Rakkautta ja anarkiaa

Jo useampana kotipäivänä olemme käyneet tylleröisen kanssa ratikassa seuraavanlaisen keskustelun:

T: Äitiii, mikä pintetta tuo on?

M: No tuoooootaaaah, se on semmoinen…. Naamioprinsessa.

T:Miksi se on tuollainen, tuollainen pääkallo?

M: Nooooooooöööööh, se on vähän niinkuin sellainen, tuota sellainen meksikolainen..? Hmmmmph, tiedätkös, joissain päin maailmaa tuo on hienoa, olla tuollainen pääkalloinen.

T: Ai miksi? Miksi se pintetta on niinkuin kuollut?

M: Nooooooäääääöööö, tuota ei se varsinaisesti varmaan ole oikein kuollut, se on vähän sellainen, kun tiedätkös, jossain meksikossa ne kerran vuodessa vähän niinkuin juhlivat kuolleita, se on sellainen iloinen juhla (tässä kohdassa seuraa epäuskoista tuijotusta ja salakähmäistä vilkuilua), ja siellä on aina paljon pääkallojen kuvia.

Jne. Tämä on vaikeaa, todella vaikeaa. Tänään keskustelu lähti taas liikkeelle samalla kuin raitiovaunu heilahti pysäkiltä eteenpäin. Tällä kertaa keskusteluun tuli vielä uudenlainen näkökulma tylleröisen toimesta:

T: Ahaaaaaaa. Tiedätkös äiti, jos on mustikkaa jalassa niin siihen voi sitten vaikka kuolla.

M:?????

T: Joo-o äiti ihan totta, älä nyt naura.

Ja miksi näitä keskusteluja käydään ratikassa? No siksi kun ne ovat täynnä näitä mainoksia:

Kuva

Tuli tauko

Ja otsikko ei siis ole yhdyssanavirhe ja tämän postauksen aihe Lähi-idän tilanne. Ehei, vaan eipä ole tullut palstaa päiviteltyä pitkiin aikoihin.

Jaa miksi? Noh.

Ehkä kaikki on alkanut jo joskus aikaisemmin, ehkä tämän syksyn mukanaantuoma ei-mikään-uusi on aiheuttanut pientä lamaa. Luultavasti näppylät hyytyivät näpppäimille lopullisesti erään runsaat pari viikkoa sitten yliopistoruokalassa käydyn keskustelun myötä.

Puhuimme elämästä, mistäs muusta. Siitä, miten maailma ei juuri nyt tunnu oikealta paikalta olla. Siitä miten väsyttävää on, kun ihanteena on tulla ihan miksikä vaan, miten ebolakin voi olla mahdollisuus ja miten minä tulee yhä useammin ennen meitä, ja mekin on toistuvasti niitä toisia vastaan.

Tässä kohdassa olimme jo niin masentavissa tunnelmissa, että aloimme jakaa kokemuksiamme eri terapioista, joissa olimme käyneet (voi kyllä, kun viisi eri ikäistä jo jonkun aikaa työelämässäkin viihtynyttä ihmistä istuu samaan pöytään, on aivan mahdollista, että ainakin n. 60% keskusteluun osallistuneista on kärsinyt jonkinlaisesta mielenterveyden kuormituksesta sekä käyneet sen seurauksena jonkinasteisessa keskusteluhoidossa ja loput ovat muuten vain halunneet tutkiksella itseään eri terapiamuotojen avustuksella). Pääsimme onnekkaasti siihen lopputulokseen, että vaikka maailma silloin tällöin vaikuttaisikin vähän turhan kovalta, on omissa käsissä sentään se, ettei siitä omalta osaltaan tee vielä kovempaa. 

Mitenkä tämä nyt liittyy sitten mihinkään? Mehän jauhamme näitä asioita lähes joka päivä samalla kun puhumme siitä, mitä ja miten lapsille nykyään voisi opettaa sitä-tätä-ja-tuota ja millainen maailman olisi meidän mukaan täydellinen. Mutta sen verran ajatukset jäivät elämään, että yhtäkkiä minä ei tuntunutkaan enää niin merkitykselliseltä, että sen ajatuksia maailman menosta olisi ollut välttämätöntä jakaa kenellekään muille kuin niille, joita kohtasi kasvoista kasvoihin. Ne varhaiset aamut, jotka sumuisina valkenivat fillarin kiitäessä Alppipuiston halki eivät enää näyttäytyneetkään mahdollisena kuvituskuvamateriaalina, vaan pelkästään siinä hetkessä elettäviksi, katoavaksi syntyneinä. 

Mikä saa ihmisen palaamaan takaisin? 

Ehkä kokeilemisen halu, ehkä vanha tapa. En tiedä, käykä täällä enää juurikaan kukaan, mutta hei sinä joka tulit kylään, kerro, mikä olisi hyvä syy jatkaa? Eikä syyn tarvitse olla edes hyvä. Riittää että se antaa jonkun näkökulman aiheeseen

Mihin se aika taas katosi?

Alkoi syyskuu ja arki täräytti koko voimallaan. Mihin ihmeeseen tämä viikkokin oikein katosi?

Maanantaista torstaihin suurin piirtein tähän:

Herätys! Mikron kello on näyttänyt noin puolta seiskaa kun on aika kaataa kiehunut teevesi kannuun. 

Yliopistolla on tällä viikolla ollut varhaiset aamut. Huolimatta siitä että jälleen olen aloittanut monta kurssia intoa puhkuen, on pakko sanoa, että kun torstaina kahvitauko ilmoitettiin vartin vaikka kympin aikaan, ensimmäinen ajatukseni oli, että ei taivas tätä kestää vielä pari tuntia lisää. 

Aamulla on parempi tempaista itsensä pystyyn saman tien kun kello soi, mikäli mielii nauttia edes osan aamiaisesta jollain tavalla rauhassa. Tylleröinen on nimittäin ottanut tavakseen hipsutella yöllä omasta huoneesta isin ja äidin väliin nukkumaan, ja herää helposti puhelimen herätykseen. Tarkoitus on kuitenkin, että lapsi nukkuisi aamulla mahdollisimman pitkään. 

Tuntuu, että varmaan puolet vuorokaudesta tulee vietettyä siirtyen eri paikoista toiseen. Aamulla sitä vielä saattaa napata valokuvan auringonnoususta, mutta puolen päivän jälkeen palatessa puhelimeen tallentuu enää vain näpsy fillarin etuhaarukasta. Kyllä, tässä mennään eteenpäin. 

Tarkalleen ottaen kaupan kautta kotiin. Jos en mene töihin suoraan yliopistolta, jää iltapäivään yleensä muutama tunti aikaa, jolloin ehsin käydä ruokakaupassa tai tehdä vaikka makaronilaatikkoa, käydä pesutuvassa tai kirjastossa. 

Mitä siinä ohessa pitää ehtiä, on tietenkin iltapäiväkahvin nauttiminen ja tuntien suunnitteleminen. Ne sujuvat kätevästi samaan aikaan, kunhan vaan pitää huolta myös siitä, ettei vahingossakaan kaada kahvia näppikselle.

Sitten loppuu aika näpsimiseen, pitää ottaa makaronilaatikko uunista, hakea pyykit kuivurista, pakata kassi ja lähteä töihin. 

Vaikka päivät ovat tuntuneet matalennolta, mahtuu niihin myös paljon hetkessä elämistä. Aurinkoisina aamuina pyörä kulkee kevyesti. Lounailla ollaan puhuttu ja puitu asioita maasta taivaisiin ja takaisin, filosofoitu aikaimme egosentrisyyttä ja kovuutta, keskusteltu ammatillisista kuvioista ja käännetty olkamuotolaskosta ylösalaisin. Kahvikupin ja prepositioiden välissä olen kikattanut keskusteluille facessa ja kuunnellut musiikkia, josta en muistanutkaan pitäväni. 

Missä välissä kirjoitan parit esseet ja lukaisen muutamat kirjat, on jälleen arvoitus. Aina on suurin piirtein kaikki kuitenkin tullut tehtyä.