Haaste: millainen olin, mitä ajattelin?

Eihän tähän voi olla tarttumatta, niin karmaisevalta kuin se aluksi tuntuikin.

Kristaliinan alkuunsaattama blogihaaste millainen olit, mitä ajattelit on juurikin hyvä ja erikoisen haastava, kas kun siinä pitää muistella menneitä ilman että heti nakkaa tikkua silmäänsä. 

Voi tätä muistojen tomutusta! Alku lähti helposti liikkeelle, mutta sitten jatkossa seuraa valtavaa dramatiikkaa. Valitettavasti vanhimpia kuvia ei ole, koska käyttöjärjestelmäpäivityksestä johtuen skanneri oli irtisanoutunut, eikä ajurien uudelleen ja uudelleen asennus ole vielä tuottanut tulosta. Harmi, sillä kymmenen kiloa sitten -kuvat olisivat olleet ainakin omasta mielestäni ihan mainiota kuvitusta noihin alkuvuosiin.

Ja sitten aloitetaan:

Elokuussa 1999 olen ikionnellinen. Parin vuoden kovan pyrkimisen jälkeen yliopiston ovet avautuvat minullekin, ja juuri siihen the pääaineeseen. Olemme kämppikseni kanssa muuttaneet lähemmäksi yliopistoa ja odotan kovasti opintojen alkua. Olen työskennellyt koko kesän vanhassa hyvässä kesätyössäni, tehnyt sisäsiistiä toimistohommaa ja elokuussa, ennen opintojen alkua pidän muutaman viikon lomaa. Seurustelen kolmatta vuotta lukiorakkauteni kanssa, mutta ilmassa on eron merkkejä. Elokuu on kuitenkin lämmin ja illat pitkät istutaan Vartiovuorenmäellä juomassa siideriä ja valkkaria, tiemme eroavat vasta seuraavana kesänä. 

Järjestelen asiat niin, että pystyn suorittamaan pakkohaun (se laki, joka eväsi työttömyysturvan niiltä alle 25-vuotiailta, joilla ei ollut vielä ammatillista koulutusta)  inspiroimat merkonominpaperit loppuun, vaikka aloitakin yliopistolla. Siihen ei paljoa tarvita, ja jouluna valmistun. Sitä ennen, elokuussa 1999, ollaan kuitenkin Luonnontieteidentalo I suuressa luentosalissa kuulemassa rehtorin tervehdystä, tutustumassa uusiin opiskelijakavereihin ja opettelemassa roomalaisia numeroita niin että ymmärtää luentosalit muutenkin kuin äx-äx-vee-tikku-tikku-tikku -koodeilla.

                                                                                        *                  *                  *

Huhtikuussa 2003 biletetään vappua kotonani, samaan malliin kuin on biletetty varmaan joka ikinen torstai ja lauantai kuluvana lukuvuonna. Lukiorakkaus on taaksejätettyä elämää, eikä sen jälkeen ole tilalle tullut kuin nk. pussillinen irtsareita. Liian renttuja, liian sliipattuja, liian lihaksikkaista, liian sitä-sun-tätä. Käytän alkoholia niin paljon, että nyt kun jälkeenpäin ajattelen, ihan hirvittää. Me olimme usein hirveässä hihityslaskuhumalassa perjantain pakollisissa harjotuksissa. Jokatapauksessa, vappua juhlitaan railakkaasti, meillä on perinteisesti ollut kevätlukukauden viimeinen tentti vappuaattona ja tulokset on käyty iltapäivällä katsomassa jo siideripullot kourassa, ja jeeee, läpi meni jälleen kuin väärä raha. Juhlaan on siis aihetta.

Olen ollut edellisen lukuvuoden vaihdossa ja sen velttoilun innoittaman olen tehnyt opintoviikkoennätykseni kuluneena vuonna, melkein 60! Nyt ei Kela enää pääse ahdistelemaan opintomenestyksen kustannuksella. 

Ja toukokuusta 2003 olen edelleen samassa kesätyöpaikassa kuin jo viiden vuoden ajan, ja meillä on aivan huippumeininki! Pienen, mutta tiiviin porukan kesken järjestämme kesän kunniaksi juhlat, joiden seurauksena saan stalkkerin. Hän on jo näihin päiviin mennessä luultavasti luovuttanut, mutta tuolloin tuntui kamalalta. 

Kesä ja koko vuosi on suhderintamalla yhtä vuoristorataa. Valehtelin aikaisemmin, etteikö ketään olisi ollut. Oli yksi, mutta se on tässä kohdassa jo kovin haaksirikkoutunut tarina. Ja tällä kertaa se olen minä, joka ei osaa päästää irti. Vaikka minulle saapuu irtsareita oikein ruotsinlaivalla sekä lentäen, en vaan osaa antaa olla ja unohtaa. Ja taas yksi toisensa jälkeen, kun irtsarit aamulla mutisevat ”ehkä vielä nähdään?” käännän minä kylkeäni ja sanon ”ehkä kuitenkaan ei”. 

                                                                                              *                  *                  *

Maaliskuussa 2009 kaikki on toisin. Moneen vuoteen ei ole ollut yhtäkään irtsaria. Olen toipunut vakavasta masennuksesta, täyttänyt 30, teen työtä, jota on tarjolla vähän ja satunnaisesti, mutta joka rakasta ja joka vastaa koulutustani. Ja olen menossa naimisiin.

Kun tapasimme puolisoni kanssa neljä vuotta aikaisemmin, päätimme saman tien, että tämä oli tässä, voisimme saman tien kävellä alttarille. Emme muuttaneet heti yhteen, sillä siihen väliin mahtui elämämme eri kaupungeissa, yksi gradu ja muuta pientä, mutta suunta oli selvä. Maaliskuuhun 2009 mennessä oli aivan selvää, että tämä kestää niin myötä- kuin vastamäkiä, ja olihan suuri osa ystävistämme jo menneet naimisiin, saaneet lapsia, ja olipa joku jo ehtinyt toiselle kierroksellekin. 

Maaliskuussa suunnittelin kesän työkeikkoja ja yhteistä lomaamme ennen häitä, olisin poissa Suomesta kaksi ja puoli kuukautta. Ennen häitä. Oho. Kutsut postitettiin Hki-Vantaan lentokentältä. 

                                                                                               *                  *                  *

18.9.2009. Olen mennyt aika tasan kaksi viikkoa aikaisemmin naimisiin, ja olen edelleen ikionnellinen. Häämme oli juuri sellaiset kun olimme toivoneet. Ilman stressiä, ilman suuria puheita, vain meille tärkeitä ihmisiä (ja ne pakolliset sukulaiset), hyvää ruokaa ja juomaa sekä musiikkia. Olemme taktisesti maininneet kutsuissa hotellihuonekiintiöstä hotellissa, joka on eri kuin meidän. Olin löytänyt hääpukuni tuurilla vain vajaata kuukautta ennen vihkimistä. Olimme teettäneet sormukset. Aurinko paistoi ja oli todella lämmin syyskesäinen päivä. Meillä oli sanalla sanottuna ihanat häät. 

Kaksi viikkoa rouvana on kuitenkin vielä niin lyhyt aika, että minä, joka en rumakäsikompleksini takia juuri koskaan ole käyttänyt sormuksia, unohdan välillä vihkisormuksen kotiin. 

                                                                                              *                  *                  *

17.7.2010 olen Sevillassa, 13 vuotta edellistä visiittiäni myöhemmin. Syksyllä vastaanotan viran, joka sijaitsee kolmensadan kilometrin päässä kotoani. Mutta Helsinki on väsynyt minuun ja minä Helsinkiin. Tekee hyvää päästä pois ainakin vähäksi aikaa. Ja sitäpaitsi, minä haluan lapsen. Vuosi kuluu matkustaessa, reilu puoli vuotta lasta tehdessä. Kun ei asu pysyvästi samalla paikkakunnalla puolisonsa kanssa, lapsen saamisen toivominenkin on melko suunnitelmallista. Mutta tähdet ovat kuin ovatkin puolellamme.

Vähän myöhemmin kesällä saan tietää, että pääsen opiskelemaan lapsuuteni haaveammattiin. Opinnot sattunneista syistä vähän lykkääntyivät, mutta vahinko alkaa olla jo otettu takaisin.

                                                                                             *                  *                  *

Vuodesta 1999 hiukseni ovat lyhentyneet ja ohentuneet, muuttuneet punaisesta tummempaan ja vaaleampaan, välillä on ollut otsis, välillä ei. Vyötärön ympärys on leventynyt ja kengät vaihtuneet korkkareista matalampiin. Pitkään vastustin pillifarkkuja, mutta nyt käytän sujuvasti niitäkin. Rakkaus mekkoihin ja vaaleaan luomiväriin on säilynyt.

Välillä on mennyt monta vuotta, että on tajunnut, mitä varten jotkut virheetkin on kuitenkin pitänyt elää huolella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *