Ystävystymisestä somessa

Täällä Lilyssä on viime aikoina ollut useammalla bloggaajalla asiaa ystävystymisestä, ystävyydestä ja yhteydenpidosta ystäviin. Olen monta kertaa miettinyt, että tämä asia some-näkökulmasta on todella kirjoittamisen arvoinen.

Itsehän olen tutustunut someen muinaisella internetin pimeällä keskiajalla 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alkupuolella, silloin, kun kesätyökaverini piti profiilia deittinetissä ja jonka kanssa yhdessä hihittelimme hänen saamilleen vastauksille. Kauhistelimme kaikenlaisista ihmisruumiin osista napsaistuille profiilikuville ja hihittelimme melko läpinäkyvää soopaa olleille vastauksille.

Ja huolimatta kaikesta tästä seuraava kesänä kävin itsekin nettideiteillä. Joista yksi jäi sitten pidemmäksi aikaa.

Suhde päättyi ja siinä samalla myöskin kiinnostus nettielämään. 

Kului monta aikaa, ainakin 10 vuotta ja hupsis, perustin oman palstan. Sinne pelottavaan, kasvottomaan internettiin, jossa vain vihamieliset trollaajat ahdistelevat täyttäen kommenttilaatikot kaikenlaisilla ilkeämielisillä sanoilla. Eikä ketään muuta kiinnostaisi. 

Ja yhtäkkiä huomasin, että olen tullut ottaneeksi osaa phocahispidan järjestämään postitempaukseen. Ja sitten postilaatikkoon tuli viesti ihanalta Ruusulta, ihan ventovieraalta ihmiseltä, että tavattaisiinko ihan IRL! Ja sitten olinkin menossa blogitreffeille! Ja sitten juoksemassa Kympin joukossa! Ja sitten lähdössä Kanelibasilikan kanssa lounaalle Tallinnaan! Ja taas blogitapaamiseen! Ja sitten samojen ihmisten kanssa vähän vähemmän bloggausmielessä ja enemmän kahvittelu- ja höpöttelymielessä, puistotreffeillä, vaikka ja missä. Aina uudelleen ja uudelleen. Ja huomannut saaneeni, en yhden vaan useamman sellaisen ihmisen ystäväkseni, joiden olemassaolosta tuskin olisin mitään tiennyt, ellen olisi täällä kirjoittelemassa. 

Aikuisiällä ystävystyminen on kinkkinen aihe. Ystävystyminen ei takuulla ole mutkatonta missään iässä, mutta aikuisena kenttä saattaa olla kapea. Uusi kaupunki, elämä töiden ja kodin välillä ravaamista, ehkä joku hiljainen ilta jossain kuntosalin juoksumatolla. Harrastuspiirit saattavat tuntua sisäänpäinlämpeneviltä tai sitä omaa juttua ei ole vielä edes löytänyt. Ei ole helppoa ei. 

Arvaatkaa huviksenne, kun tämän aloitin, olisinko ikinä uskonut tapaavani ketään näistä tyypeistä kasvokkain? Ja toisaalta, mikä olisikaan parempi tapa tutustua toiseen kuin lukea tämän aatoksista? Kuten Kanelibasilika sen aikoinaan muotoili: musta tuntuu, että me tultais hyvin juttuun. Miten oikeassa hän olikaan. Ihailla pitää myös Ruusun rohkeutta, ei ole liikaa sanottu, että tuo yhteydenottosi muutti elämäni ♥

Joten, phocahispida, Ruusu, Kanelibasilika, Iksu, Rosanna, Emmi, Katie, Raissi, Tessa, Mindeka, Amal, Amma, Lilleri78, Tommi ja Kristakin.( Ja nyt nolottaa kun listasta takuulla puuttuu sellaisiakin, joiden kanssa ollaan ainakin moikattu, ellei pidempääkin juteltu. Olette tekin ihania!) On ollut ilo ja kunnia tavata teidät ja tutustua teihin. Osaan paremmin, osaan vain nopeasti kuulumisia vaihtaen, mutta yhtä kaikki iloa ja väriä elämääni tuoneina. Osan teistä kanssa vaihdan varmaan edelleen kuulumiset kun tavataan, osa teistä on jäänyt sydämeeni lopun iäksi ja toivon, että vielä keinutuoleissammekin muistelemme menneitä.

Ja on niin monta tyyppiä, jotka vielä haluaisin tavata, ainakin Kahvittelijan kanssa on jo vähän asiaa koitettu pohjustaakin, MM taisi kaipailla Tallinnaan, tavataanhan matkan varrella?

On myös hyväksyttävä se fakta, että kaikista ei tule sydänystäviä, ei lapsena eikä aikuisena. Tilanteet elämässä muuttuvat, ja me muutumme itsekin. Kaikki ystävyyssuhteet eivät kai olekaan tarkoitettu kestämään läpi koko elämän, mutta siitä, mikä kestää ei koskaan tiedä, ellei anna sille rohkeasti mahdollisuutta. Ja niillä pätkilläkin on valtava merkitys. Oikealla hetkellä oikeanlainen seura on korvaamatonta.

Tämä somen voima on tälläkin saralla yllättänyt itseni. Että maailmassa on näinkin paljon ihmisiä, joiden kanssa jaan useamman kuin yhden näkemyksen elämästä, ja vieläpä ihan tässä lähelläni. Joku silloin muinaisella internetin keskiajalla ennusti, että sähköiset kommunikaatiovälineet tulevat tappamaan sosiaalisen kanssakäymisen. Itse rohkenen olla päinvastaista mieltä, ja onneksi omalle kohdalleni elävä esimerkki siitä on osunut.

(Ja kyllähän näillä nykyajan hapatushärveleillä pitää oikein näppärästi yhteyttä myös niin koulu- ja opiskeluaikaisiin kavereihin, vaikka välimatkaa olisi useampi tuhat kilometkiäkin. Mutta tässä piti nyt käsitellä vain somen mukanaan tuomia tuttavuuksia)

Joten iso ♥ teille kaikille, jotka olette elämäni tielle täällä blogostaniassa törmänneet, joko ainoastaan täällä virtuaalimaailmassa tai ihan livenä. Ilman teitä elämäni olisi somen verran tyhjempää.

Yhteiskunnallinen ajatus

Tekisi mieleni laittaa tähän vain tämä kuva ja kirjoittaa että ei mulla muuta.

 

Kuva

Mutta kun on. On niin pirusti muutakin. 

Eihän tässä nyt vielä mitään se, että valiokunta ei nyt innostunut, jäljellä on vielä koko eduskunta. Ja jossain salakähmäisissä neuvotteluissa oltiin jo hallitusneuvotteluiden alussa taidettu sopia, että niin kauan kuin kristillisdemokraatit ovat hallituksessa, tätä lakiesitystä ei viedä eteenpäin. Tämäkin oli jotenkin kaivertunut aivoihini, vaikka se reilusti nk. hatuttikin kun sen tajusin. 

Eikä sekään vielä mitään, että ne, joiden äänestyksessä olisi pitänyt olla paikallaan, olivat liian kiireisiä ilmeisesti muissa asioissa joten he eivät vaivautuneet (ajoissa) paikalle. Demarit, jos halusitte olla auringonlaskun puolue, niin nyt kuulen korvissani kyllä Lucky Luken tunnarin. Ei noin. Eikä sekään vielä mitään, itsehän olen aina vetänyt rajusti vihreämmin ja vasemmalta. Haluaisin niin kovasti olla tietyissä piireissä kirosanaksi muodostunut vihervassari, mutta valitettavasti olen liian puolepoliittisesti negatiivisesti varautunut edustaakseni edellämainittua ryhmää.

Vaan se, että olen ilmeisesti kokonaan jättänyt huomiotta sen seikan, että meidän kansaneduslaitoksessa minun, keski-ikää lähestyvän, akateemisesti koulutetun pätkätyöläisnaisen mielipidettä edustaa joukko keski-iän juuri ylittäineitä kakkulapäisiä ukkeleita. Katson peiliin ja ihmettelen, mitä olen oikein tehnyt? 

Ihanko totta olen pyytänyt näitä ihmisiä edustamaan näkemyksiäni? Minä, joka olen pitänyt itseäni edes jollain tapaa yhteiskunnallisesti tietoisena, olen sivuuttanut tällaisten pukumiesten olemassaolon aivan täysin.

Siinä peiliin tuijottaessani tajua, että kiukun kyyneleet puskevat esiin. Jo toista päivää putkeen A.W. Yrjänä tulkitsee tunteitani, tällä kertaa Minun sydämeni on särkynyt. Täytyy varmaan laittaa lyyrikolle kohta kiitosviestiä tunteiden pukemisesta sanoiksi. 

Sydämeni on särkynyt rakkauden puolesta. Tuttavieni, joilla on yhteinen lapsi, mutta joka ei sitten käytännössä olekaan niin yhteinen. Hänen puolestaan, joka on ensin puoli elämää piilotellut todellista minäänsä ja nyt häneltä ikäänkuin taas vedetään alta olemassaolon oikeutus. Että olettehan te teoriassa yhdenvertaisia, mutta ei teistä esimerkiksi adoptiovanhemmiksi olekaan. 

Oinoset, hirvisaaret ja muut: Mitäpä se naapurin peitonheiluttaminen teille kuuluu? Sen sijaan tasavertaisuus kuuluu. Kuinka te kehtaatte, aikuiset ihmiset!

Mitä yhteistä on CMX:llä ja tahtoiällä?

Tahtoikä. Uhmaikä. Temperamentin jalostumiseen liittyvällä aikakaudella on ainakin nuo kaksi muka-toisensa poissulkevaa nimitystä. Ja huhheijaa, jotta totuus ei unohtuisi, virtuaaliraapustan tähän muutaman muiston edellisestä uhmakaudesta, joka päättyi tasan kaksi päivää sitten, yhtä äkisti kuin alkoikin.

Miten sitten A.W. Yrjänä tähän liittyy? Tuo mies, jonka tuotannossa lähinnä olen pitänyt vain niistä radiosoittoa saaneista, muuten hän on ollut omaan makuuni lievästi sanottuna tekotaiteellinen. Tottahan sitä joskus punaviinisessä nuoruudessa on tullut luettua niin Arcana kuin Rotakin, mutta kyllä totuuden nimessä, niistä asiallisesti keskustellakseen on pitänyt kallistaa kuppi kuin toinenkin. 

No, tuossa tylleröisen uhmakaudella päässäni alkoi soida repeatilla kuitenkin tämän puolittain salaisen bändi-ihastukseni ehkä svengaavin biisi, nimittäin Ainomieli. Tämä nyt ei kuitenkaan kerro niinkään siitä, että olisin itse kokenut olevani lähellä kuolemaa (vaikka huh, ei ehkä sekään ole kaukana ollut), vaan jotenkin tuntuu, että etenkin kertsin /älä sano ei, älä, puhu, älä mene, vielä hengitä, ja viimeiseen asti pidä sanasi[…] -pätkä on saanut kuin uuden merkityksen. Yrjänän fataali ilmaisu jotenkin pukee niin loistavasti sanoiksi sen, miltä kiukkupyllyn kanssa elo siinä raivarin hetkellä todella on.

Tylleröisen uhma/tahto etenee aaltoina. Välillä on ikäänkuin ”normaalia”, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin, mutta välillä on kuin helvetin liekit olisivat valloillaan. Kun ”normaali”tilanteessa pettymys aiheuttaa noin kolme parkaisua kiukkuitkua, joka unohtuu yhtä nopeasti kuin on alkanut, uhman huipulla raivari kestää ainakin kolme varttia. Silloin tylleröiseen ei saa ainakaan ottaa fyysistä kontaktia, mutta välttämättä samassa tilassakaan olo ei ole sallittua. Lopulta äitin syli on kuitenkin ihan ok, joskaan siinäkään ei käydä juuri muuta kuin pyyhkäisemässä räkä ja kyyneleet äidin olkapäähän. 

Jos jotain kamalaa, niin jotain hyvääkin. Kun maaliskuussa näytti siltä, että tylleröinen ei juurikaan koe tarvitsevansa päiväunia, räyhähuipun ollessa valloillaan on tylleröinen itse alkanut puhua päiväunista. Toki ne edelleen ovat taistelun takana, mutta ainakin tylleröinen on nyt muotoillut ääneen sanat ”hei äiti, mä ylitän nyt kyllä ottaa pienet nokoset”. 

Mitään erityistä syytä räyhäkohtaukselle ei tarvita. Siihen käy niin jäätelö, jota ei sillä hetkellä ole saatavilla, kuin väärin kuvioitu vessapaperi. Kaikki käy, ei ole liian pientä syytä repiä takaloosteriaan. 

Näin äitinä sanon vaan, että kyllä ottaa voimille. Joidenkin päivien jälkeen olo oli kuin harsovaipalla linkouksen jälkeen, eli aika liiskainen ja kuiviin puristettu. Mielessä on kaikunut Ainomielen lisäksi neuvolantädin puujalka vanhemman tärkein työ on tuottaa lapselleen pettymyksiä. On nimittäin alkanut valjeta tuonkin lauseen merkitys aivan uudella tavalla. Väsyneenä sitä välttelisi konflikteja viimeiseen asti, huolimatta siitä että tietää, että konflikti tulee, välttelit sitä sitten taikka et. 

Valitse taistelusi, tuo vankkumaton ohjenuorani kasvatuksessa, on saanut venyä aivan uusiin sfääreihin: etenkin kun joskus haluaisi niin kovasti lohduttaa tunteen vallassa riehuvaa pientä ihmistaimea, mutta on vaan pakko vetäytyä ja antta myrskyn laantua. Ja toisaalta myös siellä toisessa päässä: kun jo näkee hurrikaanin tulevan, tekee mieli vain saman tien karjaista, että nyt hiljaa, älä edes aloita! Sehän ei auta mitään, paitsi ehkä sen verran mitä huutamisen on todettu huutajaa itseään auttavan. Lapsen mielenilmaisuun sillä ei kuitenkaan ole millään tavalla hillitsevää (joskaan ei myöskään lietsovaa vaikutusta, noloa myöntää, mutta kokeiltuhan tuotakin on) vaikutusta.

Ja sitten yhtäkkiä, bing! Lapsi herää aamulla, mutta sen sijaan, että vetäisi päivän ensimmäiset itkupotkuraivarti heti herätessään, hän sipsuttelee isin ja äitin väliin, antaa molemmille pusumuiskaukset ja huutaa hymyillen: Helätkää! Aulinkokin on jo helännyt!

Että näin ne uivat aikakaudet mutaiseen virtaan. Ja kertsi (sillä tuskin tämä tähän loppui, seuraavaa vaihetta odotellessa).

Lapsen kanssa alennusmyynneissä

Kävin tylleröisen kanssa alennusmyynneissä pyörähtämässä.

Alennusmyynneistähän kannattaa ostaa sellaisia perusjuttuja niinkuin sukkia, sukkahousuja, alkkareita, mahdollisimman tavallisia t-paitoja ja muuta sellaista, joita varmasti tulee käytettyä. 

Seuraavaksi meidän kauppakierros tylleröisen kanssa, sekä kuvin että sanoin:

  • Äiti: Ooooh, valkoisia puuvillasukkahousuja puoleen hintaan ja vieläpä kokoa 98/104, menee vielä ensi talvenakin! Otetaanpas näitä…
  • Tylleröinen: Äiiiitiiii, kato mitä mä löysin, ihanat viuletit heppasukkapökkyt. Niissä on timalletta!

  • Äiti hiljaa mielessään: Onpas kivoja sukkia, tuollaisia vähän graafisia, mustaa, punaista ja valkoista…
  • Tylleröinen ääneen: Äitiiiiiii, ihanat balleliinasukat! Otetaan nämä! Ne on ihan kuin balleliinalla!

  • Äiti, ihan hiljaa mielessään: Jaa, olispas kivat ruutupöksyt, tuollaiset hillitynväriset. Menisi kaikkien niiden pinkkien ja vaaleanpunaisten paitojenkin kanssa… Suostuiskohan se pitämään näitä?
  • Tylleröinen niin että koko kauppa kaikuu: Äitiiiiiii katokatokato! Hellokitty-pökkyt! Määä otan nää, nää on ihan niinkuin Ellillä! Ihan samanlaiset!

  • Äiti: No nämä tarvitaan.
  • Tylleröinen: Määä tahdon!!!!

 

Äiti: Nukkuisitteko te nuken kanssa yhdessä päikkärit, jos teillä olisi samanlaiset unimekot?

Tylleröinen kaupassa: Joo, joo nukutaan!

Tylleröinen kotona: Äiti, tämä on ihan likki tämä unimekko. Mä koljaan. Missä on mun jakoavain? Mä koljaan tätä vähän myös luuvimeisselillä.

 

Ja kyllä, mielessä pyörisi hieman vakavampiakin aiheita, kuten esim. ystävystyminen aikuisella iällä somessa, pään hajoaminen tahtoikäiseen yms. yms, mutta jotenkin on nyt niin kesäisen kepeä olo, (=puolikuollut olo siitä kun koko päivä on mennyt Kansallismuseon Vintillä, ja lapsi meni päikkäreille klo 15.55.) että heittäydyin vallan tyylibloggariksi.

 

Kärrykävelyllä etelässä

Yksi Helsingissä asumisen hyviä puolia on se, että täältä pääsee aika helposti pois. Kun kärryjen työntely lähipuiston, kaupan ja kodin väliä alkaa liikaa ahdistamaan, voi kärryjä kätevästi lähteä työntelemään vaikka eteläisen veljeskansan pääkaupunkiin.

Niinpä me reippaina lattemammoina Ruusun kanssa pakkasimme kääpäläisten tavarat kärryihin ja loikkasimme laivaan. Vaatimattomina tavoitteenamme oli saada ruokaa, kahvia ja herkkuja.

Edellisen kerran tylleröisen kanssa Tallinnassa käydessämme oli tylleröisellä ikää puoli vuotta. Nyt ikää oli tasan kaksi vuotta enemmän, mutta noin teknisenä suorituksena, eli lapsi ja hänen tavaransa kärryyn, kärry laivaan ja matkaan, ei juuri poikennut edellisestä reissuta. Myöskin huutokohtaus laivasta pois jonottaessa oli aivan samaa tasoa kuin muutama vuosi sitten. 

Muuten homma olikin sitten ihan eri. Siinä missä puolivuotias vaiennetaan täräyttämällä hänelle tissi suuhun, ei kaksi ja puolivuotiasta uhmista räyhähetken sattuessa hillitse mikään. Ja ne hyvät hetketkin ovat niin täynnä vauhtia ja vaaratilanteita että äidit olivat, periaatteessa kuitenkin hyvin virkistävän reissun jäljiltä, melko ravistuneessa kunnossa.

Vikingin uusi kesäaikataulu antoi enemmän aikaa maissa kuin talvinen ja oli siinäkin mielessä mukava, että päiväuniaika ei osunut laivassaoloaikaan. Näin ilman hyttiä matkustaminen onnistui aika helposti, kun mukelot melskasivat leikkihuoneessa ja ja pientä evästä mutustellessa. 

Menomatkalla meininki oli näinkin vitsikästä.

Haaveissä oli syödä hyvää lounasta, ja tadaa! kerrankin haltijatarkummit olivat puolellamme. Ruusun pikku murunen sammahti lähes saman tien kun astuimme ulos laivasta ja tylleröinenkin kellahti unten maille puolimatkassa Telliskiven suuntaan kävellessämme.

Telliskiven Loomelinnakissa sijaitsevaan superherkulliseen F-hooneeseen minut alunperin tutustutti Tupa-Keittiöstä tuttu Tallinnan-asiantuntijani Kanelibasilika. Enkä nyt tietenkään malttanut olla viemättä F-hooneen ilosanomaa eteenpäin, joten kävelytin Ruusun Kalamajan kaupunginosan läpi ränsistyneelle teollisuusalueelle, jossa tämä kulinarismin helmi sijaitsee. 

Ruusu pysyi asiallisesti cokiksessa, tämä äiti nautti lasillisen frizzantinoa.

F-hooneen tiski.

F-hoone sijaitsee siis neuvostoaikaisessa tehdasrakennuksessa, jossa sijaitsee myös erinäisiä luovaa työtä tekevien työhuoneita ja pieniä putiikkeja. Sisustukseltaan F-hoone on miellyttävän industrial-rappiollinen.

Mitä tuolla ylhäällä on, ei mitään käsitystä. Mutta hienolta näyttävät nuo punaiset rappuset.

F-hoonella ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi. Edellisestä kerrasta oppineena en edes yrittänyt kolmen ruokalajin haastetta, vaan otin suosiolla Kalamaja Burgerin. Siinä burgereita mutustellessamme meidän oli vaikeaa uskoa hyvää tuuriamme syödä rauhassa, ja rauhallisen lounasajan päättymistä jännittäessämme lanseerasimme käsitteen äidit simultaanikapasiteetin huipulta – puhutaan ruoka suussa. Koska ikinä ei voi tietää, milloin kallisarvoinen rauhanaika ruoan kanssa loppuu. 

Kalamaja burger. Niin hyvää ja niin täyttävää.

Huolimatta huimasta aikomuksestamme mennä vielä Josephineen kahvittelemaan, otimme vielä lasten koisatessa jälkiruoat. Tässä kohtaa huomautettakoon, että palvelu F-hooneella on äärimmäisen ystävällistä, mutta lievästi sanottuna viipyilevää, ainakin näin suomalaisesta tehokkuusajattelunäkökulmasta. Mikäs siinä istuskellessa, mutta kun näiden herranterttujen kanssa reissatessa ikinä ei tiedä, milloin se istuskelu loppuu.

 

Jälkiruoka eli ”Marjapurkki”.

F-hoonelta lähtiessämme kiertelimme vielä hiukan Telliskiven kaupoilla. Tosin omalla kohdallani se jäi ehkä hieman yrityksen puolelle tylleröisen herätessä ja saadessa vuosisadan raivokilarit. Siinä ei sitten paljoa muu auttanut kuin hokea itselleen että kaikki me itsenäistymme joskus ja koittaa kestää klassisen itkupotkuraivarin kauppakäytävällä esittäneen tylleröisen huutokonsertti. Elämänsä uhmasta verisesti sydämistynyt lapsukaiseni tokeni lopullisesti vasta astuessaan sisään Josephinen ovesta nähdessään valtavat suklaakonvehdit tiskissä. Äitinsä tytär, kenelläpä ei murheet moisessa kahvi- ja suklaaparatiisissa unohtuisi. Ja vinkkiviitonen, sieltä tiskistä löytyy myös miedompia konvehtivaihtoehtoja lapsekkaampaan makuun. Ruusun palleroinen tosin selkeästi jo Josephine-veteraanina mussutti (äitinsä) chili-suklaakonvehdin ilmekään värähtämättä. Lasten sisäistä kulinaristia ei tule aliarvioida. Tylleröinen sen sijaan oli ihan onnellinen Les Femmes Savantes kookos-valkosuklaakonvehtinsa kanssa. 

Niin herkkää. Josephinen sisustus on suurin piirtein pompöösin kitchin ruumiillistuma. Aika ihana siis.

Jos raha kasvaisi puissa, työntelisin kärryjä mielelläni Tallinnassa vaikka joka viikko. Kaunis vanhakaupunki hivelee silmiä, ruoka on hyvää, palvelu ystävällistä ja lapset huomioivaa ja ihania kahviloita joka nurkassa. Aina voisi toivoa vähemmän uhmaikää lapsen kanssa matkustaessa, varsinkin kun meno on rauhoittunut tänään kuin taikaiskusta (näitä vaiheita), mutta toisaalta, on se kiukuttelukin ihan uutta jossain muualla kuin tutuksi tulleilla kulmilla. 

Ruusullekin vielä kiitokset ihanasta seurasta. Rauhallinen lounas, jee, me onnistuttiin!

Neuvola X-Files

Neuvola, yhden mielestä melko yhdentekevä, toinen kokee sen lähinnä Stasin jatkeeksi ja kolmas saa sieltä apua askarruttaviin kysymyksiinsä. Järjestelmä, joka on luotu meidän kaikkien parasta ajatellen, ja johon tämä salaapäiten sosiaalidemokratiaan kallistuva, hyvinvointiyhteiskunnan peräänhuhuileva ja kansankotiaatetta periaatteessa hiljaa ihannoiva äiti-ihminen on kuitenkin melko tyytyväinen. 

Tommi kirjoitteli menneellä viikolla omassa blogissaan neuvolakäynnistä vanhemman näkökulmasta. Ainahan se on jännittävää, kun lasta sovitellaan käyriin ja luulen, että etenkin oman ammattikuntani edustajat joutuvat pinnistelemään välillä jonkun verran, ettei suorittajavanhempi painaisi päälle. 

Useasti olen miettinyt, miten kapeisiin malleihin lasta koko hänen pienen elämänsä aikana sovitellaan. Ensin neuvolassa ja päiväkodissa, myöhemmin sitten koulussa. Mitäpä jos muottiin, käyriin ja kaavoihin sovittamisen sijasta lapsi saisikin esittää sellaisia asioita, joita hän osaa, mutta joita ei neuvolassa osata kysellä? Tylleröisen listalla olisivat ainakin:

  • Kiipeily. Paitsi puistossa ”isojen” kiipeilytelineellä, niin myös kotona sohvalla, kirjahyllyssä, you name it! Sovellettuna myös joukkoliikenteen eri välineissä ja etenkin Ikeassa.
  • Valikoiva kuulo. Tätähän monet aikuiset käyvät opiskelemassa terapiassa, heille tämän kuuntelematta jättämisen nimi on vain ”suodattaminen”. Siis että aktiivisesti jätetään kuulematta ja huomiota vaille sellaiset ikävät asiat (kuten esim. älä juokse parkkipaikalla, pistä vaatteet päälle, tule tänne, istu alas jne).
  • Äänen käyttö vaaratilanteissa, joihin lukeutuvat esim. pukeminen, syöminen, ovesta ulos lähteminen, kotiinpaluu jne. Eipä jää mielipide muiden varjoon.
  • Laulutaito. Miten moni saa laulaa neuvolassa? Meksikon pikajunaa kärryissä loilottava kiharapäinen tyllerö on kuin suoraan Broadwaylta: ” Kädet ylös gentlemen/huutaa käskyn terävän/Iso-Pat ja pari kertaa kattoon laukaisee/parempi kun jokainen nyt lompsan aukaisee/kuula sille, joka kenkkuilee” ja asiaankuuluva reikäraudanheilutuskoreografia mukaan. Kerran tosin bussissa eräs vanhempi herrasmies ymmärsi kiitellä, miten lapset kuitenkin osaavat vielä näitä hyviä klassikoita!
  • Keskustelutaito. Eihän siinä neuvolassa ehdi paneutua niinkään tiukkoihin kysymyksiin kuin esim. ”äiti, tykkäätkö sinä silikoonista?”. Ja tämän kysymyksen syvimmän olemuksen ymmärtävät ainakin kaikki he, joilla luetaan Allakka Pullakkaa, tuota suomalaisen lastenrunouden transmodernia klassikkoa.
  • Vaikenemisen taito. Sen tosin neuvolassa täti saa huomata, kun ei saa vastausta mihinkään. Mitäpä sitä turhia jauhamaan.
  • Rohkeus. Tätäkin on vaikeaa osoittaa keinotekoisessa tilanteessa, tarvitaan aito vaaratilanne, kuten esim. valintamyymälän parkkialue lauantai-iltapäivällä, tungosta täynnä oleva junalaituri tai ihan vaan mahdollisimman sokkeloinen tila. Kova vauhti ja katse tiukasti jonnekin muualle paitsi äitiin. Ja tähän voi yhdistää hämmästyttävällä simultaanikapasiteetilla tuon suodattamisen!
  • Kuka haluaa piirtää jollain naurettavalla tylpällä kynällä, kun voi kaivertaa! Haarukan piikeillä, hampailla, millä vaan! Luovuuden mahdollisuudet ovat rajattomat!
  • Erilaisten elektronisten laitteiden käyttöähän ei mitata neuvolassa millään tavalla, joten ei ihme, että hallitusta myöden ollaan huolisaan maan tulevien täysi-ikäisten tietotekniikkataidoista. Puhelin, kamera, läppäri, täppäri, XBOX, kaikki sujuu. Ei siis huolta, täällä kasvaa aito diginatiivi.
  • Tanssi/taistelulajit. Nämä ovat käsittääkseni aivan sisäsyntyisiä taitoja, joita on jokaisella lapsella. Sitäpaitsi on tutkittu juttu, että tällaiset itsensäilmaisemiseen tarkoitetut nonverbaaliset jutut ovat omiaan tasapainoiselle mielelle ja hyvälle itsetunnolle.

Että hei, neuvolalaitos ja käyrien rakastajat! Jospas kiinnittettäis katse niihin taitoihin, joita osataan, eikä niihin, missä mahdollisesti on puutteita. Tämäkin lista on vain murto-osa kaikesta siitä nerokkuudesta

Menneellä viikolla

Elämä tuli taas palstanpidon väliin. 

Tässä menneinä aikoina on mm:

 

  • Piipahdettu Phocahispidan seurassa Aarrekidillä tutustumassa ensi syksyn uutuuksiin. Siitä toivottavasti tajuan pistää vielä muutaman lisäsanasen. Sydämen asia näet: kotimainen/valvotut tuotanto-olosuhteet ulkomailla/eettinen, tyylikäs lastenvaate nimittäin ON mahdollinen. 

  • Käkitty puistossa vesisateessa. Ei se kahluualtaan vesi paljoa +10 asteessa auta, kun päällä pitäisi olla sukeltajan märkäpuku.

  • Syöty ja juotu ja viihdytty. Miksi en tajua ottaa valokuvia, kun meillä on ollut tyyppejä käymässä? Kiitos vielä Iksu, jälkikasvunsa ja Rosanna! 
  • Juotu viiniä ja keskusteltu kirjallisuudesta. Tervetuloa Rosanna uudestaan, milloin vain!

  • Istuttu Helsingin kattojen yllä ja ihmetelty, miksi meri tuoksuu vain länsirannikolla

  • Käyty Korkeasaaressa. Hetken näytti siltä, että tylleröinen aikoo vain nukkua ja että vanhempien osaksi jää vain kahvinjuonti ja riikinkukkojen ihastelu.

Nyt kun arki taasen iskee, voi olla että tännekin ilmestyy taas enemmän ajatuksia ja vähemmän kuvia. Paitsi että menomeininki taitaa lopahtaa meillä vasta sopivasti juhannuksena. Silloin on suunnitelmissa siivousta ja kodinkasaamista. Ehkä voisin julistaa jonkun kilpailun, jossa jokainen saisi kertoa, miten pitkään muuton jälkeen erinäisiä kasoja on vielä nurkissa pyörinyt?

Kotonakäymisen kääntöpuoli

Omien vanhempien luona käyminen on periaatteessa aina mukavaa. Lapsellakin on hyvä olla suhteet isovanhempiinsa, ja nämä hemmottelisivatkin lapsen aivan tärviölle. Ja oikeastaan minä sen heille sallinkin. 

Koska:

Kun minä käyn vanhemmillani, kyse ei ole mihinkään täysihoitoon ja porisevien lihapatojen ääreen menosta. Kun minä menen katsomaan vanhempiani, minä autan heitä raskaimmissa kotitöissä, vilkaisen, että jääkaappi ei ole täynnä kovin vanhaa ruokaa, tiskaan ja huuhtaisen siinä ohessa vähän lavuaareja, teen ruokaa jos emme syö ulkona ja hoitelen muutenkin juoksenvia asioita. Totuuden nimeen, kyllä kotona olen reilusti enemmän rauhassa.

Molemmat vanhempani ovat kärsineet vakavia sairauksia ja ovat osittain liikuntakyvyttömiä. He ovat myös iäkkäitä eläkeläisiä, eikä heillä ole voimia niinkuin ennen. Ja let´s face it, me tajuamme kaikki, etteivät he ole täällä ikuisesti.

Sen takia minä haluan, että he saavat antaa lapsenlapselleen kaiken. Ja itse poden huonoa omaatuntoa, sillä he selkeästi koittavat paikkailla omia heikkouksiaan satsaamalla meihin todella paljon rahaa. Ja toisaalta välillä ärsyttää olla kuin työleirillä. Nostan todella hattua niille, joilla on useampi lapsi, työ ja jotka silti jaksavat käydä kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen hoitamassa omia heikkokuntoisia vanhempiaan, joskus jopa satojen kilometrien päässä.

Siksi minä sallin heille kaikenlaiset höpsöt sekoilut ja ylilyönnit etenkin, mitä tylleröiseen tulee. Koska he ovat minun vanhempani.

Turussa taas

Hops, tarkoitus ei ollut hiljentää palstaa kesän alkamisen kunniaksi, kesä vaan tempaisi meidät mukaansa.

Turku ja kesä! Niin se alkoi tämäkin kesä mummolareissulla Turkuun, tuonne ikuiseen kotikaupunkiini, jonne en kuitenkaan näin kahdeksan vuoden yrityksenkään jälkeen ole onnistunut elämääni ja perhettäni siirtämään. Turku, tuo taivaanrannassa siintävä… utopiako? 

Turku, täynnä historiaa, ei pettänyt meitä taaskaan. Siinä kahvittelun ja jätskinsyönnin lomassa kävimme mm. Turun historiallisessa lelukaupassa, toisin sanoen Casagrandella, joka on ehtinyt viettää jo 100-vuotissynttäreitäänkin muutama vuosi sitten.

Nooooo, kyllähän siitä jotenkin näkee tihrustaa, mistä on kysymys.

Omassa lapsuudessani oli vielä muita lelukauppoja kuin se yksi valtava, jonka filiaaleja tämä maa vilisee yhtä taajaan kuin automarketteja. Toivoisin niin kovasti näiden pienten selviävän, kaupunkien keskustojen kestävän markettipaineen ja Casagrandenkin säilyttämään asemansa vaikka seuraavatkin 100 vuotta. 

Tällaisen äiti olisi halunnut, mutta ei saanut. 

Kaisaniemen-reissustamme intoutuneena kävimme myös Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa. Kasvihuoneista löytyi mm. Undulaatteja, kultakaloja ja kilpikonna. Itse olin innoissani Victoria-lumpeen kukasta, joka päiväseltään oli tietenkin terälehdet supussa, mutta että yleensä satuimme osumaan paikalle kukinta-aikaan, oli aika hienoa. Lasta innostivat selvästi enemmän eläimet, ja puutarhassa vallinnut pelottava ”Ikimetsä”. Mistä lie tylleröinen tuonkin keksinyt?

Jättiläislumpeen lehtiä. Ja pilkistää se kukkakin sieltä.

Mummin kukkaro taidettiin tyhjentää taas pohjia myöden, sen verran usein poikettiin kahville ja kakulle. Ja saipa tylleröinen oman babyccinonsakin liian herkulllista pizzaa tarjoavassa Pizzariumissa. Voi kun voisi ottaa jokaista palaa yhden! 

Kävimme tietenkin jokirannassa kävelemässä ja ihmettelemässä kirjaston aina yhtä jännittävää suihkulähdettä leijonineen. 

On aamu varhain ja sää parhain…

Kävimme myös kirjastossa sisällä tylleröisen tätiä odotellessa. Mikä ihmemaa uusi kirjasto onkaan! Tylleröisen mieleen olivat etenkin kuplatuolit ja sitten nämä toiset ympyräiset… mitkä lie, tylleröisen mukaan ”niitä toisia kuplia”.

Näitä kans mulle yksi, kiitos. Ja itseasiassa tällainen kirjasto tähän viereen sopisi myös.

Enkä nyt itsekään päässyt pois Turusta ilman, että mukaan ei olisi tarttunut vähän turkulaista designia.

Hyllyt olivat tarjouksessa Turku Design Now:ssa 20€/kpl. Harmi että Klo Design lopettaa huonekalujen osalta, hienoa, että jatkavat muuten!

Tähän vielä kesäinen loppusöpöys: Lapseni on hipsteri! 

Viikonloppuja, hyvät ihmiset!