Kevät on edelleen pieniä kuolemia

Kuoleman jälkeen on elämää. Nimittäin niillä, jotka jäivät kaipaamaan.

Sitä käy töissä ja on niinkuin ei olisikaan. Sitten menee ruokakauppaan, ostaa sinappia ja muistaa saman tien isänsä kanssa käydyn ruokapoliittisen keskustelun kotimaiseen elintarvituotantoon liittyen. Pakko pysähtyä hetkeksi hengittämään ja räpyttelmään silmiään.

Sitä kököttää autossa liikennevaloissa, miettii kytkinremonttia. Sitten yhtäkkiä muistaa, että ei enää ikinä juttele katsastuksesta isänsä kanssa ja unohtaa laittaa vaihteen ykköselle.

Sitä selaa nettikangaskauppaa ja miettii tilausta. Klikkaa automaattisesti ”nouto” ja muistaa sitten, ettei isä enää voikaan käydä hakemassa tilausta.

Muistot tulvahtavat mieleen yllättäen, keskelle arkea ja lyövät poskelle niin että silmissä kirvelee. Ne ovat juurikin niin absurdeja kuin dijon-purnukka kädessään voi vaan ihmetellä, mistä tämäkin nyt yhtäkkiä tuli.

Päässä soi usein täällä ennenkin siteeratun A.W. Yrjänän Pelasta maailma. Tämä hämärä muuttuu muistoksi ennenkuin häviää.

Toimintaterapiaksi olen ommellut ennennäkemättömän määrän vaatteita itselleni ja perheelleni. Perjantaina vietetään vaatevallankumous -päivää, meidän huushollissa ei paljoa saumoja tarvitse käännellä.

Olisi niin paljon helpompaa, jos käytössä olisi jonkinlainen suruaika -konsepti. Että aika aikansa kutakin, sitten kello pois päältä pim! ja suruaika loppuu. Mutta eihän se niin toimi. Tämän alkamisesta ja päättymisestä ei päätä kukaan. Nykyihmiselle hyvin vaikeaa ymmärtää, ettei päätäkään itse kaikesta.

*         *         *

Puhelinnumeroa ei voi poistaa puhelimesta. Se on liian lopullista.

 

16 kommenttia artikkeliin “Kevät on edelleen pieniä kuolemia

  1. Juuri näin, juuri näin, niin tutulta tuntuu. Voi kun se deadline olisikin olemassa ja voisi taas jatkaa normaalia elämää. Mutta sehän taas tarkoittaisi unohdusta, ei sekään käy. Tässä siis rämmitään eteenpäin. 

  2. Tuttuja tuntemuksia, tosin jokaisella suru näyttäytyy omanlaiselta. Välillä kun ajattelee, että suru on laimentunut, tulee se jossain tilanteessa vavisuttamaan. Ja tuo mainitsemasi puhelinnumeron poistaminen, se tuntuu kyllä niin lopulliselta. Mutta onneksi muistoista ei tarvitse luopua koskaan!

  3. Ei ole deadlinea surulle ei… Mutta kyllä mä sanon kokemuksesta, että vuodessa on jo jonkun verran helpottanut. Jossain vaiheessa sitä huomaa, ettei suru purista rintaa ihan niin kovasti. Mutta puhelinnumeroa en todellakaan ole pystynyt poistamaan. Enkä lukemaan isältä tulleita tekstiviestejä, ne sattuisi liikaa.

  4. Otan osaa, Ella. Ymmärrän aivan täysin, miltä sinusta tuntuu. Ja tuo puhelinnumero… Niin totta. Kerran soitinkin. 

  5. Toinen isoäitini kuoli 6 vuotta sitten, toinen 4 vuotta sitten. Puhelinnumerot ovat sim-kortillani vieläkin. Joskus harkitsin poistamista, mutta toisaalta pidän siitä, että numeroita selatessa voin ohimenevän hetken suoda heille ajatuksen.

  6. Kollektiivinen kaunis kiitos kaikille kommentoijille. Yllättäen suru on opettanut sen, että pienillä sanoilla on sittenkin valtavan suuri merkitys. Kiitos.

  7. Hienosti tiivistetty myös omat ajatukset. Puhelimen pikavalinnan poisto tapahtuu välittömästi, ettei se kummittele puhelimen näytöllä, mutta numeroa ei voi poistaa muistista. Pienet arkipäiväiset asiat nostavat tunteet pintaan ja välillä romahdus meinaa tapahtua ruokakaupassa tai luennolla.

    Vaikein hetki on se, kun ystävä ihmettelee, miksi hän ei ole nähnyt sinun itkevän ja on siksi huolissaan. Siinä hetkessä itku purkautuu väkisinkin, ei surusta vaan siitä turhaantumisen tunteesta kuinka toinen kehtaa arvostella tapaasi surra. Lähimmäisten merkitys kasvaa, kun joutuu luopumaan rakkaastaan. Suru on tehokkain, mutta vaativin tapa testata ihmissuhteen todellinen arvo.

    -Voimia-

  8. Jokainen suree omalla tavallaan ja hyvä niin. Olisihan kaikki helpompaa jos olisi jokin suruaika konsepti, mutta kaipuu ja muistot ovat henkilöjohtaiset. 

    Päivä kerrallaan, mantraa olen tässä itselleni hokenut ja edennyt päivä kerrallaan. Välillä on suruttomampia päiviä ja sitten on niitä lohduttomampia. 

    Ja ei, en ole pysytynyt sitä puhelinnumeroa poistamaan, vaikka se ei menetyksenä oikeasti ole niin lopullinen kuin toisen kuolema.

  9. Itsellä säilyi numero monta vuotta. Samoin tekstiviestit. 

    …kunnes tuli lohdullisuus ja aika; halusin poistaa ne.. .

  10. Voi että, lähetän etähalauksia täältä pohjoisesta! Sanoja mulla ei ole, mutta myötätuntoa sitäkin enemmän.

    <3

  11. Ei se suru poistu, mutta sen kanssa oppii jollain tasolla elämään. Itse olen tällaisessa reilun vuoden jälkeisessä vaiheessa ja nyt on päällimmäisenä mielessä arkiset asiat, joista haluaisin isälleni kertoa. Hassut sattumukset, joista tiedän, että ne olisivat naurattaneet molempia. Yhden ravintolan ruoka, joka olisi ollut juuri hänen makuunsa. Voimia! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *