Iltavapaa

Perjantaina siippa ja tylleröinen pakkasivat tavaransa ja lähtivät mummolaan = anoppilaan. Vapaailtaa juhlistin señor Jaume Serran kanssa (kiitos heta margareta muistutuksesta!) ja piipahtamalla kaupungilla.

Koitin leikkiä entistä elämääni. Silloin saatoin ihan tuosta noin vain poiketa vaikka H&M:lle sovittelemaan vaatteita, vähän kokeilemaan, että minkälaiset syksyn uutuudet saattaisivat näyttää kivoilta ja kantaa sitten kassalle jonkinlaisen asukokonaisuuden.

Ensimmäinen ajatus, joka mieleen juolahti siellä henkkamaukalla kierrellessä oli kuitenkin, että olenko ainoa ihminen maailmassa, jonka mielestä ne H&M homeen ilmeisesti lastenhuoneen somistukseen tarkoitetut pehmoeläinten päät ovat vähintäänkin kyseenalaisia?

En löytänyt mitään vaatteita, joita olisin halunnut käyttää, sen sijaan löysin suihkuverhon, johon olisin voinut pukeutua. 

Ja miten sen asukokonaisuuden kävi? No, sovarissa paidan ja housut päälleni vedettyä alkoi selkä, kädet ja jalat kutisemaan niin riivatusti, että ostohalut loppuivat siihen. Olen siis nyt ilmeisesti huolellisesti päällystetty jollain homeenestoaineella, toivottavasti siinä on apua tässä perinaisellisessa taistelussa (?!) ikääntymistä vastaan. Hmph.

Sisustusosastolla inspiroiduin (eikös blogeissa niin tavata tehdä?) tästä metallirasiasta:

Harakkana syöksyin tietenkin heti kimaltelevien objektien luo vain ärtyäkseni kevyesti tästä näennäislempeästä elämänohjeesta. Kun elämässä kaikki vaikuttaa olevan enemmän tai vähemmän monimutkaista, nämä höpistykset saavat ihmisen raivon partaalle. Päätinkin, että hankin meistit, ja nakuttelen jokaiseen tielleni eksyvään metallirasiaan luonteeseeni paremmin natsaavan tekstin ”kärpäsestä härkänen”. Luulen, että helpotus tuntuu jo meistejä vasaroidessa. 

Että tiedätte sitten, mitä saatte joululahjoiksi.

Häät (lapsiperhe vieraana-edition)

Liekö se sitten syksy joka salakavalasti väsyttää vai mikä, kun aloin menneitä muistelemaan. Miten erilaista elämä ennen lasta olikaan.

Olimme viikonloppuna aivan parhaiden tyyppien häissä. Sellaisissa rennoissa, ilman mitään pönötystä, joissa puheet naurattivat, musiikkiesitykset herkistivät, viini virtasi, ruoka oli hyvää ja kotimaista, soitto soi ja nauru raikui.

Häät olivat iloksemme (?) myös lapsiystävälliset, muutoinhan emme olisi lainkaan edes mukaan päässeet. Paikalla ei sinänsä ollut mitään erillistä lasten viihdytystä, mutta jo huone, jossa sai piirtää, oli melkoinen menestys. Ja tietenkin ne muut lapset. 

Käytin tilaisuutta häikälemättä hvyäkseni ja annoin surutta jokaisen vieraan vanhemman pistää omaakin lastani ojennukseen. Oli hauskaa olla sen kaikista häistä aina löytyvän söpön pienen tytön äiti. Tanssia Saarenmaan valssia kolmistaan.

Mutta se prosessi, millä kolmihenkinen perhe hoidetaan kunnialla ja lähes ajoissa häihin, huhhuh! Ennenmaailman aikaan = ennen lasta sitä saattoi kavereiden hääpäivän aamuna mennä suihkuun, laittaa rullat hiuksiin, juoda kahvinsa rauhassa, käydä ehkä lounaalla ja etkoilemassa jossain muiden vieraiden kanssa. Nyt sitä herää aamulla varhain vain päästäkseen tekemään seuraavan viikon ruokaostokset, päästäkseen sitten tekemään lounasta päästäkseen sitten nukuttamaan yhtä piiperopaaperopatikkajalkaa päästäkseen sitten ajoissa lähtemään. Ja meillä oli vielä bonussektori:

Hääpari oli toivonut mahdollisimman monen häävieraan lahjan ostamisen sijaan osallistuvan kakkukatselmukseen. Mekin tietenkin into piukassa ilmoittauduimme heti mukaan kutsun saavuttua, ja minä vielä ohjeistin siippaa sitten osallistumaan parhaalla osaamallaan tavalla, eli olemalla lapsenvahti kun itse hääräisin keittiössä.

Kas kummaa, miekkoselle ilmestyi edellisenä iltana iltameno, joten en kiusallanikaan alkanut nukuttamisen jälkeen enää sähkövatkaimella pärryyttämään. Leipominen suoritettiin siis h-hetken aamuna, ennen ruokaostoksia. 

Koska koristelusta ja täytteistä ei sen enempää oltu ehditty puhua semminkuin kuin paremmin ottamaan selvää, sävellettiin nekin siinä samassa kauppareissuvauhdissa.

Tylleröinen, joka tajusi että jotain erikoista on vireillä, luonnollisesti kieltäytyi päiväunista, söi kaksin käsin sokerimassaa ja repi alas kaiken mahdollisen, minkä käsiinsä sai. 

Mies huolehti ennen kaikkea omasta lounaastaan. Ja minä täytin, vatkasin, murskasin,  tiristelin, kaulin, nostelin, mittasin ja vaahdotin. 

Mies taiteili Eiffeltornin. 

Lopullinen tekele ensimmäisen palan ottamisen jälkeen.

Ensimmäistä kertaa pelasin sokerimassan kanssa. Pakko sanoa, että tunnen hienoista ylpeyttä. Aika hyvä suoritus paria tuntia ennen lähtöä. 

Kakkuja oli vaikka kuinka, alla näytteitä muista paikalle osuneista kaunottarista.

Kuvassa myös voittoisa suklaaperhos-kakku.

Näppärästi olin unohtanut (tai en kutsua ollut niin pitkälle edes lukenut), että lahjomattoman raadin valitsemat parhaat tuotokset palkittaisiin. Pokkasimme toiseksi tulleen palkinnon, ankkuri-muotin, uskollisuuden symbolin.

Kaikesta tästä selviydyttyämme olin väsynyt kuin vanha riepu, ja huolimatta siitä, että olisi ollut oma vuoroni lähteä jatkoille, lähdimme kaikki kotiin vartin vailla kymmenen. 

Jatkot sitten kun olemme eläkkeellä.

 

 

Muistoja

Viime viikonloppuna siivoillessani käteen osui tylleröisen syntyessään sairalaasta saama väestörekisterikeskuksen joku lirpake, jota ei kuitenkaan oltu ehditty pistää paperinkierrätykseen luultavasti syystä että sieltä sattui löytymään tylleröisen strategiset mitat syntyessään jne. 

Tajusin, että sen lisäksi, että meillä on sellainen (kertakaikkiaan omituinen, vaaleanpunainen, pulskalla naivistisella piirrosenkelillä höystetty) pienen lapsen aarrelaatikko, meillä on jossain myös nk. vauvakirja. Ja hetken kirjahyllyä tuijotettuani, löytyihän se lopulta. 

Kuinka tämän värin saattoi missata kirjahyllyssä?

Kirja on lahja tylleröisen mummolta a.k.a anopiltani, ja se on oikeastaan aika hauska.

Meillä oli opiskeluaikana tällaisia samanlaisia opuksia tyyliin ”juhlakirja” ja ”aikuiset ystäväni”, joihin sitten erinäisissä pirskeissä ja muissa juomingeissa saatettiin kirjoittaa juhlijajoukkion kokoonpano, ajatuksia ystävistä, juomalistaa jne. 

Tämäkään ei ole aivan perinteinen vauvakirja, sillä tilaa kirjata muistoja riittää aina täysi-ikäisyyteen saakka. Luonnollisesti nämä elämän alkuhetkiin keskittyvät sivut ovat kuitenkin enemmistössä.

Just tältä me näytetiin.

Vauvakirjaa ei selkeästikään ole täydennetty joka kuussa. Tarkemmin sanottuna näyttää siltä, että kirjaa on täydennetty urakalla pariin otteeseen, joskus imetyksien välissä ja sen jälkeen viime kesänä (edelleenkin uskottelen itselleni Tero Vaaran tavoin että vielä on tätä kesää jäljellä). Miksiköhän näin?

Tylleröisen syntymäpäivän otsikot on sentään liimattu talteen kirjan väliin, ja sarjikset tietenkin!

Olisikohan niin, että tämä äiti on niin kiinnikasvanut tietokoneeseen, että kirjoittaa niitä vauvakirjaan kuuluvia juttuja enemminkin tänne virtuaalitodellisuuteen kuin kirjoihin ja kansiin?

Näistä vaihtoehdoista sai valita sen omannäköisimmimmän.

Itse tykkäsin kovasti lapsena selata omia vauvakirjojani. Äitini oli jaksanut aika kauniisti kirjata juttujani peräti kahteen vauvakirjaan, kunnes seuraava lapsi syntyi perheeseen. 

Pitäisiköhän jotain juttuja siirtää täältä blogostaniasta tuonne kirjaan? Jotenkin se tuntuisi…kauniimmalta kuin karu läppäri.

Kirjan väliin on kasattu tärkeitä todisteita eletystä elämästä

Tarkka lukija on tähän mennessä kuitenkin ihmetellyt vain sitä, mikä ihmeen pinkki mötikkä tuolla ensimmäisessä kuvassa oikein töröttää. No sehän on yksi kesän DIY-ihmeistä, nimittäin oma vanha, kolhiintunut, äärimmäisen mäntypuisenkeltainen, vesivahingostakin kärsinyt ja alunperinkin aika kamala keinuhevonen!

Heppa-raasulla ei lähtökohdat siis alunperinkään olleet kovin vahvat (vaikka vanhempieni mukaan me kuulemma rakastimme tätä möhköä kovasti), joten ajattelin, että pilaamaan sitä ei enää onnistu millään. Annoin siis tylleröiselle RTV:llä vapaat kädet sävykorttien kanssa, joista tylleröinen tinkimättömällä maullaan valitsi jotain, jonka nimi oli suurin piirtein ”Barbien hattara- ja purukumiyllätys” ja tadaa! Miten hieno siitä lopulta tulikaan! 

Tylleröinen oli niin liikuttunut hepan muuttuneesta ulkoasusta, että ryntäsi hihkuen halaamaan allekirjoittanutta ja kiljui: kiitos äiti, kiitos!

Vanhan hepan uusi asu.

Lisää kesän tee-se-itse -ihmeitä luvassa myöhemmin, viimeistään sitten kun parvekkeella on liian kylmä heilua tasohiomakoneen kanssa.

Sisällöntuotantoa

Lapsi on taas kunnostautunut sisällöntuotannossa niin, että pakko on jakaa, vaikkei nämä välttämättä muita naurata kuin allekirjoittanutta:

  • Ulkona tulee ja tuuli tempaisee tylleröisen käsilaukkua. Lapsi heristää nyrkkiä kohti taivasta ja huutaa ”hei tuuli, et saa ottaa minun käsilaukkua!”
  • Mennään hissillä parkkihalliin. Tylleröinen: ”hissi nielaisi minut”
  • Lapsi tuijottaa mustelmaa jalassaan: ”äiti, nyt minut pitää varmaan viedä ihan sailaalaan”
  • Hyttysenpistoa kutittaa. Tylleröinen selittää tietävänä: ”hyttynen imaisi minusta *ryyyst*. Eihän me olla mitään ruokaa, eihän äiti?” 
  • Tylleröinen mörisee äänellä, jota voisi kuvailla Motörhead meets Smurffit: ”tunnen sun, sut unessa kerran kohtasin, tunnen sun, sun katseesi kohtaan niin kuin tein ennenkin. Aamu saapuu taas on unet vain unta tietenkin…”(Prinsessa Ruususen laulu)
  • Kun sata kertaa on pyydetty, käsketty ja komennettu sisälle syömään, nappaan tylleröisen kainalooni, mikä aiheuttaa kamalan huudon: ”äiti en minä ole enää mikään pikkuvauva!”
  • Aamulla kun puetaan sukkahousuja tylleröinen heittäytyy velttona selälleen: ”äiti, minä olen ihan pikkuvauva!”
  • Tietokoneruudulla näkyy logo, jossa on keltaista ja sinistä. Tylleröinen: ”äiti, siinä lukee IKEA”
  • Koitamme etsiä prinsessa Aurora-nukkea Amazonista, ja listaan ilmestyy myös Pahatar-nukkeja. ”Äiti, minä haluan! Voi hemmetin jumalat, HALUAN!”
  • Tylleröinen pakkaa jotain tuhannesta pienestä kassistaan, mutta hommassa on ongelmia: ”Voi hellan jumalan pieksut!”

                                                                    *       *      *

Naurattaa vieläkin. (Toivottavasti nuo ovat tylleröisen pahimmat kiroukset seuraavaan kymmeneen vuoteen. Enempää tuskin voi realistisesti edes toivoa)

 

Virtuaalitodellisuudesta Tallinnaan

Olipa kerran alku. 

Olen kirjoitellut juttuja tänne Lilyyn muutamaa kuukautta vajaa kaksi vuotta. Kun aloitin, tarkoitus oli pohdiskella reaaliminän ja virtuaaliminän eroja. Kun päätin jatkaa, olivat motiivit muuttuneet jo melko erilaisiksi. 

Sanotaan vaikka, että niiden motiivien kanssa vietimme mitä parhaimman lomaviikonlopun Tallinnassa. Tunnelmista ovat ehtineet raportoida jo ainakin Rosanna, phocahispida, Emmi ja Iksu.

Budjettimatka: Pillillä pullosta.

Tietenkin meillä oli mahtavaa: Kuppeja, laseja, muovimukeja ja pulloja kilisteltiin, vatsat syötiin täyteen, kynnet puleerattiin, hiukset naksittiin, hartiat höllättiin, shopiteltiin, otettiin valokuvia ja naurettiin, kikatettiin, käkätettiin ja hekoteltiin. 

Varattu meille.

Koska me kaikki reissussaolijat viestimme enemmän tai vähemmän kuvallisesti, tulisi näistä reissupostauksista jokatapauksessa kaunein kuvin höystettyjä, täynnä hehkutusta siitä, miten mahtavaa meillä oli vaikka taivaalta olisi satanut pieniä silakoita. Koska tällä porukalla silakoista huolimatta meillä olisi ollut hauskaa. 

Tällä  kertaa syötiin vastapäisessa Kukekessa.

Meillä oli tajuttoman hauskaa huolimatta pienestä kenkärikosta, ryöstöhintaisesta taksista tai suunnistusvaikeuksista. Tunnelmista ovat tuossa yllämainitut kertoneet useastakin eri näkökulmasta, että itse keskityn tässä vain yhteen.

Eikä se näkökulma ole tämä, hyvyydestään huolimatta 🙂 Aamiainen.

Aina kun olen näin porukalla tavannut bloggaajakollegoita, tunnen olevani osa jonkinlaista 2010-luvun ihmettä: Miten on mahdollista kohdata internetin ihmeellisessä maailmassa näin monta erilaista ihmistä, joiden kanssa tulee niin hyvin juttuun, joiden kanssa huumorintaju osuu yhteen ja joiden olemassaolosta ei ilman bloggausta olisi mitään käsitystä?

Patarei sadam.

Jo se, että tämä kirjoittelu on koukuttavaa oli yllättävää, mutta se, että saa tutustua ihmisiin tekstien takana, on todella hienoa. Ja niinkuin ennenkin olen tainnut mainita, huomannut saaneeni useammankin sellaisen ihmisen ystäväkseni, joiden olemassaolosta tuskin olisin mitään tiennyt, ellen olisi täällä kirjoittelemassa

Bloggaajat hommissaan. 

Joten kiitos ja halaus vielä kerran Amma, Iksu, Rosanna, phocahispida, Raissi, MinEna ja Emmi. Teidän kanssa minne vain, koska vain!

Mitä tähän enää voi sanoa? Kiitos ja koska otetaan uudestaan?

 

Tee-se-itse -mekko

Akuutin mekkokriisin sattuessa sen voi koittaa ratkaista näinkin:

Otetaan kaapista pitkään hillottu (miehen polttareista peräisin oleva, ”kyllä siitä vielä jotain voi tehdä”) T-paita ja sakset. 

Tämän mainoslauseen jälkeen copy on varmasti tuntenut palkkansa ansainneen.

Leikellään tunteella ja taidoista piittaamatta mainoslause pois. Etukappaleeseen tein kaarevan linjan, takakappaleen saksin suoraksi. 

Ensin kannattaa leikata vähän vähemmän ja vaikka sovittaa välissä.

Sitten seuraa koko projektin vaikein osa: miten löytää kotoa tarpeeksi pitkä pala helmaan? Tähän käy vaikka xxl-kokoinen t-paita, vanha yöpaita tms., joista voi hyödyntää valmiiksi ommellun helman. Kun itse olen kangashamsteri, kaivelin esiin Ivana Helsingin jämämyynnistä löydetyn kappaleen mustaa (ja aivan kamalasti nukkaa keräävää) trikoota.

Ja tylleröistä siteeratakseni, ei muuta kuin sakset napsumaan. Ja tarkka tyyppi tietenkin piirtää lopullisesta tulevasta poikkisaumasta kaavan, me hätäpäisemmät taitamme ensin etukappaleen ja sitten takakappaleen kahtia ja saksimme silmämääräisesti taitteelta, kaksin kerroin taitellulta helmakankaalta.

Jännä kuva, melko musta. Se oli tarkoitus ilustroida sitä, että etukappaletta en leikannut aivan taitteen reunasta, koska askartelin mekon keskietuun vielä laskoksen. 

Tässä kohdassa kannattaa mallata, että ylä- ja alaosan kappaleet käyvät toisiinsa, helmasta tulee suhteellisen tasainen jne. 

Sitten surautellaan helman sivusaumat ja tasataan ja huolitellaan helma jos tarpeen. Valmiiksi kasattu helma on helppo hurauttaa kiinni yläosaan, jota ei siis välttämättä tarvitse ommella tikkiäkään. Itse tosin kavensin yläosaa hieman ja nostin olkasaumaa piirun verran, mikä ei ole monen minuutin homma saumurilla. 

Ja tadaa: Sitten käytössä onkin valmis mekko.

Ei mahtunut helma kokonaan mukaan kuvaan.

Mies pukee itsensä

Ruusu kirjoitti osuvasti siitä, kuinka mies pukee lapsen välillä mitä mielikuvituksellisimmin perustein. Meilläkin tuo on vallan tavallista, mm. muistan erään kerran kandia kirjastossa kirjoittaessani viime talvena, kun tylleröinen lehahti viereeni päällään se legendaarinen yöllä ommeltu prinsessamekko. Naamiaisvaatteet, mikäs sen helpompaa tunkea haalarin sisään…

Tämä lapsi oudoissa kuteissa miehen pukemana on jotenkin omituinen ilmiö siinä mielessä, että useinmiten nämä hyvinkin avantgardistisiin ratkaisuihin lapsen pukemisessa päätyvät miehet pukevat itsensä kuitenkin sangen normaalisti ja usein ihan tyylikkäästi.

Viime kesänä (huom! tämä kesähän ei vielä ole ohi!) siippani osti reissusta sen verran vaatteita itselleen, että vuoden aikana hän hankki lisäksi yhdet housut ja yhdet kengät. Tänä vuonna rauhallisempi puoliskoni ajatteli, että tuskin tarvitsee niitä housuja tai kenkiäkään nyt hankkia. 

Miehen ensi vuosi näyttää sinertävältä ja kukalliselta.

Ukkelini on entinen S-kokoinen, nykyinen elintasovatsainen M-koko, joten hän löytää vaatteita melko helposti, ja monenlaiset mallit istuvat hänen päällään hyvin. Tylsiä vaatteita hänellä ei juurikaan ole, olenhan itsekin päätä pahkaa rakastunut miekkoseeni hänen liihotellessaan vaaleanpunaisessa, psykedeellisten kukkasten koristamassa paidassa.

T-paita Zarasta. Melko Piña Colada.

Aikaisemmin siippani osti vaatteensa useinmiten Zarasta ja Selectediltä, T-paidat ovat suurimmaksi osaksi edelleen sitä kamalaa Fruit of the Loom-bändipaitalinjastoa. Ai miksi kamalaa: onko mahdollista että saumat kiertäisivät vielä enemmän kuin Marimekon tasaraidassa? Ou jee, vastaus on nuo viheliäiset bändipaidat. Ja kyllä, tiedän että trikoo kudotaan pyörönä, ja siksi saumat vetävät, mutta yhtä kaikki pyykin käsittelyä vaikeuttavaa. Meillä ei kuitenkaan ole tapana/kiinnostusta puuttua toistemme ulkonäköön ja/tai vaatetukseen. Jos olisi, toivoisin, että miehellä enemmän muita teeppareita.

Uudessa T-paidassa puolisoni on valmis kohtaamaan vaikka imperiumin vastaiskun. Erityisen galaktisen tästä tekevät suorat sivusaumat.

Minun ei ikinä koskaan ole tarvinnut piilotella mitään ostoksiani minnekään kaappien kätköihin ja ottaa niitä sieltä sitten esiin teeskennellen, että ne olisivat jotain vanhoja rytkyjä. Siippani tykkää kierrellä kaupoissa ja ostaa itselleen uusia vaatteita. Jopa siinä määrin, että itse olen usein ollut toppuuttelemassa ja hokemassa, että tuleeko tämä nyt varmasti tarpeeseen. Nyt kuitenkin siirryttyämme dinkkielämästä lapsiperhe-elämään, on lapsi ratkaissut vapaa-ajan käytön niin nerokkaasti, että lauantai-aamupäivät eivät enää vahingossakaan kulu Aleksilla maleskellessa, ja niinpä miehen vaateostokset ovat vähentyneet niinkin minimiin, että välillä ehjien housujen löytäminen kotoa ei olekaan ollut mahdollista. 

Sininen Paisley-kuvio kukkasilla somistettuna. Sinisen kauden kauluspaita.

Jos joskus tarvitsisi kuvailla, minkälainen pukeutuja mieheni on, käyttäisin ehkä sanaa ennakkoluuloton huolimatta siitä että on todellakin monia sellaisiakin vaatekappaleita, mitä hän ei päälleen suostuisi pukemaan. Mutta kun niihin lukeutuu mm. yksivärinen vaaleansininen kauluspaita on maku pääosin mielestäni juuri ennakkoluuloton. Mukavaa on se, että myös omat ompelukseni kelpaavat hyvin kaapin täytteeksi siipallekin. 

Kukkapaita Zarasta.

Paitojen lisäksi puolisoni sijoitti kaksiin uusiin kenkiin ja kaksiin housuihin. Calvin Kleinin megginsit saattoivat valintana yllättää jopa minut, mutta hyvältä ne näyttävät, ja ovat kuulemma myös todella mukavat. 

Vaatehankintoja Berliinissä puolisoni teki paitsi Zaran alennusmyynnissä, TK Maxx:illa ja Yack Fou:ssa

Liekeissä (aurinkorasvan käyttö olisi suositeltavaa)

Elokuun ensimmäisen päivän kunniaksi kävimme eilen tylleröisen kanssa uimassa. Aamu valkeni lupaavan pilvisenä ja toiveekkaina siitä että emme paistuisi elävältä, lähdimme kohti maauimalaa. Tylleröisellä oli kova kiire altaaseen, ja hän raahasi vauhdilla kaverinsa mukanaan ennenkuin me äidit ehdimme kissaa sanoa. Siinä pyyhkeitä levitellessämme mietimme, tarvitsisiko lapsia kuitenkin rasvata, vaikka aurinko oli pilven takana ja allaskin kokonaan varjossa. Tulimme tulokseen, että kyllä vaan tarvitsee, ja pakotimme kitisevät pikkudelfiinimme sen verran kuivalle maalle, että saimme laamittua heihin paksun rasvakerroksen. 

Ja sitten mentiin. Isoon altaaseen, pieneen altaaseen, vessaan, pieneen altaaseen, jätskille, isoon altaaseen, vessaan, syömään… ”äiti, kato minua, minä sukellan, äiti, kato, tämä on hauskaa!” Neljä tuntia myöhemmin kotiin palatessamme tylleröinen veteli sikeitä ja itse mietin, olisiko hirveämpää, jos olisin vaikka Saharassa. Kotona synkkä tai oikeastaan kirkuvanpunainen totuus paljastui: hartiat, selkä ja rinnus paperinohuena ja aaaaargh, niin kipeänä! Päätä jomotti, pyörrytti, jano oli kauhea. Päätin sitten tankattuani oikaista hetkeksi.

Havahduin siihen, kun mies tuli kotiin. En sitten kuitenkaan noussut. Kun seuraavan kerran liikahdin, totesin, että suunta on pakastimelle ja kylmäkallet niskaan, vettä niin paljon kuin napa vetää ja rautaisannos särkylääkkeitä, kiitos.

Tuskasta päätellen en ikinä aikaisemmin ole kärtsännyt nahkaani sen halkaisiljaltaan 10 cm:n kokoista aluetta enempää, joka usein Ruisrockin jälkeen hohti punaisen puolikuun lailla niskassa, joka oli unohtunut rasvaamatta. Eipä tullut sitten eilen mieleenkään sipaista sitä rasvaa omiin hartioihin. Tai itseasiassa, tuli mieleen: aina sillin tällöin altaan reunalla käkkiessä, auringon porottaessa niskaan. Mutta sitten piti taas kiitää vessaan, sieltä altaaseen jne jne jne. 

Poltin siis nahkani ja sain auringonpistoksen. Nahka taisi palaa kunnolla ensimmäistä kertaa, kuumuudesta ja nestehukasta olen kärsinyt aikaisemminkin. Kannattiko? Ei. 

Seuraavan kerran kun pitää ajatella hetki itseään, köytän kersnaakkelin johonkin kiinni siksi aikaa, että pääsen ajatusta pidemmälle. 

Tänä aamuna nahka enää punoitti, mutta ei enää onneksi sattunut. Ukkelilla oli hauskanen kysymys: ”Etsä kuitenkin haluis lähtee meidän kanssa uimaan, jos laitetaan sulle vaan tosi paljon tota aurinkorasvaa?” 

Juu en.

Ja vähän aikaa mietin, kirjoittaisinko postauksen aiheesta mihin kaikkeen me äidit pystymme ilman isiä, mutta mihin isit eivät pysty ilman meitä (=esim. maauimalareissu). Hillitsen nyt toistaiseksi itseni ja parantelen hartiani.