Alennusten harhapoluilla

No niin. Tätä siitä seuraa kun Lily ei pelitä. Olisi pitänyt lukea tämä Natalian rahaa ja sen hallintaa käsittelevä teksti eilen, niin ei sitten tänään olisi hairahtunut harhapoluille. Olen harvoin kenenkään kanssa näin yksinkertaisen samaa mieltä, mutta tuo linkattu pätkä sai pääni vain hyväksyvästi nyökyttelemään ja miettimään, että just näin. Ja siinä sitten hiljaa hyväksyvästi hymistellessäni mietin samalla että aina ei ehkä itse elä niinkuin opettaa. 

Koska tänään ihan pyytämättä ja yllättäen, luennon päättyessä puoli tuntia etuajassa, lounasseuran vielä palaveroidessa päätin mennä lämmittelemään Mikonkadun Nansoon. Vain katselemaan, koska enhän minä edes TARVITSE mitään. En oikeasti muuten tarvitse, pärjäisin nykyisellä vaatearsenaalillani helposti vaikka 98-vuotiaaksi saakka. 

Mutta kuinkas kävikään? Mitä tapahtuu, kun yhdistetään mukaviaton ”mävaankatselen” -asenne siihen faktaan, että yksi tietty mekko on pyörinyt mielessä jo useamman kuukauden, sitä on jo itseasiassa tullut sovitettuakin pariin otteeseen, sitä on klikkailtu netissä ostoskoriin ja jätetty sinne homehtumaan ja kun myyjä vielä iloisesti huomauttaa, että ”meillä on juuri tänään alkanut aletuotteiden osalta ota 3, maksa 2 -kampanja”?

No tämähän siitä sitten seurasi:

Kuvat: Nansoshop

Otin sitten ne kaikki. Kun ne ikäänkuin jotenkin huusivat nimeäni. Nyt sitten katselen koiperhosten lentelevän tyhjääkin tyhjemmän lompakon pohjalta. Mutta eivätkö ne ole kauniit? Ja myyjäkin ystävällisesti helpotti tilannetta siinä surkutellessani (mitään ei tarvita, mutta kaikkea halutaan ja yhhyhyyy, musta väri on tappanut ainakin kymmenentuhatta Bangladeshilaista värjääjää jne…), että Nanson kotimaisuusaste on lähes sataprosenttinen ja että heiltä saan kyllä tarkat tiedot, mistä vaatteet ovat tulleet, jos haluan ja jos se vaientaa omantuntoni. No, eettinen omatuntoni tyytyi tähän, mutta se talousomatuntoni ei vieläkään ole selvinnyt järkytyksestä. Onneksi sekin omatunto on kuitenkin myös esteetikko. 

Korjaus edelliseen

Ai että ei mikään auta? No eipä kiinnostanut kokeilla sitä pyhää kolminaisuutta, kun nenä tukossa on kurjaa dokailla, saunaa ei ole, enkä tiedä mihin se terva pitäis tunkea. 

Tilanteen pelasti Makkarasukkien Tyynen muistutus niinkin ihanan noutoruokalan kuin Chinamanin olemassalosta. Muutama vuosi takaperin, kun olin töissä kaukana kotoa, kävimme miehen kanssa Mikkelin Kiinamiehessä syömässä ja ihmettelemässä, miten ihmeessä niinkin oudosta paikasta kuin Mikkeli saa niinkin herkullista ruokaa niinkin oudonnimisestä paikasta kuin Chinaman. 

Meillä asuu kavereita täällä Hgissä aivan Kiinamiehen nurkalla, ja he ovatkin yleensä meidän ykkössyy seikkailla Tapanilaan ja sieltä sitten tuoksuvan kassin kanssa kotiin.

Mutta nyt oli kulunut luvattoman pitkä aika siitä kun viimeksi ollaan Kiinamiehen herkuilla juhlittu, joten pakkohan se oli kauppareissun päätteksi kurvata Tapanilaan. 

Itseasiassa ajatus alkoi houkuttamaan siinä hetkessä, kun Tyyne aiheesta postasi. Kamala nuha + chili, siitä voisi ehkä seurata jotain…

Ja toden totta! Kolmella chilinkuvalla varustettu Kwai Thai avasi sekä nenä että lämmitti mukavasti. Ja olo kohentui kuin taikaiskusta.

Sääli ettei aamiaiseksi jäänyt mitään. Luulen, että köhäisinkin keuhko kirkastuisi noilla chileillä.

Tyyne mainostaa kauniimmin sanakääntein kuin minä Chinamiehen takeawayta. Kyseessä ei nimittäin ole ihan perussweetandsour-limakastikkeet. Chinaman on mukana mm. Portaat luomuun-ohjelmassa ja ruoat ovat todellakin jotain muuta kuin ylikypsää perusnuudelisössöä. 

Kesällä nauratti kun Hesari nimesi Suomen Berliiniksi milloin Helsingin, Lappeenrannan ja Raumakin taisi olla listalla. Ei se toimittaja Helsingin kohdalla varmaan Tapanilaa tarkoittanut, mutta tässä kohtaa voisi kyllä olla potentiaalia pienelle Berliinille Helsingissä. Ei pidä antaa harmaan puutalon piskuisen liiketilan hämätä. 

Nyt kun vielä tämä talvi loppuisi.

 

Väsyttää, ärsyttää… Laadutonta whineä, olkaa hyvä

Ilmeisesti useammassakin lapsiperheessä kärvistellään nyt jos vaikka minkälaisen taudin ja basiliskon kourissa. No niin meilläkin. Paitsi että lapseen tehosivat antibiootit, isiin tehosivat antibiootit mutta äitiin ei tehoa mikään, tosin viina, terva ja sauna on vielä kokeilematta. Vaikka ei tämä tietenkään kuolemaksi ole, niinhän se tapaa olla, että aina kun ensin luulee ja sen jälkeen toivoo kuolevansa, niin tajuaa että ei, se olisi liian kivuton ratkaisu. 

Syytän pakkasta. Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä meidän esivanhempiamme huijattiin rankasti silloin, kun ne tänne muuttivat. Tosin silloin taisi olla joku sellainen leudompi ajanjakso maailmanhistoriassa, keskiajalla sitten pikkujääkaudella varmaan otettiin luulot pois. Minua ei ole luotu elämään pakkasessa (enkä usko, että kovin montaa muutakaan ihmisyksilöä maailmassa).

En nauti lumesta. Tajuan sen joskus 2000-luvun alussa s-posteissa levinneen muka-newyorkilaisen lumisaagan (ensin oli ne ihanat hiutaleet, joita ihmetellä, lopussa valkoista p*skaa, jonka alta ei löydä autoaankaan) mutta en edes osaa samastua. Kun ensimmäinen lumihiutale leijailee mukaviattomasti maahan, näen sen ainoastaan ennusmerkkinä tulevasta tuhon ajasta.

Tuhon aikaan sisältyy pakkasen takia herkityneet hengityselimet, jotka keräävät tauteja taudin perään niin, että viimeiset räät niistetään joskus juhannuksen tietämillä. Ja juhannuksenakin on yleensä niin kylmä, että siinä saa vielä yhden kesäflunssan. Tuhon ajassa pukeutuminen on kaamea taistelua, koska villahousut alkavat kulua haaroista puhki kahden viikon päivittäisen käytön jälkeen. Olen nukkunut villapaita ja fleecehousut yöpukunani. Voin olla suikussa 20 minuuuttia lämmittelemässä ja liuottamassa räkää nenästäni. Viime viikon olen pysynyt pystyssä ainoastaan kiitos Paramax Forten 3kpl ja Buranan 1kpl /päivä. Kiitos. 

Naamaa särkee, mutta ei, tämä ei ole poskiontelontulehdus. Joskus naamaa voi turvottaa kovastikin, sanoi lääkäri. Jep, näin sen ihan peilistä ja tunnen joka hetki. Kärsin pakkasmigreenistä. Mikä tietenkin lisää pään kipeyttä eksponentiaalisesti. 

Tuijotan Forecan ennustetta, joka ei juuri anna toivoa. Tekisi mieli itkeä, mutta sen sijaan, taidanpa ottaa tuosta ukkelin paistamia salami-juustotäytteisiä croissantteja, ison kupin maitokahvia ja yhden parasetamolin.

Jotain hyvää tässäkin päivässä.

P.S. Ja eilisessä myös. Kiitos ihanat blogikollegat ja lukijat, you really made my day!

Jokavuotinen talvivaatejahti

Näin alennusmyyntien aikaan itse kehittämäni taaperon talvivaateahdistus saa taas aikaan sen, että laukkaan alennusmyynneistä toiseen ja kauhistelen hintoja, hypistelen ja rypistelen kankaita, ihmettelen vesipilareita ja martindaleja, luen valmistusmateriaaleista, syynään pesuohjetta ja hihitän, kun yksi hinnakkaimmista lastenvaatemerkeistä on nimeltään jotain, joka luo mielleyhtymän ennemmin Ron Jeremyyn kuin toppapukuihin. 

Ahdistuksen sai alunperin aikaan se onneton myöhäisherännäisyyteni kurahaalarien osalta ja jouduin ostamaan tylleröiselle melko vaaleanpunaisenpinkinvioletinliilankukertavan syyshaalarin (aivan oikein, vältin tässä ihan tietoisesti sanaa välikausi). Sen jälkeen olen tarkasti seurannut lastevaateliikemyyjän ohjetta ostaa ulkovaatteet aina vähintään puolta vuotta, jopa vuotta aikaisemmin kuin aiottu käyttöhetki.

Tässä voi nyt sitten ihmetellä, että miten kummassa se onnistuu. Näin pienellä se on toistaiseksi onnistunut täydellisesti. Tiedä sitten, mitä tapahtuu, kun lapsi kasvaa, mutta toistaiseksi nämä nappulan kaksi päiväkotitalvea ovat menneet hyvissä, reiluilla alennuksilla ostetuilla talvivaatteilla. 

Toissapäivänä tylleröisen mummo oli meillä lapsenvahtina, ja jäin koulun jälkeen keskustaan alennusmyyntien kiertoradalle. Itselleni olisin löytänyt mm. kolmet kengät (en ostanut, kun en tarvitse) ja pari mekkoa (no niistä toisen vähän ehkä teoriassa ainakin tarvitsisin), mutta kunnon äiti hassaa muutamat rahansa tietenkin, mihinkäs muuhun kun lapsen talvivarusteisiin. 

Meillä ei valitettavasti ole ketään tuttua, jolta perisimme vaatteita niin, että varmasti tietäisin, miten niitä on kohdeltu. Vaikka käytetyissä vaatteissa harvoin mitään vikaa onkaan, tekninen vaate on sellainen, mitä en halua ostaa käytettynä, jos en tiedä kuka sitä on huoltanut ja miten. Yllättävän monessa lasten talvivaatteessa on mm. merkintä joka kieltää kuivauskaapissa tai -rummussa kuivaamisen. Monessa kielletään myös pistämästä patterin päälle. Ja kun kerran olen nähnyt tekstiilin ”sisälle”, miltä näyttää lämpövaikutuksesta irronnut suojakalvo, millaista purua tulee polyuretaanilaminoinnista   kun se  saa tarpeeksi kovaa (mutta lapselle ja pesukoneelle normaalia) käyttöä osakseen ja miten heikko repeämislujuus on joillain ohuemmilla (näennäisesti ainakin mukavamman tuntuisilla) ulkoilukankailla on, en vaan jotenkin luota siihen, että vaatteita olisi huollettu, no suoraan sanottuna niin vaikeasti ( kyllä mä nakkaan rukkaset patterille kuivumaan ja mielelläni myllytän haalarin kuivausrummussa, jos se vain suinkin on sallittua) kuin pesuohjelappusen mukaan pitäisi.

Ainahan pesuohjemerkinnät ei päde, esim. puuvillaa voi kyllä pestä 60 asteessa, mutta tekninen materiaali on vähän eri asia. Koska sen kerran kun suojakalvo esimerkiksi on irronnut, niin se oli sitten siinä, se ei enää ainakaan pidä mitään vesipilareita pystyssä. Tosin harvempi lapsi kai makaa minkään vesipilarin aiheuttaman paineen alla päiväkodin pihassa, eiköhän se ole se pihan ainokainen lätäkkö joka on paineessa kun jokainen kynnelle kykenevä pikkuihminen makaa siinä lätäkössä…

Ja olisinhan se optimaalisen ihanaa, jos se ulkovaate miellyttäisi omaakin silmää. En olisi ikinä uskonut, että nyt itsekin olen äiti, jonka mielestä on melko herttaisen yhdentekevää, minkä näköisessä suoja-asussa kersnaakkeli päiväkodissa kiitää, kunhan on lämmin ja saumat pitää. No mutta tässä sitä nyt ollaan. Onneksi tuo kuvassa oleva yhdistelmä nyt sentään on aika kivan näköinen eikös vaan? Ja hintaa tekniselle takille, housuille ja lätsälle tuli tämän Helsingin alehaukan metsästyksen jälkeen ainoastaan 48€. Hyvä minä!

Voi ei. Menin tekemään sen taas. Turkoosi setti. Poikaväri. Lapsi traumatisoituu takuulla. 

Nuo ostettuani kävin vielä Zaran lastenosastolla ihastelemassa ja ihmettelemässä, miksi en osta kaikkia lapseni vaatteita sieltä. Sitten tulin ulos Aleksille ja tajusin. Juuri siksi.  -16 astetta. 

Kuudes aisti

Lauantaina tylleröinen oli vähän vaisu. Minä istuin yöt koneella naputtelemassa tutkielmaa. ”Äiti, haluakko sinä mennä kiljottamaan” kyseli tylleröinen, kun koitin pistää häntä nukkumaan. ”Mene äiti kiljottamaan”. Ja minähän menin. 

Sunnuntaina siinä lumen ja pakkasen välissä minä vaan kirjottelin. Tylleröinen kävi ulkona katsomassa lunta, nukkui päikkärit ja kävi taas ulkona ihmettelmässä lunta. Yöllä alkoi yskä. 

Yskää ja niiskutusta, mutta aika hyvin nukuttu yö, tylleröisellä. Itsehän valvoin tunnollisesti kylmähiki otsalla viidestä saakka kuunnellen tylleröisen jokaista henkosta, köhää, käännöstä, ynähdystä ja unista muminaa. 

Aamulla melkoisen keltaista räkää valuva neitonen oli pirteä kuin peipponen, joten ei keksitty syytä olla menemättä päiväkotiin. Kun ei ollut kuumetta, ja räkää lapsilla nyt vaan valitettavasti usein valuu.

Paitsi että joku nyt ei täsmännyt. En vaan keksinyt mikä. Pitkin hampain vein tylleröisen päiväkotiin. Lähdin yliopistolle. Istuin luennoilla, kävin syömässä, osallistuin harjoituksiin, ja vilkuilin koko ajan puhelinta, koska se soi. Ei soinut.

Tulin kotiin vaihtamaan koulukassin sisällön työkassin sisältöön. Puhelin soi. 

Se oli miekkonen, jolle oli soitettu päiväkodista, että lapsen silmä rähmii. 

Arvasinhan tiesinhän minä, että sieltä soitettaisiin.

(Nyt tylleröisellä on huomenna vapaapäivä)

Arjen yllättävä pelastajabakteeri ja vaikea valinta

Tämän päivän ruokailu pelastui yllättävällä tavalla: jääkaapista löytyi ruokaa!

Meidän jääkaappia voisi hyvällä omallatunnolla silloin tällöin kutsua hautausmaaksi. Sinne jää jos jonkinlaista purkkia ja purtiloa ja etenkin ne pyhin lupauksin alkaa syödä enemmän hedelmiä ostetut kumqvatit. Nyt kun viikon ruokaostokset on onnistuneesti näin torstaihin mennessä löyty laimin, olin aivan varma, että ruoaksi on dijon-sinappia kera flora culinessen. Ja kanasuikaleita.

Enpä olisi ikinä uskonut, miten paljon ilahduin, kun hieman lerpahtaneen oloinen paprika rapsahti erittäinkin tuoreenoloisena veitsen terän alla. Ja kun oikein kaivelin, saivat kanasuikaleet seurakseen vielä aivan elävää purjoa ja kuohukermaa. Vihanneslokeron perällä oli vielä juurikin nyt kypsiä avokadoja ja kuiva-ainekaapista jopa ehta purkillinen ananasta, joten meillä oli kuin olikin pastalle kastiketta kerrakseen. 

Tässä kohdassa tietenkin pitäisi olla jonkinlainen tarinan opetus. Mitä tästä opin? No, en lopulta varmaan yhtään mitään.

Vaikea valinta on tässä: 

Nämä

Posti toi tänään tällaisia, jee!

vai nämä?

Minä toin nämä eilen kirjastosta. Tietynlainen jee tämäkin.

Posti toi eilen myös superyllätyssektorin.

Liian herkullisia Noshin trikookankaita. Näistä on tulossa T-paitaa, tunikaa ja mekkoa koko perheelle.

Kolmen pisteen vihje:

Arvatkaa minkä valitsin?

Tuikitavallinen sunnuntai 5/1/13

Tänä aamuna yökin maitokahvini keittiön lavuaariin. 

En todellakaan ole raskaana, ja sitä on turha edes spekuloida, ellei kovastikin usko puolukan ja pyhän hengen voimaan. Ehei, menin sitten lukaisemaan Hesarista tämän tyttöjen ympärileikkauksesta Keniassa kertovan, Meeri Koutaniemen melkoisen, noh, sanotaanko ”tunnelmallisilla” kuvilla höystetyn artikkelin. 

Olin luonnollisesti pohjustanut hermojani lukaisemalla ensin samaisesta lehdestä lestadiolaisten pedofiilisekoiluista, joten maha oli jo aika herkillä. Hieno lehti, tuo tämän sunnuntain Hesari. Sääli, että tykkään lukea lehteä samalla kun syön aamiaista. Kaikesta kamaluudestaan huolimatta suosittelen. Meeri Koutaniemi on hieno valokuvaaja, jonka kuvat tuovat erinomaisesti esiin aiheen karmeuden.

Alkoi pyörryttää ja menin sänkyyn huilimaan. Tylleröinen tuli marssimaan selän päälle. Lapsonen on juuri nyt aivan ihanteellinen marssimaan lapaluiden välissä, tuntui kerrassaan mainiolta. Tästä virkistäytyneenä kuntouduimme peräti puistoon saakka juuri kun taivaalla vilahti se päivän ainoa kaistale sinistä taivasta.

Meillä on näet projekti. Lapsen unirytmi on tässä loman melskeessä heittänyt melkoista häränpyllyä, ja vakaa aikomuksemme on huomisaamunakin herätä kellon soidessa kahdeksalta, syödä (ilman Hesaria) ja mennä ulos, jotta päiväunet saadaan siirrettyä lähemmäs keskipäivää ja yöunet lähemmäs iltaa kuin keskiyötä. Ongelman tuottaa vain se, että MINÄ en tänä aamuna herännyt kellonsoittoon.

Lapsosen nukkuessa päiväuniaan kävin kaupungilla katsastamassa haalaritarjontaa vain todetakseni, että tavara on luultavasti nyt loppumassa maailmasta lopullisesti, eikä mitään saa enää koskaan lisää. Tai ainakin siltä Helsingin keskustassa ostovimmassa riehuvat turistit ainakin vaikuttivat. Tästä havainnosta hämmentyneenä päätin unohtaa haalarin ja tarkastaa Akateemisen Kirjakaupan alennusmyynnin. 

En ole käynyt Akateemisessa sen jälkeen kun se nimeltämainitsematon esanssikahveja myyvä ketju on sinne rantautunut. Alakerrassa imelää hajua ei päässyt pakoon minnekään, onneksi toisessa kerroksessa käry ei ollut enää niin voimakas. 

”Mokomakin autenttisuussnobbailija” te puhisette. Puolustaudun. Kirjakaupat ovat erilaisia kuin muut kaupat. Kirjakaupoissa ei kuulu haista triplemoccachinolta karamellifrappuchinoesanssilla. 

Mässytettyämme kotona nyhtöpossuburgereita lähdimme katselemaan Lux Helsingin valotaideteoksia. Ajatuksena oli tietenkin väsyttää kersnaakkelia niin, että iltaunille pääsisi ennen yhtätoista, mutta kello näyttää olevan 25 vaille puolen yön ja tuollahan tuo kuuluu loiloittelevan jotain edelleen. 

Corazón Tuomiokirkolla.

Lyhtypuiston yksi kuvatuimmista lyhdyistä Hesperianpuistossa.

Teokset olivat hienoja. Näimme Senaatintorin Corazónin ja Uuden ylioppilastalon Urban flipperin. Kävelimme kotiin Töölönlahden rantaa Lyhtypuiston halki. 

Aivan tavallinen sunnuntai.