Lapikasta lattiaan!

Ylitän jälleen kerran mukavuusalueen reunan ja en suinkaan muoti- vaan kenkäbloggaan.

En olisi ikinä uskonut että hihitellen miettisin, että kyllä nainen voi vallan mainiosti selvitä elämästään vain yhdellä kenkäparilla. Kenkäfriikki mikä kenkäfriikki. Mutta nyt, nyt se tapahtui.

Niiden palautettujen muka pakkohankinta-clogsien kohdalla mietin, että eipä paljoa harmita palauttaa, kun ne eivät olleet juuri sitä, mitä olisin halunnut. No nämä ovat. Nämä ovat massittoman marraskuun vesittämisen veroiset, olkoonkin, että tarvitsin uudet talvisaappaat. Mutta olisihan sen hankinnan voinut siirtää joulukuulle. Mutta kun ei nyt voinut. 

Hyvät naiset ja herrat, jokaisen lapsilla ja/tai muuten vauhdikkaalla city-elämällä/yleensä vain elämällä varustetun ihmisen todellinen tarvehankinta: 

LAPIKKAAT

Töysän kenkätehtaan herttaiset lapikkaat kokoa 35.

Tampereen Kädentaitomessuilla käydessäni sai pitää tiukasti kukkaronnyöreistä kiinni, vaikka paljonhan siellä näki myös sellaista, mitä ei ikinä haluaisi välttämättä nähdäkään. Näihin lapikkaisiin olin törmännyt jo aikaisemmin Metsoloiden nettiputiikissa ja ajattelin tilata sovitettavaksikin, mutta kun huomasin, että valmistaja löytyi myös messuesittelijöistä päätin, että kokeilenpa paikan päällä.

Ja se oli menoa. Ensinnäkään, Metsoloilla ei olisi edes ollut tarpeeksi pientä kokoa sovitettavaksi, ja toiseksi, heillä oli tarjota vain trendikästä huopalapikasta. Itse pidän enemmän nahasta, joten kun näitä siinä sitten oli yksi vaivainen pikku pari,  niin se oli siinä. Vuori on hellyyttävän pehmeää lammasta joka lämmittää eikä tunnu hikiseltä. Pohja on pehmeä mutta tukeva, niin että pystyssä pysyy vähän liukkaammallakin kelillä. Tai pikkujouluista palatessa.

On ne niin somat!

Kaikesta korkokenkärakkaudestani huolimatta käytössä eniten kuluvat ne kengät, jotka ovat mukavat jalassa, ja sitä nämä lapikkaat tottavie ovat. Tilavat, lämpivät ja kaikin puolin mukavat. Nahka on paksua ja kestää todistettavasti niin kuraa kuin kolhujakin. 

Lapikkaat in action. Kestää seistä puistossa vähän pidempäänkin.

Ostopäätökseen ei suinkaan vähiten vaikuttanut tuotannon kotimaisuus. Tämänhintaiset saappaat voi käydä hakemassa mistä vain Helsingin keskustan kenkäkaupasta, mutta missä niistä myydään kotimaisin voimin kasattuja kenkiä? Omalla mittapuullani nämä voittavat mennen tullen ne toiselta puolen maailmaa tänne tuodut vähän vastaavalla idealla toteutetut jalkineet, joiden nimeä en aio tähän kiusallanikaan kirjoittaa, mutta joista eräs ystäväni sanoo, että niitä tulee heille palautuksena valtavat määrät, kun pohjat imevät vettä kuin pesusienet. Näillä marssii hätätilassa lammikoistakin. 

Että siinä meni massiton marraskuu, mutta ainakin jalat pysyvät lämpimänä ja omatunto kuluttajuuden osalta vähän puhtaampana. 

                                       *                            *                        *

 Ja jos jotakuta muuten kiinnostaa, miten vihaisen naaurintädin kiusaamisgatessa kävi, niin huraa! Lauma on jakautunut kahtia, ja yksinäinen vaeltaja on nyt toisessa porukassa joukon jatkeena, sulassa sovussa leikeissä mukana. Vihainen naapurintäti vs. raggarit 1-0.

 

Moka

Mitä tapahtuu kun itseään (ilmeisesti aivan suvereenisti) täydellisenä pitänyt ihminen mokaa?

No tätä:

Menin sitten aamulla noin vain raapaisemaan auton kylkeä tallinoveen. Aivan, ihan itse, ilman mitään sen järkevämpiä syitä, autotallin, josta olen varmaan tuhat kertaa ajanut ulos ihan ongelmitta, jossa on ihan riittävän iso oviaukko tunkea vaikka minkälaisella maasturilla ulos. Kyllä. 

Naarmutin sitten sen verran, että korjaamolle menee. Ja vähän aikaa kestää. Voi räkä, sanoisi lapsenikin.

Harmittaa ja nolottaa niin, että tekisi mieli irrottaa päänsä.

Vahingon satuttua ja heti töihin päästyäni soitin miehelle. Miehen kommentti oli:

– Hehee, no ei ihme että katkot varpaasikin.

Kiitos tästä.

Kiltti autokorjaamon setä sen jälkeen kun olin marttyrinomaisen kolkosti ennen vahinkojen kuvaamista todennut, että auto on hirveän likainen, mutta hei, onneksi raapaisin reilusti että kyllä muuten näkyy:

– Hei, näitä sattuu kuule kaikille enemmin tai myöhemmin.

Oma äiti:

– Jaaa, no tuo on tainnut joskus sattua kuule jollekin toisellekin.

Oma mies kun tulin äsken töistä kotiin:

– Et varmaan ikinä pääse tästä yli, käy vielä sytyttämässä kynttilä raapiutuneen kyljen muistolle.

Mutta kun tälle ei voi mitään. Ihan kuin tunkisi nuppineuloja kynsiensä alle. Olen oikeasti aika huono kuski, mutta tämä on ihka ensimmäinen kerta kun onnistun osumaan mihinkään.

Käykö kenellekään toiselle ikinä niin, että kun on tehnyt jonkun älyttömän mokan, että pelkää toistavansa sitä maailman tappiin saakka? Itselläni nimittäin on nyt juurikin sellainen olo, että jos vain lähestynkään mitä vaan ajoneuvoa ajoaikeissa, ne lysähtävät seinään, ajavat kanttiin, törmäävät kaikkeen elolliseen ja elottomaan ja että ainakaan siitä pannahisen autotallin ovesta en ainakaan enää ikinä pääse ehjin autoin ulos.

Onneksi tylleröinen huomisaamunta herättyään alkaa rallatella taas tätä:

Täytyy nyt sitten varmaan vaan yrittää.

 

 

Vihainen naapurintäti

Ja tähän heti alkuun paljastan, että otsikon vihainen naapurintäti tässä tarinassa olen minä.

Juteltiin tässä akaisemmin viikolla töissä tapauksesta, jossa parilla-kolmella pikkunassikalla oli tullut koulussa keskinäistä kähinää, joka oli sitten äitynyt kiusaamiseksi. Asia oli koulussa keskusteltu ja sovittu ja lopuksi luokan ope lähetti vielä tapauksen selvittämisestä kaikille osallistujien vanhemmille viestin. Lapsosilla välit paranivat, mutta yhden tapaukseen liittyneen vanhempi oli sitten vastaunnut viestiin, että hänen lapsensa ei kyllä kiusaa, mistä lienee ottanut mallia. Sama oli toistunut sitten vähän myöhemmin, kun tämän k.o. vanhemman herranterttu oli taas tempaissut koulussa vähän vauhdikkaammin. Tosin tällä kertaa vanhempi syytti koulua siitä, että siellä opetetaan huonoja tapoja hänen lapselleen.

Niinkuin edellisessä postauksessani pohdin, palautteen antaminen on vaikeaa, mutta sen vastaanottaminen, ainakin jos palaute on jollain tavalla edes tulkittavissa negatiivissävytteiseksi, vasta hankalaa onkin. 

Itselläni on koko urani ajan ollut nolla- ellei jopa miinustoleranssi mitä kiusaamiseen tai siis itseasiassa edes sen yrittämiseen tulee. Kaikenlaiset naamanvääntelyt ja silmien pyörittelyt kavereita halveksivassa yhteydessä selvitetään siinä hetkessä, pyydetään anteeksi ja sovitaan. Keskustellaan, vaikka sitten koko tunti siitä, miltä itsestään tuntuisi jos saisi osakseen ikävää kohtelua. Ja jos tarve vaatii, olen valmis vaikka napauttamaan kevyesti kiusaajaa henkisesti vyön alle, jos ei näytä siltä että viesti keskustelemalla menisi perille. 

Niinkuin siinä aikaisemmassa postauksessa mietin, että onko todella joillekin ilkeily ihan vaan ajanvietettä. No, sitä ei ainakaan tarvitse mielestäni nuorena opetella.

Tänään kuin hain tylleröisen päivähoidosta, pihallamme oli lapsilauma, jonka kuvittelin ensin metelistä päätellen leikkivän jotain yksi-joukosta-pois -leikkiä, sillä heki hokivat rytmikkäästi yhden lapsen nimeä ja POIS. Kunnes tajusin kauempana pienen hahmon pää painuksissa vaeltavan kohti kotioveaan. 

Lapset osaavat olla hirvittävän raakoja. Osaksi se liittyy sosiaalisten taitojen ja ihan vaan aivojen kypsymättömyyteen, mutta molemmat ovat koululaisilla ihan muokattavissa olevia seikkoja.

Lamaannuin ihan täysin. Mietin mitä ihmettä tässä nyt pitäisi tehdä. Aikaisemmin olen samalle joukkiolle (joka ei muuten kahta lukuunottamatta asu meidän talossa) avautunut tiukkaakin tiukempaan sävyyn istutusten repimisestä ja pihapuiden oksien katkomisesta. Lapsien leikkejä ei haluaisi rajoittaa, mutta tahallista vahingontekoa ei toisaalta voi ihan leikkinäkään pitää.

Kävin sitten pudistelemassa tylleröisen jalkapeitettä alaovella ja samalla kysäisin joukolta ”ettehän te vain kiusaa X:ää, ettehän?”. Mieli teki huutaa kuin sumusireeni. Yllätyksekseni tämä joukkio, joka innokkaasti aina todistelee, etteivät he ole mitään pahaa tehneet, ne on vaan aina ne toiset, olivatkin noloina aika hiljaa. 

Mietin täällä nyt kovasti, soitanko tuohon lähikouluun, jossa tiedän mukuloiden käyvän ja valaisevani hieman tätä tilannetta. Itseäni ei paljoa kiinnnosta, jos saan kiukkuisen nipon maineen, se kun kuuluu vähän tähän vapaaehtoisesti valitsemani ammatin toimenkuvaan. Mutta mikä on oikea tapa puuttua? Miten tässä kaikki säilyttäisivät kasvonsa? Mitä te tekisitte?

Koska en halua seurata kiusaamista vierestä vaikka se tapahtuukin vain taloyhtiön pihamaalla.

Palaute, lajeista vaikein

Kyllä huoma, että kandisemma pyörii mielessä (mutta ei tekstinkäsittelyohjelmassa). Olen tätä aihetta miettinyt ja kypsytellyt somenäkökulmasta enkä tullut hullua hurskaammaksi, mutta menen ja kirjoitan tästä nyt kuitenkin.

Lähdetään kaukaa historiasta. Olen ollut mukana seminaarissa, jossa ainoa hyväksyttävä palaute oli sellaista, joka sai palautteen saajan itkemään työnsä surkeutta. Sitten olen osallistunut palautteenantokoulutukseen, joka meni itseltäni niin penkin alle kuin vain voi, ja sellaisen palautteenkin sain. Se vain oli muotoiltu niin hienosti, että kiittelin palautteesta vielä monta kertaa myöhemminkin, kun kurssin vetäjään satuin törmäämään. Luulisi, että näiden, ja monien muiden palautteenantamis ja-saamiskokemusten myötä sitä tajuaisi, että miltä pohjalta ihmiset palautetta antaa ja saa, mutta ei. 

Luen aika paljon käsityöblogeja Lilyn ulkopuolelta. Niissä palaute on melkein poikkeuksetta kannustavaa, positiivista ja rohkaisevaa. Anonyymejä huutelijoita ei juuri ole, ja jos on, niin seuraavat vaientavat nämä kyllä. Käytössä on ns. ryhmän sisäinen kontrolli. Ja se on oikeastaan aika mukavaa. Tosin, mitä laajempi yleisö, sitä enemmän huutelijoitakin riittää.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten en oikein ymmärrä, miksi joku lukisi jotain blogia X vain pahoittaaksen mielensä. Ja sitten kertoa mielipiteensä useassa eri postauksessa. Ja sitten mennä vauvalehden keskustelupalstalle vielä jatkamaan meuhkaamistaan aiheesta. Kas kun itselläni ei ole mitään ongelmaa olla lukematta sellaisia blogeja, jotka eivät kiinnosta, jotka näyttävät siltä, että ne ovat täynnä pelkkää mainosta, jonka kirjoittajalla on sata ja tuhat merkkilaukkua tms. Enkä koe minkäänlaista pakottavaa tarvetta mennä dissaamaan tällaisia blogisteja heidän palstoilleen. On aika ikävää ajatella, että jotkut ihmiset huvittelisivat olemalla anonyymisti ilkeitä. Mutta en kyllä tälle ilmiölle mitään muutakaan selitystä ole vielä keksinyt.

No sitten joskus käy niin, että jossain blogissa, jota seuraa on joku juttu, joka jää mietittymään. Että tarkoittikohan se ihan juuri noin? Ja sitten haluaisi kommentoida. Mutta mitenkäs se tekisi loukkaamatta kirjoittajaa? Saattaa siinä sitten jäädä kommentti jos toinen kirjoittamatta. Koska kirjoitetusta viestistä puuttuvat äänensävyt ja ilmeet sekä katse, jotka auttaisivat viestin perillemenoa. Hymiöt jäävät vain puolitiehen.

Yleensäkin hymiöiden käyttö on ongelmallista. Itse käytän niitä oikeastaan yksinomaan tekstin tai viestin sisällön keventämiseen, en niinkään eri äänensävyjen ilmaisemiseen. Ja voi miten ärsyttäviä ovatkaan ne kommentit, jotka ovat suurin piirtein sisällöltään ”v*ttuilen tässä näin tällä tavalle kevyesti ja ihan vyön alle, mut hei, et voi suuttua tästä koska ;)”. Heikkoja ovat ne yritykset, joissa hymiöllä yritetään jotenkin peittää kitkerää sävyä.

Paitsi että ihmetyttää ne kaikki, jotka jaksavat tulla asiattomuuksia huutelemaan, ärsyttää joskus myös ne läpikotaisin positiivisella asenteella vaikka ydinsodasta selviävien kommentit ironialla maustettuihin teksteihin eli niinsanottuun laatuwhineen, vastaileminen ihmettelemällä, että mikäs siinä maailmassa nyt niin paljon mättää, että kivi kengässä ärsyttää. Mutta toisaalta, tähän on helpompi suhtautua kuin puhtaaseen ilkeilyyn. 

No niin. Ja jos joku on jaksanut lukea tähän asti, miettii hän nyt sydämessään, että mitäs sitä sitten uskaltaa/saa kommentoida tai miten siihen pitäisi reagoida, kun mikään ei ole hyvä. Niinpä. 

Joskushan on ihan tuurista ja päivästä kiinni, mikä saa jonkun hepuloimaan. Joskus taas kommenttiboksi räjähtää ilman, että sillä on mitään tekemistä alkuperäisen blogitekstin kanssa. Summa summarum, kaikkein tylsimpiä kommentteja ovat ne johonkin sellaiseen postaukseen, jonka olisi tarkoitus/mahdollisuus herättää keskustelua, ilmestyvät 90 perättäistä ”joo, ihan samaa mieltä <3”.

Mitäs te muut olette mieltä?

 

 

Isänpäivä, meillä järjestyksessä kolmas

Muistan ensimmäisen oman pikkuperheen isänpäivän oikein hyvin. Synnytyksestä oli kulunut pari päivää reilu viikko ja se oli ensimmäinen kerta, kun poistuin kotoa ilman vauvaa muutamaksi tunniksi ulos. Eli minä sain isänpäivälahjaksi muutaman tunnin omaa aikaa. 

Leivoin silloinkin toscakakkua ja ihmeteltiin, että ilman toisiamme emme olisi tässä. Aivan samoin kuin viimekin vuonna sekä tänäänkin. Jee, hyvä me.

Isi ilahtui uudesta paidastaan joka kaiken lisäksi on sopiva ja istuu hyvin ja isä sekä tytär ovatkin viettäneet tämän päivän tiimiasustuksessa. Aamukahvien jälkeen suuntasimme Kansallismuseoon viettämään mukavaa päivää ja pakoilemaan imurointi- yms siivouspakkoa, joka siis näin siirtyy taas hamaan tulevaisuuteen. Voi meitä, mutta kerrankin olen MLL:n jonkun julkaisun kanssa samaa mieltä siitä että kivaa perhepäivää ei kannata hukata stressaamalla siivouksesta.

Yksi vaihtoehto hoplopeille yms. sisähuvipuistoille on mennä lapsen kanssa museoon. Kuulostaa ehkä pölyiseltä, mutta lapset on huomioitu monessa museossa ilahduttavan hyvin ja osa museoista, esimerkiksi Eläinmuseo, on jo itsessään lasta kiehtova paikka. 

Kansallismuseon kolmannen kerroksen Vintti on täynnä vaikka mitä pientäkin lasta kiinnostavaa, kaikkeen saa koskea ja kaikkea saa kokeilla. Tänään mm. olemme rakentaneet tiiliseinää, laittaneet hevosen (sellaisen jäykästi paikallaan tököttävän lasikuituhässäkän) ja kärryt toisiinsa kiinni ja kökötelleet kiikkerissä kärryissä, kokeilleen jauhaa myllynkivillä ja piirtäneet pulpetissa. Tämän lisäksi äiti sai takoa muutaman kuteenheiton räsymattoa ja isi koota Suomen historiaan liittyviä palapelejä. Tänne haluan takaisin. 

Museosta kurvastimme takaisin kotiin, tylleröinen ja ukkeli nukkuivat päiväunet sillä aikaa kun tein ruokaa (hirven sisäfilettä, suosittelen!) ja loppuilta meni enemmin tai vähemmin sekoilessa mm. pahvilaatikkokypärät päässä (?!). 

Toden totta. Mukavan päivän viettoa ei pidä uhata imurilla 😛

Purema ei hellitä

Ompelukärpänen ei anna rauhaa. Ostin aikaisemmin syksyllä villa-viskoosisekoitetta, jota ei oltu hinnalla pilattu, jotta saisin siitä tehtyä koekappaleen, jotain, mitä kehitellä edelleen ja jonka onnistuminen ei olisi niin nokonuukaa. 

Sitä hetkeä ei varmaan ikinä tulekaan, että tekisin kaiken niinkuin ompeluohje sanoo. Eikä varmaan sitäkään, että hihat olisivat samasta kaavasta kuin miehusta. Tai että ylipäänsä valmiista kaavoista jotain saisin aikaiseksi. Joten luovuus oli taas valttia kun tätä kasailin.

Yllättävän siisti ja hyvin istuva venepääntie.

Ja sitten tämän päivän kurjuusongelmaan. Ei valoa. Ei tarkkoja valokuvia, koska ei halua käyttää salamaa. joten tuhat ja sata filtteriä päällekäin, jotta väri näyttäisi edes lähes siltä, mitä se on, sellainen ruskeanharmahtavanmarjapuuro. Ihana. Ei niin ruskea kuin kuvissa.

 

Pussihelma hauska helma. Sekin ihan vaan helpoimman periaatteella tempaistu, kun ilta alkoi oppua ja luomet painaa.

Hahaa, näppärä anonyymiblogisti lainaa lapsensa kissanaamiota ja nappaa itsestään tunnelmakuvan vessan oven edestä. Mutta siitä nyt näkee, että kaapu on aika hyvä.

Ainakin se mahtuu.

Itse tehdyissä, vaatteissa oikeastaan missä tahansa itse tehdyssä vaivaa itseäni välillä se hiukan liian itse tehdyn ulkonäkö. Virheiden ja pikkumokien ei missään nimessä pidä antaa himmailla intoa, mutta usein valmiit ohjeet ovat jo sellaisia, että niihin on pieni epäonnistuminen pakattu mukaan. Siksi siis mielestäni on parempi joko piirtää kokonaan itse tai modata valmista kaavaa kuin orjallisesti seurata jonkun toisen suunnitteleman vaatteen kasaamisohjetta. Yksinkertainen on kaunista, mutta sitä ei ole välttämättä helppo toteuttaa. 

Tässäkin on vielä kehitysvaraa, enkä tiedä tarvitseeko ihminen kovin montaa pussihelmaa. Mutta tästä on mielestäni hyvä jatkaa. Ja tuolla ne saumuri ja ompelukone edelleen kutsuvat.

 

Karkiton & rahaton marraskuu osa II: isänpäivää ja muutakin

Rahaton ja karkiton marraskuu jatkuu. Sorruin, kun oppilas tarjosi synttärikarkkia. Mutta otin vain yhden, jotenkin olisi tuntunut hirveän epäkohteliaalta kieltäytyä kun 11-vuotias tarjoaa karkkia. Muuten poikkinainen varvas on estänyt tehokkaasti missään kaupassa käynnin, joten toistaiseksi köyhä linja jatkuu. Tilaamani kengät eivät myöskään oikein sopineet, mistä en ole ihan hirvittävän pahoillani, tai sitten se on vaan psykologista. Kun en niitä alunperin halunnut, niin en vaan halunnut. 

Koulutyöt etenevät tahmeasti, johtuen ehkä siitä, että töissä on ollut vähän kiireempää kun jalka hidastaa menoa. Sen sijaan harrastuskärpänen iski tänään. Sen sijaan siis, että olisin tutustunut kvalitatiiviseen tutkimusotteeseen, ompelin käpysiä Käpysen käpytrikoosta. 

 

Tylleröinen sai tunikan

Värissä on vähän vääristymää ja kuvat ovat muutenkin ihan kamalia, mutta tuo käpykangas, se on vaan niiiin söpö. Tilasin kankaan Kankaiden yöstä, jossa useat suomalaiset nettikangaskaupat mm. myyvät tuotteitaan reiluin alennuksin. Vähän niinkuin kangaskauppojen Hullut Päivät, paitsi että kukaan vie ilmapalloa keneltäkään. 

Mikäköhän sitä harrastustoimintaa on taas haitannut? Vehkeet on hyvät ja kankaita pursuilee ja tursuilee joka laatikosta. Ehkä se on se legendaarinen ”työ haittaa harrastuksia”. Ja nyt kun koipeliini on vajaakuntoinen ja pitää muutenkin olla enemmän rauhassa, niin inspiraatiollakin oli tilaisuutensa iskeä

Kun lenkutin hakemaan tylleröistä päiväkodista, oli hänellä isänpäiväksi askarreltu isänpäiväonki pienessä kädessään. Kalat on tietenkin itse maalattu ja päiväkodin tädit liimanneet onnittelut hienosti kääntöpuolelle. Hauska idea tämä onnitteluonki. 

Itse päätin sitten, oikeastaan tulevan sunnuntain sankarin omasta toiveesta, askarrella myös. Käpykankaasta tuli isille ”kalsaripaita”. Ukkelini seurasi nimittäin suurella mielenkiinnolla kankaiden yön vahtaamisiani ja ihan tuota olkapääni yli ehdotti tämän tilaamista. Kun itse sitten kysäisin, että miten olisi, olisiko tässä nyt isänpäivälahja-ainesta, mies innostui valtavasti. Suunnittelin raglanhihaisen T-paidan, joka miekkosen mielestä oli loistoidea sillä ”joo, ne hihat ikäänkuin sitte korostaa sitä kalsarimaisuutta”. 

Kalsaripaita isänpäiväksi

Joten onnea vaan, isi. Sunnuntai-aamulla siis ongitaan kalsaripaidassa, juodaan herkkukahvia ja syödään toscakakkua.

Karkiton & rahaton marraskuu osa I

Perjantaina alkoi tämän vuoden ainokainen marraskuu, itselläni siis karkiton ja kulutuksen mimimoinnin kuukausi. Alku on ollut osittain lupaava, osittain heiveröinen.

Sunnuntaina vietettiin tylleröisen synttäreitä. Lahjan olimme ostaneet jo muistaakseni elokuussa Toys”R”Usin alennusmyynnistä, (Tran)Sylvanian Familiesin Beechwood House. Tylleröinen meni suorastaan transsiin. Tykötarpeet oli ostettu paniikissa lokakuun kahden viimeisen päivän aikana, koska marraskuussa ei saa turhia hörsöillä. Juhlat vietettiin taloyhtiön karussa kerhotilassa, joka komistui ainakin omasta mielestäni melko kivaksi Tigerista muutamalla eurolla ostettujen lippusiimoilla ja ilmapalloilla. Sen verran nostan tietenkin omaa häntääni, että luonnollisesti la-su välisenä yönä liimapistooli tanassa askartelin vielä vähän lippunauhoja lisää. Millainen äiti on äiti, joka ei askartelisi lapsensa kunniaksi 😛

Suurimman osan tarjoiluista tein itse, ainoastaan karjalanpiirakat,  Muumi- ja Angry birds- sekä Bastogne -keksit tulivat paketista. Pari kakkua, suklaapikkuleipiä, pastasalaattia ja nakkeja (joo-o,  kyllä vaan parivuotiaan ruokavalioon meillä kuuluvat nakit. Turha paheksua, en välitä kuitenkaan.) Kauppansa selkeästi parhaiten teki syys-brita, josta ei tietenkään ole kuvaa, koska itse keitin kahvia ja huiskentelin keittiön ja ruokapöydän väliä ja ukkeli ei kaikelta sekoilultaan ehtinyt muuta kuin huikkaamaan ”hei, sä osaat vissiin nykyään käyttää meidän kameraa paremmin kuin mä…”. Että siis ei kuvia. Vieraista sentään on muutama otos, mutta niitä ei täällä julkisesti jaella 🙂

Karkiton marraskuu starttasi hienosti, koska siinä tarjoiluhötäkässä ei edes ehtinyt ajatella syömistä, minkään muunkaan kuin karkin.

Vinkkinä niille, jotka aikovat kerho- tms. tilaa joskus hyödyntää: Kiristäkää avain sen verra aikaisin, että pääsette tarkastamaan tilan. Itse olisin mm. tilannut mielelläni uuden wc:n asennusryhmän. Muuten, koska tilat olivat vain pari kuukautta aikaisemmin remontoitu, ne olivat imuroinnin ja moppauksen jälkeen aivan käyttökelpoiset. Kannattaa myös tsekata käytettävissä olevien pöytien ja tuolien määrä. Se saattaa nimittäin olla minimissään esim. juuri remontoidussa tilassa.

Juhlat siis sujuivat varsin mallikelpoisesti. Siivouksessa kävi pieni haaveri, jonka seurauksena varpaani meni sijoiltaan ja murtui. Päivystys napsautti kuitenkin rivistä poikenneen varpaan suit sait takaisin ojennukseen, nakkasit kepit kainalooni ja toivottivat hyvät yöt. Tässä vaiheessa tulee rahattoman marraskuun ensimmäinen tuhlaus. Sairaalasta suositeltiin parin-kolmen viikon ajan kävelyä puupohjaisilla kengillä, joita muotimaailma myös clogseiksi kutsuu. Koska minä en ole aikaisemmin ollut clogs-kansalainen, lähinnä päinvastoin, kiitän nyt onneani, että Brandokselta löytyi yhdet  kohtuullisen somat, varrelliset ja kokoa 36 olevat clog-bootsit -70% alennuksella. Nyt vaan peukut pystyyn, että ne ovat hyvät. Rahaa niihin ei mennyt vajaata viittäkymppiä enempää, mutta tuhluuta mielestäni silti, ja heti tähän kuun alkuun. Spede Pasanen sanoisi tähänkin että voihan rähmä. 

Hyvät vinkit katkenneesta varpaasta aiheutuvan v*tutuksen (ja jonotuksen) helpottamiseksi otetaan vastaan.