Hei joulurauhaa

 

Luin jostain, että ihmiset lataavat jouluun niin paljon odotuksia, että konflikteilta on usein mahdotonta välttyä.

Joku jouluihmiseksi itsensä luokitteleva on esimerkiksi onnistunut loukkaantumaan joulupukkipoleemisen Puutalon tavasta viettää joulua omalla tavallaan, onpa kutsunut postauksia jopa antijouluisiksi. Vaikka varmasti päällisin puolin kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että ei ole vain yhtä oikeaa tapaa viettää joulua, niin taustalla häilyy kuitenkin ajatus jostain ”oikeasta”.

Joka vuosi jouluihminen odottaa joulua omalla tavallaan. Joku suunnittelee piparitalon pohjapiirrustusta ja huonejakoa, toinen selaa Pantonen värikarttaa, että joulukoristeiden värit takuulla sopivat nojatuolien käsinojiin ja kolmas kaivaa lanttulaatikon reseptiä esi-isiensä reseptikätköistä. Ollaan toiveikkaita, täynnä odotusta.

Minä olen usein täynnä ahdistusta. Odotan vain taivasta niskaani.

Olen viettänyt melko monta aikuisikäni joulua sairaalan odotuspenkissä tai muuten vain peläten vaihtelevien läheisten hengen puolesta. Ainoat odotukset joulun suhteen ovat useamman vuoden ajan kietoutuneet vain yhden teeman ympärille. Ja huolimatta siitä että tilanne on ollut jo jouluja ja jouluja rauhallinen, pelko asuu rintapielessäni.

Joten anteeksi jouluihminen, jos en ota osaa tipetipetiptappiisi, jos en ole kiinnostunut reissaamaan ympäri Suomenmaan laatikoittesi perässä, jos en näe sitä mikä on aina ollut ja minkä aina olisi hyvä olla. Minulla on ollut vähän raskaammat perinteet niskassani.

Jouluihminen hei, siihen voi olla syynsä, miksi joku haluaa syödä nimenomaan perinteisen joulu-saag paneerinsa, miksi hänen joulunsa on parhaimmillaan Teneriffalla tai Dubaissa tai töissä, miksi hän ei halua antaa eikä vastaanottaa yhtäkään pakettia.

Minäkin kyllä näen itseni jouluihmisenä. Glögi on herkullista, kuusen ja hyasinttien tuoksu on huumaava ja tuo muistoja lapsuuden taikaa täynnä olleista jouluista. En kaipaa perinteinta, mutta rauhaa sitäkin enemmän.

Tänä vuonna vietämme joulua ensimmäistä kertaa ilman, että kukaan sanelee, miten ja missä meidän olisi hyvä olla milläkin kellonlyömällä. (Toivon myös kovasti, että kaikki säilyvät hengissä). Kaipaan sisaruksiani sillä he ovat kaukana ja samalla ymmärrän heitä. Minäkin haluan olla kaukana. Me olemme väsyneitä olemaan kenekään toisen joulumieli, meidän pitää saada etsiä omamme.

On ollut lähes ruumistairtaantumiskokemus olla oman itsensä jouluihminen.

Meillä on tulppaaneja, hyasintteja tylleröisen ikkunaan taiteilemat lumihiutaletarrat. Ne ovat vähän rutussa ja kasassa, mutta ne ovat hienot juuri niinkuin ovat.

Meillä on joulukuusi, jossa on kolmet valot. Värivalot muistuttavat omasta lapsuudestani kultaiselta 80-luvulta.

Saan istua yksin hiljaa keittiössä, juoda glögiä ja syödä pipareita ilman että kukaan kyselee mitään. Meillä on sotkuista, mutta puhdasta. Joulu tulee siitä huolimatta, että pyykkitelineellä on vielä pyykkiä. Minä kestän tyynesti ajatuksen siitä, että pari joululahjaksi meinattua pipoa on vielä ompelematta. Joulu ei lopu huomiseen.

Askartelin tylleröiselle tontunkurkistelukiikarit. Tylleröinen on viikonlopusta alkaen vaeltanut pitkin poikin ja tiiraillut tonttuja kädet kiikareina. Leikkiin on valtavan rentouttavaa tempautua mukaan, sitä voi aivan hyvin nähdä itsekin tontun vilahtavan juuri siellä kuusen luona. Tonttu alkoikin kätkeä kaikenlaisia pikkupaketteja ympäriinsä. Mikäli paketista on paljastunut elokuva, on se tarkoittanut sitä, että isillä ja äidillä on hetki aikaa olla rauhassa.

Huolimatta siitä että en henkilökohtaisesti kaipaa lunta muuhun kuin hiihtämiseen, oli tänään pakko myöntää, että kyllä nyt on kaunista. Todella kaunista.

