Vaatteet kerrankin kuin (peri)aatteet

Hupsista, meinasi mennä ohi koko Vaatevallankumouspäivä! 

Ei varmaan kenellekään ole jäänyt epäselväksi tämä Rana Plazan romahtamisen muistopäivä ja sen mukanaan tuoma tempaus kiinnittää huomio siihen, kuka on käyttämämme vaatteet tehnyt. Perimmäinen ajatus oli pukea luottovaate nurinpäin, jotta saumassa olevat merkit tuotteet alkuperästä olisivat näkyvillä.

No kuinkas sitten kävikään? Ja missä ovat valmistajan merkit?

Koska olin menossa kandin kielentarkastuksen palautteeseen, ei mieleen juolahtanutkaan, että vaate voisi tänään olla päällä nurinpäin ilman, että siitä epäiltäisi vähäunisen äidin pään sisäistä kuntoa. Joten tähän valokuvannappaushetkeen saakka olen tänään käyttänyt vaatetta ihan oikein päin, enkä nyt kuvaakaan varten viitsinyt alkaa kääntämään, kun edelleen ajattelin pitää tätä oikein päin.

Ja missäs ne laput sitten on? No, kai tämä työläinen voisi jollain toisella työläisellä omia tuotemerkkejä valmistuttaa. Mekon olen siis ommellut minä itse, Nosh Organicsin puuvillatrikoosta. Eli tiedän tasan tarkkaan, kuka tämän vaatteen on ommellut.

Ja niin on muuten myös tänään tylleröisen mekon kanssa, hänellä on päällään Hannan kankaan jo loppuun myydystä Kioskikisut-kankaasta niin ikään minun ompelema mekkonen. 

Joten tänään voimme huokaista helpotuksesta, mikäli katto ei putoa meidän päähämme. Näiden ompelija on saanut ompelun lomassa hengittää, syödä ja käydä vessassa. 

Palatakseni aiheeseen

Mihin tarttua, jos joka kohdassa mättää?

Eilinen MOT: Veren tahrimat muotivaatteet toi taas hetkeksi verkkokalvoilleni sen, mitä silloin tällöin yön pimeinä tunteina murehdin, tekstiiliteollisuuden ja valmisvaatebisneksen varjopuolet. Ha, ihan niinkuin noissa nyt hirveästi valoisia puolia olisikaan. Silmään pisti erityisesti kohta, jossa bangladeshilainen ay-liikkeen johtohahmo Kalpona Akter sanoo suurin piirtein, että ostakaa hyvät ihmiset täällä tehtyjä vaatteita, mutta vaatikaa niiden tuotannolta enemmän, parempaa palkkaa ja parempia työoloja työntekijöille. Jotenkin olen tuossa nopeasti vilahtaneessa lauseessa kuulevinani: Jos boikotoitte kovastikin, siirtää valmistuttaja tuotantonsa muualle jolloin nyt jonkunarvoisella sopimuksella työssä olevat menettävät sen vähänkin. Valmistaja joutuu kalastelemaan uuden sopimuksen, luultavasti kehnompaan hintaa, sillä aina löytyy se, jolle kelpaa vielä vähän halvellamallakin tuotettu. Jolloin työolot surkeutuvat entisestään. 

Se 16-vuotias pitkiin hameisiin ja 70-luvun hippipaitoihin pukeutunut nuori joka edelleen hiljaa huutaa McMurder, McMurder, haluaisi edelleen uskoa boikottien voimaan. Mutta maailma taitaa olla monimutkaisempi 2010-luvulla kuin 90-luvun alussa, jolloin oli vielä ihan yksinkertaista ostaa muita kuin Nestlen, ColgatePalmoliven tai Kraft Foodsin tuotteita. Mikä nyt neuvoksi?

Kadehdin ystävääni, joka tekee mielestäni kaiken oikein. (Tämän lisäksi hän on TIETENKIN kaunis, hauska ja sivistynyt.) Hän ostaa lähes kaikki vaatteensa käytettynä (osan vaatteistaan/kengistään hän on teettänyt tai vähintään selvittänyt tuotteen tuotantoketjun trikoon puuvillanviljelijään saakka), minimoi ruokahävikin, on luonnollisesti kasvissyöjä (la loistava kokki) ja välttää lentomatkustamista. Ai miksikö minä en tee samoin, sehän näyttää olevan mahdollista? Miksi vain tyydyn kadehtimaan ja toisaalta myös ihailemaan hänen ei edes askeettista elämäänsä? Sanokaapa se. Tottumus on varmaan iso osa tätä kysymystä. Minä vain olen tottunut tekemään toisin. Toisaalta, voisin varmaan oppia vieläkin. Kiinnitänhän edelleen huomioni myös siihen, etten ostaisi Coca-Cola Companyn tuotteita. 

Näin tuossa yllämainitussa MOT:ssa myös häivähdyksen siirtomaakaudesta. Voiko mitenkään olla oikein, että jossain päin maailmaa joku elää lähinnä vain tehdäkseen miljoonia T-paitoja Kesämuoti 2014-ihmisille? Melko ihmisarvotonta, sanoisin. Muutenkin ohjelmassa väläytetyt tuotantolukemat olivat niin huimia, että en voi kuin ihmetellä, mihin ihmeeseen maailma tarvitsee sellaisia määriä rättejä? Joidenkin arvioiden mukaan, vaikka koko maailman tekstiiliteollisuus pysäytettäisiin nyt, näitä riepuja kyllä riittäisi hamaan maailman tappiin saakka ilman, että Siperiassakaan tarvitsisi vaeltaa alasti. 

Turha parjata ainoastaan Reimaa, kun Lindexin tehtailla olot näyttivät olevan vielä kurjemmat. Ja sitten on kaikki se, mitä toimittajille (tai tarkastajille, ystäväni on käynyt tehtailla Kiinassa ja Intiassa) ei näytetä. Turha ajatella, että boikotoiden Reimaa  ja ostamalla vaikkapa Tickettejä saisi jonkinlaisen synninpäästön, nimittäin nopean googlettelun perusteella Ticketin tuotantoa näyttää olevan myöskin Dhakassa Bangaldeshissa L&B Garment Ltd:ssa. Valitettavasti suuryrityksen kuluttajahinta Suomessa ei kerro mitään kankaan tai tuotteen tuotanto-olosuhteissa. Pienet toimijat sitten erikseen. Lähimpänä Suomea tuotetut lasten ulkovaatteet ovat omien tietojeni mukaan merkkiä Lenne ja Travalle. 

Voin varmaan googletella kaiken liikenevän aikani näitä erilaisia vaatevalmistajia, olla sydän mykkyrällä toteutumattomien ihmisoikeuksia puolesta ja tirauttaa iltaisin kyyneleen, mutta se ei taida asiaa edistää. Minttumari jo ehdottikin postausta ekologisesti ja eettisesti kestäviä tuotteita myyvistä putiikeista, ja se onkin erinomainen idea. Homman nimi nyt varmaan kuitenkin on se, että länsimainen ihminen ei homo consumens-leimastaan helpolla irtoa. Esteettiset esineet vetävät meitä puoleensa ja toisaalta, ihan mielelläni pistän rahani jollekin, joka jakaa vähän pienempää kuin miljonaosinkoa.

Mutta mitäs muuta?

Maanantainen mieli matalaksi

Näin kulutusjuhlaviikonlopun päätteeksi ja uuden viikon alkajaiseksi vinkkaan täällä Ylen MOT:n dokkarista, joka taas muistuttaa siitä, että vaatteetkin tulevat jostain muualta kuin vaatekaupasta. Ylen sivuilta löytyy aiheesta enemmänkin, ja tuo dokkari tulee arvatenkin myös Areenaan. Toivottavasti, sillä itse olen klo 20.00 vielä töissä, ehkä kurjilla työehdoilla, mutta ainakin saan käydä vessassa eikä tarvitse pelätä, luhistuuko rakennus niskaan ja palkkakin vastaa koulutusta. 

 

Lapsi messuilla Lapsimessuilla

Puolisoni on tähän asti mieltänyt Lapsimessut tilaisuudeksi, jossa tylleröiselle voidaan mallailla Isosisko tai -veikka 2.0. Eikä käsitys tilaisuuden yleisilmeestä juurikaan kirkastunut miekkosen ja tylleröisen laskeuduttua messuhalliin Liberon vaipanvaihtopisteen kohdalta. ”Ai onkos noilla tuolla joku kilpailu?” uteli puolisoiseni katsellessaan massiivista vaipanvaihtoseinustaa, jossa noin 10 kpl tehokkaanoloisia äitejä veivasi vaippaa jälkikasvulleen. Olisin halunnut antaa miehen jäädä siihen uskoon että kyllä, mutta oikaisin käsityksen sitten kuitenkin.

Onnetar arpoi liput messuille Noshin arvonnassa, muuten keikka kaikkine hyvineen olisi koitunut ehkä hiukan turhan hintavaksi meidän poppoolle. Tokihan sinne taas upotettiinkin satanen poikineen, mutta ainakaan ostotilanteeseen joutumisesta ei tarvinnut pulittaa pennosia. 

Itse olin messuilla jo pari minuuttia yli kymmenen, koska halusin koluta kädentaito-osaston rauhassa. Valitettavasti, tosin odotusten mukaisesti kylläkin, tarjonta oli melko laimeaa. Onneksi esimerkiksi ne nettikangaskaupat, joita suosin olivat kivasti edustettuja lapsiosastolla. 

Parhaiten kädentaito-osiosta jäi mieleen Porvoolaisen Pupunan Kissapöllö-pehmot.

Lapsimessujen puolelle ehdin myös kurkata ennen miekkosen ja tylleröisen grande entréta. Ihania lastenvaatteita oli vaikka millä mitoin, erityisesti aikuiseen makuun. Myös kotimaisen tarjonnan runsaus ilahdutti. Mitään ainoastaan oman makuni mukaista en tyllerölle nyt tällä hetkellä kuitenkaan osta, joten mukaan tarttui mm. Metsolan pinkkiä oravatrikoota.

Kids Design Block. Äiti tykkäis, mutta prinsessahörselöiseni ei.

Tylleröisen saavuttua paikalle ständien tarkasteluvauhti kasvoi eksponentiaalisesti. Jälkikasvuni ryntäili sinne tänne, tanssi ja nauroi väenpaljouden keskellä, eikä häntä vaikuttanut häiritsevän mikään. Kävimme yksistä tuumin tyhjentämässä Hiivisketun osaston. 

Hiivisketulta saa mm. ihan kaikkia Djecon tuotteita. Äiti tykkää, isi tykkää, lapsi tykkää. Kukkaro ei tykännyt, mutta siltä ei kyselty.

Lapseen upposi parhailten erilaiset saippuakuplientuotantovälineen (huh, en tosiaan tiennyt millaisia kaikenlaisia niitä on, ja mä kun luulin olevani saippuakuplien puhaltamisen mestariluokkaa). Hitiksi osoittautuivat myös Latvian matkailuosastolla käpyjen ja tammenterhojen jaoittelu erilaisiin lokeroihin sekä bObles -leikkikuvakkeet. Viimeksimainitut osuivat ja upposivat myös äitiin. 

Ihania saippuakuplia.

Kaikki yhteinen askartelumeininki yms. oli tylleröisestä aivan yhdentekevää, ja niin äiti saikin askarrella pilttipurkinkansijääkaappimagneettinsa aivan yksin tylleröisen sillä aikaa kauhistuttaessa esittelijöitä tyhjentämällä somisteena ollutta hyllyä. Mutta kuka älypää lataa hyllyllisen pilttipurkkeja täynnä kirjavaa rihkamaa yms. strösseleitä osastolleen lapsimessuilla VAIN somisteeksi, kysyn vain?

Pilttipurkit saa kyytiä.

Ehkä ihanin tuttavuus koko messuilla oli Melli EcoDesign, jonka suloiset kuosit ovat Leena Rengon käsialaa. Mukaan tarttui pari palaa kankaita, vaaleanpunaista tietenkin. Muuta en tylleröiselle edes uskaltanut ehdottaa. Äiti taas… no arvattekin.

Melli Ecodesign. Puhdasta ihanuutta. 

Kotiin ei päästy ennen kello puoli viittä eikä ilman kunnon draamaa. Niinkuin suurin osa liian ravakoista vanhemmista, myös minä ajelen kärryjen kanssa liukuportaita, eikä hissijonotus väsyneen mukulan kanssa oikein nytkään tuntunut siltä omalta jutulta. No, juuri ennen liukuportaita nakero kampesi itsensä pois kärryistä, loikki yksin liukuportaisiin ja siinä minä sitten karjuin pää punaisena, että eikö ole sovittu, ettei tuota tehdä. Lapsi karjui takaisin että seisoo nyt tässä, luonnollisesti selkä liukuportaiden loppua kohden. Minä kauhuissani aloin huutaa että käänny, käänny, tylleröisen vain rähjätessä takaisin, kaatuen liukuportaisiin ja tadaa, siinä sitä oltaisiin oltu sormet murskana ilman edelläolevaa teräs-äitiä, joka salamana kaappasi pyllähtäneen tylleröisen liukuportaiden yläpäästä. Ehdin häthätää kiljumiseltani häntä kiitellä, täältä vielä mitä parhaimmat virtuaalikiitokset. Ilman häntä tässä oltaisiin nyt murskaantuneiden pikku sormien kanssa päivystyksessä. Nyt myös ymmärrän, miksi kärryttely liukuportaissa on kielletty. Ennen en ole sitä tajunnut. 

Saalis näyttää melko komealta. Kankaita Verson puodista, Metsolalta ja Melli EcoDesignilta. Djeco-tavaramyrsky Hiivisketulta ja sirkusjuna, joka sopii yhteen Brion junaradan kanssa, lapsille.com:in ständiltä. Nyt äiti voikin leikkiä tyytyväisenä koko illan kun isi on soittamassa rokkia 🙂

Hyvä saalis. 

Tylleröinen torkkuu sohvalla koska päiväunet jäivät väliin, minä mussutan Kismetiä ja alan varmaan seuraavaksi miettimään, mitä heitetään pois kun näin paljon tuli taas uutta huusholliin. Mieleni tekisi alkaa katsoa joko Jeeves&Woosteria tai House of Elliotia dvd:ltä (omistan tasan kolme DVD-sarjaboxia, nuo edellämainitut sekä Fawlty Towersin. Ne ovat ainoat, mitä ihminen tarvitsee), mutta enpä taida viitsiä, kun en varmaan rauhassa saa katsoa kuitenkaan. Siivoamisen keskeyttäminen tuntuu tällä hetkellä pienemmältä pahalta. 

Ihme juttuja työnhausta

Tätä kirjoittaessani istun lähijunassa menossa työhaastatteluun. Olen pätevä, minut kutsuttiin, mutta tiedän jo nyt etten saa paikkaa. Ja jos ihme tapahtuisi, en tiedä, haluaisinko sitä. 

Asia on nimittäin niin kuin usein opettajan työtä hakiessa: paikkaa on useamman vuoden hoitanut menestyksekkäästi henkilö, muodollisesti pätevä, mutta syystä tai toisesta (yleensä syy on raha) häntä ei ole vakinaistettu. Paikka avataan ja myös toimen alkuperäinen hoitaja hakee paikkaansa. Ja yleensä reiluuden nimissä sen saakin. 

Ennen kuin tämä alkuperäinen toimen hoitaja voidaan valita työhönsä, pitää kuitenkin haastatella liuta ihmisiä. Siinä sekä herätetään hakijoista turhia toiveita sekö stressataan toimen hoitajaa. Byrokratiaa en voivottele, koska systeemi ei ole meistä opettajista vaan lainsäädännöstä ja lain soveltamisesta kiinni.

No mutta miksi ihmeessä edes menen haastatteluun? Menetän tässä sekä rahaa että aikaa. Yhden rehtorin kanssa sovitaan joka toinen kevät puhelimitse, että joo, minua on haastateltu, ettei mene aikaa ja vaivaa hukkaan, kun erään kollegani paikka avataan hakuun säännöllisesti. Perustelen tämän itselleni kokemuksena. Olen käynyt aika vähän sellaisissa työhaastatteluissa, joiden tulos ei olisi minulle edullinen, joten ehkä otan tämän treenin kannalta. Vaikka järki sanoo, että hölmön hommaa.

Ja ai miksikö epäröisin, vaikka paikan saisin? Koska sitä hommaa on nyt useamman vuoden hoitanut eräs entinen opiskelukaverini. Lojaalisuudesta. 

Liian monta liikkuvaa osaa

Opiskelut, työ, perhe… Kandi, raportit, tehtävät, suunnittelu, kadoksissa olevat cd:t, hukassa majailevat opeoppaan sivut, pyykkiä, ruokaa ja muutto. 

Nyt pari vuotta tätä pakkaa pyöriteltyäni voin ehkä tunnustaa, että nyt tuli ehkä pienoinen seina vastaan. Pää on niin tyhjää täynnä, että hyvä että tässä vielä ollaan hereillä ja kirjoitetaan suomea. 

Ympärillä vallitseva sekasorto lamaa päätäkin. Itseasiassa niin paljon, että en tiedä, mihin ensin tarttua. Kandi on tullut takaisin neljä kertaa korjattavaksi, aina uusien kommenttien kanssa. Työn täytyy olla aivan yhtä tyhjää täynnä kuin pääni, sillä olen kaiken lisäksi jokaisesta korjausehdotuksesta aivan samaa mieltä. Kaikki käyttövaatteeni ovat edelleen hukassa, enkä tajua, mistä nuo kaameat rytkyt ovat tuonne vaatehuoneeseen joutuneet. Onneksi sukka- ja kalsarilaatikko on sentään tallella. 

Keittiössä ei löydy kattilat eikä pannut. Kahvia join ensimmäistä kertaa viikkoon tänään. Sitä menikin kaksi pannullista. Väsyttää edelleen niin että silmät painuu väkisinkin kiinni. On ehkä onni että kahvi ei oikeastaan koskaan ole vienyt yöuniani.

Hommat ovat kasautuneet aivan petollisella tavalla. Kun pää on sekaisin ja väsynyt, jää kaikki tekemättä. 

Tänään tein listan. Listan ylin kohta on suoritettu. Bonuksena tiskikone lätisyttää keittiössä. 

Ja päiväkodissa on taas naamiaiset. Millä ihmeellä muistan pukea tylleröisen prinsessaksi torstai-aamuna?

Detaljeja ja…

On se mukava tämä uusi koti….

On se ihana uusi matto…

…iso vaatehuone, jonne mahtuu paaaaaljon vaatteita ja muuta…

…uusi suihkuverho…

…hatturasiat somasti pinossa…

…norsu yöpöydällä…

…tylleröisellä oma kirjahylly…

…ja äidillä oma ompelunurkkaus.

Kyllä on idyllistä  ja somaa, eikö?

Sitten on kyllä vielä se nk. epämiellyttävä totuus:

Voi herranjestas…

Tiedättekö sen vinkin, että kun alkaa hieman turhautumaan, niin kannattaa väkisin kiskoa suupieliä ylöspäin? Tunnen olevani edellämainitussa lajissa korkeanpaikan leirillä. Olen tullut pitkällisen pohdinnan tuloksena siihen loppupäätelmään, että työntelen mieluummin kuumia neuloja kynsieni alle samalla kun silmäripsiäni nypitään irti yksi kerrallaan, kuin muutan enää ikinä.