Tarinaniskijä

Pakastin mansikoita. Kello oli jo lähes yö, mutta sieltä vaan sitkeä pieni yövaloni taapersi pupu kainalossa keittiöön. Nappula kiipusti omaan tuoliinsa ja juttelimme siinä niitä näitä. Oliko matkalla kivaa? -joo-o. Oliko lentokoneessa hurjaa? -joo-o. Pelottiko? -ee-ei. Itiä pelotti. Joo vai, niinkö se isi sanoi? -Joo. 

Yhtäkkiä tylleröinen alkaa jutella muurahaisesta ja jostakusta Emmasta. Jaa, sanon minä. Missäs se muurahainen menee? -Tuolla, kato. Joo, niinpä näytää. -EMMA! Kuka Emma? Seuraa arvoituksellinen hymy. No mistäs se Emma osasi tänne tulla. -Laatikotta, sanoo tyttö ja osoittaa mansikkalaatikkoa. -Emma menee kalkuun! -Minnekä se nyt jo menee? -Tonne. Muulahainen piiloon. -Lähtikö ne nyt sitten molemmat? -Joo-o.

Keittiömme alkaa täyttymään muurahaisista, ampiaisista ja kaikenlaisista näkymättömistä tyypeistä. Lopulta tyttö ottaa pikkuisen lelubussin ja nukkensa kainaloon ja sanoo menevänsä nukkumaan. Peittelen kaikki vierekkäin, nuken, bussin ja lapseni.

Huomattavasti jännitävämpää oli maanantai-aamuna, koska silloin kuulemma kummitukset olivat yöllä piirrelleet hänen jalkoihinsa ja ovesta oli koko ajan tulossa mörkö, jolle isin piti kovasti sanoa: Ei saa tulla! 

Pienen lapsen puheen kehittyminen on äärettömän mielenkiintoista, ainakin näin (muka)lingvistin silmin, ei kun korvin. Tähän asti kaikki on mennyt niinkuin joskus vuosia sitten jollain kurssilla olen opiskellut, mutta nyt kun juttuihin alkaa tulla sisältöä, avautuu ovi aivan uuteen maailmaan. Melko mielikuvitukselliseen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *