Kotonakäymisen kääntöpuoli

Omien vanhempien luona käyminen on periaatteessa aina mukavaa. Lapsellakin on hyvä olla suhteet isovanhempiinsa, ja nämä hemmottelisivatkin lapsen aivan tärviölle. Ja oikeastaan minä sen heille sallinkin. 

Koska:

Kun minä käyn vanhemmillani, kyse ei ole mihinkään täysihoitoon ja porisevien lihapatojen ääreen menosta. Kun minä menen katsomaan vanhempiani, minä autan heitä raskaimmissa kotitöissä, vilkaisen, että jääkaappi ei ole täynnä kovin vanhaa ruokaa, tiskaan ja huuhtaisen siinä ohessa vähän lavuaareja, teen ruokaa jos emme syö ulkona ja hoitelen muutenkin juoksenvia asioita. Totuuden nimeen, kyllä kotona olen reilusti enemmän rauhassa.

Molemmat vanhempani ovat kärsineet vakavia sairauksia ja ovat osittain liikuntakyvyttömiä. He ovat myös iäkkäitä eläkeläisiä, eikä heillä ole voimia niinkuin ennen. Ja let´s face it, me tajuamme kaikki, etteivät he ole täällä ikuisesti.

Sen takia minä haluan, että he saavat antaa lapsenlapselleen kaiken. Ja itse poden huonoa omaatuntoa, sillä he selkeästi koittavat paikkailla omia heikkouksiaan satsaamalla meihin todella paljon rahaa. Ja toisaalta välillä ärsyttää olla kuin työleirillä. Nostan todella hattua niille, joilla on useampi lapsi, työ ja jotka silti jaksavat käydä kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen hoitamassa omia heikkokuntoisia vanhempiaan, joskus jopa satojen kilometrien päässä.

Siksi minä sallin heille kaikenlaiset höpsöt sekoilut ja ylilyönnit etenkin, mitä tylleröiseen tulee. Koska he ovat minun vanhempani.

11 kommenttia artikkeliin “Kotonakäymisen kääntöpuoli

  1. Voi että. Hienoa, että jaksat käydä vanhempiasi auttamassa! Mä en vielä osaa ajatellakaan niin pitkälle tulevaisuuteen, että omien vanhempien kanssa olisi sama tilanne, vaikka isä täyttikin jo 60 ja äiti täyttää ensi vuonna. Toistaiseksi meillä on toiminut homma niin päin, että äiti ja isä tulevat auttelemaan meitä – ovat lapsenvahtina, tuovat kukkuraisia ruokakasseja, sujauttavat vaivihkaa vähän rahaa käteen, sponsoroivat isoja lastentarvikehankintoja jne. Välillä harmittaakin, etteivät he itse oikein suostu ottamaan apua vastaan (paitsi elektroniikkavempaimiin liittyen) – mutta eiköhän sen vastavuoroisen avun aika tule vielä.

  2. Meillä on vähän sama juttu kuin Kahvittelijalla. Minun vanhemmat ovat vielä työelämässä, joten eivät vielä ”tarvitse” meitä lapsia arjen askareisiin, vaan pikemminkin auttelevat meitä. Harmi vaan kun meillä on tuota välimatkaa yli 1000 km, niin emme pääse nauttimaan vanhempieni seurasta kuin suhteellisen harvoin. Mutta silloin kun näemme, on heille kaikki sallittua, niin lastenlasten kuin lastenkin suhteen 😀

    Nimim. Yksi tällä hetkellä pohjoisessa patojen ääressä nautiskelija.

    Noo, yritän mie pestä täällä noita porukoiden keittiön kaappeja… Vähän hitaasti vaan etenee tää minun prokkis.

  3. Tämä on aika kinkkinen asia itsellni vielä hyväksyä, siis tämä vanhempien vanheneminen ja haurastuminen. Miten ennen niin tehokkaista ja hyvinkin fiksuista ihmisistä on tullut niin heiveröisiä ja oikeastaan myös vähän höppänöitäkin, vaikka järki siis pelaa molemmilla ihan normaalisti. 

    On outoa, vaikka tietenkin ihan luonnollista, että omat vanhemmat vanhenevat siinä missä itsekin. Ja tietenkin syöpä yms. vakavat sairaudet vievät omat veronsa. Jotenkin harmittaa se, että he eivät esim.  yksinään pysty lastenlastaan hoitamaan, ei sen takia, että tässä hirveästi apua kaipailisin, vaan sen takia, että näen heidän silmistään, miten paljon he lapsen kanssa aikaa haluaisivat viettää. Mutta kaipa se omankin lapsen seura siinä ohessa kelpaa 🙂

  4. Voi että. Hienoa, että kirjoitit  tästä. Meillä roolit on vielä toisinpäin, mutta kun omat vanhemmat kolkuttelevat 70:tä, voivat ne koska tahansa kääntyä. Voimia, kaikille! Ja paljon hyviä päiviä yhdessä!

  5. Mäkin olen vielä niitä, jotka juurikin menevät äidin luo täysihoitoon… mutta kieltämättä olen jo ajatellut, että mitä sitten, kun he tuosta reippaasta tehoeläkeläisyydestä vanhenevat ja haurastuvat. Kamalaa, että todennäköisesti silloinkin olen tuhansien kilometrien päässä. No, mulla on se onnenpotku, että siskoni asuu ihan lähellä vanhempiani – mutta eihän se nyt ihan reilua ole sekään, että hän perheineen ”joutuisi” kantamaan kaiken vastuun sitten, kun vanhempamme tarvitsevat reilusti apua. Ja samaa olen todistamassa juuri nyt anoppilassa; anoppi on liki kasikymppinen ja alkaa sairastella. Miehellä on äidistään selkeä huoli, vaikka naapurit pitävätkin silmällä, että kaikki on hyvin. Meille on kuitenkin välimatkaa satoja kilometrejä… ja kun pää toimii mutta keho ei, näyttää vanhukselle olevan aika korkea kynnys pyytää tai hyväksyä apua. Ehkä anoppi muuttaakin lähivuosina lähemmäs meitä, kuka tietää. Ja mistä sitä tietää, ehkä joku päivä vielä asumme Suomessakin, jolloin Eddie toivottavasti pääsee nauttimaan isovanhempiensa hemmottelusta ja minä vuorostani juurikin tuosta työleiristä…

  6. Se on yllättää, miten nopeasti kaikki tapahtuu sitten kun se heikkeneminen alkaa. Yhtäkkiä ei olekaan mitään ”vuosien polvikremppaa”, vaan on kaikki mahdolliset taudit, ja niistäkään ei enää toivu ennalleen. Mua vaivaa kans tää kaukana asuminen ja huono omatunto siitä, miten sisarukset joutuu hoitamaan niin paljon. Vaan eipä kai se auta. Onneksi vanhukset jonkin verran suostuvat ottamaan ulkopuolistakin apua vastaan, mutta vaikeaa se aina on ottaa puheeksi sellaiset: mites nyt kun nuo kädetkään ei enää niin hyvin toimi, niin pitäisköhän jne… Kun keskustelun toinenkin osapuoli saattaasiinä havahtua, että juu, eihän ne toimi niinkuin ennen ei.

    Mutta rakkaita ovat, yhtäkaikki. Koitan välttää henkisen taantumisen kotona käydessäni vaikka tottakai jokaista omat vanhemmat ja vanhat tavat varmasti hermostuttavat. Siinä on kuitenkin kyseessä heidän elämänsä. 

    • Joo, ihan totta. Anoppi on alkanut mennä huonompaan kuntoon aika yllättäen tänä vuonna… eli meillä taitaa olla samat omantunnonongelmat aika piankin päällä. 

      Mä aloin pohtia asiaa sen verran, että kirjoitin siitä lopulta itsekin. Kiitos, muusa! 🙂

      • No hyvä että saan vanhukset pysymään mielessä 😀 Ihania valokuvia, ja ymmärrän kyllä, miksi toivot cottagen säilyvän 🙂

    • Voi että, kirjoitat niin osuvasta aiheesta, jonka kanssa itse kipuilen valtavasti. Tähän saakka hyvin aktiiviset vanhempani ovat melko nopeasti menneet huonompaan kuntoon ja yhtäkkiä huomaankin miettiväni kaukana asumisen ja hoitamisen yhteensovittamista. Iso sukutila tarvitsee yllättävän paljon hoitoa ja tuntuu pahalta, että ikääntyvät vanhukset sitä yksin hoitavat. Välimatkaa on useampi tunti pelkällä junalla ja siitä vielä reippaasti autoilua. Nyt yritän sitten miettiä onko syytä käydä hoitamassa vanhempia ja tilaa joka viikonloppu, joka toinen viikonloppu, kuukausittain. Joudunko ostamaan auton (inhoan ajamista syvästi)? Miten ihmeessä osaan hoitaa lämmitykset, korjaukset, lumenluonnit? Tuleeko minun irtisanoutua unelmatyöstäni, muuttaa sukutilalle inhoamalleni paikkakunnalle ja rakentaa uusi elämä sinne? Tuota viimeistä kohtaa tiedän vanhempieni kovasti toivovan. Eipä mene yhtään yötä ettenkö näitä asioita puntaroisi.

      • Ihmisen heikkenemisen vauhti on hirveän yllättävä. Ei mitään pehmeää laskua todellisuuteen. 

        Mä teidän omien vanhempieni kaipaavan mua, eikä tilannetta helpota ollenkaan se, että me myös haluttais muutta mun vanhalle kotipaikkakunnalle, mutta kun kumpikaan meistä ei kovin helposti sieltä töitä saa, niin muutoaikeet ovat venähtäneet niin, että pikkuhiljaa olemme alkaneet rakentaa pysyvämpää kotia tänne. 

        Oletko ottanut asiaa muuten puheeksi vanhempiesi kanssa? Olisin nimittäin aika yllättynyt, jos mun vanhemmat toivoisivat mun esim. irtisanoutuvan. Toivottavasti löydätte jonkun kompromissin. Kyllä tämä aika koville ottaa myös itselleen kaikesta huolimatta. Vaikka ne huonokuntoiset on ne vanhukset, niin kyllä omaakin päätään saa särkeä monta yötä. 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *