Public enemy? Eduskuntavaalit lähestyy

Odottelen innokkaasti, että jokin verkon yhteistuotossanakirja määrittelisi ”lattemamman” suurin piirtein: naaraspuolinen lisääntymään käynyt yksilö, usein lajia homo sapiens, joka haluaisi juoda kahvinsa rauhassa.

Lakiesitys hylättiin, siinä taustalla läpi runnottiin varmaan jotain sellaistakin, joka ei suuren yleisön kritiikkiä kestä ja siksi piti nostaa pienimuotoinen tunteisiinvetoava meteli, mutta termi jäi takuulla elämään.

Haluaisin suorastaan tunnustautua lattemammaksi. Tuollaiseksi aikamme symboliksi, mielikuvituksen tuotteeksi, joka niin hienosti on ujutettu käsitteistöömme. Harmi sinänsä että itselläni on ollut hyväksyttävä syy vielä lapsi päiväkotiin. Toisaalta, olenko ehkä piilolattemma, koska saatan töistä aikaisemmin päästessäni käydä ilman lasta kaupassa ja käydä jopa kotona juomassa sen pahamaineisen kahvin, ennenkuin haen lapseni päikystä? Niin tai näin, menin jo joku aika sitten päiväkodissa paljastamaan, että olin päiväkodille kävellessäni miettinyt, ovatko jo ehtineet ulkoilla tarpeeksi ennenkuin noudan omani kotiin, vai olisko pitänyt mennä puoleksi tunniksi kotiin odottelemaan.

Mikä tekee kahvia juovan äidin niin vaaralliseksi, että hänelle pitää luoda oma nimi, jota ahkerasti kuuluttaa mediassa? Näiden lattemamma-kategoriaan päässeiden lukumäärä ei käsittääkseni ollut niin suuri, ettäkö sillä vielä vallankumouksia luotaisiin puhumattakaan että saavutettaisiin merkittäviä säästöjä. Väestöliiton blogissa luvuksi esitetään kolmea prosentti päivähoidossa olevista lapsista, joilla toinen vanhemmista olisi kotona vanhempainvapaalla

Kysymys taisikin olla ihan muusta kuin niistä kolmesta prosentista kahvinhimoisia äitejä. Sehän on näet vaalit tulossa.

Kunpa näitä asioita ei käsiteltäisi näin. Leimaamalla ja lietsomalla, tuomitsemalla ja tyhmentämällä. Kiinnittämällä huomiota epäolennaisuuksiin, ikäänkuin olettaen, että se kotona öitä kiljuvan vauvan kanssa valvova tai kodin, työn ja päiväkodin väliä kiitolaukkaava naispuolinen väestönosa ei tajuaisi mistään mitään. Surullista.

Ja kyllä, väitän itseäni ajattelevaksi ja tiedostavaksikin ihmiseksi. Satuin vain viettämäään viime lauantain puhdistaen ja kunnostaen kahta kierrätyskeskuksesta löytynyttä My Little Ponya. Siinä jäi kahvitkin välistä. Käsittääkseni pystyn ajatustoimintaan, vaikka olenkin nainen, ja mennyt vielä saamaan lapsen. Tunteisiinvetoavaa uutisointia käytettiin edellisen kerran hyväksi silloin, kun lapsilisiä pienennettiin. Silloin välikärsijöinä olivat seksuaalivähemmistöt. Asiallisessa ja aivan selvässä asiassa (kyllä, haluan väkisinkin ajatella, että ihmisoikeusasiat olisivat selviä asioita tämän päivän Suomessa) kaivettiin kaikki mahdolliset tunneperäiset reaktiot esiin, mitä kärjistetympiä, sitä parempia. Ja taustalla saatiin aivan rauhassa nuijia läpi päätös, joka vaikutti lapsiperheiden elämään. Kuka huusi silloin lapsen edusta? Perheiden valinnanvarasta? Ylipäänsä yhtään mistään.

Toisin kuin voisi luulla, tunne ei ole uusi järki. Tunne on tunne ja järki on järki. Itsekin teen paljon päätöksiä tunteen ja vaiston perusteella, mutta en sokkona. Se tunne on tarkkaan taustoitettu, mietitty ja harkittu, usein päädytty pienimmän pahan vaihtoehtoon. Ei huutamalla eikä mesoamalla, leimaamalla tai uskomalla ihan kaikkea, mitä netissä lukee. Toisaalta, jos tämä jännittävä tunteisiinvetoamisprojekti jatkuu, saatan tehdä oman päätökseni vähiten hermoromausta aiheuttavan puolueen suuntaan.

Nöyrä pyyntöni tulevissa vaaleissa ehdolla oleville on: ystävällisesti, älkää pitäkö meitä tyhminä.

2 kommenttia artikkeliin “Public enemy? Eduskuntavaalit lähestyy

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *