Ennen ilmeisesti olin vaan ja ajattelin(ko?)

Tuossa menneellä viikolla kun sain viettää neljä ruhtinaallista päivää lomaa elämästäni ja kirmailin vapauden huumassa, mietin välillä, että missä vika kun ei ikävä juurikaan tunnu painavan tätä äiti-ihmistä. 

Istuin sohvalla pitkään vain kuunnellakseni sitä, että mitään ei kuulu. Mikään tavara ei liiku minnekään. Kukaan ei huuda äitiä. Valvoin yöt koska se oli vapaaehtoisesti mahdollista (ne dekkarit!). Katsoin kelloa aamulla ja päätin olla puolen tunnin sisällä sängystä nousemisesta ulkona vain, koska se oli mahdollista. Istuin kahvilassa lukemassa lehteä, hiljaa, yksin, lipittämässä lattea. Se oli ihanaa. Levittelin lehdet, kirjat, kaavat, pahvit, värikynät, kaikki erilaiset sakset ja kankaat pitkin olohuoneen lattiaa ja annoin ajatusten viedä käsiä. 

Ja ajattelin paljon. 

Siis paljon enemmän kaikenlaista, mitä normaalissa arjessa. Mietin, olenko kenties aikaisemmin todella välillä ajautunut yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen vain ajattelemaan? Tuntuu kuin edellisessä elämässäni olisi ollut paljon enemmän aivotoimintaa kuin nykyään, kun ajatukset juoksevat omat vaatteet-lapsen aamiainen-lapsen vaatteet-ulkoilu-kauppareissu-päiväunet-kahvi aaah ja vähän opiskelua-ruokaa-ulos-sisälle-nukkumaan -rataa. Päivästä toiseen sama kuvio. Mitä ihmettä aivoilleni on tapahtunut? Ei ole ihme, että välillä, liian usein sitä tulee tiuskaistua perheen toiselle aikuiselle turhan kärtsysti. Oma päänihän on aivan urautunut! Olen takakireä, mäkättävä tiukkis! Häh?!? 

Ja tämän tajuamiseen piti viettää muutama päivä yksin kotona. 

Alkaisin harkita retriittiä todellisena vaihtoehtona lomamatkalle, ellen tietäisi, että tällaista parin päivän kotirauhaa on varmasti luvassa vielä tulevaisuudessakin, eikä sen järjestäminen ole kuin ajoitus- ja neuvottelukysymys.

No onko minussa vikaa, kun en kovasti ikävöinyt? Tulin siihen tulokseen, että ei. Olen ehkä vain niin hyväuskoinen, että kun sain puhelun tai viestejä, että kaikki hyvin, niin uskoin vilpittömästi, että kaikki todella on hyvin. Ja sen verran olen yrittänyt tätä elämää opiskella, että kun joku asia on hyvin, en sitä sen enempää murehtisi, kokopäivämurehtija kun muuten luonteeltani olen. 

Rakkaita ovat molemmat, jokatapauksessa.

 

7 kommenttia artikkeliin “Ennen ilmeisesti olin vaan ja ajattelin(ko?)

  1. Tunnistin itseni. Toisin kuin monilla muilla, minulle ei iske välitön ikävä lasta (tai miestä) vaan naaaaautin siitä omasta ajasta. Takaraivossa on aina tunne, että kyllä ne pärjää. Tämäkin aiheuttaa välillä huono äiti -tunteita, mutta minkäs sitä itselleen voi 🙂

    •  

      Niinpä, minkäs sitä itselleen voi 🙂

      Ja tosiaan, kyllä ihminen tarvitsee tilaa, sekä henkistä että fyysistä vain ajatellakseen.  Jotain muutakin kuin miestään ja lapsiaan. Ei se silti sitä tarkoita, etteikö ne olis rakkaita. 

  2. Siis tuo sun loma kuulostaa t-ä-y-d-e-l-l-i-s-e-l-t-ä. Tota ajattelua ja mietiskelyä mulla on niin ikävä! Yleensä ne parhaat oivallukset pälkähtää mieleen juuri silloin kun on hiljaista ja rauhallista ja saa olla yksin kotona. Mulle se on oikeastaan välttämätöntä – esim. erinäisiin ihmissuhdekriiseihin tuppaa aina löytymään yllättävän helppo ja kivuton ratkaisu, kun sille antaa tilaa tulla mieleen.

    Ja hei, tietenkään se ei kerro sun huonoudesta jos et ikävöi perhettäsi, vaan siitä, että sulla on mahtimies ja lapsellasi ihana isä! Tuskinpa miehesikään murehtii aamulla töihin lähtiessään, että voi voi, pärjääköhän tuo vaimo ja lapsi täällä nyt keskenään, mitä jos päikkärit jääkin lyhyeksi eikä ruoka maistu? Se on vain ja ainoastaan terveen äidin ja terveen parisuhteen merkki, että äiti luottaa isän pärjäävän lapsen kanssa.

    • No niinpä! Mietin siinä kun tajusin, että en ikävöi, että kyllä olisi kamalaa olla sellaisessa parisuhteessa, jossa tulis mieleen, että EI luottais lapsen isään. En varmaan sellaisessa oliskaan. 

      Ja mitä tulee tuohon että harvemmin isältä kysellään, että mitenkäs se lapsi äitin kanssa kaksistaan pärjää, niin totta tosiaan. Tässä kohtaa kiilusilmäfeministi sisällä poksahtaa valloilleen, miten tämä ajatuskuvio olisi muutettavissa? Ei auta hokea, että kyllä isikin voi viettää hoitovapaata, kyllä se tiukasti istuu ihmisten päissä ( vähän kiitos myös sen riivatun tarkoitushakuisesti tulkitun Keltikangas-Järvisenkin) että lapsen ensisijaisia hoitajia on tasan yksi ja se on äiti.

  3. Voi Ella! Tänään Kusti polki meille aivan ihanan paketin: henkiinjäämispakkaus äidille ja aivan I-H-K-U pallonorsu Eddielle. Eddiekin kiittää lämpimästi, mutta varsinkin mutsi on tosi otettu ja liikuttunut. Kiitos, ihana ystävä! <3 <3 <3

    • Olkaa hyvä vain 🙂 Mähän lupasin sen pehmoeläimen Eddien synnyttyä. Toivottavasti myös kauden uutuussuklaat maistuvat, eivätkä ne pahasti sulaneet Lontoon helteissä Kustin hikisessä postilaukussa!

      • Eivät sulaneet, ei! Ja norsu on aivan ehdoton. Väritkin täydelliset Eddien huoneeseen. 🙂 

        Voitko meilata postiosoitteesi mulle os. katieofnorthlondon at gmail piste com, niin saat aikanasi kiitoskortin…? 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *