Marraskuussa jäätää maa ja kukkaro

Marraskuu, tuo muutama hassu viikko ennen täydellistä joulusekoomusta lähenee. Minusta ei ollut lihattoman lokakuun viettäjäksi, koska en jaksa kokata koko huushollille eri ruokia ja ukkeli vaan hörähteli koko idealle. Marraskuulle Dockventuresin tyypit väläytelivät uutta -ton tempausta, johon minä, tai siis me kyllä tartumme. Kyseessä on massiton marraskuu, jonka aikana minimoimme rahankulutuksemme niin säästöliekille kuin vain mahdollista. 

Mehän emme oikein ikinä ole toipuneet lapsen saatuamme siitä, että me emme ole enää dinkkipariskunta (double income, no kids =DINK), eikä meidän kulutustottumuksemme siis juurikaan ole lapsen mukana muuttuneet kuin korkeintaan suuremman kulutuksen suuntaan. Rahaa menee paljon turhuuteenkin, ja sekös täällä Helsingissä saa aikaan sen, että pennosia saa välillä laskea kuun lopussa vähän tarkemmin. 

Ja sitten on tämä ympäristökysymys tietenkin myös. Näin joulun lähestyessä on ihan hyvä viettää taukoa retail therapystakin, koska joulu tuo mukanaan kuitenkin enemmän kaupoissa hiki hatussa juoksemista kuin rauhaa ja hiljaisuutta (kaupasta ne glögit ja piparitkin, joita sitten hiljaisuudessa nautitaan, on haettava). En ole varsinainen jouluihminen(tai tietyllä tavalla olen kyllä, en vaan nauti siitä joulusekoilusta) ja joulun kulutushysteria ärsyttää välillä Suomessakin, vaikka muutama joulu ulkomailla on opettanut, että Suomessa ollaan kuitenkin melko maltillisia tässäkin asiassa. 

Joten tarkoitus on siis, että marraskuussa rahaa menee talousostoksiin ja laskuihin sekä yllättäviin pakollisiin menoihin, kuten lääkäriin tms. Uusi mekko ei ole pakollinen meno. Koska kaikkia pienyrittäjiä, joita iloisesti rahallisesti tuemme ihan vaan siitä riemusta, että satumme olemaan tuttuja muutaman kaupanpitäjän kanssa, emme halua rankaista, vaan palveluihin rahan kuluttaminen on sallittua. Eli tapahtumat, kahvittelu tms saavat armoa tässä muuten hyytävän rahattomassa marraskuussa. 

Itsehän aloitin jo viime viikolla treenaamisen karkittomaan marraskuuhun, jälleen ennenkaikkea hammaskalustoni pelastamiseksi, joten tämä massiton marraskuu ikäänkuin täydentää tätä settiä. Tämän kaiken lisäksi yritän myöskin pitää kiinni kierrätä tavara päivässä-ajatuksesta, jossa joka päivä kotoa lähtee vähintään yksi tavara tavalla tai toisella kieroon. Ne voivat olla vaikka lehdet lehtiroskikseen, pääasia, että tavara pysyy poissa sekajätteestä.

Eli heissulivei vaan nettialennusmyynnit, sieltä täältä mukaan tarttuvat lastenvaatteet ja kangasostokset. Nyt menee kukkaronnyörit kireästi kiinni aina joulukuun ensimmäiseen päivään saakka. Että nyt täytyy sitten vaan virkkailla joululahjat jämälangoista (hups, niitähän on kolme laatikollista, eivätkä ne olekaan jämiä vaan esim. Alpaca Silkiä), ommella pussukoita jämäkankaista (hups, eihän ne ole jämiä, vaan ihan metritolkulla laatikoissa hillottuja kauniita tekstiilejä) ja joulukuun alussa ostaa pari vuohta SPR:ltä tai Kirkon ulkomaanavulta. 

Liittyykö joku seuraan? Vertaistuki voisi olla mukavaa 🙂

Ei niinkään synnytyksestä kuin äitiydestä

Äidiksi tulemisen konkreettisin hetki on Lilyssä viime aikoina saanut ansaittua huomiota. Koska olen naputellut omaa kantaani jo toisaalle, menen itse vähän ajassa eteenpäin vaikka yläkäsite, äitiys pysyykin samana. 

Ja tämä on nyt pitkällisen mietinnän tulos, koska aihe on pyörinyt mielessä jo parin viikon ajan. Parin kaverin kanssa näitä on puitu kahvilla ja lounaalla ja viimeisimmän keskustelun seurani kiteytti loistavasti lauseeseen ”siis mikä ihme tää juttu nykyään oikein on?”

Äitiys. The final frontiert. These are the voyages in the world of motherhood. Continuing mission to explore strange new worlds, to seek out new life and new civilizations. To boldly go where she hasn´t gone before. Kuulkaa William Shatnerin ääni korvissanne. Ja upotkaa äitiyteen.

Ennen maailmassa, silloin kun kouluun hiihdettiin kesättalvet, naiset synnyttivät perunapellossa vähän ähkäisten siinä samalla kun kuokkivat routaiset potut perheensä hengenpitimiksi ja Kekkonen oli presidentti, ihmiset menivät ja saivat lapsia ihan tuosta noin vain. Ja sen jälkeen he elivät. Lapset muuttivat tietenkin arkea, mutta keskiössä ei ollut lapsi, saatika äitiys moninaisine määritteineen. Tässä kohtaa ensimmäinen kommentoija kaivaa esiin avainkaulalapset ja muut surkeudet, mitä menneisyydessä on ollut, mutta se ei ole nyt se pointti. Vaan se, että ollaankohan tässä äitiyden tai ehkä mieluumminkin, näin (näennäis)tasa-arvoisessa maailmassa kun elämme, vanhemmuuden määrittelyssä ja uudelleenmäärittelyssä menty ihan hiukan liian pitkälle? 

Kuului tarinaa päiväkodin vanhempainillasta. Siellä joukko vanhempia oli ilmaisut huolensa siitä, pystyvätkö lapset verkostoitumaan tarpeeksi ja saamaan kaiken mahdollisen hyödyn irti eri taidoin varustetuista lastenhoitajista ja lastenarhanopettajista. Kyllä, käytetyt termit olivat siis ”verkostoitua” ja ”hyötyä”. K.o. lapset puolestaan olivat pääosin alle 3-vuotiaita.

Toisen mielestä äidit syntyvät marttyyreiksi, joiden tulee vaikka polttaa jalkojaan helvetin liekeissä, jos lapsi ilmaisisi että toivoisi näin tapahtuvan. Äiti voi ja saa olla vähän katkera, mutta viis siitä kunhan lapsi saa tahtonsa läpi.

Kolmannen kanssa juttu etenee aina tiettyä kaavaa: kysellään mukakuulumiset ja sen jälkeen alkaa armoton vertailu siitä, kumman lapsi on parempi ja taidokkaampi. Ei auta, vaikka kuinka yrittäisi jo valmiiksi keksi  jotain negatiivista omasta lapsestaan, toisen glooria kiillottuu molemmilta puolilta. Tulee mieleen ne ikäihmisten keskustelut, joissa yhdellä on kihti, mutta toisella se on vasemmassakin jalassa, siitäs sait. 

Itse elän välillä siinä illuusiossa, että oma pipo on vanhemmuuden suhteen niin löysällä että ihan silmillä roikkuu. Mutta kyllä sitä vertailee itseään, todistelee itselleen hyvyyttään ja koettaa tehdä kaiken mahdollisimman oikein, vaikka ihan hyvin tietää, että monessa asiassa mitään absoluuttista oikeaa ei ole. 

Kyllikki Villa on mielestäni sanontut kovin kauniisti ristiriitojen kuuluvan elämään ja kasvattavan meitä ihmisinä. Tartun helpottuneena tähän, mitään zen-tasapainoa, jossa ihminen vain hymyilisi autuaasti elämänsä loppuun saakka, ei olekaan. Luulen, että tämän ajatuksen sisäistettyäni kestän paremmin sitä, miten erilaisia me kaikki kuitenkin olemme ja että olen tehnyt, teen ja teen vastaisuudessakin myös virheitä. Kielätydyn myöskin astumasta mihinkään äitikategoriaan, ellei löydy sellaista otsikolla ”luokittelematon”.

Takaisin omalle alalle

No niin, palaan omalle alueelleni eli pohtimaan maailman menoa. Ja vähän rähisemään tänne omallekin tontille, koska tänne, mistä inspiroiduin, tämä ei oikein sopinut. Ja koska jokainen meuhkatkoon omalla tontillaan.

On siis ilmeisesti tapahtunut viime aikoina niin, että jossain somen syövereissä on levinnyt tässäkin artikkelissa kuvituksena oleva kuva timmissä tikissä olevasta naisesta fitness-henkilöstä kolmen pienen lapsensa kanssa otsikolla ”what´s your excuse”. 

Ensinnäkin, kaikille valtiaille reilut kiitokset siitä, että vaikka faceystäviini lukeutuu useampikin liikunta-alan ammattilainen ja muutamia muuten vain kuvankauniita yksilöitä, että heistä kukaan ei ole paiskanut tätä kuvaa jakoon seinälleen, ja näinollen minut on taas onnistuttu pitämään loitolla kaikenlaisesta somekohisteluista. Toiseksikin, mikäs siinä. Nätti mimmi ja kivat kersat.

Hetkinen, nätti mimmi ja kivat kersat ja… Siis tekosyy? Kysyn reilusti turkulaisittain että täh?

Tarkoitus on siis ilmeisesti herätellä äiti-ihmisiä pitämään parempaa huolta itsestään ja kunnostaan. Ihan asiallista ja aiheellistakin aivan varmasti. Mutta että tekosyy. Siis että mikä on oma tekosyyni olla olematta kolmilapsinen kuvankaunis fitness-henkilö? No, tuota, otetaanko alkaisiksi vaikka se, että pari lasta puuttuu. 

Viisastelut sikseen. Tässä on nyt ilmeisesti käynyt niin, että moni on polttanut kääminsä tähän kuvaan, tai oikeammin, ei niinkään kuvaan, vaan siihen otsikkoon. Mikäs tekosyy sulla on? Ja tähän kilahti itsellänikin. Kuva on kiva, jokainen jakakoon ja tykätköön mistä ikinä tykkääkin, mutta että tekosyy? Mikä ihmeen tekosyy? 

Englannissa meillä on reason, joka otetaan vakavasti ja sitten on excuse, jolla livahdetaan tilanteesta. Suomessa on on joko (oikea) syy tai tekosyy. Tekosyy ei ole oikea, hyväksyttävä syy vaan jotain, jossa on selittelyn makua ja josta kiinnijäämistä pitää hävetä. Ja että nyt ollaan tilanteessa, jossa jokaisen pien(t)en lapsen äidin tulisi todella miettiä, mikä tekosyy heillä on olla olematta kuvankaunis fitness-äiti? Hmmm. Onko elämä todellinen tekosyy? 

Ja tässä välissä toivoisin, että joku ajanjärjestelyexpertti kävisi lukea postaukseni päivä sanoin ja kuvin ja vaikka kommentoimassa sinne taikka tänne, että missä välissä olisin ehtinyt salille? Tai tällä viikolla yleensä yhtään mihinkään. 

Mitä tässä nyt tahdon sanoa, on että kärryissä viihtymätön lapsi ei ole tekosyy, jolla livetään kärrylenkeistä. Väsymys ei ole tekosyy, jolla livetään käymästä salilla yhdeksän jälkeen illalla, kun muut hommat on vihdoin ja viimein saatu hoidettua ja ukkelikin olisi ehkä kotona. Työ ja opiskelu eivät ole tekosyitä. Pienen lapsen äidillä maitoa suihkuavat tissit eivät ole tekosyy kieltäytyä punnertamasta, se sattuukin silloin ihan s******sti. Kaikki yöt läpensä kukkuva lapsi ei ole tekosyy teeskennellä väsymystä. Se, että vuorokaudessa on vain 24 tuntia, kun tarvitsisi vähintään puolet lisää, ei ole tekosyy. Nämä ja monet muut seikat ovat elämää, eivät tekosyitä. 

Nämä näistä nopeimmin mieleenjuolahtavista syistä. Sitten on vielä yksi syy. Olen tytön äiti. Pikaisen kotisivujen selauksen perusteellä tämä fitness-henkilö on alkanut treenaamaan, koska on pelännyt perineensä sukunsa ”huonot geenit” suhteessa kropan ulkonäköön ja päättänyt torjua tämän huonojen geenien aiheuttaman kurimuksen, vaikka mitä tulisi, tässä tapauksessa kolme lasta.

Haluaisin, että tyttöni ei ikinä arvostelisi ketään, viimeiseksi äitiään, huonoista geeneistä, vertailisi ulkonäköään muihin ja tuntisi alemmuutta, miettisi kahta kertaa jokaista suupalaansa, yrittäisi jatkuvasti täytää jotkut ulkoapäin määritellyt epärealistiset normit ja kauneusihanteet ja miettimään, riittäkö hän vai voisiko joku sanoa hänellekin, että nuo ovat vain tekosyitä. 

Ja hei poikalasten äidit, kun olin yläasteella, koulussani kuoli yksi poika anoreksiaan. Ei tämä terveen minä- ja kehonkuvan saavuttaminen koske vain tyttöjä. 

Että muuten hyvä, mutta pieleen meni. Ajatus on kaunis mutta sanat väärät. No ei se mitään, meille kaikille sattuu vahinkoja. Jos vältettäisiin turhaa muiden arvostelua, niin sattuisi vähän vähemmän näitä lipsahduksiakin. 

Tätä tässä paatosti kohta kaksivuotiaan tylleröisen äiti, joka muinoin oli hurja jumppakuutio ja ryhmäliikunnanohjaaja ja joka nyt on joutunut pakon edessä taipumaan siihen, että ei nyt niin kauan kuin opiskelee ja tekee töitä, pääse LesMills-tunneille, vaikka haluaisi ja kovasti haluaisikin.

 

Lisää uusia aluevaltauksia: Päivä sanoin ja kuvin

Uudet aluevaltaukset blogipostauksien alalla jatkuvat. Koska olen monisanainen noin niinkuin ihmisenä, tämä ei ole päivä ainoastaan kuvin, vaan myös sanoin.

Hyvää huomenta! Mikron kello näyttää varttia vaille seitsemän, ja herätyskello on soinut 25 minuuttia aikaisemmin. Viiden minuutin kuluttua tylleröinen marssii unisena mutta hyväntuulisena keittiön kautta olohuoneen sohvalle tuijottamaan lastenohjelmia. 

Koska on syyslomaviikko, en lähdekään aamulla töihin vaan luennolle. Luennot on niitä joista muuten pitää tinkiä, harjoituksissa on pakko käydä. 

Mikron kello. Tästä katsotaan aamulla paljonko on aikaa lehden lukuun

Kymmentä vaille kahdeksan kaarran kotipihasta fillarilla kohti Siltavuorenpengertä. Pysähdyn poikkeuksellisesti matkalla nappaamaan kuvan matkan varrelta. Aamulla on harvinaisen vähän työmatkapyöräilijöitä, onhan syyslomaviikko, mutta silti yksi musta kostaja yllättä minut kaahaamalla täysillä. Anteeksi, te kaikki sutjakkaat työmatkapyöräilijät, tunnustan olevani etana. 

Aamuisin on jo melko hämärää kun lähtee aikaisin liikkeelle. Pian on ihan sysipimeää, tulee kylmä eikä voi enää pyöräillä. Sitten matka-aikani yo:lle pitenee yli puolella.

Taustalla siintää Helsingin rautatieasema.

Siltavuorenpenkereellä remontoidaan taloa, eikä koskaan tiedä, mihin fillarinsa saa parkkiin. Nyt rakennustelineitä oli harvennettu sen verran, että fillarin sai ilman suurempia ponnistuksia PS10:n eteen

Aamu valkenee.

Tämä löytyi remontoitavan talon kulmalta, pakkohan se oli ikuistaa

Ihan tehokas.

Tulen luennolta kotiin lounaalle ja samalla kun syön, yritän epätoivoisesti kirjottaa luentopäiväkirjaa, jota olisi pitänyt aloittaa kirjoittamaan joo ööööö ainakin aika monta aikaa sitten. Kandi pyörii päässä enemmän kuin laki sallii ja koitan samalla pikalukea aiheeseen liittyvää väikkäriä. Kahvia kuluu ja aikaa myös. Kalmanrajat kolkuttelevat vasta parin viikon päässä ja uskon, että tästä(kin) tulee taas näitä viimeisen illan ponnistuksia.

Yritys hyvä kymmenen. Mutta niinkuin näette, on läppärin kansi kiinni.

Kolmen jälkeen pitää alkaa valmistautua töihin lähtöön. Vapaan sivistystyön opettajilla ei ole mitään lokeroita tai hyllyjä työpaikalla, jossa materiaaleja säilyttää, koska opetuspaikat vaihtelevat. Sen takia matkassa on mukana aina kirjoja, cd:tä ja opeoppaita. Suunnittelen tunteja ja pakkaan kassia. 

Kassi täynnä työvälineistöä.

Kurvaan fillarilla asemalle ja hyppään junaan. Tällä kertaa tällaiseen. Ehdin töihin n. puolta tuntia ennen varsinaisen opetuksen alkua. Siinä ajassa ehtii ottaa kopiot ja avata tietokoneen.

Päivä on kirkastunut sillä välin kun minä olen nököttänyt sisällä.

Töissä on mukavaa. Opiskelijoita on paljon ja kaikki ovat innokkaita, hyviä ja aktiivisia. Yritän aina pitää rytmin sellaisena, ettei kukaan ehtisi katsoa kelloa pitkän illan aikana.

Työvälineistöä

Näitäkin käytetään vielä.

Kun pääsen lähtemään kohti kotia ja asemalle, kello käy jo yhdeksää. En jaksa juosta, vaan odotan kiltisti Z-junaa. 

Ulkona on jo pimeää.

N-juna pyyhältää pimeydessä. Onneksi asemalla ei tarvitse seisoskella yksinään.

Kotimatkalla käyn vielä lähikaupassa ostamassa unohtuneen Oivariinirasian. Periaatteessa haluaisin olla sitä mieltä, että ihmiset ehtisivät tehdä ostoksensa joskus muulloin kuin kymmenen aikaan illalla tai sunnuntaisin, mutta pakko sanoa, että kyllä nämä laajat aukioloajat meidän arkea helpottavat. 

Lähikauppamme myyjä opiskelee samassa paikassa kuin minä opetan ja sattuu nyt olemaan kassalla. Vaihdamme muutaman samalla kun näpyttelen tunnuslukua kortinlukulaitteeseen, jolloin takanani seisova höpsähtänyt ukkeli saa jonkinlaisen kohtauksen ja alkaa selittää, kuinka tähän nyt tarvittaisiin toinen kassa nopeasti tarkistamaan hänen lottokuponkejaan, kun täällä vaihdetaan kuulumisia ja hänekin arpalapun tarkistamiseen menee sitten kovasti aikaa ja jonoa on paljon. Huikkaan kiitosheit, kliksauta kypärän lukon kiinni ja kaarran takaisin kotipihaan.

Kun vihdoin ja viimein alan keittää teetä, mikron kello näyttää tältä:

Se on niin paljon kuin teeaika.

