Ei niinkään synnytyksestä kuin äitiydestä

Äidiksi tulemisen konkreettisin hetki on Lilyssä viime aikoina saanut ansaittua huomiota. Koska olen naputellut omaa kantaani jo toisaalle, menen itse vähän ajassa eteenpäin vaikka yläkäsite, äitiys pysyykin samana. 

Ja tämä on nyt pitkällisen mietinnän tulos, koska aihe on pyörinyt mielessä jo parin viikon ajan. Parin kaverin kanssa näitä on puitu kahvilla ja lounaalla ja viimeisimmän keskustelun seurani kiteytti loistavasti lauseeseen ”siis mikä ihme tää juttu nykyään oikein on?”

Äitiys. The final frontiert. These are the voyages in the world of motherhood. Continuing mission to explore strange new worlds, to seek out new life and new civilizations. To boldly go where she hasn´t gone before. Kuulkaa William Shatnerin ääni korvissanne. Ja upotkaa äitiyteen.

Ennen maailmassa, silloin kun kouluun hiihdettiin kesättalvet, naiset synnyttivät perunapellossa vähän ähkäisten siinä samalla kun kuokkivat routaiset potut perheensä hengenpitimiksi ja Kekkonen oli presidentti, ihmiset menivät ja saivat lapsia ihan tuosta noin vain. Ja sen jälkeen he elivät. Lapset muuttivat tietenkin arkea, mutta keskiössä ei ollut lapsi, saatika äitiys moninaisine määritteineen. Tässä kohtaa ensimmäinen kommentoija kaivaa esiin avainkaulalapset ja muut surkeudet, mitä menneisyydessä on ollut, mutta se ei ole nyt se pointti. Vaan se, että ollaankohan tässä äitiyden tai ehkä mieluumminkin, näin (näennäis)tasa-arvoisessa maailmassa kun elämme, vanhemmuuden määrittelyssä ja uudelleenmäärittelyssä menty ihan hiukan liian pitkälle? 

Kuului tarinaa päiväkodin vanhempainillasta. Siellä joukko vanhempia oli ilmaisut huolensa siitä, pystyvätkö lapset verkostoitumaan tarpeeksi ja saamaan kaiken mahdollisen hyödyn irti eri taidoin varustetuista lastenhoitajista ja lastenarhanopettajista. Kyllä, käytetyt termit olivat siis ”verkostoitua” ja ”hyötyä”. K.o. lapset puolestaan olivat pääosin alle 3-vuotiaita.

Toisen mielestä äidit syntyvät marttyyreiksi, joiden tulee vaikka polttaa jalkojaan helvetin liekeissä, jos lapsi ilmaisisi että toivoisi näin tapahtuvan. Äiti voi ja saa olla vähän katkera, mutta viis siitä kunhan lapsi saa tahtonsa läpi.

Kolmannen kanssa juttu etenee aina tiettyä kaavaa: kysellään mukakuulumiset ja sen jälkeen alkaa armoton vertailu siitä, kumman lapsi on parempi ja taidokkaampi. Ei auta, vaikka kuinka yrittäisi jo valmiiksi keksi  jotain negatiivista omasta lapsestaan, toisen glooria kiillottuu molemmilta puolilta. Tulee mieleen ne ikäihmisten keskustelut, joissa yhdellä on kihti, mutta toisella se on vasemmassakin jalassa, siitäs sait. 

Itse elän välillä siinä illuusiossa, että oma pipo on vanhemmuuden suhteen niin löysällä että ihan silmillä roikkuu. Mutta kyllä sitä vertailee itseään, todistelee itselleen hyvyyttään ja koettaa tehdä kaiken mahdollisimman oikein, vaikka ihan hyvin tietää, että monessa asiassa mitään absoluuttista oikeaa ei ole. 

Kyllikki Villa on mielestäni sanontut kovin kauniisti ristiriitojen kuuluvan elämään ja kasvattavan meitä ihmisinä. Tartun helpottuneena tähän, mitään zen-tasapainoa, jossa ihminen vain hymyilisi autuaasti elämänsä loppuun saakka, ei olekaan. Luulen, että tämän ajatuksen sisäistettyäni kestän paremmin sitä, miten erilaisia me kaikki kuitenkin olemme ja että olen tehnyt, teen ja teen vastaisuudessakin myös virheitä. Kielätydyn myöskin astumasta mihinkään äitikategoriaan, ellei löydy sellaista otsikolla ”luokittelematon”.

40 kommenttia artikkeliin “Ei niinkään synnytyksestä kuin äitiydestä

  1. Osuvasti kirjoitettu (taas)! Itsekin olen miettinyt samoja asioita. Tämä on vähän asian vierestä, mutta äitini kanssa just juteltiin siitä, miten erilaista mun ja mun sisarusten lapsuudessa oli (niin meillä kuin muuallakin). Meistä on pidetty hyvää huolta, siltikään äiti ja isä eivät kauheasti muista leikkineensä meidän kanssa, kun olimme pikkulapsi-iässä. Kun meille tuli vieraita, aikuiset joivat kahvit ensin ja lapsille katettiin sitten. Aikuiset juttelivat keskenään aikuisten asioita, kaikki ei pyörinyt lasten ympärillä. Nyt tuntuu siltä, että lapsi/lapset on se pointti koko ajan – niistä jutellaan tai sitten ne ”esiintymisellään” takaavat sen, että aikuiset eivät keskenään ehdi paljon juttelemaan. 

    Mulle tuli toissapäivänä kylään ystävä, jota en ollut hetkeen nähnyt ja jonka kanssa tietenkin halusin vaihtaa kuulumisia. Muutaman kerran jouduin toteamaan taaperolle, että ”äiti juttelee nyt X:n kanssa”, mutta kyllä se sitten uskoi ja tyytyi kohtaloonsa (aina hetkeksi). Mä leikin, luen, laulan, loruttelen, piirrän ja peuhaan lapseni kanssa ”perushoivan lisäksi” päivän aikana tosi paljon, aamusta iltaan. Se on mun mielestä tärkeää ja mukavaakin. Mutta olen silti sitä mieltä, että vauvavaiheen jälkeen, kyllä lapselle voidaan sanoa, että tässä aikuiset nyt juttelee hetken ja juo rauhassa kahvia. Silti tuntuu, että tästäkin voi joku jossain syyllistyä tai syyllistää (”olenko nyt huono äiti, kun vaihdoin tässä kuulumiset ystäväni kanssa ja lapsi joutuikin istua yksin lattialla kirjaansa selaten” / ”oletpas huono äiti – kannattiko niitä lapsia sitten tehdä, jos mieli kerran tekee vain vetää kahvia kavereitten kanssa juoruten”).

    Tämä nyt tosiaan livahti vähän eri asiaan mutta samansuuntaiseen kuitenkin. Mukavaa perjantaita!

    • No mä muistelen vähän tällasia samanlaisia juttuja. Että ei siellä vieraisilla mitään esityksiä järjestetty, ei ainakaan tikupotkuraivareita, lapset istuivat eri huoneessa juomassa mehua ja järsimässä pullaa, ja se oli ihan kivaa. Eikä meilläkään vanhemmat kaiket päivät leikkineet, eikä kyllä perhepäivähoitajakaan. Ihan itse me leikittiin…

  2. muuten hyvä, mutta en kyllä usko, että lapsia on koskaan synnytetty ”työn lomassa vähän ähkäisten” – eikös tämä ole juuri sen sankarimyytin ylläpitoa, johon nähden äidit joutuvat tuntemaan huonommuutta..? Mitenkään vähättelemättä kielikuvaston hauskuutta 🙂

    • No itseasiassa ainakin meidän suvussa on synnytetty juuri noin vielä kolme sukupolvea sitten. Mutta ei se kyllä koskaan mitenkään erityisen sankarillista oo ollut! 😛

      • Ai miten? ”Vähän ähkäisten”? No kyllä taatusti voin taata että siellä perunapellon laidassa kiljuttiin ihan yhtä lailla kun nykyäänkin, traumatisoiduttiin ja katkeroiduttiin! Sori nyt, mutta Turmion kätiölliitto on saanut mut niin pahasti takajaloilleen, että en kestä yhtään vitsikästä vihjailua siitä että synnytys olisi vaan sellainen pikku pullautus. 🙁

        (ja siitä sai nyt kärsiä viaton Ella F näiden kommenttien muodossa ;))

        • Ah, mä luulin että tällä tarkoitettiin siis sitä, ettei se synnytys ennen ollut mikään yhdeksän kuukauden projekti, johon valmistauduttiin joogaamalla ja hengittämällä, vaan ihan normaali asia naisen elämässä. En siis keskittynyt tohon ähkäisyyn, vaan ylipäänsä ihmisten suhtautumiseen synnytyksestä ja äidiksi tulosta. Sattunut se varmasti on ihan yhtä paljon, ellei enemmänkin, nyt nyt. 

        • Kaverini anoppi oli asunut (kymmeniä vuosia sitten) miehensä perheen maatilalla. Synnytettyään lapsen, kun hän oli sitten lähtenyt tärisevin jaloin hoippumaan huussia kohti, anoppinsa oli huutanut perään että ”voitko lypsää lehmät samalla kun sinne suuntaan meet!”. Ei ole hirveän, hirveän kauan aikaa sitten, mutta aika kaukana nykyisestä meiningistä. En sano että se olisi mitenkään hyvä asia, muttei se estä sitä olemasta totta.

    • minttumari, kyyyyllä synnytettiin, kyllä kyllä, ihan ähkäisemällä sankarillisesti. Kyllä turmionkätilöliitto tietää.

      Piti kirjottaa tuohon että ”aikana jolloin kekkonen oli ikuinen presidentti”. Sekin oli illuusiota 😀

  3. Aamen! Kiteytit tässä kirjoituksessasi kyllä aivan mahtavasti omatkin fiilikseni tästä meidän (mielestäni vähän jo ylikin menneestä) äitiyskulttuuristamme. Meno alkaa olla jo aika kreisiä, jos pitää olla huolissaan 3-vuotiaiden verkostoitumisesta, arvaa muuten nauroinko täällä ihan ääneen tälle! On toki kivaa että kulttuurissamme arvostetaan lapsuutta ja perhekeskeisyyttä, mutta välillä tosiaan tuntuu että kaikesta tehdään jo oikein vääntämällä hankalaa. Tuo oli tosi hyvin sanottu, että ennen elo lapsen kanssa oli ihan luonnollista, mutta nyt lapsi ja äiti ovat ihan elämän keskiössä, ainoastaan. Ollaankohan me jo tutkittu ja analysoitu tässä kaikkea jo niin paljon, alettu niin hirmuisesti ”tiedostaa” ja vertailla, että ollaan nyt siinä pisteessä että ne yksinkertaisetkin asiat on vähän kuin vahingossa väännetty monimutkaisiksi? 

    Aivan loistava teksti kaiken kaikkeaan, hulvattomine kärjistyksineen ja William Shatnereineen kaikkineen! 

    • Hyvä että verkostoitumishuolet naurattivat, läsnäollutta ystävääni kuulemma v*tutti ja vähän itkettikin. Mä kans nauroin ihan huutonaurua kun tästä kuulin. Luulin, että siellä vaan ironiset hipsterit vitsailivat, mutta ei, kuulemma ihan vakavina oltiin…

      Mä oon kyllä kallistumassa tuohon puhkianalysointiin, senkin takia pidän Kyllikki Villan kirjoituksista. Villa tiivistää ja kiteyttää lempeästi, ilman ylianalysointia.

      Ja kiitos palautteesta! Tätä se kandiin tarttumattomuus saa aikaan 🙂

      • En tiedä olisinko muuten tossa tilanteessa pystynyt vastustamaan kiusausta olla heittämättä lisää vettä myllyyn. 😀 Jotain vaikka että me ollaan jo ainakin aloitettu tämä verkostoituminen kauan sitten, kierrellään aktiivisesti kaikkia Tampereen leikkipuistoja ettei vaan jäisi yhdetkään kontaktitsäänssit väliin… 😀

  4. ”Lapset muuttivat tietenkin arkea, mutta keskiössä ei ollut lapsi, saatika äitiys moninaisine määritteineen.”

    NO *kirosana* AMEN!

    Yksi mamma selitti joskus, että ennen lasta hän harrasti erikoiskahveja ja nyt lapsen syntymän jälkeen on tietysti ihan normaalia, että se aika ja energia mikä ennen meni kahviharrastukseen, menee nyt lapseen. Pääni sisällä käytiin sellasta allymcbeal-tyyppistä kohtausta, jossa kiljun naisen korvaan että EI SE TODELLAKAAN OLE NORMAALIA, EI SE SUN PENTUS OLE MIKÄÄN MAAILMAN YHDEKSÄS IHMELAPSI, JOLLE NYT PITÄÄ OMISTAUTUA EIKÄ LAPSET OLE MIKÄÄN HARRASTUS mutta tyydyin vaan hymähteleen itseksesi, koska aina välillä tuntuu, ettei sitä saa sanoa ääneen.

    En tiedä johtuuko se siitä, että lapsia saadaan nykyään vanhempina kuin ennen, jolloin se lapsen tuleminen ei ole itsestäänselvää ja siihen saatetaan käyttää ihan hirveästi aikaa ja rahaa. Helpostihan siitä sitten lipsahtaa sinne harrastamisen puolelle, kun harrastaminen on aloitettu jo ennen syntymää.

    Nykyään tuntuu olevan myös enemmän poikkeus kuin sääntö, että nainen säilyy naisena ja säilyttää oman identiteettinsä vaikka saakin lapsen. Keväällä, ennen kuin Hilda syntyi, kirjoitin aiheesta blogiinkin ja sain heti päälleni aikamoisen paskamyrskyn ”odota vaan kun lapsi syntyy, uppoat varmasti sinne mustaan aukkoon ja ihan mielelläsi”. No en ole uponnut, ei tulisi mieleenikään.

     

    • Heheheheeee. lapsen ansiosta mä harrastan erikoiskahveja entistä ENEMMÄN, koska en muuten pysyis millään hereillä 😀 

      Joo siis mikä ihme se on, että äidin pitää laittaa elämänsä (ikuiselle?) holdille siinä kohtaa kun nappula pamahtaa maailmaan? Mä sanon vaan, että ei täällä isin bänditreenit mihinkään ole vähentyneet, keikkailusta puhumattakaan, päinvastoin! Joten miksi mä luopuisin kaikesta? Koska olen äiti? Öööööö…? Paljosta luovun ja ihan miellänikin osasta, mutta että asioista, joita harrastan ja joista tulen onnelliseksi? Over my dead body.

  5. Suosittelen Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bebe-kirjaa. Tämä versio äitiydestä ja lasten verkostoitumisesta ja uhrautumisesta on kuitenkin vain yksi versio asiasta, muualla saattaa olla toisenlaisia. 

    Mutta siis erittäin hyvä teksi ja tiivistää epäluuloni äitiyttä kohtaan, että alanko sitten ryhmäpaineen alaisena vaatia pikkulasten verkostuitumista tai pitämään normaalina sitä, etten koskaan saa lausetta loppuun ystävän kanssa kahvilla kommentoimatta jotain lapsen tekemistä siihen väliin. 

    • Bébé oli ainoa kirja jonka mä luin, ja suosittelen sitä myös! Laittaa kivasti perspektiiviin sitä, millaista vanhemmuus on muualta kuin Pirkkalasta katsottuna. 🙂

    • Bébé on hyvä, itseasiassa mä oon pitkään ollut sitä mieltä, että mun olis ehkä oman bébéni kanssa parempi jossain ihan muualla kuin täällä monestakin syystä, joista pienimpiä ei ole tämä sekopäisen kaksijakoinen suhtautuminen äiteihin ja lapsiin: äitien syyllistäminen, luokittelu ja mittaaminen, toisaalta ne käsittämättömän 5€ siivousmaksut lounasravintolassa, kun lapsi syö omasta purkista. 

      • Whaat?! Siivousmaksu?! Lentoliput Ranskaan, kiitos. Silläkin uhalla, että lapsistani tulisi ranskalaisia 😀 

          • Niin mutta siis mikä se on? Miksi? Jos on lapsi mukana lounaalla..?

          • Siis. Olimme menossa minä, miekkonen ja alle vuoden ikäinen mutta purkista jo puputtava jälkikasvumme lounaalle erääseen Hgin keskustassa sijaitsevaan ravintolaan. Kassalla sanoimme ”kaksi lounasta”. Kassahenkilö kysyi, syökö lapsi. Minä siihen hölmistyneenä, että joo omasta purkista, eihän se nyt lounasta… Johon kassahenkilö täräytti, että jos lapsi syö omia eväitä, tulee siitä vitosen siivousmaksu. Paikka oli sellainen, jossa olimme käyneet useasti aikaisemminkin, ja ravintolapäällikkö huomasi meidät ja hoiteli tilanteen tyylikkäänsti ilman siivousmaksuja. Mutta se oli viimeinen kertamme siellä.

  6. ”En tiedä johtuuko se siitä, että lapsia saadaan nykyään vanhempina kuin ennen, jolloin se lapsen tuleminen ei ole itsestäänselvää ja siihen saatetaan käyttää ihan hirveästi aikaa ja rahaa.” (Emmiltä)

    Aattelin ihan samaa, ja sitä että tohon liittyen se lapsensaaminen on monelle ehkä vahingossakin yks projekti todo-listalla. Sit kun on vedetty yli työt ja asumiset, voi samalla organisoimisella ja suunnittelulla ”tehdä” lapsen. Ja tottakai valmistautua siihen samalla perehtymisellä ja suunnittelulla kun muihinkin isoihin asioihin.

    Mä oon mennyt aika lailla näkeesitten-tyylillä, toivoen lapsen tulevan osaks elämää eikä mun elämän tulevan osaks lasta. En tiedä johtuuko se siitä että ”oon aina tiennyt haluavani lapsia” vai siitä huolimatta, tuntuu intohimoäitejä olevan molemmilta puolilta. ”Kyllä säkin sitten kun” -juttuja oon kuullut valtavasti, suurin osa niistä ei oo pitänyt paikkaansa. Edelleen siis tuntuu olevan vaikee uskoo, että äitiys ei oo jotain jonka seurauksena kaikenlaisista persoonista tulee vaan äitiyskeskiöäitejä.

    • ”Ja tottakai valmistautua siihen samalla perehtymisellä ja suunnittelulla kun muihinkin isoihin asioihin.” Tähän piti laittaa jatkoks, että ja myös sitten suorittaa sitä äitiyttä sellasella olen äitiäitiäiti elämäni on äitiyttä -tyylillä.

    • Sepä se ja sama täällä. Ymmärrän, että kaikki eivät saa lapsia sillä ”antaa tulla vaan” -tyylillä, mutta mua on nyt tästä toisesta raskaudesta spontaanisti onnitellut ehkä kolme ihmistä, kun loput on ensimmäisenä kysyneet että ”siis SUUNNITTELITTEKO te noin pienen ikäeron?” tai tietäväisinä todenneet, että ”no toi on varmasti sit vanhinko, eihän kukaan tee lapsia vuoden ikäerolla”.

      Ikään kuin kaiken voisi (tai edes pitäisi) tässä elämässä suunnitella. En mä ainakaan edes yritä – ihan hirveä pettymys sit jos kaikki ei menekään suunnitelmien mukaan. Mun yksi tuttu alkoi syödä masennuslääkkeitä, kun hän ei ollutkaan 27-vuotiaana naimisissa ja kahden lapsen äiti, vaikka oli näin suunnitellut.

      Ymmärrän toki, että on pätkätyöt ja taloudellinen epävarmuus ja sairastuneet vanhemmat ja vähän rahaa ja pieni asunto jne. Mutta silti mä sanon kaikille, jotka huokailee, et olispa ihanaa kun olis lapsia, mutta vielä ei ole oikea aika, että milloin se oikea aika sitten on? Ja entä sitten, jos silloin on jo liian myöhäistä?

      No mut nyt menee jo vähän aika paljon ohi aiheen.

    • Mutta mun lapsi ON projekti! Lapsi on niin pitkän aikavälin suunnittelun tulos, että en ikimaailmassa täällä kehtaisi asiaa edes selittää 😛 

      Mutta ei mulla hyvä luoja silloin ollut käryäkään tästä (netissä) yhteiskunnassa vellovasta hyvät äidit vs. huonot äidit sekoilusta eikä kaikista niistä pikanteista yksityiskohdista, joihin tässä keskustelussa viitataan. Keltikangas-Järvisestäkin olin kuullut vain sen verran, mitä yksi kasvatuspsykan luennoitsija hyväntahtoisesti hymyillen sanoi, että ei kannata ihan absoluuttisina totuuksina KKJ:n juttuja ottaa. 

      Joten siis mmitä tahdon sanoa, että vaikka on projekti, niin ei siinä järkeään tarvitse kuitenkaan menettää. Vaikka toki ymmärrän, että niinkin helposti saattaa käydä, etenkin kun (suorittajatyypin) projekti onnistuu epä.

  7. Luinpas kauan, kauan aikaa sitten silloisessa työpaikassani asiakaspalautteen, jossa toivottiin KURSSEJA 0-1 VUOTIAILLE!!?? Terve ja hyvää päivää sanon minä.
    Pikkuisen kyllä mulla särähtää myös korvaan tuo ”vauva harrastaa” touhu. Kasvatammeko lapsistamme suorittajia, jotka sairastuvat stressiin ja vatsahaavaan jo esikoulussa? Älkää ymmärtäkö väärin, vauvauinnit ja muskarit sun muut on ihania. Mutta pitääkö meidän käsitteellistää kaikki ja tehdä kaikesta niin suorituskeskeistä.
    Vauvan ei mielestäni todellakaan tarvitse HARRASTAA yhtään mitään, mutta perhe voi kyllä yhdessä touhuilla kaikenlaista kivaa 😉

    • Ja taas raikuu huutonauru! Tekee mieli kysyä, missä olit tuolloin töissä, mutta et varmaan voi paljastaa? Mikä ihme riivaaja ihmisiin on mennyt, pitäisikö kutsua manaaja paikalle? Ja niin totta. ÄIDIN pitää saada harrastaa.  Oma lapsoseni ainakin oli ihan tyytyväinen nyrkkiä purressaan siinä ohessa kun äiti punnersi.

  8. Kyllä minäkin olin suunnitellut saavani lapsia jossain siinä valmistumisen ja kolmikymppisten välissä. Mutta kun startti tähän äitiyteen oli se ” ai saakeli, miten hyvin noi e-pillerit näemmä toimii ” niin mitä voi odottaa jatkolta. ;D

    Luotan siihen että kaiken pakollisen ja kivan tekemisen sivussa tuo lapsi menee ja kyllä se oireilee, jos ei saa vanhempiensa huomiota tarpeeksi. Ei ole vielä oireillut.

    • Sulla on ollut kyllä sähäkkä startti 😛

      Mutta joo, mäkin luotan siihen etten ihan NIIN puusilmä olis, että multa jäis huomaamatta se että lapseni kärsisi ihan hirveästi siitä, että olen elossa ja koitan voida hyvin 🙂

  9. Mä varmaan ymmärsin tän tekstin nyt väärin, ymmärsinhän? Koska mun silmiin tää näytti siltä, että tässä tuomittais se, miten jotkut haluaa elää elämäänsä tai kokee äitiytensä. Mut ettehän te sitä tarkottanu, ettehän? Kun ei se automaattisesti ole mitään marttyyriäitiyttä, jos vaan ei satu kiinnostamaan opiskelu/työnteko/siellä ja täällä ja tuolla juokseminen vauvavuonna. Mutta musta tosiaan tuntuu, että mä nyt vaan ymmärsin tän koko jutun ihan väärin. 

    • Joo ei. Koska yleensä niillä, jotka ovat tyytyväisiä ja tasapainoisessa suhteessa elämäänsä, ei ole mitään syytä todistaa mitään kenellekään missään muodossa. Joten he ovat kyllä tähän syytömiä 🙂

  10. Nää on selkeesti myös vähän tulkintakysymyksiä. Mä olin ihan onnellisesti sohvanpohja-äitinä ekan puoli vuotta. Joidenkin kanssa juttelinkin siitä, miten kiva on, kun voi laiskotella muutaman kuukauden ihan hyvällä omalla tunnolla (koska se oli sitä mitä jaksoin ja halusin tehdä). Ja joidenkin mielestä taas olin tosi reipas ja aktiivinen vaikka vauva oli niin pieni. Kävinhän aina välillä Ikeassa kaverin (ja lastenvaunujen) kanssa neljän tunnin shoppailureissulla, miehen kanssa kahvilassa ruoanhakureissun yhteydessä ja vauvakerhossa vaihtamassa vaippakuulumisia kerran viikossa.

    Mulla tuli korvista savua jo raskausaikana, kun mulle toitotettiin monesta suunnasta, että en voi pitää kissoja enää sitten kun saan lapsen. Enhän ”voi edes tyhjentää hiekkalaatikkoa sen ison mahan kanssa” (hei haloo, en asu miehen kanssa pelkästään sen yhden asian takia). Eikä mitenkään voi jaksaa kiinnostua lemmikkien hoitamisesta enää kun on lapsi. ”Kyllä se vaan niin on, että se lapsi menee aina etusijalle”. No niin menee, mutta tähän asti oon pystyny huolehtii myös sijoista 2, 3 ja 4. On sekin totta, että kaikkeen samaan kuin ennen ei välttämättä pysty, ja monet asiat asuinpaikasta tukiverkkoihin vaikuttaa esim. omiin harrastuksiin, mutta ei sitä kaikkea tarvitse heti unohtaa edes yrittämättä!

    Ja mä leikin tosi vähän lapseni kanssa, koska inhoan sitä (leikkimistä), mut tehdään sit välillä kaikkea muuta korvaavaa, niinku esim. irvistellään toisillemme ja nuollaan taikinavispilöitä. Ja siitä kasvaa varmasti ihan hyvä ihminen 🙂

    • Heheheh, joo onneks mä en koskaan erityisesti saanut kuulla noita ”kylläasä sitten huomaat miten koko elämä ja kaikki loppuu kun vauva-aika alkaa” -kommentteja. Mikä toisaalta omalla kohdallani piti sitten kuitenkin kovastikin paikkansa, ja mikä toisaalta myös vaikutti siihen, että käväisin itsekin äitiyden mustassa aukossa. Mutta se aukko on mun mielestä kuitenkin yhteikunnassa vallitsevien yleisten arvojen, normien ja asenteiden sekä muutamien jukisuudessa kaikuvien äänien tuotosta enemmän kuin pelkästään äitien ajatuksia itsestään tai muista. 

      Mäkään en muuten juurikaan välitä leikkimisestä mutta olen keksinyt aivan uuden tavan viihtyä lapsen kanssa: kuvioleikkurit. Tadaa! Ja lapsikin osaa leikata. Leikin loppu sitten joko liimaillaan myrkyttömällä liimalla kortteihin ja postitetaan mummeille ja papoille tai vaihtoehtoisesti imuroidaan visusti. Kehotan kokeilemaan, tai tuutte meille leikkelemään 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *