Vihainen naapurintäti

Ja tähän heti alkuun paljastan, että otsikon vihainen naapurintäti tässä tarinassa olen minä.

Juteltiin tässä akaisemmin viikolla töissä tapauksesta, jossa parilla-kolmella pikkunassikalla oli tullut koulussa keskinäistä kähinää, joka oli sitten äitynyt kiusaamiseksi. Asia oli koulussa keskusteltu ja sovittu ja lopuksi luokan ope lähetti vielä tapauksen selvittämisestä kaikille osallistujien vanhemmille viestin. Lapsosilla välit paranivat, mutta yhden tapaukseen liittyneen vanhempi oli sitten vastaunnut viestiin, että hänen lapsensa ei kyllä kiusaa, mistä lienee ottanut mallia. Sama oli toistunut sitten vähän myöhemmin, kun tämän k.o. vanhemman herranterttu oli taas tempaissut koulussa vähän vauhdikkaammin. Tosin tällä kertaa vanhempi syytti koulua siitä, että siellä opetetaan huonoja tapoja hänen lapselleen.

Niinkuin edellisessä postauksessani pohdin, palautteen antaminen on vaikeaa, mutta sen vastaanottaminen, ainakin jos palaute on jollain tavalla edes tulkittavissa negatiivissävytteiseksi, vasta hankalaa onkin. 

Itselläni on koko urani ajan ollut nolla- ellei jopa miinustoleranssi mitä kiusaamiseen tai siis itseasiassa edes sen yrittämiseen tulee. Kaikenlaiset naamanvääntelyt ja silmien pyörittelyt kavereita halveksivassa yhteydessä selvitetään siinä hetkessä, pyydetään anteeksi ja sovitaan. Keskustellaan, vaikka sitten koko tunti siitä, miltä itsestään tuntuisi jos saisi osakseen ikävää kohtelua. Ja jos tarve vaatii, olen valmis vaikka napauttamaan kevyesti kiusaajaa henkisesti vyön alle, jos ei näytä siltä että viesti keskustelemalla menisi perille. 

Niinkuin siinä aikaisemmassa postauksessa mietin, että onko todella joillekin ilkeily ihan vaan ajanvietettä. No, sitä ei ainakaan tarvitse mielestäni nuorena opetella.

Tänään kuin hain tylleröisen päivähoidosta, pihallamme oli lapsilauma, jonka kuvittelin ensin metelistä päätellen leikkivän jotain yksi-joukosta-pois -leikkiä, sillä heki hokivat rytmikkäästi yhden lapsen nimeä ja POIS. Kunnes tajusin kauempana pienen hahmon pää painuksissa vaeltavan kohti kotioveaan. 

Lapset osaavat olla hirvittävän raakoja. Osaksi se liittyy sosiaalisten taitojen ja ihan vaan aivojen kypsymättömyyteen, mutta molemmat ovat koululaisilla ihan muokattavissa olevia seikkoja.

Lamaannuin ihan täysin. Mietin mitä ihmettä tässä nyt pitäisi tehdä. Aikaisemmin olen samalle joukkiolle (joka ei muuten kahta lukuunottamatta asu meidän talossa) avautunut tiukkaakin tiukempaan sävyyn istutusten repimisestä ja pihapuiden oksien katkomisesta. Lapsien leikkejä ei haluaisi rajoittaa, mutta tahallista vahingontekoa ei toisaalta voi ihan leikkinäkään pitää.

Kävin sitten pudistelemassa tylleröisen jalkapeitettä alaovella ja samalla kysäisin joukolta ”ettehän te vain kiusaa X:ää, ettehän?”. Mieli teki huutaa kuin sumusireeni. Yllätyksekseni tämä joukkio, joka innokkaasti aina todistelee, etteivät he ole mitään pahaa tehneet, ne on vaan aina ne toiset, olivatkin noloina aika hiljaa. 

Mietin täällä nyt kovasti, soitanko tuohon lähikouluun, jossa tiedän mukuloiden käyvän ja valaisevani hieman tätä tilannetta. Itseäni ei paljoa kiinnnosta, jos saan kiukkuisen nipon maineen, se kun kuuluu vähän tähän vapaaehtoisesti valitsemani ammatin toimenkuvaan. Mutta mikä on oikea tapa puuttua? Miten tässä kaikki säilyttäisivät kasvonsa? Mitä te tekisitte?

Koska en halua seurata kiusaamista vierestä vaikka se tapahtuukin vain taloyhtiön pihamaalla.

24 kommenttia artikkeliin “Vihainen naapurintäti

  1. Voi ei, niin vaikee aihe. Mä sivusin tota sillon tässä jutussa mihin säkin kommentoit, enkä oikeestaan edelleen osaa sanoo… mut mä toivoisin enemmän ”nipoutta” kun ”antaa niiden setviä”, muutama ylimääränen ja turhakin puuttumiskerta on parempi kun ratkasevasti pientä lasta satuttaneeseen tilanteeseen puuttumattomuus. Alkuun hyvä on varmaan toi mitä teitkin, että puuttuu ja kommentoi asiaa heti asianosasille tilanteen ollessa päällä. Sillon se saattaa vaikuttaakin enemmän, kun että kautta rantain lähtee selvitteleen. Mut mistä näitä tietää…

    • Joo, välitön palaute on etenkin vielä noin pienille (eka- tokaluokkalaisille) tosi tärkeää. Mutta tässä ollaan jo niin pitkällä, kun tähän liittyy näitä pikkuisia tihutöitö yms. että mietin, oliskohan se kouluun/ip-kerhoon yhteyden ottaminen kuitenkin paikallaan? Mietin vaan millaisiin tapauksiin on itse törmännyt, ja niitä juttujaon ollut helpompi lähteä kitkemään, kun tapauksilla on ollut ”useampi silminnäkijä” 

      Hyvä, että edes joku toinen on mun kanssa tiukalla linjalla. 

  2. Soitat! Ole nipo! Tää on nyt JUST sitä koko kylä kasvattaa -hommaa. Entisvanhaan ei olisi kahta kertaa mietitty, että pitääkö asiaan puuttua kovemmalla kädellä vai ei. Siis silloin kun kaikki oli muutenkin paremmin, kouluun hiihdettiin, mennen tullen oli ylämäki, isä oli illat sodassa ja päivät tehtaalla.

  3. Voi, tuli paha mieli pienen hyljeksityn puolesta… :(( Soita vaan. Mäkin toivottavasti olisin tarpeeksi rohkea soittamaan, jos samanlainen tilanne tulisi vastaan. 

    • Joo. Ei kyllä ole mitään surkeampaa näkyä, kuin pieni ihminen yksin pää painiksissa 🙁 Valvotti illalla pitkään tämä juttu.

      • Mulle tuli vieläkin tippa linssiin, kun kuvittelin moista! 🙁 Ihanaa, että jaksoit vatvoa asiaa ja jaksat vielä parin viikon päästäkin tarkistaa, onhan se edennyt. Puuttumisideoita mulla ei ole, mutta tuo sun esittämä, että toistellaan ilkeää viestiä, kunnes sen ilkeys menee jakeluun, kuulostaa aika pätevältä näin epäpedagogin korvaan. 

  4. Anna mennä vaan! Mä niin toivoisin että tässä maailmassa olisi enemmän sun kaltaisia ihmisiä, jotka eivät kulkisi silmät kiinni näiden tilanteiden ohi vaan puuttuisivat asiaan.

  5. Jeps. Pakkaan tästä nyt itseni ja lapseni, ja kauppareissulla käyn sekä lähikoulun reksin juttusilla että ip-kerhon tädeille tästä sanomassa.

  6. No niin, väliraporttia: Homma menee (tai ainakin pitäisi mennä) eteenpäin koulun ja ip-toiminnan yhteistyönä. Sen verran rasittava jaksan tässä olla, että viikon parin päästä kyselen, miten on mennyt.

    Kiitos kaikille kommentoijille, toivottavasti keskustelu vielä jatkuu! Tämä on tärkeä asia. On aivan selvää, että aikuisen pitää puuttua, jos ei muuten mene perille, niin sitten vaikka juuri näin kun miiakuusisto kertoo tehneensä. On ikävää, että vieläkin tuntuu siltä että joilla kasvatus- ja sosiaalialan ammattilaisilla elää ihmeellinen ”onhan siinä kiusatussakin varmaan joku syy” -asenne. Kerran tällaisen kollegan kanssa työskennelleenä pakko sanoa, että siinä oli välillä omissa sanomisissa pitelemistä kun juurta jaksaen selitti, että asiaa ei valitettavasti voi lähestyä siltä kantilta. 

    Mä puutun siis aina kun näen, mutta välillä tuntuu, että keinot ovat vähissä. Koska mä haluan, että tuloksia tulee heti eikä viidestoista päivä. Sen takia, vaikka välillä karjunkin kita päälaella ja suusta tulee tekstiä, jonka tarkoituskin on pelästyttää, niin jotenkin haluaisi aina iskeä siihen saumaan, joka saisi lapsessa heräämään jonkinlaisen itsekritiikin poikasen. Koulussa olemme esim. silloin, kun joku on sanonut jollekin pahasti tehneet niin, että jokainen toistaa sen ruman asian toiselle niin pitkään, että  alkaa mennä jakeluun se, miksi niin ei saa kenellekään sanoa, miltä se tuntuu jne, ja jatkaneet sitten tilanteen purkua, kun on saatu jonkinlaiset tunteet sekä järki herätettyä. 

    Mutta nyt hyvät ihmiset, pistäkääpäs tehokkaita puuttumiskeinoja jakoon! Se ei ole nimittäin aina helppoa sekään.

    • Meinasin tulla nyt kommentoimaan kun ehdin, että ilman muuta soitat. Ihanaa että löytyy sinunlaisiasi ihmisiä, jotka jaksavat ”nipottaa”, sillä se olisi meidän jokaisen aikuisen velvollisuus minun mielestäni. Kivaa lukea nyt että tilanne on lähtenyt jo eteenpäin! Ja oot Ella ihan mun esikuva kyllä tässä kiusaamisasiassa, nollatoleranssin minäkin tahdon sitten aikanaan pitää.

  7. Voi Ella, mä niin ihailen tuota sun kykyä ja halua puuttua epäkohtiin! Uskon, että lapset nimenomaan kaipaavat, että joku aikuinen ottaa homman haltuun ja ohjaa heitä oikeaan suuntaan. Niitä tihutöitä tehdään varmasti huomionhaun takia, kun halutaan nähdä, että mikä on ok ja mikä ei. Siksi juuri meidän aikuisten pitäisi puuttua, jos näemme että joku tekee väärin, eikä vain toivoa että ehkä joku muu hoitaa tän.

    Näissä kiusaamisjutuissa pätee varmasti sama asia. On monta lasta, jotka asettuvat kiusaajan puolelle siksi, etteivät halua itse olla kiusattavia. Ja sitten he hiljaa katsovat vierestä kun toista kiusataan, vaikka se tuntuu väärältä. Vaikka heitä nolottaisikin, olisivat he varmasti tyytyväisiä jos joku aikuinen tulisi keskeyttämään touhun.

    Itsekin olen toiminut erotuomarina meidän pihan n. 10-vuotiaille pojille. Mielessä kyllä kävi, että mahtavatkohan lasten vanhemmat suuttua kun säksätin kiusaajapojille ja lohdutin itkevää poikaa, mutta sittenhän säksättävät. Pakko meidän aikuisten on tuossa tilanteessa tsempata ja päästä omien pelkojemme yli.

    • Äh, joo. Tätä kun tänään selvittelin, niin sen verran tässä kehtaan vielä paljastaa, että kyseessä on tosiaan just tällanen klassinen asetelma, joss yksi vähän muita vanhempi vetää sitten pienempiään perässä, ja varmaan kiusaa ja tekee tihutöitä vain siksi, että saisi huomiota ja hyväksyntää.

      Toivotaan nyt parasta. Tänään en ainakaan vielä ole tihulaisia havainnut. T. Naapurikyttä =)

      • Aina nämä on tapauskohtaisia, kuten sekä Ellan että miiakuusiston esimerkit todistavat. Mun mielestä te molemmat olette tehneet just oikein: ihan kamalaa, että sun miia on pitänyt olla huutamassa koulun pihalla että asiaan tulee joku roti, mutta selkeästi se oli oikea tapa, kun vihdoin toimi.

        Uskon, että tuon hylätyn pikkukaverin kohdalla olet myös Ella toiminut oikein, kun olet sättimisen sijaan kysynyt joukolta tunteisiin vedoten, että ettehän vaan kiusanneet? Se, että lapset reagoivat nolostuen kuulostaa mun mielestä just siltä, että osui ja upposi.

        Ja kerronpa tähän nyt vielä yhden toivoa antavan tarinan. Äitini työpaikan (toimistotalo) ja erään kerrostalon välissä oli alue, jolla nuoret pojat skeittailivat kaiket päivät. Heistä tehtiin paljon valituksia, koska he melskasivat, sotkivat ja häiritsivät asukkaita ja työntekijöitä. Mitä teki firman pomo? Hän käveli suoraan poikien luo ja lupasi rakennuttaa heille yrityksen rahoilla skeittirampin, mikäli he pitäisivät rampin alueen siistinä ja valvoisivat, ettei siellä rettelöidä ja häiritä muita. Pojat olivat niin ylpeitä saamastaan vastuusta (ja tietenkin skeittirampista), ettei alueella sen koommin ole esiintynyt ongelmia.

      • Aika usein myös kiusaajalla on taustalla omat ongelmansa, joihin puuttuminen olisi sekin tärkeää, jotta kiusaaja ei etsi yhä uusia uhreja pahan olonsa purkamiseksi. Esimerkiksi meidän pihoilla muita syrjineellä pikkutytöllä oli vaikeaa omien vanhempiensa avioeron kurimuksessa. Pidimme tärkeänä paitsi tehdä selväksi, että kaikki saavat leikkiä yhdessä, myös selittää ”kiusatulle”, että töniminen ei johdu hänestä vaan siitä, että X on surullinen kun hänen isänsä on muuttanut pois ja että hän kiukuttelee siksi. Kolmivuotiaiden kanssa tämä on vielä helppoa… Surullista kyllä äidit eivät enää muutaman vuoden päästä voi olla joka tilanteessa mukana! Sitten panemmekin kaiken luottamuksemme Ella F:n kaltaisiin opettajiin ja valppaisiin naapurin täteihin…

  8. Toivon aina, että kiusaamiseen puututtaisiin. Aikamoisen piinan kävin itse läpi aikanaan ja se antaa vähän perspektiiviä. Lainaan tätä postausta:

    ”Kolmannella luokalla muistan varsinkin lukuvuoden alussa olleeni vielä melko onnellinen myös koulussa, mutta jossain vaiheessa ennen neljättä luokkaa tilanne muuttui. Tietyt luokkalaisemme alkoivat kommentoida muun muassa painoani, vaatteitani ja kehonhallintaani. Jossain vaiheessa oltiin siinä pisteessä että tavaroitani varastettiin, minulle valehdeltiin ja omaisuuttani piilotettiin ja rikottiin. Käsirysyynkin jouduin muutaman kerran. En ollut suinkaan ainut, joka joutui kärsimään henkistä ja fyysistä väkivaltaa; Muun muassa erään tytön käytetyt pikkuhousut oli kerran kannettu liikuntatunnin aikana pukuhuoneesta luokkaamme ja laitettu magneetilla taululle roikkumaan. Täysin yksin en kuitenkaan jäänyt, sillä kaveriporukkani säilyi mukana. Kun katson kuvia, huomaan kiusaamisen aiheuttaman pahan olon heijastuneen syömiseeni, vaikken ole sitä tajunnut silloin. Kolmasluokkalaisesta, avoimen näköisestä, raskasrakenteisesta, mutta ihan normaalin kokoisesta lapsesta oli viidenteen luokkaan mennessä tullut selvästi sulkeutuneemman näköinen, pyöreäposkisempi ja isoreisisempi tyttö.”

    Tuossa ei ole nyt eritelty sen kummemmin sitä, miten kohdallani pitkän koulumatkan kulkijan pyörän renkaat oli viillelty puhki, uudet lahjahanskat tungettu tukkeutuneeseen vessanpönttöön tai isokokoinen uimariserkku lähetetty iskemään turpaan. Pointtina on ehkä lähinnä se, että pinnan alla se jatkuva piina ja varuillaanolo vaikutti johonkin, sillä koko olemukseni muuttui valokuvien perusteella muutamassa vuodessa. Ja uskon että se kiusaamisen varjo vaikuttaa edelleen satunnaisten epävarmuuden ja arvottomuuden puuskien sattuessa.

  9. Hienoa Ella! Puuttuminen on vaikeaa, mutta tärkeää. Suomalaisessa kulttuurissa moni kokee täysin mahdottomaksi avata suunsa ja sanoa mitään kenellekään vieraalle, edes lapselle. Saati sitten ojentaa kättään auttaakseen, oli kyseessä sitten kuralätäkköön jengin tönäisemä lapsi tai bussissa kaatuva vanhus. Puretaan yhdessä kuoliaaksi vaikenemisen ja silmien sulkemisen muuria kaikilla elämän alueilla! Puututaan, autetaan. Pannaan edes pikkuisen itseämme likoon toisen hyväksi.

    Ellalle vielä kerran pisteet kotiin tästä toiminnasta! 🙂

  10. Hienosti toimittu! Kiusaamisen lopettaminen on meidän aikuisten vastuulla. Jokaisen joka näkee ja kuulee.
    Aina se ei ole helppoa. Tuli mieleeni kun odotin esikoista viimeisilläni ja kuljimme mieheni kanssa leikkipuiston poikki. Näimme nurmikentällä parin (ehkä n. 9-10 vuotiaan) käyvän ihan kunnon nyrkkitappelua yleisön kera. Mieheni juoksi salamana väliin erottamaan pojat toisistaan ja käski sivusta seuranneiden painua kotiinsa. Toinen lapsi lähti lopulta lätkimään ja toisen huoltaja (?) saapui paikalle. Jäin miettimään pitkäksi aikaa mitä olisin tehnyt jos olisin ollut yksin. Olisinko uskaltanut mahan kanssa mennä väliin lyötäväksi (miehenikin siis sai pari iskua)? Todennäköisesti en, suojeluvaistot oli vahvat. Mua rehellisesti sanoen pelottaa kun monet alakouluikäisetkin pojat on jo isompia (olen 153 cm) ja jään fyysisesti heti alakynteen. Sanallisesti vielä uskallan ottaa tilanteen käsittelyyn.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *