavan rauhallisesti, kuin tietäen, että tässä saa pari päivää olla jonottamatta yhtään missään, että nyt voi jonottaa vaikka kolmen päivän edestä. Aikamme pyörittyämme, muutamat alennusmyynnitkin tarkastettuamme ja pari tonttupakettia ostettuamme tylleröisen jätskinälkä alkoi olla jo melko kovaäänistä. Siinä me sitten pohdimme, että tullako kotiin syömään ruokaa vai marssia johonkin pikaruokapaikkaan. Kysyimme tylleröiseltä, joka tosin jo muutaman päivän oli haaveillut, että pääsisi ”isin kanssa siihen lavintolaan, mistä saa muumipurkkaa”. Valitsimme Hesen sijaan kuitenkin Chicosin. Paikka oli puolityhjä, pöydissä istui rauhallisia seurueita lounaalla ja kahvittelemassa. Tarjoilijat hymyilivät, jutustelivat kevyesti keskeään sekä asiakkaille  ja ohikulkiessaan kyselivät pöytäseurueilta, saisiko olla vielä jotain lisää. Tylleröinen söi lihapullansa ja vihanneksensa, ranskiksetkin viimeistä myöten. Lapsen ruoka lennähti pöytään nopeasti, ja me aikuiset saimme omamme kun alkoi näyttää siltä, että aikuisetkin saavat syödä kahden käden lounaan. Siinä omia kanankappaleita järsiessäni, katsellen kuusi lusikallista strösseleitä omaan jätskiannokseensa kaatanutta tylleröistä tunsin oman jouluhetkeni. Rauhassa, jonkun toisen tekemä ruoka nenän alla, omieni kanssa.

Yhtä rauhallista jouluhetkeä toivon kaikille, jokaiselle omalla tavallaan.

homo. Homo. HOMO. homohomohomohomo! Pelottaako?

Lakivaliokunta onnistui taas hylkäämään esityksen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tätä jokseenkin ennalta-arvattavaa tapahtumaa edelsi kaikenlainen tunteisiin vetoava polemiikki, josta ehkä säälittävin esitys, joka omiin silmiini osui, oli vetoaminen lasten oikeuksiin. Tämä ehkä konkretisoi vastustajien rakentavien argumenttien vähyyden, jos sellaisia varteenotettavia vastustajilla on ikinä ollutkaan.

Kysymys on tasa-arvosta lain edessä, joten arvon vastustajat, te tulette häviämään tämän, jos ei vielä nyt niin viimeistään siinä vaiheessa kun joku keksii puuttua siihen, miksei kaikkia maan kansalaisia kohdellakaan tasapuolisesti. 

Mutta ehkä jos vastustajilla ei olisikaan tasa-arvoa vastaan mitään.? Jos se onkin vain kirkko ja homohomohomohomohomo! HOMO! Jo sana saa tietyntyyppiset ihmiset (usein myöhäiskeski-ikäisen mieshenkilön, joka mieluiten nauttii pornoelokuvansa kahdella naisella) kauhun valtaan. Iiik, homo! Sehän saattaa käydä kimppuun milloin tahansa! 

Miten rationaalista ajattelua. Että kun heterotkin käyvät toistensa päälle ihan kuinka tahansa, yllättäen ja pyytämättä niin näin toki toimivat homotkin (iiik, taas se sana). Vai miten se menikään..?

Kun kuulin Jukka Takalon Homo-biisin olin juuri tajunnut olevani raskaana. Sanat saivat todella miettimään, millaiseen maailmaan haluaisin lapseni syntyvän ja millaiseen maailmaan hän luultavasti tulee syntymään. Ja tähän perään voidaan lisätä valtava määrä hormonikyyneleitä.

Jokainen on vähän homo. Siitä on jo monta vuotta, yli kymmenen, kun suutelin tytön kanssa. En mielenkiinnosta, en kokeilunhalusta, en ollut itseni kanssa sekaisin enkä hukassa. Humalassa, niinkuin nyt opiskelija yleensä viikonloppuna bilettämässä on, muttei se poista sitä faktaa, että alkoholin vaikutuksen alaisena olen kyllä miehiäkin suudellut. Suutelin tytön kanssa, koska hän piti minua puoleensavetävänä ja minä häntä. Hän oli valtavan kaunis punaisine hiuksineen, jotka tuoksuivat hyvältä. Hänellä oli matala, rauhallinen puheääni ja lempeät suuret silmät. Hän oli ihana, on varmaan vieläkin. 

Noista suudelmista olin iloinen jo tuolloin, sekä keskustelusta hänen kanssaan, vaikka tulimmekin siihen tulokseen, että ehkä siinä ei nyt kannattanut sydämiä lähteä särkemään. Mutta näin vuosiakin myöhemmin olen ylpeä kun sanon, että minäkin se olen vähän homo.

Kuunnelkaa, se on kaunis sana.

Ai ruma vai?

Arvatkaapas vaan, missäs sitä ollaan oltu?

Ehkä Tukholmassa?

Jossain antiikissa?

Jugendlandiassa?

Jossain suurlähetystössä?

Modernilandiassa?

Sillan alla?

Betonibrutalismin saartamana?

Kivipainon varjossa?

Pietarissa?

No Turussa tietenkin!

Turku on kaunis, kaikista grynderien murskayrityksistä huolimatta. Kesät talvet Turku säteilee hiljaa ja arvokkaasti aina ajassa mukana, tänä viikonloppuna tihkusateen elegantisti harmaannuttama. 

Kauneinta Turussa tällä kertaa olivat kuitenkin Kahvia, kiitos! -blogin Kahvittelija ja Matkalla äidiksi -blogin MM. Oli ilo tavata, toivottavasti nähdään pian uudelleen <3

Piiskaa, hei beibi anna mulle piiskaa!

Haha, tämän ei kukaan arvannut tulevan!

Ei täällä Siperiassa sentään mihinkään ikuiseen lepoon tai muuhun toimettomuuden alhoon ole jämähdetty, päinvastoin. Kiirettä on pitänyt ja se jos mikä tunnetusti haittaa harrastustoimintaa. Elämä on ja siinä vauhdissa ei auta kuin pysyä mukana.

Täällä Siperiassa on alkanut puhaltaa myös sellaiset muutoksen tuulet, että huvikummussa saatetaan jopa siivota välillä kun ehditään. Ja siihen suurimpana kannustimena on tietenkin toimineet vastahankitut tekniset apuvälineen:

Tadaa! Kyllä, mattopiiskoja, kaksin kappalein!

Meillä siis käydään ikuista joko hiljaista tai kovaäänistä taistelua siitä, koska siivotaan, miten siivotaan, mitä siivotaan ja siivotaanko ylipäätään. Siippani on murentinut mattojen ulkonakäymättömyyttä, mutta mattopiiskan puute on estänyt häntä tekemästä mitään asian eteen. 

Me edustamme erillisiä koulukuntia. Minä edustan rottinkipiiskojen puolta ja ukkoni liputtaa Sini-tuotteen lärpäkkeen puolesta. Huolimatta siitä, että kotiutin (ou jee, käytän tuota sanaa tosissani, sillä viime viikolla istuin tuotekulttuurin luennolla, jossa tuon termin merkitys aukeni aivan uudella tavalla) rottinkipiiskan pari kuukautta sitten Turun torilta ja siippani löysi Sini-tuotteen muutamia viikkoja sitten Kyläsaaren kierrätyskeskuksesta, ei ukkorahja ole vielä kertaakaan saanut mattoja pihamaalle.

Mutta voi pojat, minäpä olen! Olen heilutellut piiskoja niin että kivet ovat eteisen matosta sinkoilleen varmaan Vallilaan saakka, ääni on kaikunut kivisessä kaupingissa varmaan satamassa asti ja matot ovat olleet ainakin kerran viikkossa suurin piirtein puhtaita ja ulkoilleet mallikelpoisesti!

Olen siis hutkinut mattoja kahdella erilaisella piiskalla, ja täytyy sanoa, että edelleen kallistun rottinkiruoskan puoleet. Kevyempiin puuvillamattoihin Sinin lärpäke on ihan ok, mutta käyttöääni on naurettavan kova tehoon verrattuna. Sellainen lattea, mutta korkea whiiiisk whiiisk -ääni kantautuu sillä eteisen mattoa tampatessa. Olohuoneen tukevampaan puuvillamattoon tai lastenhuoneen lyhytnukkaiseen tekokuitumattoon ei siitä ole. 
Rottinkinen mattopiiska sen sijaan metelöi kumisevan tehokkaasti ja saa kaiken tomun ja roskankin lennätettyä vauhdikkaammin. Puhumattakaan, miten mahtavasti aggressiot saa purettua, kun piiskaa kaksin käsin painavaa mattoa.

Loppuyhteenvetona sanoisin, että ihan niinkuin mikä muukin apuväline, tulee myös mattopiiska valita käyttökohteen mukaan. Naureskelin siipalleni, että meillä vieraileva ihminen ei ikinä voisi kuvitella, että meillä käytetään nykyään kahta mattopiiskaa lähes viikottain, mutta niin se nyt näyttää olevan. 

Ja aijai sitä tehokkuusilluusiota, jonka pampam tai whiiskwhiisk saa aikaiseksi.

Kätevä emäntä kuittaa ja kiittää, tiedä minkälaisia siivousvälinevertailuja vielä lieneekään tulossa 😉

Tuli tauko

Ja otsikko ei siis ole yhdyssanavirhe ja tämän postauksen aihe Lähi-idän tilanne. Ehei, vaan eipä ole tullut palstaa päiviteltyä pitkiin aikoihin.

Jaa miksi? Noh.

Ehkä kaikki on alkanut jo joskus aikaisemmin, ehkä tämän syksyn mukanaantuoma ei-mikään-uusi on aiheuttanut pientä lamaa. Luultavasti näppylät hyytyivät näpppäimille lopullisesti erään runsaat pari viikkoa sitten yliopistoruokalassa käydyn keskustelun myötä.

Puhuimme elämästä, mistäs muusta. Siitä, miten maailma ei juuri nyt tunnu oikealta paikalta olla. Siitä miten väsyttävää on, kun ihanteena on tulla ihan miksikä vaan, miten ebolakin voi olla mahdollisuus ja miten minä tulee yhä useammin ennen meitä, ja mekin on toistuvasti niitä toisia vastaan.

Tässä kohdassa olimme jo niin masentavissa tunnelmissa, että aloimme jakaa kokemuksiamme eri terapioista, joissa olimme käyneet (voi kyllä, kun viisi eri ikäistä jo jonkun aikaa työelämässäkin viihtynyttä ihmistä istuu samaan pöytään, on aivan mahdollista, että ainakin n. 60% keskusteluun osallistuneista on kärsinyt jonkinlaisesta mielenterveyden kuormituksesta sekä käyneet sen seurauksena jonkinasteisessa keskusteluhoidossa ja loput ovat muuten vain halunneet tutkiksella itseään eri terapiamuotojen avustuksella). Pääsimme onnekkaasti siihen lopputulokseen, että vaikka maailma silloin tällöin vaikuttaisikin vähän turhan kovalta, on omissa käsissä sentään se, ettei siitä omalta osaltaan tee vielä kovempaa. 

Mitenkä tämä nyt liittyy sitten mihinkään? Mehän jauhamme näitä asioita lähes joka päivä samalla kun puhumme siitä, mitä ja miten lapsille nykyään voisi opettaa sitä-tätä-ja-tuota ja millainen maailman olisi meidän mukaan täydellinen. Mutta sen verran ajatukset jäivät elämään, että yhtäkkiä minä ei tuntunutkaan enää niin merkitykselliseltä, että sen ajatuksia maailman menosta olisi ollut välttämätöntä jakaa kenellekään muille kuin niille, joita kohtasi kasvoista kasvoihin. Ne varhaiset aamut, jotka sumuisina valkenivat fillarin kiitäessä Alppipuiston halki eivät enää näyttäytyneetkään mahdollisena kuvituskuvamateriaalina, vaan pelkästään siinä hetkessä elettäviksi, katoavaksi syntyneinä. 

Mikä saa ihmisen palaamaan takaisin? 

Ehkä kokeilemisen halu, ehkä vanha tapa. En tiedä, käykä täällä enää juurikaan kukaan, mutta hei sinä joka tulit kylään, kerro, mikä olisi hyvä syy jatkaa? Eikä syyn tarvitse olla edes hyvä. Riittää että se antaa jonkun näkökulman aiheeseen

Iltavapaa

Perjantaina siippa ja tylleröinen pakkasivat tavaransa ja lähtivät mummolaan = anoppilaan. Vapaailtaa juhlistin señor Jaume Serran kanssa (kiitos heta margareta muistutuksesta!) ja piipahtamalla kaupungilla.

Koitin leikkiä entistä elämääni. Silloin saatoin ihan tuosta noin vain poiketa vaikka H&M:lle sovittelemaan vaatteita, vähän kokeilemaan, että minkälaiset syksyn uutuudet saattaisivat näyttää kivoilta ja kantaa sitten kassalle jonkinlaisen asukokonaisuuden.

Ensimmäinen ajatus, joka mieleen juolahti siellä henkkamaukalla kierrellessä oli kuitenkin, että olenko ainoa ihminen maailmassa, jonka mielestä ne H&M homeen ilmeisesti lastenhuoneen somistukseen tarkoitetut pehmoeläinten päät ovat vähintäänkin kyseenalaisia?

En löytänyt mitään vaatteita, joita olisin halunnut käyttää, sen sijaan löysin suihkuverhon, johon olisin voinut pukeutua. 

Ja miten sen asukokonaisuuden kävi? No, sovarissa paidan ja housut päälleni vedettyä alkoi selkä, kädet ja jalat kutisemaan niin riivatusti, että ostohalut loppuivat siihen. Olen siis nyt ilmeisesti huolellisesti päällystetty jollain homeenestoaineella, toivottavasti siinä on apua tässä perinaisellisessa taistelussa (?!) ikääntymistä vastaan. Hmph.

Sisustusosastolla inspiroiduin (eikös blogeissa niin tavata tehdä?) tästä metallirasiasta:

Harakkana syöksyin tietenkin heti kimaltelevien objektien luo vain ärtyäkseni kevyesti tästä näennäislempeästä elämänohjeesta. Kun elämässä kaikki vaikuttaa olevan enemmän tai vähemmän monimutkaista, nämä höpistykset saavat ihmisen raivon partaalle. Päätinkin, että hankin meistit, ja nakuttelen jokaiseen tielleni eksyvään metallirasiaan luonteeseeni paremmin natsaavan tekstin ”kärpäsestä härkänen”. Luulen, että helpotus tuntuu jo meistejä vasaroidessa. 

Että tiedätte sitten, mitä saatte joululahjoiksi.

Virtuaalitodellisuudesta Tallinnaan

Olipa kerran alku. 

Olen kirjoitellut juttuja tänne Lilyyn muutamaa kuukautta vajaa kaksi vuotta. Kun aloitin, tarkoitus oli pohdiskella reaaliminän ja virtuaaliminän eroja. Kun päätin jatkaa, olivat motiivit muuttuneet jo melko erilaisiksi. 

Sanotaan vaikka, että niiden motiivien kanssa vietimme mitä parhaimman lomaviikonlopun Tallinnassa. Tunnelmista ovat ehtineet raportoida jo ainakin Rosanna, phocahispida, Emmi ja Iksu.

Budjettimatka: Pillillä pullosta.

Tietenkin meillä oli mahtavaa: Kuppeja, laseja, muovimukeja ja pulloja kilisteltiin, vatsat syötiin täyteen, kynnet puleerattiin, hiukset naksittiin, hartiat höllättiin, shopiteltiin, otettiin valokuvia ja naurettiin, kikatettiin, käkätettiin ja hekoteltiin. 

Varattu meille.

Koska me kaikki reissussaolijat viestimme enemmän tai vähemmän kuvallisesti, tulisi näistä reissupostauksista jokatapauksessa kaunein kuvin höystettyjä, täynnä hehkutusta siitä, miten mahtavaa meillä oli vaikka taivaalta olisi satanut pieniä silakoita. Koska tällä porukalla silakoista huolimatta meillä olisi ollut hauskaa. 

Tällä  kertaa syötiin vastapäisessa Kukekessa.

Meillä oli tajuttoman hauskaa huolimatta pienestä kenkärikosta, ryöstöhintaisesta taksista tai suunnistusvaikeuksista. Tunnelmista ovat tuossa yllämainitut kertoneet useastakin eri näkökulmasta, että itse keskityn tässä vain yhteen.

Eikä se näkökulma ole tämä, hyvyydestään huolimatta 🙂 Aamiainen.

Aina kun olen näin porukalla tavannut bloggaajakollegoita, tunnen olevani osa jonkinlaista 2010-luvun ihmettä: Miten on mahdollista kohdata internetin ihmeellisessä maailmassa näin monta erilaista ihmistä, joiden kanssa tulee niin hyvin juttuun, joiden kanssa huumorintaju osuu yhteen ja joiden olemassaolosta ei ilman bloggausta olisi mitään käsitystä?

Patarei sadam.

Jo se, että tämä kirjoittelu on koukuttavaa oli yllättävää, mutta se, että saa tutustua ihmisiin tekstien takana, on todella hienoa. Ja niinkuin ennenkin olen tainnut mainita, huomannut saaneeni useammankin sellaisen ihmisen ystäväkseni, joiden olemassaolosta tuskin olisin mitään tiennyt, ellen olisi täällä kirjoittelemassa

Bloggaajat hommissaan. 

Joten kiitos ja halaus vielä kerran Amma, Iksu, Rosanna, phocahispida, Raissi, MinEna ja Emmi. Teidän kanssa minne vain, koska vain!

Mitä tähän enää voi sanoa? Kiitos ja koska otetaan uudestaan?