Juhlaviikonloppu

Lahopäisyydessämme unohdettua hääpäivää onnistuttiin viettämään vähän myöhässä kiitos mm. aivan liian kiltin opiskelukaverini, joka ystävällisesti lupautui kaitsemaan kupeittemme hedelmää sen hetken, että pääsimme suorittamaan jo perinteeksi muodostunutta leffaan ja Kuurnaan -rituaalia. 

Koska illanvietto piti ajoittaa niin, että elokuva ja ruokailu osuisivat suhteellisen saumattomasti yhteen, ohjelmisto oli ikäänkuin jo valmiiksi rajoitettu. Jotain, joka alkaa niin että ehtii järkevästi varattuun pöytään ja luonnollisesti myös sisällöltään sellainen elokuva, jonka jälkeen pystyisi syömään. Joten alienit, realismidraamat ja kaikkein verisin mäiske eivät tulleet kysymykseenkään. Yksimielinen valinta kohdistui We´re the Millersiin. Nauratti armottomasti. 

Elokuvan jälkeen kepsuttelimme Kuurnaan. Viihdyimme, kunnes kello löi yksitoista.

Mmmmmm…. Tämä ja kaikki muukin. Loppukuu syödään kuulemma pettua.

Tylleröinen oli viihtynyt erinomaisesti ja mennyt kiltisti niin aikaisin nukkumaan, että oli pirteänä kuin peipponen ja pystyssä sunnuntai-aamuna mikrouunin kellon näyttäessä kahtatoista vaille kuusi. Mikä oli juuri se aika, jolloin äitinsä mietti ja punnitsi, kannattiko se viimeinen shampanjantilkka todella.

Päiväunien (joo, me kaikki nukuttiin) jälkeen suuntasimme Lintsille. Siellä meni kätevästi koko ilta niin, että kotiin saimme kärräille täysin ravistellun pikkukikattelijan. 

Kun mentiin, aurinko vielä paistoi.

Viimeiset kiepsahdukset oli melkoisen syksyiset illan viiletessä.

Valokarnevaaleihin on mielestäni tänä vuonna panostettu edellisiä vuosia enemmän. Tai sitten se on se lapsi, joka pistää huomaamaan kaikkea sellaista, johon ei ennen olisi osannut kiinnittää huomiota.

Viikonloppu oli siis lähes yhtä juhlaa, ainakin nyt tuntuu siltä. Toivottavasti arki ei kovin märällä rätillä pamauta huomisaamuna vasten kasvoja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *