Kevät on edelleen pieniä kuolemia

Kuoleman jälkeen on elämää. Nimittäin niillä, jotka jäivät kaipaamaan.

Sitä käy töissä ja on niinkuin ei olisikaan. Sitten menee ruokakauppaan, ostaa sinappia ja muistaa saman tien isänsä kanssa käydyn ruokapoliittisen keskustelun kotimaiseen elintarvituotantoon liittyen. Pakko pysähtyä hetkeksi hengittämään ja räpyttelmään silmiään.

Sitä kököttää autossa liikennevaloissa, miettii kytkinremonttia. Sitten yhtäkkiä muistaa, että ei enää ikinä juttele katsastuksesta isänsä kanssa ja unohtaa laittaa vaihteen ykköselle.

Sitä selaa nettikangaskauppaa ja miettii tilausta. Klikkaa automaattisesti ”nouto” ja muistaa sitten, ettei isä enää voikaan käydä hakemassa tilausta.

Muistot tulvahtavat mieleen yllättäen, keskelle arkea ja lyövät poskelle niin että silmissä kirvelee. Ne ovat juurikin niin absurdeja kuin dijon-purnukka kädessään voi vaan ihmetellä, mistä tämäkin nyt yhtäkkiä tuli.

Päässä soi usein täällä ennenkin siteeratun A.W. Yrjänän Pelasta maailma. Tämä hämärä muuttuu muistoksi ennenkuin häviää.

Toimintaterapiaksi olen ommellut ennennäkemättömän määrän vaatteita itselleni ja perheelleni. Perjantaina vietetään vaatevallankumous -päivää, meidän huushollissa ei paljoa saumoja tarvitse käännellä.

Olisi niin paljon helpompaa, jos käytössä olisi jonkinlainen suruaika -konsepti. Että aika aikansa kutakin, sitten kello pois päältä pim! ja suruaika loppuu. Mutta eihän se niin toimi. Tämän alkamisesta ja päättymisestä ei päätä kukaan. Nykyihmiselle hyvin vaikeaa ymmärtää, ettei päätäkään itse kaikesta.

*         *         *

Puhelinnumeroa ei voi poistaa puhelimesta. Se on liian lopullista.