Tytöt tanssivat ikkunan huurussa kun vesipannu on kiehunut tovin liian kauan. Jouluni ei ole vain hyasinteissa ja pipareissa. Henkilökohtaisen jouluhetkeni koin tänään Vantaan Jumbossa. Väkeä oli vähemmän kuin normaalina viikonloppuna, me vielä haimme viimeisiä konvehtirasioita, kahvipaketteja ja kynttilöitä niille, joiden ystävällisuudestä ja avusta saamme näinä pyhinä nauttia. Kellään ei tuntunut olevan kiire minnekään, kassajonoissakin ihmiset näyttivät ottavan rauhallisesti, kuin tietäen, että tässä saa pari päivää olla jonottamatta yhtään missään, että nyt voi jonottaa vaikka kolmen päivän edestä. Aikamme pyörittyämme, muutamat alennusmyynnitkin tarkastettuamme ja pari tonttupakettia ostettuamme tylleröisen jätskinälkä alkoi olla jo melko kovaäänistä. Siinä me sitten pohdimme, että tullako kotiin syömään ruokaa vai marssia johonkin pikaruokapaikkaan. Kysyimme tylleröiseltä, joka tosin jo muutaman päivän oli haaveillut, että pääsisi ”isin kanssa siihen lavintolaan, mistä saa muumipurkkaa”. Valitsimme Hesen sijaan kuitenkin Chicosin. Paikka oli puolityhjä, pöydissä istui rauhallisia seurueita lounaalla ja kahvittelemassa. Tarjoilijat hymyilivät, jutustelivat kevyesti keskeään sekä asiakkaille  ja ohikulkiessaan kyselivät pöytäseurueilta, saisiko olla vielä jotain lisää. Tylleröinen söi lihapullansa ja vihanneksensa, ranskiksetkin viimeistä myöten. Lapsen ruoka lennähti pöytään nopeasti, ja me aikuiset saimme omamme kun alkoi näyttää siltä, että aikuisetkin saavat syödä kahden käden lounaan. Siinä omia kanankappaleita järsiessäni, katsellen kuusi lusikallista strösseleitä omaan jätskiannokseensa kaatanutta tylleröistä tunsin oman jouluhetkeni. Rauhassa, jonkun toisen tekemä ruoka nenän alla, omieni kanssa.

Yhtä rauhallista jouluhetkeä toivon kaikille, jokaiselle omalla tavallaan.

Joulukoristeita

Hyvää musta-valko-harmaata joulua!

Ja ei, kuva ei ole mustavalkoinen vaikka siltä voisi ensinäkemältä vaikuttaa. Nordal askartelu puolestani sangen sopivan jouluisat hunajakennokoristeet. Ne pysyvät auki magneetin avulla ja ovat melko vahvasta paperista taiteltu, joten uskoisin niiden säilyvän juhannukseen ainakin pari joulua vielä tästä eteenpäin.

Toiseen ikkunaan taiteilimme tyllöisen kanssa lumihiutaletyttösiä. Oikeastihan nämä olisivat jouluisampia valkoisesta kartongista ja silkkipaperista taiteiltuna, mutta me tehtiin vähän ajattomammat, jos vaikka nämä unohtuisivat ikkunaan pidemmäksi aikaa.

 

Malleja tanssittyttöihin löytyy vaikka täältä.

Ideoita ja inspiraatiota lumihiutaleihin voi katsoa vaikka täältä.

Puolet marraskuusta, puolet joulukuusta

Blogia on viimeisen kuukauden ajan lähinnä pitänyt pystyssä Ruusu, kiitos siitä hänelle. Työ tunnetusti haittaa harrastuksia, mutta nyt myös tosielämä on alkanut viedä voittoa virtuaalielämästä, ja osin pakon sanelemana, osin kiinnostuksen puutteesta en ole aikoihin saanut tuotettua tänne sisältöä.

Ajatuksia sen sijaan on ollut paljonkin, mutta ensin kuvat, enemmän kuin 100000000 sanaa:

Eräitä ehkä universumin parhaita pikkujouluja seuranneena aamuna nautittiin, kiitos Emmin ja Harjun makkaratehtaan, ehkä herkuinta aamiaista ikinä. Siippakin oli onnesta soikeana.

Tylleröisen kanssa on syöty macaron jos toinenkin. Kiitos saksalaisen ihmekaupan, ei ole ollut pakko leipoa itse. Paitsi että nyt seuraavaksi ehkä on.

Meillä on ollut pipari-idylliä. En olisi uskonut, mutta niin siinä vain kävi. Lapsen kanssa leipominen – yllätä itsesi aina uudestaan!

Itsenäisyyttä juhlistettiin perinteisin menoin. 

Ompeluharrastus on vienyt aikaa blogiharrastukselta. Iloinen mekko. Kangas Verson puoti, kaava ihan oma. Tämän piti mennä momfeihin, mutta tulikin nyt tänne. Ja kyllä, eteisen lattialla jalkani takana on toden totta ilmapallo.

Lapsen ikkunaan asennettiin jouluvalot. Siellä ne hohtaa, verhon takana. 

Varsinaisia kirjoituspohdintoja päässä on vilissyt edestakaisin, aiheina mm. tyytyväisyys, tyytyminen ja onnellisuus, syyllistäminen, syyllistyminen ja syyllisyys, hyväntekeväisyys, kässä, näkemykset vastarannoilta, ihmismielen koukerot, joulu ja siitä selviäminen sekä monet muut työhön ajaessani päässä pursuvat ajatukset. Ehkäpä kuulette niistä ensi kerralla…