Vaaliteemalla jatketaan

Koska taide ja politiikka ovat elämäni suola, näin eduskuntavaalien alla on ollut ilahduttavaa huomata, että Areenan tarjonnasta löytyy ohjelmaa, jossa nämä kaksi yhdistyvät tyylikkäästi.

Susanna Kuparinen on suomalaisen dokumenttiteatterin sydän ja ydin, jonka tuotantoon kuuluvat Eduskunta ja Eduskunta II -näytelmät ovat tuttuja ainakin kaikille teatterinharrastajille, mutta myös luultavasti monelle sellaisellekin, jolle teatteri ei ole ollut aina aivan sydäntä lähellä. Ja nyt Areenassa on nähtävävä Kuparisen ohjaama Porttikielto Poriin -sarja, jossa hän käsittelee Porissa kesällä 2014 pidetyn SuomiAreena -tapahtuman tekijöitä ja  osallistujia.

Molemmat Eduskunnat teatterissä nähneenä mieleen on jäänyt lähinnä lievä vaivautuneisuus. Kuparisen päällekäyvä ja aggressiivinen tyyli ilmaista asioita kävi liian lähelle. Yleensäkin kammoksun teatteria, jossa näyttelijöiden hiki ja räkä lentävät kolmannelle riville.

Miksiköhän? Tunnistan nimittäin tyylissäni varmaan itseäni. Näistä asioista minäkin palan. Samasta näkökulmasta. Mutta hiljempaa.

Oikeasti olen iloinen, että joku sentään pitää näistä asioista meteliä, kun en kerran itse kehtaa älistä.

Go Susanna!

Klikkaa itsesi politiikkaan ja kulttuuriin, muista katsoa kaikki jaksot: Porttikielto Poriin. (Katsottavissa 15.8.2015 saakka)

Laukkuangsti ja ratkaisu

Näin aikaisin se alkaa!

Että millainen hoitolaukku kärryihin sopisi, millainen olisi hyvä ja sellainen, että sinne mahtuu kaikki tarvittava?

Näitä murehti meillä se samainen tylleröinen, joka nukkejaan raahaten miettii ääneen ”lapsetkin voivat leikkiä äitiä”.

Hoitolaukku piti saada ja kiireesti. Äiti ompeli ja tylleröinen muisti kysellä 15 sekunnin välein, joko se on valmis. Ja tällainen siitä tuli, pinkki tietenkin:

Voidaan pujottaa kivasti työntöaisaan, mutta hihna ei ole liien pitkä olan yli ristiin kannettavaksi. Läppä aukeaa helposti, mutta kassi on tarpeeksi syvä, etteivät kaikki tavarat putoa tiukassakaan menossa.

Läppä on samaa kangasta kuin laukun vuori ja olkahihnan kääntöpuoli.

Vaunuverho on myös äidin käsialaa. Sekin piti saada aikaiseksi alta aikayksikön, ja siinä työn tuoksinnassa äiti saikin ilahtuneena havaita tartuttaneensa lapseensa ehdottoman DIY-asenteen. Nimittäin mittanauhaa esiin kaivellessani tylleröinen karjui täyttä kurkkua ”ÄKKIÄ NYT, EI SITÄ MITÄÄN MITATA TARVII!”

Juuri näin kultaseni, keneltäköhän olet tuonkin oppiinut..?

Public enemy? Eduskuntavaalit lähestyy

Odottelen innokkaasti, että jokin verkon yhteistuotossanakirja määrittelisi ”lattemamman” suurin piirtein: naaraspuolinen lisääntymään käynyt yksilö, usein lajia homo sapiens, joka haluaisi juoda kahvinsa rauhassa.

Lakiesitys hylättiin, siinä taustalla läpi runnottiin varmaan jotain sellaistakin, joka ei suuren yleisön kritiikkiä kestä ja siksi piti nostaa pienimuotoinen tunteisiinvetoava meteli, mutta termi jäi takuulla elämään.

Haluaisin suorastaan tunnustautua lattemammaksi. Tuollaiseksi aikamme symboliksi, mielikuvituksen tuotteeksi, joka niin hienosti on ujutettu käsitteistöömme. Harmi sinänsä että itselläni on ollut hyväksyttävä syy vielä lapsi päiväkotiin. Toisaalta, olenko ehkä piilolattemma, koska saatan töistä aikaisemmin päästessäni käydä ilman lasta kaupassa ja käydä jopa kotona juomassa sen pahamaineisen kahvin, ennenkuin haen lapseni päikystä? Niin tai näin, menin jo joku aika sitten päiväkodissa paljastamaan, että olin päiväkodille kävellessäni miettinyt, ovatko jo ehtineet ulkoilla tarpeeksi ennenkuin noudan omani kotiin, vai olisko pitänyt mennä puoleksi tunniksi kotiin odottelemaan.

Mikä tekee kahvia juovan äidin niin vaaralliseksi, että hänelle pitää luoda oma nimi, jota ahkerasti kuuluttaa mediassa? Näiden lattemamma-kategoriaan päässeiden lukumäärä ei käsittääkseni ollut niin suuri, ettäkö sillä vielä vallankumouksia luotaisiin puhumattakaan että saavutettaisiin merkittäviä säästöjä. Väestöliiton blogissa luvuksi esitetään kolmea prosentti päivähoidossa olevista lapsista, joilla toinen vanhemmista olisi kotona vanhempainvapaalla

Kysymys taisikin olla ihan muusta kuin niistä kolmesta prosentista kahvinhimoisia äitejä. Sehän on näet vaalit tulossa.

Kunpa näitä asioita ei käsiteltäisi näin. Leimaamalla ja lietsomalla, tuomitsemalla ja tyhmentämällä. Kiinnittämällä huomiota epäolennaisuuksiin, ikäänkuin olettaen, että se kotona öitä kiljuvan vauvan kanssa valvova tai kodin, työn ja päiväkodin väliä kiitolaukkaava naispuolinen väestönosa ei tajuaisi mistään mitään. Surullista.

Ja kyllä, väitän itseäni ajattelevaksi ja tiedostavaksikin ihmiseksi. Satuin vain viettämäään viime lauantain puhdistaen ja kunnostaen kahta kierrätyskeskuksesta löytynyttä My Little Ponya. Siinä jäi kahvitkin välistä. Käsittääkseni pystyn ajatustoimintaan, vaikka olenkin nainen, ja mennyt vielä saamaan lapsen. Tunteisiinvetoavaa uutisointia käytettiin edellisen kerran hyväksi silloin, kun lapsilisiä pienennettiin. Silloin välikärsijöinä olivat seksuaalivähemmistöt. Asiallisessa ja aivan selvässä asiassa (kyllä, haluan väkisinkin ajatella, että ihmisoikeusasiat olisivat selviä asioita tämän päivän Suomessa) kaivettiin kaikki mahdolliset tunneperäiset reaktiot esiin, mitä kärjistetympiä, sitä parempia. Ja taustalla saatiin aivan rauhassa nuijia läpi päätös, joka vaikutti lapsiperheiden elämään. Kuka huusi silloin lapsen edusta? Perheiden valinnanvarasta? Ylipäänsä yhtään mistään.

Toisin kuin voisi luulla, tunne ei ole uusi järki. Tunne on tunne ja järki on järki. Itsekin teen paljon päätöksiä tunteen ja vaiston perusteella, mutta en sokkona. Se tunne on tarkkaan taustoitettu, mietitty ja harkittu, usein päädytty pienimmän pahan vaihtoehtoon. Ei huutamalla eikä mesoamalla, leimaamalla tai uskomalla ihan kaikkea, mitä netissä lukee. Toisaalta, jos tämä jännittävä tunteisiinvetoamisprojekti jatkuu, saatan tehdä oman päätökseni vähiten hermoromausta aiheuttavan puolueen suuntaan.

Nöyrä pyyntöni tulevissa vaaleissa ehdolla oleville on: ystävällisesti, älkää pitäkö meitä tyhminä.

Ministylistini painava sana

Lentoaskeleiden Rosanna heitti hauskalla haasteella. Annetaan välillä lapsen stailata äitinsä, kun yleensä se on äiti, joka stailaa lapsensa.

Tämä vaikuttii niin toteuttamiskelpoiselta haasteelta, että heti aamulla aloitin haasteen toteuttamista tähän malliin:

 

– Hei tylleröinen, haluaisitko sä tänään päättää, mitä äiti laittaa päälleen?

– En.

– Jaha, ööö, vai niin. Sopiiko kysyä, miksi et? Kun äiti yleensä päättää sun vaatteet, niin äiti ajatteli että…

– Joojoo, en. Lapset voisivat miettiä, mitä lapset pukevat päälleensä ja aikuiset voivat sitten miettiä, mitä aikuiset pukevat päällensä.

-Jaha. Ok. Selvä.

 

Että  katsotaan sitten ehkä joku toinen päivä….

Hikeä ilman verta ja kyyneleitä eli täydellinen retkipäivä

Talvilomasuunnitelmat olivat alunperinkin varsin vaatimattomat: lapsen kanssa kotona, noin niinkuin suurin piirtein. Sitten keksin, että tarvitsen, kertakaikkiaan tarvitsen uuden lelun, jota pitäisi lähteä hakemaan Tallinnasta saakka. Ei mahdollisuutta vapaapäivään äitiydestä. Kääk. Miten lapsi jaksaa a) herätä aamulla niin aikaisin, että ehtisimme seitsemäksi satamaan, b) olla sen pari tuntia laivan tylsyydessä c) käydä Karnaluksissa äidin kanssa d) kiinnostua vanhoista rakennuksista ja vielä bonussektorina, miten äiti kestää sen, että lapsi ei kestä.

Tässä kohtaa päti todella vanha sanonta pessimisti ei pety. Matkaseurani oli mahtava, huumorintajuinen, vitsikäs, yllättävä, hauska, kiltti, ystävällinen, kohtelias, napakka ja kaikin puolin mallikansalainen.

Tällä lyhyellä lapsiperhekokemuksella (3v.) sanon, että tämä reilu kolmevuotias on matkaseuralaisista paras. Hyvänä kakkosena on se tyyppi, joka syö joko tissiä tai pulloa ja jolla on vielä vaippa pöksyissään, mutta ei omaa tahtoa. Pohjat tässä rankingissa vetää uhmakas 2,5 vuotias räyhäapina.

Menomatka oli kaikin puolin leppoisa, kun tyllleröinen oli toipunut siitä faktasta, että hänet oli herätetty 5.30. Olin ostanut aamiaisen etukäteen haaveillen siitä, että siinä menisi ensimmäinen tunti merimatkasta, mutta koska olimme niin ajoissa satamassa sekä myöskin laivassa, aamiaiselta poistuttiin puoli tuntia lähdön jälkeen.

Aamiaisen tylleröinen nautti rennosti ikkulaudalla kököttäen.

Aamiaiselta koikkelehdimme onnekseni melkoisen tyhjään leikkihuoneeseen, jossa loppumatka menikin kivasti. Paluumatkalla meno leikkipaikalla olikin siten sellainen, että tapoin sisäisen opettajani noin tuhat kertaa, ja kaikki järjestystä ylläpitävät kehotukset nielaisten tyydyin näpyttelemään tiukasti puhelintani vasemmalla korvalla kuunnellen mukeloiden sekoilua pallomeressä. TallinkSiljalle tiedoksi, että pallomeressä on tarkoitus olla palloja niin, että se on meri, ei kahluuallas. Se myös ehkäisisi kuhmuja.

Rauha menomatkalla, infernaalinen meno paluumatkalla.

Kauhu hiippaili mieleeni työnnellessäni kärryjä kohti K.A. Hermanni-katua. Mitä kaikkea pikkuihminen saisikaan aikaan Karnaluksin nauhojen, nappien ja helmien joukossa? Alkaisiko huuto jo rappusissa vai vasta siinä vaiheessa kun olisin saanut kantinkääntäjän pyydettyä?

No huuto ei ikinä alkanut. Sen sijaan tylleröinen kehitteli melko hauskaa tarinaa kaikista talossa mahdollisesti asuvista tyypeistä kiivetessämme rappusia toiseen kerrokseen, oli Karnaluksissa kuin kotonaan, nakkeli ostoskoriin lähes kaiken pinkin, minkä löysi, harkitsi, punnitsi, etsi, kaiveli ja lopulta kun oli mielestään valmis, totesi rauhallisesti mutta napakasti, että voimme poistua.

Ja niin me lähdille lounaalle mukanamme kantinkääntäjä ja sen seitsemän pinkkiä, kultaista ja hopeista ompelutarviketta.

Silmääni oli osunut jossain mainoksessa Kohvik Komeetin kehut siitä, että heillä olisi myös ruokalista lapsille. Joten suunta sinne siis. Matkalla näimme kuulemma kaikki Disney-prinsessojen linnat (mm. Viron Pankin museo, Teatteri, Tuomiokirkon torni, Olevisten kirkon torni, Raatihuoneen torni, Ooppera jne.), äiti meinasi jäädä lakaisukoneen alle ja tylleröinen nauratti nuorta miestä näköalahississä selostamalla kaiken näkemänsä ja huokailemalla päällä oooooooh.

 

Komeetissa meno äityi sitten näin hauskaksi.

Pikkutylleröisen väsymys oli siinä pisteessä, että kertoi kotiin tultuamme isälleen että olisi halunnut nukahtaa ruokapöytään. Ei se tosin itse tilanteessa siltä vaikuttanut, kun kikattava pikkutyttö kipitteli pitkin poikin ”ihanaa lavintolaa, jossa kasvaa sisällä ihana puu”. Henkilökunnalle 10+ suhtautumisesta meidän nuutuneeseen mutta hassuttelevaan kahden hengen seurueeseen. Ja 10+ myös ravinnosta, lapsikin sai oikeaa ruokaa ja äidin metsäsienirisotto tryffeliöljyllä oli todella elvyttävä.

Sen sijaa, että mukeloiseni olisi saanut hirveät itkupotkuraivarit, hän sanoi painelevansa päiväunille ja että ”äiti, työntele minua ulkona NYT HETI ETTÄ VOIN  NUKKUA!” Työtä käskettyä. Tylleröinen nukahti kuin taikaiskusta, itse menin  Suvan sukkapuotiin hakemaan sukkahousuja tylleröiselle ja tajusin kerrankin ottaa myös valokuvan.

Koska nämä on vaan niiiin ihania!

Hämmentyneenä tästä odottamattomasta käänteestä, että lapsi nukkuu päiväunia, kepsuttelin Vanhan Kaupungin halki ja päädyin koivet väsähtäneinä särpimään pehmelöä (engl. smoothie, est. smuuti) ja ihmettelmään, miten tässä näin kävi.

Kokoontaittuvat rattaat ja mukulakivet, huhhuh.

Asianhan oli nimittäin niin, että olin suunnitellut päivän niin, ettei tylleröinen todellakaan nukkuisi päiväunia, kas kun nykyään ei ole niinsanotusti enää tapana nukkua. Olin ajatellut kärräileväni lapsen Lennusadamaan ja/tai Eesti Disaini Majaan, mutta nyt olin niin hölmitystynyt tästä pyytämättä ja yllättäin tulleesta lepohetkestä, että en osannut muuta kuin imeskellä pehmelöä ja lueskella hajamielisesti uutisia puhelimesta.

Ennen kuin otin suunnan kohti satamaa (jälleen hyvissä ajoin), kävin nappaamassa nakeroiselleni rasiallisen sydämen muotoisia macaronseja. Ihana pieni matkakumppanini, sun kanssas minne vain!

Viikon paras päivä on tietenkin perjantai

 

Olipa kerran perjantai, jolloin aamulla sai iloita siitä, että oma auto oli kamalasta kelistä huolimatta pysynyt tiellä ja se penkkaan törmänyt oli itseään huomattavasti paremmilla hermoilla varustettu kollega. Se sellainen perjantai, jolloin töissä saa huhkia hiki hatussa, töitä tehdään hartiavoimin myös ruokalassa ja jolloin sen ainoan kerran kun elämässään on tankkaamassa ABC:lla huomaa ääskorttinsa olevan puolisonsa lompakossa.

Kotiin päästessä päässä jyskyttää kiire-kiire-kiire ja missä ovat kaikki ehjät sukkahousut. Äkkiä-äkkiä-äkkiä tavarat kasaan, laukku olalle, toinen toiselle, patja käteen ja käääk, ehditäänköhän me ikinä perille.

Wrooooom, Iksu kurvaa kotikulmaan, äkkiä kyytiin, äkkiä kaasua pian-pian-pian.

Taika alkaa vaikuttaa jo auton kyydissä. Hyvät ihmiset, käykää kahvilla ja kaupassa Hämeenlinnassa! Mistä ihmeestä ne kaikki ystävälliset ihmiset sinne ovat päätyneet? Paras Alko on sellainen, josta saa alkoholittomankin kuoharin hyvien suositusten saattelemana, muista juhlajuomista nyt puhumattakaan. Kahvilan myyjän kantaessa pöytään ekstrasuklaakonvehteja, koska unohti laittaa kahvimme take-away -kuppeihin, olen valmis liikutuksen kyyneliin.

Kun pääsemme perille, tapahtuu jotain. Panta pään ympärillä hellittää, niska rentoutuu, yhtäkkiä ei olekaan ollut pitkää työpäivää, vaan edessä onkin pitkä yö täynnä ruokaa, juomaa ja huippuseuraa.

Ruoka on herkullista, onhan sitä olleet tekemässä ihan parhaat kokit. Nenä gewürztraminer-lasissa nuuskitaan kesää ja nurmikkoa, keskustellaan pehmopornoklassikoista kirjallisuudessa, nauretaan päät irti, avataan ystävänpäiväpaketteja, ihaillaan masuja ja asuja.

Kun silmät painuvat kiinni, hymyilen.

Aamulla keittiön lattialta (juu siinä oli kyllä se patjakin välissä) kömpiessäni nyökkään laimeasti kreivi krapulalle, joka ymmärtääkin poistua nopeasti takavasemmalle. Katselen ympärilleni ja hymyilen edelleen, sillä kaikella rakkaudella, lapseni, joskus on paljon kivampaa herätä rauhassa.

Pää saattaa jomottaa, mutta mieli on kevyt. Pöytään kannetaan juustoja, hedelmiä, croissantteja, vohveleita ja vaikka mitä. Mielessä välähtää, että vaikka ihminen useimmiten tajuaa miten hyvin hänellä oikeastaan asiat ovat vasta kun asiat ovat huonosti, se toimii myös toisin päin. Että miten huonosti asiat ovat olleet ja miten hyvin ne voisivat olla. Miten kiristämisen sijasta voisinkin hymyillä. Miten asiat ovat niin paljon paremmin, kun aamiaiseksi on vohveleita.

Muistan, kun Tanskassa työskenneltyäni tulin takaisin Suomeen ja moni kommentoi että ”sä hymyilet ihan jatkuvasti”. Hei ihanat tyypit, te ootte mun henkinen Kööpenhaminani: mä täällä vaan hymyilen!

Lisää tunnelmia phocahispidan, Rosannan, Emmin, Iksun ja Sillypääntsin tonteilla. Klikkaa ja hymyile!

Kuva: Sillypäänts