On vaikeaa kuvailla minkälainen on tyypillinen päiväni, kun sellaista ei oikein ole. Niinä päivinä, jolloin lähden aikaisin ja tulen myöhään, hoitaa mies tarhaanviemiset ja hakemiset ja minä tuskin näen tylleröistä hereillä koko päivänä. Näin ei kuitenkaan ole joka päivä, vaan vietän edelleen yhden päivän viikossa, no kai sen näinkin voi muotoilla: kotiäitinä. 

Arjen hallinnassa käytetään googlekalenteria ja exceliä. Muuten meillä ei olisi harmainta hajuakaan, kenen piti olla mihin aikaan ja missä. Toimitan tylleröisen hoitoaikakalenterin myös päiväkotiin, jotta sielläkin tiedettäisiin, missä mennään. Joskus aikatauluihin tai vapaapäiviin tulee muutoksia, mutta päiväkoti on suhtautunut niihin ymmärtäväisesti.

Pidän työstäni ja opiskelen alaa, joka on ollut lapsuuteni haave. Arki ja iltatyöt tuntuvat muuttuvan koko ajan raskaammiksi, mitä vanhemmaksi tulen. Olen jo luopunut siitä ajatuksesta, että tässä elämässä itsestäni tulisi jossain vaiheessa jotakin ”valmista” joka voisi elää onnellisena elämänsä loppuun asti. Kollegan kanssa naureskeltiinkin, että tärkeintä on liike, ei suunta.  

Kohti epämukavuusaluetta: tutoriaali

No niin!

Koska sää ei suosinut tänään valokuvaamista millään tavalla, päiväni kuvina-postausta kuten myös kotimme on huvikumpumme-postauksia joutuu nyt vähän odottelmaan. Sen sijaan tänään kokeilen DIY-tutoriaalin tekemistä.

Tutoriaalia lukiessanne vaihdatte päähänne sen Anttilan kodinhärveliosaston TV:ssä alati pyörivän miesäänen: Onko teilläkin ongelmia munkkitäytteen pursottamisessa? Ei enää…

Aiheena on niinkin yllättävä veto kuin tadadadattadaa: henkarin päällinen!

Onko teilläkin näitä? Enkä nyt siis tarkoita H&M:n lastenosaston henkareita, vaan yleensä henksuja, joita ei välttämättä ainakaan vieraiden silmiin haluaisi päästää? Karunnnäköisestä pesulahenkaristakin tulee henkarihupulla vähän vähemmän industrial-henkinen.

Homma aloitetaan niin, että otetaan henkari, jolle mekko halutaan  ja hahmotellaan sen ääriviivat paperille. Tämä onnistuu erinomaisesti esim. sanomalehdelle, ei tarvitse ostaa 15€ kaavapaperirullaa, jos ei koe harrastuneisuuttaan yhtä syvästi kuin esim. allekirjoittanut.

Kun henksun ääriviivat on paperilla, hahmotellaan sen ympärille hupun toivottua muotoa ja lisätään alareunaan muutamia senttejä lisää pituutta. Koukun mentävän läven kannattaa olla mieluummin vähän isompi kuin pienempi, helpottaa ompelua ja koukun pujottamista.

Sitten kiinnitetään kaava neuloilla kankaalle. Palasia tarvitaan 2kpl, joten kangas kannattaa leikata kaksinkertaisena, mikä mahdollista. Saksitaan irti noin sentin päästä kaavan reunasta, jotta saadaan myös saumanvarat.

Ja kas tässä meillä on tilanne, josta siirrytään ompelukoneelle. Tai niinkuin minä, ompelukoneelle ja saumurille.

Huolittelin ensin saumurilla ylä- ja alaosan reunat. Oma kankaani oli hörsyvää ja helposti purkautuvaa pellavaa. Jos kangas ei ole niin liestyvää tai tekee yläreunaan kaksitaitteisen päärmeen (”korvapuustipäärme”), tätä ei tarvitse tässä kohtaa tehdä, vaan voi siirtyä suoraan päärmäämään yläreunaa. Eli siis sitä läpeä, mistä se henkarin koukku lopulta tuikataan.

Eli näin. Menen siitä, mistä aita on matalin, eli huolittelu ja kerran nurjalle taitettu päärme.

Kun molempien kappaleiden yläreunat on päärmätty, asetetaan kappaleet oikeat puolet vastakkain…

… kiinnitetään kappaleet toisiinsa nuppineuloin ja…

…ommellaan molemmat sivusaumat. Tarkka tyyppi huomaa, että olen kääntänyt nuppineulat edelliseen kuvaan verrattuna. Muistakaa hyvät ihmiset saumuroidessanne, että nuppineulat pitää sijoittaa KAUAS leikkuuterästä. 

Ja tämän voi siis toteuttaa aivan ilman saumuriakin, mutta kun mulla nyt on se uusi ihana härveli niin en vaan millään malta olla huristelematta sillä.

Sivusaumojen ompelun jälkeen on korkea aika vilauttaa työlle silitysrautaa. Silitä kappaleet huolellisesti, käännä ja silitä etenkin kaarevat kohdat mahdollisimman hyvin.

Lopuksi silitin vielä helmaan käänteen. Näin helman sauma on supernopea ommella. 

Ja tadaa: Tällätään henkari mekkoonsa ja ihastellaan!

Muuta aiheesta:

  • Riippuu ihan tekijästä, millaiseen kaapuun henksunsa haluaa pukea: hupun korkeutta ja helman pituutta on helppo muunnella. Henkareita on erilaisia, kannattaa tehdä mieluummin vähän väljä kuin tyköistuva.
  • Kankaaksi käy melkein mitä nyt vaan on käsillä saatavilla. Pilalle huopuneesta villapaidasta tulee nopeasti hyvä päällinen, siinä ei tarvitse muuta kuin ommella sivusaumat, kääntää ja näyttää vähän silitysrautaa. Miesten paidat ja housut saa tähänkin uppoamaan.
  • Romanttisempi laittaa alareunaan pitsiä, minimalisti tekee harmaasta pellavasta. Itse käytin itse suunnittelemaani painokangasta, jota jäi monta metriä viime kevään kurssilta yli.
  • Tekemiseen meni valokuvaamisineen aikaa n. kolme varttia, reilusti vähemmän kuin tämän postauksen kirjoittamiseen 😛

Enkä nyt malta olla laittamatta tätä tähän: Mahtava joululahjavinkki! Hänelle, jolla on jo kaikkea: henksumekkoset!

 

Vuosi sitten

Vuosi sitten sukelsin blogostaniaan tarkoituksena tarkastella minuutta virtuaalimaailmassa. Se projekti kesti muistaakseni kuutisen viikkoa, eikä siitä mainittavia tuloksia tullut, mutta minä jäin blogikoukkuun ja tässä sitä nyt ollaan. 

Mitään virtuaaliminää ei sitten koskaan ollutkaan, olin vain minä. Sen sijaan virtuaali-ihmisistä on tullut uusia kasvoja, tuttuja, ystäviä IRL. Tämä on ollut aika erilaista, mitä olin etukäteen ajatellut, ja koukuttavaakin. 

Tällä viikolla ajattelin viettää blogissa juhlaviikkoa, ja tehdä postauksia aiheista ja näkökulmista, joita en ole ennen tehnyt ja/tai jotka itselle tuntuvat vierailta. Ehdotuksia ja toiveita vastaanotetaan, koska Analyticsin mukaan täällä aina joku käy kuikuilemassa. Mitä haluaisit lukea? Mikä olisi hyvä syy käydä täällä vilkuilemassa? 

Ja tästä päästäänkin tämän viikon en ole koskaan blogissani -teemaan: 

Kirjoita rakentava bloginparannusehdotuksesi/kommenttisi/ehdotuksesi juhlaviikon postaukseksi kommenttiosioon, ja voit siitä kiitokseksi voittaa pari pikkuista pussukkaa. 

Pussukat ovat omien pikku kätösieni tuotosta, kestävät ja pestävät. Jätäthän jonkinlaiset yhteystietosi, mikäli haluat osallistua arvontaan. Lilyyn rekisteröityneet tavoitan rekisteröidyn tunnuksen kautta, mutta jos stalkkaat täällä ilman vahvistettua nickiä, pistä meiliosoite kommenttiin mukaan 🙂

Kaikki kritiikki luetaan, vain rakentavat ehdotukset ja kommentit pääsevät arvontakierrokselle eikä mitään parannusehdotusta luvata toteuttaa 100% varmuudella 🙂 Arvonta suoritetaan blogin juhlaviikon päätteeksi sunnuntaina 20.10. 

Pussukkaiset ovat sekä päältä että sisältä puuvillaa, niissä on vuori ja vetoketju. 

Toinen on päältä Majapuun Apinapuu-puuvillaa, toinen africa-henkistä tilkkutyökangasta. Apinapuun vuori on samaa kuin toisen pussukan päällikangas, afrikan-pussukan vuori on hillitympi ruskea-ja turkoosin sävyinen tilkkutyöpuuvilla. 

Ja kaikille sivupalkissa ilmottautuneille seuraajille very extra special thanksit! Ansaitsisitte jokainen paljon enemmän kuin pikkuiset pesupussukat 🙂

Jaahas, tässä tämä taas nähtiin. Tämä oli taas näitä hiiri kissalle suutarina -päiviä: ei tullut kandia, tuli blogiarvonta. Ja nyt töihin, niinkuin olisi jo!

Juhlaviikonloppu

Lahopäisyydessämme unohdettua hääpäivää onnistuttiin viettämään vähän myöhässä kiitos mm. aivan liian kiltin opiskelukaverini, joka ystävällisesti lupautui kaitsemaan kupeittemme hedelmää sen hetken, että pääsimme suorittamaan jo perinteeksi muodostunutta leffaan ja Kuurnaan -rituaalia. 

Koska illanvietto piti ajoittaa niin, että elokuva ja ruokailu osuisivat suhteellisen saumattomasti yhteen, ohjelmisto oli ikäänkuin jo valmiiksi rajoitettu. Jotain, joka alkaa niin että ehtii järkevästi varattuun pöytään ja luonnollisesti myös sisällöltään sellainen elokuva, jonka jälkeen pystyisi syömään. Joten alienit, realismidraamat ja kaikkein verisin mäiske eivät tulleet kysymykseenkään. Yksimielinen valinta kohdistui We´re the Millersiin. Nauratti armottomasti. 

Elokuvan jälkeen kepsuttelimme Kuurnaan. Viihdyimme, kunnes kello löi yksitoista.

Mmmmmm…. Tämä ja kaikki muukin. Loppukuu syödään kuulemma pettua.

Tylleröinen oli viihtynyt erinomaisesti ja mennyt kiltisti niin aikaisin nukkumaan, että oli pirteänä kuin peipponen ja pystyssä sunnuntai-aamuna mikrouunin kellon näyttäessä kahtatoista vaille kuusi. Mikä oli juuri se aika, jolloin äitinsä mietti ja punnitsi, kannattiko se viimeinen shampanjantilkka todella.

Päiväunien (joo, me kaikki nukuttiin) jälkeen suuntasimme Lintsille. Siellä meni kätevästi koko ilta niin, että kotiin saimme kärräille täysin ravistellun pikkukikattelijan. 

Kun mentiin, aurinko vielä paistoi.

Viimeiset kiepsahdukset oli melkoisen syksyiset illan viiletessä.

Valokarnevaaleihin on mielestäni tänä vuonna panostettu edellisiä vuosia enemmän. Tai sitten se on se lapsi, joka pistää huomaamaan kaikkea sellaista, johon ei ennen olisi osannut kiinnittää huomiota.

Viikonloppu oli siis lähes yhtä juhlaa, ainakin nyt tuntuu siltä. Toivottavasti arki ei kovin märällä rätillä pamauta huomisaamuna vasten kasvoja.

Ei palloa lapselle, eikä mitään kenellekään muutenkaan

Piti naputella sellainen oikein perjantaimainen postaus hedelmätarjottimineen, suklaapatukoineen ja puolihuolimattominen suosituksineen sekä mukavoivottelua Hulluilla Päivillä shoppailun osalta. 

No nyt käy toisin, kun koko some on sekaisin Stockan vartijan vietyä ilmapallon 2-vuotiaalta

Minä en ole erityinen jeesustelun ystävä, enkä oikein jaksa syttyä näihin ”vääryys, boikottiiin”-juttuihin. Mutta ihan totta, Stocka, se oli ilmapallo! Ja tästä sitten saikin alkunsa pitkä ajatusketju päässäni, jonka lopputulokseksi sain jälleen kerran, ettei tämä maa ole järin lapsiystävällinen. Ja että osa hmisistä tuntuu välillä olevan täysin vaikka itsekritiikin häivää.

Ensiksikin tämä ikuinen syyllisen etsiminen. Itselläni on lähes perverssi tapa välillä viihdyttää itseäni lukemalla ihmisten vaahtoamista VR:n facebook -sivuilla. Tämä tapa juontaa juurensa ajalta, jolloin jouduin käyttämään VR:n kaukojunaliikennettä joka viikko vähintään kaksi kertaa, ja jolloin joka viikko oltiin myös nämä kerrat myöhässä. Ihmisten raivo kohdistuu organisaation nimeltä VR, kasvottomaan kokonaisuuteen, ja joskus harvoin myös kasvottomiin asiakaspalvelijoihin jossain pitkien piuhojen toisessa päässä. On niinkutsuttu yleinen syyllinen. 

Ongelmallisemmaksi homma menee tässä, kun aletaan yksilöimään, kenen vika. Oliko se ilmapallon antanut myyjä, vai ehkä infon kiukkuinen täti vai sittenkin se vartija, joka pallon dramaattisesti otti haltuunsa? Tämä valkeni itselleni taas jälleen uudesta näkökulmasta kun mieleeni palasi muutama kokemus monikansallisessa työporukassa työskentelemisestä. Miten kovasti siinä kun rapatessa tietenkin aina vähän roiskuikin kaipasi, että joku olisi joskus sanonut, ”sorry, mokasin, se olin mä”. Ja  toisaalta, miten järkevää ja mukavaa oli, kun syyllisen etsimisen sijasta keskityttiin korjaamaan koko porukka tapahtunutta mokaa niin että normaalitila palautuisi mahdollisimman pian. 

Ja tästä päästään sitten tähän ” se noudatti vaan ohjeita” ja ” ei niitä saa antaa, kun sitten ei kaikki saa” -kommentteihin. Tunnettu faktahan on, että toisen ihmisen saa vaikka vapauttaa hengestään, kun ”noudattaa vain ohjeita”. Ihan totta, missä me oikein ollaan? Siellä suorastaan myyttisessä Pohjois-Koreassako? Ja anna mun kaikki kestää tätä kateellisten tonttia. Kadehtia lapselta palloa. Tarvitseeko tätä avata enempää? 

Minä en ole mikään kansalaistottelemattomuuteen kannustaja, päin vastoin, koen kansankynttilän korventavan liekin lämmittävän päätäni suorastaan turhankin usein. Mutta joskus, ei vaan todella usein mieleeni juolahtaa, että olisikohan joskus vähän järkevämpää lyödä muutama leima vähemmän, mennä siitä mistä aita on matalin ja kertakaikkiaan vaan hoitaa hommat sujuvammin, ehkä jossain toimintojen harmaalla alueella, mutta tämäkin vaatii taas tilannetajua. Niinkuin olisi vaatinut ilmapallon vieminen 2-vuotiaaltakin. On eri asia vaatia sääntöjä noudatettavaksi tilanteessa, jossa on vaikkapa ihmishenkiä vaarassa. Tässä nimenomaisessa tapauksessa ymmärtääkseni asia ei näin ollut. Mutta kun ne säännöt.

Viimeisenä paikalle hyökkäävät vielä ne, joiden mielestä lapsia ei ylipäänsä pitäisi tuoda Helsingin keskustaan, ei ainakaan raitiovaunuilla eikä nyt ainakaan herranjestas sentään Stockmannille Hulluille Päiville, koska siellä kärrykansalaiset vain tukkivat tiet ja lapset huutavat lapsettomien korviin ja sietäisivät muutenkin olla kotona mustissa laatikoissa vaan kasvamassa aikuisiksi, nuo riivatun kakarat.

Ei ihme, että Suomessa lasten ja nuorten masennus, ahdistus ja käytöshäiriöt ovat lisääntyneet. Kysymys ei ole ilmapalloista vaan asenteista. Kun ei saa kuulua, mutta vielä mieluummin pitäisi olla vielä näkymätönkin.

Enkä tiedä, kuka keksi ilmapallot ja mihin tarkoitukseen, mutta en usko, että meni kauaakaan aikaa ennekuin oivallettiin, että ne ilahduttavat nimenomaan lapsia. 

Mepäs oltiin ennen tätä ilmapallogatea Hulliksilla, ihan koko perhe! Tosin ilman kärryjä ja aika vähän me meteliäkin pidettiin. Alunperin olin siis ajatellut, että olisin kirjoittanu tähän, miten kivasti kohtuuhintaista tarjontaa sieltä leikki-ikäiselle löytyy, mutta tässä vieläkin näistä aatoksistani lamaantuneena tyydyn vain laittamaan kuvan meidän tyylikkäästä shoppailu-lookista:

Huomatkaa tylleröisen ympäristöön matchaavat leggarit. Ja tietty ”äiti anna minä kantaa ite”.

Ei kai käynyt pahasti?

Lentoaskeleiden Rosanna kirjoitteli jokin aika sitten blogissaan episodista bussissa. Keskustelussa kävi ilmi, että muutkin kuin Rosanna ovat törmänneet erilaisisssa tilanteissa välinpitämättömyyteen ja suoranaiseen töykeyteen, ja siitä se ajatus siellä sitten lähti:

 

Kävikö pahasti? -kampajan idea on levittää ihmismäisyyden ilosanomaa. Sitä, että kukaan meistä ei ole täällä yksin, kaikki voivat tarvita apua joskus ja että hädän hetkellä meillä kaikilla on velvollisuuskin auttaa avun tarvitsijoita. Ja että ei tarvitse antaa toisen lentää rähmälleen bussissa, läväyttää ovea takanatulevan kasvoille tai itsepintaisesti istua ratikanpenkissä kun toinen yrittää epätoivoisesti pysyä kipsi jalassa ja kainalosauvat kourassa mukana. Sitä voi ennakoida tilanteita, antaa paikkansa huonompijalkaiselle, pitää ovea auki ja tarjota apua kauppakassin kantamisessa.

Ei maksa paljoa vaivaa vähän katsella ympärilleen ja ottaa huomioon muutkin kuin itsensä.

 

Kävikö pahasti? myös Facebookissa.

 

 

Syksyihminen

Tänään on ollut oman elämäni ensimmäinen virallinen syyspäivä: on ollut lämmintä ja sumuista.

Täydellistä! Ilma on kosteaa ja helppoa hengittää. Aurinko ei pakota lähtemään ulos. Sumu sävyttää maisemassa kaiken keskenään yhteensopivaksi. Pimenevässä illassa valot ja varjot luovat erilaisen värikkään maailman. 

Hämärässä ei loista pöly ja pesemättömät ikkunat, vaan lamput ja kynttilät. Kuuman teen hörppimisessä on enemmän tunnelmaa kuin kesällä. Tänään ei syödä marjoja ja hedelmiä vaan appelsiini-suklaakakkua.

Synttärikakun jämät eli huominen aamiainen.