Ystävänpäivän kunniaksi: hikeentymisen anatomia

Muutama päivä sitten juttelin yhden kurssikaverin kanssa palautteen antamisesta ja saamisesta noin yleisellä tasolla, ja siitä, miten tietyissä yhteyksissä ihmiset ottavat asiat aivan liian henkilökohtaisesti silloinkin, kun mitään henkilökohtaista ei oikeastaan ole. Hihittelimme sille, miten ihmiset keräävät itsensä täyteen pyhää vihaa ja räjähtelevät sitten toistensa silmille suurin piirtein pölyhiukkasen kokoisesta asiasta, mielellään tietenkin vielä aika monella väärinymmärryksillä höystettynä.

Heitimme iloiset heipat sen jälkeen kun olimme vielä hetken hymistelleet ja vannoneet, että mehän emme sitten pienistä välitä.

Sitten tulin kotiin, luin Tommi K:n kirjoituksen koskien ranskalaislapsien syömätapoja. Ja phhiiiiii alkoi pannu kiehua. Siis mitä?!? Ettäkö kaikkien pitäisi onnistua kerran päivässä istumaan samaan aikaan ruokapöytään, muuten kaikki menee hunningolle? Koska meillähän tämä ei siis onnistu, koska oman työni takia en välttämättä edes näe lastani hereillä kahtena päivänä viikossa. Ja voi hyvä elämä, ranskiksetko ne nyt määrävät, miten kuppia käännetään kun sieltä soppaa ryystetään! Hyssykkäiset, tuhinaa, epäuskoa, tulistumista sekoitettuna huonoon omaantuntoon ja omanarvontuntoon. Siinähän arvostellaan meitä!

Kiehautin soppani siis kaikista klassikokiehumisaineista: 

  • En lukenut tekstiä kokonaan, vaan silmäilin. Keskityin ainoastaan niihin osiin, mitkä omaan silmääni sattuivat
  • Kasasin kattilaan hyvät ylemmyydentuntoiset ennakko-oletukset jo otsikosta: jaa-a pari trendikästä perhekirjaa luvussa, just just. 
  • Keskityin vain ja ainoastaan yhteen asiaan, jonka irroittelin kontekstista ja hämmensin sen omaan liemeeni. 
  • Latasin itseni täyteen tunnetta, ilman järjen hiventä ja käänsin koko jutun henkilökohtaiseksi. 

Ja tässä vaiheessa alkoi onneksi naurattaa. Pakko kyllä nyt omaa häntäänsä tässä heilutella siitä hyvästä, että en aivan kokonaan ole hukannut taitoa nauraa itselleni.

Ja kun sitten hihitykseltäni olin selvinnut siitä, että kyllä, myös minussa voi asua kreisi hullu, joka päättää lukea tekstiä aivan järjettömästä vinkkelistä, luin koko tekstin ja siitä seuranneen hyvän keskustelun. 

Sisälläni lymyilevän kreisin hullun reinkarnaatio. (Oikeasti hieno dino- ööö? -juttu Luonnontieteellisestä museosta)

Some-käytös on ilmiönä vastuttamattoman mielenkiintoinen. Mikä saa ihmiset kommentoimaan ventovieraan tekstiä sellaisesta vinkkelistä ja/tai sellaisella tunteen palolla että voi ihme, jos aihe on selvästi kommentoijalle epämieluisa? Tai kirjoittamaan kommentin tai 16 kommenttia, joiden tarkoitus ei ole muuta kuin mennä asiattomasti henkilökohtaisuuksiin? Uskon taas päässeeni hieman lähemmäksi homo sententiaa kuin mitä aikaisemmin. 

Kriittiset, asianpohjaiset keskustelut, jossa asiat keskustelevat, ehkä jopa riitelevät, mutta ihmiset eivät, ovat mielestäni yksi ihmiselon hienoimpia asioita. Ja laatuvalitus, sehän se on argumentoinnin suola sekä pippuri. Sen sijaan ammattimainen mielensäpahoittaminen juurikin tuossa aikaisemmin mainitsemien sopankiehautusaineksien pohjalta  ja siitä melskaaminen on aika turhaa.

Ja tähän loppuun pieni testi. Kerron seuraavaksi oman (valikoidun ja rajatun) kokemukseni kolmen kesän perusteella siitä, millainen kuva itselleni on ranskalaislasten (tai oikeastaan nuorten) käytöksestä muodostunut. Sen jälkeen lukijan pitää miettiä, kiehuuko vai ei, ja jos kiehuu (niinkuin ehkä on vähän tarkoitustkin, hehheh,) niin miksi.

Ranskalaisnuoret ovat mielestäni lapsellista ja rasittavaa sakkia. Näyttävät kilttiä naamaa päällepäin, mutta kun selkänsä kääntävät, alkaa 15-vuotialla parivuotiaan uhma. Rikkaiden kersat lesoilevat rahoillaan, ja samalla varastelevat muiden tavaroita, eivätkä ymmärrä, että siitä voi toden totta joku pahoittaa mielensä. Kun koitat puuttua tilanteeseen, on vastaus ”ei me sua totella kun sä et puhu ranskaa, buahhahahaaaa”. Toisaalta, kun pieni kivi menee kenkään tai kynsi katkeaa, ollaan heti parkumassa ambulanssin perään. Alkoholia juodaan niin että joka paikka on täynnä oksennusta, vaikka ikää ei ole edes siihen, mitä laki Ranskassa edellyttää. Väsyttäviä, ulkokultaisia ja huonokäytöksisiä lapsellisia pentuja.

Terveiset provolandiasta. 

 

9 kommenttia artikkeliin “Ystävänpäivän kunniaksi: hikeentymisen anatomia

  1. Tsihihihi! Mun itsenihän tekisi aina mieli näiden ”ranskalaiset-tekee-sen-ja-sen-jutun-paremmin” -kirjakehuihin kommentoida, että joo – ja ranskalaisethan nimenomaan ovat tunnettuja empaattisuudestaan 😀 Mutta sitten…. zzzzzzzipppp! (tuo ääni kuuluu, kun suljen suuni enkä sanokaan mitään) 🙂

  2. Mulla ei oo ranskalaisista kakaroista omakohtaista kokemusta, mutta teineistä yleensäkin on. Ja toisinaan musta-valkoisessa, tiedän kaiken, minä-minämaassaan, he ovat armottoman RASITTAVIA. Kansallisuuteen katsomatta 😉

    • Niinpä 🙂 

      Mä olen siis muinaisessa menneisyydessäni kesätöinäni luotsannut useammasta eri kansallisuudesta koostuvia nuorisolaumoja (siis ihan omasta vapaasta tahdostani, ja edelleen tahtoisin, mutta tuo oma lapsi saattasi tykätä kyttyrää, jos äiti häippäsis muutamaksi kuukaudeksi reissuhommiin), ja on todella mielenkiintoista ollut seurata, miten niin samanlaiset ja samanikäiset nuoret ovat selkeästi kasvatettu tai siis sosiaalistettu erilaisiin yhteiskuntiin. Mutta noiden ranskalaisten kanssa mun hermoja on koeteltu kaikkein tiukimmin. 

      Mutta yleisellä tasolla, mä toden totta tykkään tehdä töitä teinien kanssa. Enkä vähiten siksi, että palaute on suoraa ja välitöntä. Se ei ehkä aina ole perusteltua eikä rakentavaa, mutta ainakin se tulee tunteella 😀

      • Kyllä tosiaankin tulee juu. Niin ja se palaute koskee yleensä tätä hetkeä. Huomenna voi olla jo ihan toinen ääni kellossa, niin hyvässä kuin pahassakin 😉

  3. Mä meinasin jo provosoitua ja alkaa länkyttään, kuinka siellähän (ainakin fiksut ihmiset) keskusteli pääsääntöisesti ruoka- tai syömiskulttuurista, ei ranskalaisten lasten erinomaisuudesta noin niinkun muuten. Mutta antaa olla, mä meen nyt siivoon remppamiesten jälkiä. 

    Ps. Suosittelen lämpimästi muuttamista kun raskausviikot alkaa kolmosella. Not!

    • Siinäpä se, sä taisit, toisin kun mä, keskittyä siihen olennaiseen 🙂

      Oikein hyvältä kuulostaa tuo muutto. Ommmm… vaan!

  4. Hihihi!

    Mäkin luulin, ettei musta löydy sitä melkein kaikille äideille tyypillistä syyllistymis-nappulaa, mut auta armias kun päiväkodin täti sanoi että Maisan täytyis vähän harjoitella tuota keskittymistä, muuten tulee koulussa vaikeaa. Siis haloo – neiti oli ekaa päivää tarhassa, kai sitä nyt kiinnostaa kaikki eikä pysty keskittymään, kyllä se kotona keskittyy, ja herranjestas eikai sitä vielä kaksivuotiaana tarvitse harjoitella koulua varten, kauheaa, tai entä jos sillä tuleekin olemaan koulussa vaikeaa, oonko mä kasvattunu siitä jotain häirikköä ja ja ja…

    Mutta onneksi joistain meistä löytyy selkärankaa ja älyä kaivaa se maalaisjärki sieltä kohinan alta esiin. 🙂

    Ja tuosta Ranska-Amerikka-vastakkainasettelusta on turha vetää herneitä nenään, mun mielestä Suomi aika hyvin siinä puolessa välissä 😀

    • Ai että Maisasta on hyvää vauhtia tulossa lukihärönen raggari… voi ei, sillä siinä tapauksessa mun lapsesta on tulossa jotain unabomberin kaikkien kubistien sekoitusta. Niistä tulee hyvä tiimi 🙂

      Ja siis Ameriikasta viis, mähän luin metatekstiä kuin piru raamattua ja tulin siihen tulokseen, että vain paska äiti ei ole kotona ruoka-aikaan. Kunnes sitten muistin että haha, mikä aika ja että kivampaa on, kun jotain muutakin leivän päälle kuin ylähuuli. Työajalle on vaikeaa mahtaa muuta kuin vaihtaa työtä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *