Pudotus arkeen

Muutama aamu tässä on jo ehditty treenaamaan päiväkotiin-töihin-yo:lle-kotiin -ympyrän ravaamista mutta tänään se sitten iski lopullisesti: arki.

Aamupuurot, tarhaitkut, hikifillarointi yo:lle ja takaisin, lapsi päikystä, kotiin syömään, halit ja pusut, kamat kassiin, lapsi kainaloon, ratikkaan, lapsi isälleen, metroon, junaan, töihin, junaan, kotiin, phuuuoooh.

Elo, jossa matka äidistä opiskelijaksi ja opiskelijasta opettajaksi sekä siitä takaisin äidiksi ja sitten vaimoksi ja sielunkumppaniksi on vain vartin fillaroinnin/muutaman kymmenen minuutin ratikkamatkan/kävelynmatkan/junamatkan/kymmenen sentin päässä toisistaan. 

Tai itseasiassa muutaman kymmenen, sillä välissämme on nyt kulhollinen vesimeloonia, miekkonen katselee telkkua ja minä lueskelen koneelta tätä ja hekottelen. Alan ehdottomasti soveltaa CTFD-metodia lapsenkasvatuksessa.

 

 

                                                                 *                   *                  *

 

Olisi hauskaa tehdä sellainen ”päiväni kuvina”-postaus, mutta koska olen suorastaan velhomaisesti hukannut Leican akun laturin, huonomalla pikkukameralla en halua kuvata enkä kurjalla puhelimen kameralla ainakaan enkä minijärkkäriä jaksa raahata mukanani, täytyy sitä vaan odottaa siihen, että laturi löytyy. Tajusin juuri, miten monta toimivaa kameraa tästä huushollista löytyy, eikä mulle kelpaa kuin se yksi. Määrästä syytän harrastavaa miestäni, yksitotisuudestani huonoa tekniikan hallintaani.

 

Sisäistä keskustelua

Kävimme eilen häissä koko perheen voimalla. Nimenomaan voimalla, koska pienin voimaili kovasti ja me isot perässä. Muistelin tässä miten lapsettomana sitä luuli yhtä sun toista siitä, miten lapsi kulkee (helposti) mukana juhlissa ja mitä kaikkea sitä onkaan ajatellut ja suustaan päästänyt aiheesta. 

Seuraavaksi vanhan lapsettoman minäni ja nykyisen minäni keskustelua aiheesta:

VM: – Mikseivät ne ole ikinä ajoissa? Kun lähtee ajoissa, niin on ajoissa. 

NM: – No koska juhlien alku ajoittuu juuri keskelle lapsen päiväunia, eikä sitä oikein viitsi väkisin herättää, koska juhlimisesta ei sitten tule mitään. Ja koska lapsi on pakko ennen lähtöä pukea, syöttää ja vessattaa ja koska siinä menee aikaa.

VM: – No eikö ne nyt mistään saaneet lapsenvahtia?

NM: – No ei saatu. Lähimmät, joita verisukulaisuuden perusteella voi lapsenvahdiksi velvoittaa, asuvat 166 km  meiltä, ja koska heilläkin on elämä, pitäisi heidät bookata melko aikaisin. Joten jos he eivät pääse, he eivät pääse. Työttömän kesän jälkeen meillä myöskään ole kertakaikkiaan varaa sekä häälahjaan että kuuden tunnin lapsenvahtiin.

VM: – Miten se äiti on noin väsyneen näköinen. Ihokin ihan harmaa. Olisi nyt edes vähän yrittänyt…

NM: Kuule kun se äiti ON väsynyt valvottuaan taas keskellä yötä lapsen kanssa etsien monstereita sängyn alta.

VM: – Eikö ne nyt saa sitä lasta istumaan hetkeäkään paikoillaan?

NM: Itseasiassa ei. Lapsi on lähes 2 vuotta vanha, melko voimakastahtoinen ja halutessaan myös kovaääninen. Että jollet välitä katsella painiottelua, niin ei, meidän on vaan pakko juosta perässä.

VM: – Hihhih, onpas se lapsi hauska kun se vaan rohkeasti vaeltelee täällä yksinään

NM: -Joo kiitos et millään viitsisi napata sitä kiinni kun näet sen tähtäävän autotielle?

VM: – No joko niiden on pakko lähteä? Kyllähän se lapsi olisi täällä mukana pärjännyt, eihän se mitään itkenyt eikä muutakaan.

NM: – Itseasiassa kyllä on pakko lähteä, se lapsi pitää viedä nukkumaan, koska niin kauan kun ympärillä on ihmisiä, se ei vaan nuku, vaikka kärrytkin olisi mukana. Sen lisäksi lukuisien nautittujen maljojen aiheuttama äänennousu alkaa silminnähden pelottaa lasta. 

VM: – Onpas niistä lapsen myötä tullut tylsiä ja väsyneitä.

NM: – Näin on.

No nytpä tiedän. Ja sitäpaitsi, kyllähän meillä oli mukavaakin vaikka emme juuri samaan aikaan pitopöydässä istuneetkaan. Ja koska paikalla oli muitakin lapsellisia, onnistuimme vähän vuorottelemaan vahtinakkia. Sen verran nostan kuitenkin omaa häntääni, että aika monissa juhlatilaisuuksissa entinen minäni leikitti lapsia puoli iltaa niin, että (aikaisin) kotiin lähti melko väsähtyneitä lapsivieraita, joiden vanhemmat olivat saaneet syödä edes jotakin. 

Rakas anonyymi huutelija

Jaahas. Se on sitten elokuu, koulut ja päiväkodit alkaneet ja kasvualusta pienet-lapset-kotona-vai-päikyssä -väittelylle kynnetty, lannoitettu ja valmiina ottamaan kylväjät vastaan.

Piti kirjoittaa omakohtaisista kokemuksista työn, opiskelun ja perhe-elämän yhdistämisestä, mutta sitten eksyin Lähiömutsin blogiin, jossa taisteluhaudoista taas ammuttiin ja kovaa. 

Anonyymi keskustelu somessa mahdollistaa kaikenlaisten mielipiteiden ja ja niiden irvikuvien esittämisen, ja keskusteluissa se sallittakoot, vaikka tylsäähän se on, jos aiheesta oikeasti haluaisi jotain irti, ja joku apina vaan trollaa trollauksen ilosta. Mutta blogien kommentoinnissa olen aina ihmetellyt, miksi pitää mennä huutelemaan (anonyyminä) blogiin, jonka sisällöstä on kovastikin eri mieltä. Itse kun ajattelen, että jos jonkun blogi ei nappaa, niin ei ole oma asiani mennä sitä sinne toistuvasti ilkeillä kommenteilla ilmoittelemaan. Sitä voi päiväänsä pilata muillakin tavoilla, kuin tuijottamalla koneelta sivua, josta ei ole muuta kuin pahaa sanottavaa. 

Joten tässä nyt sen enempää taustoittamatta Lähiömutsin blogitekstiä, (jokainen voi sen tuosta linkistä käydä lukemassa, mutta olkaa ystävällisiä, älkää jättäkö sinne anonyymejä kommentteja) joka mielestäni oli oikein asiallinen ja pohdiskeli samoja juttuja samasta näkökulmasta kuin itsekin asioita ajattelen, haluan tähän nyt kommentoida sinulle, Anonyymi, samalla kun toivon että Lähiömutsilla ja Minimellä on päikyn aloitus sujunut mitä parhaimmin:

 

Sinä anonyymi, joka seikkailet somessa/

antaisitko meidän muiden olla rauhassa/

etkä viitsisi marista/

kommenttiboxeissa tai muutenkaan

 

Ja anna meidän tämä päivä blogata rauhassa,

ja meuhkata omilla tonteillamme

niinkuin mekin sinun meuhkata antaisimme, 

jos sinulla blogi olisi.

 

Joten tee meille palvelus ja päästä meidät pahasta/

sillä sinulla on mahdollisuus, voima ja internetin ihmeellinen maailma/

jossa voit hyvin valita/

kenen tekstejä luet.

Jookos?

 

 

 

Valmis! (kuitenkin vasta osa I)

No niin! 

Muutaman päivän ja yön hiomisen, maalaamisen, kuivumisen, maalamisen, kuivumisen, maalaamisen ja kuivumisen jälkeen: TADAA! Valmis!

Valkoiseksi maalattu Lundiakokonaisuus vielä neitseellisenä ilman tavaraa…

…myöskin alaprofiilista…

…sitten  ah niin trendikkäästi mustavalkoiseksi stailattuna…

…ja viimeiseksi kuva ilman suodattimia ja säätimiä, tarkennus keturallaan, mutta you got the picture, right?

Kokonaisuus oli siis kahdet pitkät ja yhdet pätkemmät tikkaat, kahdeksan hyllylevyä, joista kaksi etulistallisia ja kaksi erilevyistä pöytätasoa. Hiominen hoitui epäkeskohiomakoneella, maali oli Tikkurilan puolihimmeä Helmi ja aikaa meni reilusti enemmän kuin olin ajatellut, koska sää ei suosinut ja koska puu oli niin hemmetin keltaista. Maalia sudin yhteensä neljä mahdollisimman ohutta kerrosta. Lopputulokseen olen tyytyväinen, ratkaisu on reilusti parempi kuin aikaisempi ompelu/säilytysyksikköni.

Varmaan otan vielä kuvan siitäkin, miltä hylly totuudenmukaisesti lastattuna näyttää. Mutta siihen tarvitaan vielä muutama musta ja valkoinen rasia 😛

No tässähän kävi niinkuin entisen neitosen sisustusprojektissa, eli että kun maitolasi laitetaan pöydän vasempaan nurkkaan, niin lopulta siirtyvät myös sänky, sohva ja flyygeli. Niinpä minulla on parvekkeella toiset kolme tikasta, kahdeksan hyllylevyä ja seitsemän kulmapalaa jo hiottuna, kittaamista ja petsausta vaille. Näistä tulee sävyltään tammea, tai siis sitä ”jalopuu”-sävyä jota muut Lundiamme ovat. 

Jos joku nyt innostuu raikastamaan keltaista mäntypuuta, niin tällaisen tee-se-itse-vaikka-et-osaisikaan -naisen vinkkeinä voisin tässä välissä sanoa:

  • Hio hyvin ja hartaasti. Taso- tai epäkeskohiomakone auttaa, mutta ilman konettakin selviää, ja kaikkea ei koneella ilman ruuvipenkkiä (ihan noin vaan omalla parvekkeella) pysty hiomaan. 
  • Kittaa, pienimmätkin kolot, jos sellaisia on. Ja hio.
  • Monta kertaa ohuesti on parempi kuin kaksi kertaa semipaksusti maalatessa. Ja hyvä tavaton, miten keltaista mäntypuu on! (joten älä lannistu, vaan vedä vielä yksi ohut kerros)
  • Vesiohenteinen maali on kätevää pensseleiden pesun kannalta. Helmi oli minulle uusi tuttavuus, aikaisemmin olen vetänyt Empirellä. Empiren levittäminen on heikommalla pensselillä hitusen helpompaa, joten Helmen kanssa kannattaa satsata sutiin. 

Tämä lauantai on siis mennyt tällaisissa merkeissä:

Olkoon tämä vaikka minun kontribuutioni synnyttäneiden naisten ulkonäköhaasteeseen. Tunnelman osalta luonnollisesti tavoittelin tätä:

Valitettavasti ilma oli kuitenkin viileähkö, ja oli pakko olla vaatteet päällä.

Tätä on odotettu

Sanainen arkku on auennut, eikä loppua näy. Lapsi on tuottanut viime aikoina sisältöä oikein olan takaa.

  • Työntelin lasta kärryissä. Suunta oli ilmeisesti huono, sillä kärryistä kuului: – Ei hemmetti, äiti ei hemmetti mennä tänne!
  • Lapsi istui isänsä kanssa lattialla ja jutteli: -”lapsi”kulta. Isi-kulta. Äiti-kulta. Äiti-kulta määlää grrrrrrrrrrrr…(lapsi murisee kuin…ööö äiti-kulta joka määrää)
  • Yritin saada siskojani sunnuntai-aamuna kymmenen aikaan puhelimella kiinni ja puhisin, että molemmilla on takuulla krapula. Lapsi siihen: – Ai kamalaa, niillä on klapula, voivoi.
  • Lapsi heittää auton avaimet komeassa kaaressa menemään: -Fiuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu!
  • Vapautettuaan olkakassini kokonaan sen sisällöstä lapsi marssii luokseni ja sanoo: -Kiitos äiti, kiitos.

Ja tähän loppuun vielä pieni arvoitus, mitäköhän elokuvia meillä mahdetaan katsella, kun lapsi hokee:

  1. ”…koska on paljon JÄÄTÄ!”
  2. ”Eeeeeevaaa!”
  3. ”…ilman apupyöliä!”

Vastaukset: 

1) Ice Age

2)Wall-E

3) Ella ja Aleksi

Ihan viimeiseksi vielä ilmoitus heille, jotka jännityksellä seuraavat Lundia-projektin etenemistä/onnistumista: Mäntypuu, siinäpä vasta keltainen puu. Voi elämä.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. 

Tekemistä seuraaville synkille öille

Eiväthän nämä touhukkaan yöt tähän loppuneet. Ja ei, tässä ei yritetä toista lasta, vaikka pervo lukija niin saattaisikin ajatella.

Mitä tehdään, kun keittiöön haluaisi välttämässä valkoisen hyllykokonaisuuden, mutta tällä hetkellä budjetti ei millään veny siihen haaveiden String-hyllyyn? No näppärä tyttö kaivelee muistiaan sekä kellariaan ja löytää sieltä vanhan Lundia-kokonaisuuden. Koko lailla kellastuneen mäntypuunvärisen Lundia-kokonaisuuden. 

Välihuomautuksena mainittakoon, että olen aika pitkälti sellainen ostetaan mitä tarvitaan nyt heti -tyyppi, joka rahat kourassa marssii kauppaan ensin tutkittuaan kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin vaihtoehdot ja puolen planeetan nettikaupat ja vertaillut hintoja ja pähkäillyt takuita yms yms, ja ostaa sitten sen, minkä parhaaksi on katsonut, luettuaan tietenkin ensin kolmen vuoden Kuluttaja-lehden jutut aiheesta. Että en useinkaan kiertele kirppiksiä tai osto- ja myyntiliikkeitä sillä ”kyllä-tästä-vielä-jotain-tulee”-silmällä

Mutta palataanpa takaisin kellariin. Löydöstään tämä näppärä emäntä riemastuu vielä enemmän, tästähän se valkoinen hyllyjärjestelmä hoidellaan ihan käden käänteessä! Ei tarvita kuin: epäkeskohiomakone, hiomapaperia, maalia, pakkelia, lasta, pensseli ja ja ja… hetkinen? Paljonkos se uusi hylly sitten maksaisikaan? Tee-se-itse -projektit kun harvemmin ovat sellaisia tee-se-halvemmalla -projekteja. 

No havittelemalleni String-hyllykokonaisuudelle tulisi hintaa lähemmän 700€. Toistaiseksi tässä ollaan vielä alle sen. Epäkeskohiomalaite n.40€ (ei löytynyt lähipiiristä lainaan näin lyhyellä varoitusajalla), hiomapaperi 4€, maali 26€, pakkeli 8€, tasoituslasta 3€, pensseli kaapista. Ja sitten tietenkin ne menetetyt hermot, priceless.

Toistaiseksi hermot eivät ole menneet, päinvastoin. Kun tuossa nyt sudin melkoisen hiomarupeaman jälkeen tikkaisiin ensimmäistä kerrosta maalia, mietin, että se varmaan vastaa sitä flow- tilaa, jonka himosiivoajat saanuttavat viimeisenkin ovenkahvan kiillotettuaan. Itse pääsen selkeästi paremmin flow-tilaan pysymällä poissa Flow-festareilta ja sotkemalla omalla parvekkeellani. Maalin sutiminen on vaan niin… Onko tämä nyt sitten sitä rentoa? Jokatapauksessa, hiomakoneella jyristäminen on mahtavaa, pakkelin laamiminen suorastaan palkitsevaa ja maalaaminen, noh, vasta ensimmäinen kerros, mutta pimentyvällä parvekkeella se luonnollisesti näytti jo ihan kivalta. 

Nyt vaan sormet ja varpaat ristiin, etten hyydy kesken projektin. Tätä pitää jatkaa vielä monta yötä.

 

Oli synkkä ja myrskyinen yö

Viime yö kului ukkosen ja näiden pikkukaverien seurassa:

Edu Kettunen 

Kärryttelevä tyttönen

Pikku palomiehet

Koko jengi

Koska meidän perheen joutilaat kesäpäivät alkavat piakkoin vähän pyytämättäkin ja yllättäen olla luetut, aloin luonnollisesti kiireen kaupalla touhuamaan niitä asioita, joita koko kesän on pitänyt tehdä. Tai, no, en oikeastaan. Koska aloin touhustamaan pelkkiä sellaisia juttuja, joita on kiva tehdä. Ei sillä, etteikö se opiskelukin  hyvin viihdyttävää olisi, mutta näiden tekemiseen oli vaan jotenkin niin paljon helpompaa tarttua.

Pikkupalomiehet päätyivät liivimekkoon

 

Tylleröisistä tuli tunika

Ja pikkukettuset pääsivät samanlaiseen tunikaan kuin tyttöset.

Suunnitelmat siitä, mitä kaikkea kesällä ehtisin ompelemaan, olivat massiiviset. Piti tehdä tilkkupeittoa, ne pari kurssia yliopistolle (joo-o, niihinkin pitää ommella) ja tylleröiselle vaikka mitä ja lisäksi vielä korjausompelua ja nukenvaatteita ja pussukoita ja kesäkasseja ja jotain luovia kokeiluja ja ja ja ja… ja nämä nyt ovat, viime yön tuotokset. Kankaatkin tilasin viime viikolla Majapuusta ja kettu tarttui mukaan kanttinauhaostoksilta. Että en edes tyhjentänyt mitään vanhoja varastoja. Hö. Mutta olen tyytyväinen jälkeen, kaikista tuli oikein käyttökelpoisia, vaikka tarkkasilmäinen lukija heikohkosta kuvanlaadusta huolimatta huomaa, että ompeluksia ei ole vielä edes silitettu.

Trikoon tai muiden joustavien materiaalien ompelu ei nimittäin välttämättä ole kaikkein yksinkertaisinta, ainakaan jos on niin laiska, ettei jaksa kaivaa saumuria esiin kaapin perukoilta. Ompelukoneessani on melko hyvä jousto-ommelvalikoima, mutta kyllähän ompelu on hitaampaa, kun koneessa on vain yksi neula ja kaksi lankaa verrattuna saumurin kahteen neulaan ja neljään lankaan. Mutta maltilla näistäkin selviää, ja nyt tämä oman elämänsä marthastewart pistää tähän pienen listan siitä, mitä koettaa muistaa seuralla(kin) kerralla, kun joustavaa kangasta ompelee, ja muutaman muunkin asian, jos joku noviisi sattuisi tästä vaikka innostumaan. Nämä eivät siis ole pro-vinkkejä, vaan kotiompelija kotioloihin sopivia vinkkejä ja huomioita:

  • Jos saatavilla on saumuri, käytä sitä. Jos ei ole, ei haittaa. Jousto-ommelvalikoimasta löytyy varmasti joku hyvä. Ja jos ei löydy jousto-ommelta, niin kapea siksak ajaa saman asian.
  • Mallivaate kannattaa. Siihen ei vaan välttämättä riitä kärsivällisyys, jos taistelee jo inspiraatioboforin kourissa. Mallivaatteeseen on kuitenkin a) kätevää käyttää kaikenlaisia muuten toimettomia riepuja b) niihin on helpompi tehdä muutoksia kuin kaavaan/tekeillä olevaan vaatteeseen c) hyvästä mallivaatteesta saa pitkäikäisen hyvän kaavan. Mutta kun ei siihen aina taivu, niin sovita ainakin kaavaa. 
  • Kuviollisen kankaan kanssa saa olla tarkkana leikatessa, että kaikki kuviot asettuvat jotenkin järkevästi. Ellei sitten välttämättä halua, että vaikkapa hihojen tyypit on ylösalaisin tms. 
  • Ompelussa pallokärkineula on joustavalle kankaalle armollisempi kuin tavallinen. Ja ne käyvät myös saumuriin.
  • Muinainen mc Nikke T. lauloi, ettei ihminen voi elää vetämättä. Väärin, Nikke. Joustavaa kangasta ommellessa ei saa vetää. Ja muutenkin pitää olla tarkkana sillä jousto-ompeleiden tai saumuriompeleen purkaminen on tuskaa. 
  • Neuloksesta ja trikoostakin ommeltujen vaatteiden saumat kannattaa silittää. Tulee siistimpi. 
  • Vinokantti kannattaa ommella kahteen kertaan. Tulee siistimpi.
  • Välillä kannattaa myös syödä ja juoda, inspiraatiosta huolimatta. Muuten näkö heikkenee.

Vähän on nyt sellainen olo, että vielä vois vähän jotain pientä askarrella. Mutta vielähän tässäkin on yötä jäljellä, mitäs sitä seuraavaksi..? Ehdotuksia?

Suuteloin Turkuani

 

Ja stadin kundei harmittaa, on gimmat hottei Turussaaaaaa….

http://www.youtube.com/watch?v=1tCrnyTdsO4

Otsikko on inspiroitunut TurkuTouringin hassunhauskan KissMyTurku -kampanjasta, joka luonnollisesti on taas inspiroitunut tuosta ehkäpä ainakin teekkaripiireissä legendaarisesta mietelauseesta Turku on Suomen perse.

Näin kesän lähestyessä loppuaan ylitseni pyyhkäisee kesänostalgian aalto, etenkin varmaan siksi kun viime viikonloppu meni kotikaupungissa. 

Olen käynyt syntymässä ihan jossain muualla, voin joutua asumaan syystä jos toisesta Helsingissä, mutta olen silti turkulainen. Mitä pidempään olen poissa, sitä turkulaisemmaksi muutun. Poden myös välillä erityisen kovaa Turkuikävää. Ja miksi en potisi? Turku oli kotini 26 vuoden ajan, siellä ovat edelleen vanhempani, sisarukseni ja vanhat ystäväni. 

Kesään on mahtunut muutama Turun-reissu. Yleensä kun käyn kotonurkilla, ohjema koostuu lähinnä kampaajakäynnistä (juu kyllä, on edullisempaa maksaa bensat Åboon, käydä kampaajalla ja ajaa takaisin, kuin mennä tämän ruoskan kanssa Hkiin frissalle. No en nyt ihan pelkästään kampaajan takia Turussa käy.) kavereiden, sisarusten ja vanhempieni tapaamisesta, syömisestä ja juomisesta ja yleensä on ihan hirvittävä kiire. Ja viikonloppu loppuu aina kesken.

Lapsen kanssa oma kotikaupunkini näyttäytyy itselleni jälleen uudenlaisena. Förillä ajelemisesta tulee elämys. Hansakorttelin hissien käsittämättömyys aiheuttaa päänvaivaa. Palaan jälleen lapsuuteni puistoihin Kupittaalle ja Vartiovuorelle, ja ilahdun, kun ensinmainittu on muuttunut edukseen ja toinen on ihanasti entisellään. Jokilaivalla notkumisen sijasta työntelen kärryjä jokirannassa. Huomaan kaikki kaupungin uudetkin kahvilat ja selvitän lastenhoitohuoneiden sijainnit. Ilahdun joka kerta kun tajua, että kaikki on niin lähellä, että voin vain kävellä. 

Kotikaupunkiaan ei oikein ikinä osaa ajatella sellaisena matkakohteena kuin sellaista paikkaa, jota ei ennalta tunne. Turussa tulee mentyä sellaisiin paikkoihin, joihin on aina ennenkin mennyt. Kotoaan hakee tuttua ja turvallista. Oma Turkuni on ainakin jokiranta, puistoja, museoita, ravintoloita, kauppoja ja uintireissuja. 

Jokiranta on se, mitä Helsingissä kaipaan eniten. Ja minkä takia tykkään esimerkiksi Berliinistä, Prahasta ja Budapestistä. Kaupungin läpi kuuluu valua vettä. Olkoonkin se sitten vaikka Kaytanhousuja-yhtyeen näkemys, johon en itse yhdy, mutta aina tuo naurattaa. (Varoitus: punkmusiikkia, halveerausta, johon turkulainen toki osaa suhtautua asiaankuuluvalla huumorilla, ja kiroilua)

Jokirannassa istutaan terasilla, jokilaivalla, kävellään sunnuntain krapulalenkkiä, ajetaan fillarilla, ulkoilutetaan koiria ja lapsia, juodaan pussikaljaa ja flaneerataan muuten vaan. Halistenkosken suuntaan mentäessä ihmisillä on astetta sporttisempi asenne kuin alajuoksulle suunnatessa.

Jokirantaa viime toukokuussa

Vartiovuorenmäellä istutaan piknikillä (joka ainakin opiskeluaikoina koostui seurasta ja muutamista viinipulloista), otetaan aurinkoa ja luetaan. Luostarinmäen käsityöläismuseo on etenkin kesäaikaan ja käsityötaidon päivillä elämys niin isoille kuin pienille. Eikä kannata jättää välistä myöskään kahvila Kisällin kauniita salonkeja. 

Luostarinmäki. Turku ei-niin-modern.

Etenkin lasten kanssa varteenotettava vaihtoehto on myös Kupittaan puisto, jossa tekemistä riittää Seikkailupuistossa ja Kupittaan maauimalassa. Siellä samaisessa uimalassahan (ja puistossa muutenkin) vietettiin 2000-luvun alussa Koneistoa. Voi niitä aikoja…

Uimaan pääsee Kupittaan lisäksi paitsi Samppalinnan maauimalaan, myös Ruissalon Saaronniemeen. Rohkeasti 8 numeron bussilla ohi Ruisrock-Kansanpuiston ja perille saakka. Ja sitten ei muuta kuin ruotsinlaivoille vilkuttelemaan.

Pari päivää sitten olimme uimassa Saaronniemessä.

Turussa onnistuu välttämään s-eturavintoloita helpommin kuin Helsingissä ainakin siinä mielessä, että Turussa ei tarvitse tehdä varausta kuukausia etukäteen (tosin varaus kannattaa tehdä vaikka edellisenä päivänä) ja hinnatkin ovat kohtuullisemmat. Turkuun on plopsahdellut uusia paikkoja vaikka kuinka poismuuttamiseni jälkeen, ja minä vaan taivallan tutuksi tulleita paikkoja: Trattoria Romana, Mami, Panini, Smör, Tintå, Blanko, Sergio´s. Joskus muinaisina aikoina meillä oli tapana istua illat pitkät Teinin klubilla, Apteekissa ja Koulussa. Ja tietenkin Dynamossa. Ai kamalaa, miten sitä joskus on ollut nuori…

Tästä pääsee paitsi ravintola Smöriin, myös uudelle kirjastolle.

Ja nyt kun pääsen menneitä muistelmaan, niin tuikkaan itseäni suorastaan haarukalla silmään ja mainitsen Ricon. Ehkä ainoa s-eturavintola, jossa en bonuksena ole saanut s-etumakua, vaan ihan hyvää ruokaa. 

Silloin kun olin ai-kamalaa-miten-nuori, kahvilla käytiin Aschanilla ja Fontanassa ja siinä paikassa jokirannassa, mikä nykyään kulkee nimellä Café Art. Fontanassa on jo monen vuoden ajan kaikki tuolit olleet samanlaisia, mikä on vähän vähentänyt paikan viihtyisyyttä ja toisaalta, katukuvaan on tullut muitakin vaihtoehtoja edellämainittujen lisäksi. Nykyään jalat marssivat helpoiten Yliopistonkadun Café Braheen tai Apteekkimuseon takana sijaitsevaan Café Qwenseliin.

Café Qwenselissä kahvin saa kannussa ja kupit seisovat jaloillaan.

Aboa Vetus&Ars Novan Aula Café on myös erityisen mukava paikka, etenkin sunnuntai-aamupäivisin lasten kanssa. Siellä on tilaa, piha ja hiekkalaatikko sekä iso vessa. Ja koska kyseessä ei ole leimallisesti ”perheravintola” (mitä ikinä se sitten meinaakaan), myös lapsettomat ja krapulanparantelijat viihtyvät.

Paikkoja, joissa itselläni on ollut tapana käydä, mutta joissa syystä tai toisesta en ole vähään aikaan visiteerannut ovat Turun linna, Taidemuseo, Wäinö Aaltosen museo ja Biologinen museo. Turun linnassa on perusnäyttelyiden lisäksi mielenkiintoisia vaihtuvia näyttelyitä, Taidemuseon kokoelmat käsittävät monia kotimaisia klassikoita, Wäinö Aaltosen museon arkkitehtuuri on jotenkin kummallisen rauhoittava ja Biologisessa museossa viihtyvät lapsetkin. Turussa asuessani kävin museoissa ja näyttelyissä harva se viikko, kun taas jostain syystä Helsingissä olen huomannut, että ei jestas sentään, en muista milloin viimeksi…

On perin juurin outoa kirjoittaa kotikulmistaan. Tuntuu kuin pilkkoisi todellisuutta pieniksi palasiksi, jotka eivät kuitenkaan vastaa täysin todellisuutta. Siis sitä omaa turkulaista todellisuuttani.